Olemisen sietämätön vaikeus.

Joskus on vaan niin vaikeaa olla.

Ne päivät, jotka ovat täynnä unettomien öiden taakkaa, ne päivät, jolloin kaipaisin yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Rauhaa, josta kolmen lapsen äiti voi vain haaveilla.

Kun ei jaksa edes lukea. Ei kirjoja eikä edes hömppälehtiä. Kotityöt ei kiinnosta ja kuljen vain päämäärättömästi huoneesta toiseen ja ärsyyntyminen nousee kohti korvia hetki hetkeltä.

Kun vain osaisi olla. Sulkea silmänsä ja hengittää.

Olla tekemättä oikeasti yhtään mitään.

Luettua.

Juuri laskin kädestäni pois Seija Kähkösen teoksen Rautayöt.

Jotenkin tämän sodanaikaista/-jälkeistä aikaa käsittelevät kirjat koskettavat ja kirjat tulee luettua ahmien läpi.

Niin myös tämän teoksen kohdalla.

Kirja oli ensimmäinen Kähkösen kirja, jonka luin ja yllätyin positiivisesti. Miksi sitä onkin niin skeptinen useimpien kirjailijoiden kohdalla?

Teos ei ollut valmiiksi pureskeltu tai selitelty. Se avautui vähitellen, henkilöiden historiat ja persoonallisuudet tuotiin esiin mutkien kautta, hiipien ja pala palalta koostaen.

Kauniita sanoja ja tunnelmia, joihin oli helppo heittäytyä mukaan.

Hajanaisia ajatuksia.

Viikonloppu on mennyt hieman väsyneissä merkeissä.

Ehkä tuo puolen vuoden luku-urakka oli melkoinen stressi sitten kuitenkin ja alkaessaan purkautua, iskee myös väsymys päälle.

Kuvaavaa on se, että minä, hirmuinen lukutoukka, en jaksa lukea. En edes lehtiä.

Kun muistaisi olla itselleen armollinen. Antaa vain aikaa itselleen, vaikka vain olla ja istua paikallaan. Ei kai aina tarvitse olla niin kiire?

....

Eilen täytin taas vuosia. Aivan kuin sen kunniaksi takapihan syreeni puhkesi täyteen kukkaan ja tuoksu on aivan valtava.

Ehkä on hieman kornia syntymäpäivänään istua yksin ja miettiä elettyä elämäänsä. Kaikkea sitä, mitä olen kokenut, kaikkea sitä, minkä kautta olen kulkenut tähän päivään. Vaikka elämässä on ollut paljon tuskaa, surua, traumaattisiakin kokemuksia, asioita, jotka olen vihdoin ja viimein pystynyt käsittelemään, en ilman niitä olisi juuri tämä ihminen juuri tänä päivänä.

Menneisyys on tie tulevaisuuteen. Menneisyys on aina mukana matkassa ja on muovannut minusta juuri tälläisen kuin olen. Minut itseni.

Suuria ajatusksia!

Luettua.

Viime viikon kirjastoreissulla pitkästä aikaa kiertelin muuallakin kuin lasten osastolla ja käsiin sattui Elisabet Ahon uutuuskirja Sisar.

Olen viimeisen puolivuotisen paneutunut tiiviisti Venäjään, sen historiaan ja nykypäivään, joten Suomen historiaa käsittelevä kirja oli enemmän kuin tervetullut. Ja tämän lisäksi erittäin mielenkiintoinen.

Kirja käsitteli Suomen itsenäistymisen jälkeistä aikaa, kun kansa toivoi itsenäistymisen tuovan maahan rauhan ja vakauden, mutta alkoikin sisällissota punaisten ja valkoisten välillä. Tapahtumia katsotaan diakonissojen silmin ja siihen nivoutuneena kehittyvät myös mielenkiintoiset henkilöhahmot.

Ahon tyyli kirjoittaa on kaunis. Tämä oli sellainen lukunautinto, jossa elää itse tarinaa mukana eikä vain lue sitä kirjan sivuilta. Voipi olla että on vain minun tapani lukea eivätkä toiset saa tuota kokemusta tämän, tai minkään muunkaan, kirjan kautta, mutta kertoo kuitenkin jotain kirjasta.

Kirja jätti myös innostuksen lukea muutakin Ahon tuotantoa läpi, joten kulku käy taas kohti kirjastoa..

...

Nyt perunakattilaa katsomaan ennen kuin saadaan suoraan muhennosta keitettyjen perunoiden sijaan.

Luontoretkellä.

Sunnuntaina suunnattiin koko perheen voimin läheiselle koskelle. Paikka on ollut luottokohteemme jo jonkun tovin ja mielellään sinne palaamme joka kerta. Tällä kertaa uutta olis se, että ukkokullalla oli uudenkarhea kameransa mukana ja pomppi kosken kivillä hyviä kuvakulmia löytääkseen. Itse pysyttelin turvallisesti rannan puolella. Lapsetkin nauttivat metsässä rämpimisestä eivätkä kaipaa paljoakaan virikkeitä leikkejä keksiäkseen. Muutama keppi ja mukavasti puiden muodostama onkalo tai maja metsän kätköissä ja huippuleikit ovat valmiina.

Näin sitä huomaa taas kerran sen, ettei kaiken tarvitse olla niin valmiiksi pureskeltua lapsille. Ei valmiita leikkejä valmiilla vempaimilla, ainoastaan mielikuvitus on rajana ja kun se pääsee valloilleen ei ajankulua enää huomaa..

Harvemmin kehuskelen itseäni äitinä. Useimmiten pidän itseäni epäonnistuneena, mutta täydellisyyden tavoittelusta pääsin onneksi irti jo jokunen vuosi sitten. Vihdoin ja viimein voin hyväksyä sen, että olen juuri omalla tavallani äiti. En onneksi täydellinen äiti vaan lapsilleni juuri hyvä äiti.

Mutta siihen olen tyytyväinen, että olen vienyt lapsiani luonnon keskelle. Opettanut nauttimaan metsissä samoilemisesta, katsomaan kauneutta ympärillään ja arvostamaan kaunista luontoa, joka meillä täällä Suomessa on. Toinen asia, johon olen tyytyväinen, että olen saanut lapset innostumaan lukemisesta. Esikoinen on kirjaston suurkuluttaja ja keskimmäisenkin tapaan usein kirjan äärestä. Kuopus nauttii myös kirjoista niin vanhempien kuin itsensäkin lukemana.

Sunnuntain retkeen vielä palatakseni. Koskessa on sitä jotain, mikä pysähdyttää. Voisin seistä tunnin toisensa perään kosken äärellä, kuunnella sen pauhinaa ja ihailla sen voimaa. Ehkä se on se suuri voima, oma pienuus sen äärellä, mikä sykähdyttää. Niin, ja pysähdyttää.

Lisää näitä hetkiä.

Loma.

Se olisi sitten kesäkuu.

Pääsykokeet ovat ohi ja nyt on takki tyhjänä. Viime vuoden joulukuusta lähtien pääsykokeet ovat olleet takaraivossa ja kirjat kädessä, joten näin puolen vuoden jällkeen olo on hieman orpo. Mitä ihmettä minä nyt teen?

Eilen kaadettiin takapihalta yksi puu. Se kun varjosti pihaa liikaa ja vei myös tilaa. Nyt takapiha näyttää valtavalta ja yritän kuumeisesti miettiä, mitä sinne laittaisin! Kukkia pitäisi päästä ostamaan, mutta se siirtynee tulevalle viikolle. Tänään, kun pitäisi suunnata lasten kanssa kirjastoon, kauppaan ostamaan opettajalle lahja ja illalla olisi vielä esikoisen kevätjuhla. Huomenna aamulla piipahdetaan vielä todistus hakemassa, mutta tässä sitä ollaan 4/5 perheestä kesälaitumella.

Aurinko paistaa ja tuuli tuuli tuivertaa hiuksissa. Ei kiire mihinkään.

Puutarhassa.

Tai puutarha nyt ehkä on väärä nimitys meidän takapihallemme, mutta se kuulostaa kauniilta. Jos jaksaisin paneutua ja myllätä tuolla kärsivällisesti, niin unelmapuutarhani olisi sellainen salaisen puutarhan kaltainen, salaperäinen paikka, jossa olisi paljon kukkia, piilopaikkoja ja koloja, joissa nauttia kaikesta kauneudesta ympärillään.

En vain ole niin pitkäjänteinen. Tiedän innostuvani helposti ja sitten innostusta kestää hetken aikaa kunnes hiipuu...ja hiipuu...ja puutarha olisi todella villiintynyt. Paras pysytellä pienemmässä mittakaavassa. Sellaisessa, jonka jaksan hoitaa.

Omenapuu kukkii kauniisti. Meidän pieni kitukasvuinen puumme, mutta uskollisesti se on tuottanut joka kesä kaksi omenaa. Ehkä se tuosta vahvistuu ja satokin kasvaa. Mutta kaunis se on joka tapauksessa.

Pientä rappioromantiikkaa. Ja kivipuutarhaa. Kiviä olen raahannut takapihalle viime päivinä kiitettävään tahtiin taloyhtiön piharemontin nostaessa niitä esiin.

Tämän päivän olen siis ottanut jo rennommin. Puutarhassa möyrien ja sisustuslehtiä lukien. Huomenna suuri koitos edessä ja voi huokaista helpotuksesta ja nauttia kesästä. Painaa varpaat nurmelle ja nauttia auringosta tuulen puhaltaessa hiuksiin. Niistä on kesä tehty.

Oodi omalle elämälle.

Viimeisiä hetkiä viedään. Takana rankka luku-urakka yhdistettynä kotiäitiyteen, joten elämä on viime ajat ollut melkoista priorisointia. Mikä on tärkeää ja mikä on välttämätöntä?

Keskiviikkona koittaa suuri koitos ja sen testaaminen, mihin tämä lukumäärä yltää tällä kertaa. Viime vuonna kiinni jäi muotoseikasta, pisteiden perusteella olisin ollut sisällä ihan helposti.

Tänään oltiin tutustumassa kuopuksen tulevaan päiväkotiin. Tyttö oli innoissaan parituntisesta, jonka siellä vietti eikä olisi halunnut edes lähteä kotiin. Keskimmäisen kanssa tutustuttiin eskariin viime torstaina ja esikoinen on päättämässä kohta ensimmäistä kouluvuottaan. Muutoksen tuulia tuo mukanaan tuleva kesä, mutta joskus pitää ottaa niitä askeleita eteenpäin ja uskaltaa irroittautua vanhasta.

Olen ollut viimeiset kahdeksan vuotta lasten kanssa kotona. Raskaita vuosia mahtuu mukaan, mutta olen ollut onnellinen päätöksestäni. Toisaalta se on tehnyt tästä tulevasta muutoksesta melko suuren, ainakin äidille. Olisi ehkä helpompaa siirtyä päiväkotielämään jos kotiäitivuosia ei olisi takana näin montaa.

Joskus tein kotiäitiydestä itselleni hyvän äidin mittarin. Mutta se muuttui tuossa muodossa taakaksi ja rasitteeksi. Vasta opittuani nauttimaan kotiäitiydestä se on ollut sitä, mitä sen kuuluukin olla. Tiedän lähipiiristänikin ihmisiä, jotka tulevat arvostelemaan päätöstämme laittaa lapset päiväkotiin, mutta kaiken kokemani jälkeen olen päättänyt uskaltaa seistä meidän perheen päätöksen takana. Kyllä, päiväkodin hoitajat eivät koskaan korvaa lapsen omia vanhempia, mutta eihän se ole tarkoituskaan. Enkö muka rakasta lapsiani enemmän kuin mitään muuta, jos en vietäkään heidän kanssaan aikaani 24h/vrk?

Joskus äidin pitää myös uskaltaa rakastaa itseään ja tavoitella unelmiaan. Ei elämä lopu lapsien syntymiseen. Eivät unelmat katoa lapsien myötä. Eikä se äidin rakkaus lastaan kohtaan katoa jos uskallan tavoitella elämääni myös jotain muuta.

Siis, oodi omalle elämälle. Oodi omille unelmille. Oodi sille, että uskallan olla se, mitä olen.

arkea.

Tänään innoistuin ikkunoiden pesusta ja tuota inspiraatiota onkin saanut odottaa kauan. Jos rehellisiä ollaan niin muutaman vuoden. Ja sitten kun hommaan ryhdyin, huomasin, ettei se edes ole niin kamalaa. Ja kaiken lisäksi maisema ikkunasta on aivan erilainen.

Nuorimmaiset olivatkin sillä aikaa uurastaneet omissa leikeissään ja aika kuluikin rattoisasti, kun olivat löytäneet paikan, josta sai vettä. Kuraleikit ovat vain aivan huippuja ja kotiin raahasin loppujen lopuksi kaksi melkoisen märkää lasta. Mutta pääasia kai että oli hauskaa. Ja vaatteethan aina kuivuvat.

Harmaasta päivästä ja katkonaisista yöunista huolimatta olo on loistava. Olen kyllä yrittänytkin kerätä ympärilleni värejä, vaikkakin ostetut narsissit ovat nuupahtaneet ja kaatuneet kutakuinkin kumolleen. Mikähän ne vielä elvyttäisi vai elvyttääkö enää mikään?

Tänään soitin myös vaikean puhelun. Ei ole helppo myöntää, ettei lapsellani ehkä ole kaikki kunnossa. Muutaman vuoden takainen sairaus kummittelee edelleen jälkimaininkeineen. Välillä mietin, onko kyseessä vain äidin huoli ja ylireagointi, mutta en tunnista sellaista. Nyt sitten odotellaan lääkärin puhelinaikaa ja katsotaan, miten tästä eteenpäin.

Mutta huomisen murheet pitävät huolen itsestään. En voi elää tätä päivää murehtien huomisesta..

Tunnelmia.

Jotain pientä kuvasatoa viime päiviltä.

Tämä Calluna on sinnitellyt viime syksystä lähtien etupihalla. Välillä tuulessa ja tuiskussa ja välillä uskomattomien lumikinosten alla. Mutta sieltä se löytyi ja voi kaiken lisäksi hyvin.

Tätä ihailen joka kevät. Sieltä lumen läpi kukat puskevat läpi ja nostavat itsensä kohti aurinkoa. Uskomaton voima ja päättäväisyys. Ehkä sellainen piirre, jota toivoisin itsellänikin olevan hiukan enemmän.

Tämän kynttilälyhdyn esikoinen löysi koulumatkallaan ja toi sen kotiin. Nyt sille pitäisi keksiä jotain käyttöä ja tuunata sitä uuteen uskoon. Ideoita odotellessa.

Tänään onni on ollut ennen kaikkea tuo ihanainen auringonpaiste!

Onni on ollut myös mukava aamupäivä kuopuksen kanssa, onni on ollut mukava kävelymatka keskimmäisen kanssa kerhosta kotiin ja pienet onnen hetket esikoisen kanssa.

Onni on perhe ja elämän pienet asiat!

Kasvatusta.

Joku viisas on sanonut, etteivät vanhemmat niinkään kasvata lapsiaan, vaan lapset kasvattavat vanhempiaan.

Allekirjoitan väitteen täysin!

Harmautta.

Kattilassa porisi tänään ruuaksi punajuuri-lihapataa ja monta tuntia hautunut liha (ja punajuuri!) on vaan kyllä hyvää. Vaikkakin keskimmäinen ilmoitti kohteliaasti, ettei ruoka maistu hyvälle, mutta kaikkia ei aina voi miellyttää..

Neiti melkein 3vee on ollut hieman huonotuulinen iltapäivästä ja maailma on kaatunut niin pieniin, mutta pienelle niin suuriin asioihin. Kaatuuhan sitä välillä itselläkin..

Suunnitelmissa olisi lähteä yksin roskia viemään, niin pääsisi hetkeksi aikaa kotoa pois. Vaikka lapset ovatkin rakkaita, niin tällaisten päivien jälkeen viisiminuuttinen hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä tekee ihmeitä..

Mutta tänään onni on ollut mukava aamulenkki kuopuksen kanssa kun olimme vieneet esikoisen kouluun ja keskimmäisen kerhoon. Onni on ollut hyvä ruoka ja uunissa valmistuva pannari ja onni on ollut sitä, että olen päässyt kaiken harmauden yläpuolelle.

Eli vaikka taivas on roikkunut alhaalla ja on yrittänyt viedä mielialaakin alaspäin, niin plussan puolella ollaan!

Kirppislöytöjä.

Onni on mukavat kirppislöydöt, kuten tämä tunika tämänaamuiselta käynniltäni tuossa läheisellä Femmatorilla. Muutamalla eurolla piristystä vaatekaappiin. Samalta käynniltä tarttui matkaan Icepeakin toppatakki esikoiselle ja Marimekon paita äidilleni. Oikeastaan lähdin kyllä metsästämään kenkien hurjakuluttaja-esikoiselle varakenkiä, mutta niitä ei tuon kokoiseen jalkaan tunnu löytyvän.

Tänään on harmaata ja sateista päivää piristänyt myös uunituore leipä sekä oma seesteinen olo pitkän matalalentojakson jälkeen. Ehkä värien myötä elämä taas piristyy, niin se tuntuu menevän vuosi toisensa jälkeen.

Onni on myös sateen myötä sulavat lumet ja ajatus takapihan pariin pääsemisestä. Vaikken miellä itseäni viherpeukaloksi, niin sormet syyhyävät päästä takapihan kimppuun..

Niin. Ja onni on terveet lapset pitkän sairastelurupeaman jälkeen.

Elämä siis hymyilee päivän harmaudesta huolimatta. Pessimistinä olen päättänyt löytää päivistäni enemmän hyviä kuin huonoja asioita. Luulisin, että joka päivä hyviä asioita löytyy listasta huonoja enemmän, kun niitä vain osaa huomata ympärillään.

Kevät.

Joka kevät sama juttu.

Aurinko paistaa ja näppäimistö alkaa polttamaan sormien alla. Vuosi sitten viimeksi istuin ja kirjoitin niitä näitä narsissien kukkiessa keittiön pöydällä. Taas on pöydällä narsisseja ja minä istun tässä, ympyrä sulkeutuu.

Tuntuu, että talvella sitä hautautuu talviunilleen tänne kotipesään. Käpertyy viltin alle sohvan nurkkaan ja toivoo voivansa olla talvihorroksessa kevään koittoon asti. Ja auringon alkaessa pilkistää pilven raosta horroksesta todellakin herää. Aivan kuten luonto alkaa heräämään lumen alta, alkaa oma elämä heräämään, vaikka fyysinen väsymys tuntuu olevan joka kevät aivan valtava. Hassua, että tuo valo väsyttää, vaikka luulisi olevan päinvastoin.

Jos sitä on jotain oppinut talven horroksen aikana, niin sen, että yksinkertainen on kaunista. Onni syntyy pienistä asioista ja ettei aina tarvitse olla niin kiire. Elämästä selviää kyllä vähemmälläkin juoksemisella..

Joskus onni on itse leivottu leipä. (Ohje täältä). Ja uusi taikina nousemassa.

Kevättä.

On se aika uskomatonta, että niin nuo narsissit vain pilkistävät jo maasta. Luntakin vielä paikoittain, mutta maa taitaa jo lämmetä tuolla alla vähitellen.

Kunpa sitä itsekin jaksaisi olla yhtä voimakas. Olkoon edessä lunta tai muuta estettä, minä nostan päätäni korkeammalle ja raivaan tieni eteenpäin. Vaikka en minäkään taida silti jäädä värjöttelemään mullan alle esteitä kohdatessani. Tuntui se siltä tai ei.

Eilen kaivoin lasten pyörät talviteloiltaan ja pumppasin kumit täyteen ilmaa. Esikoinen hurjasteli minkä ehti, keskimmäinen meni alamäet jarrutellen ja muutenkin varmistellen. Pienin istui pyörän päällä jalkojen juuri ja juuri ylettäessä polkimille. Tätä se kevät taitaa olla. Riemua siitä, että pitkän talven jälkeen asfaltti alkaa polttamaan jalkojen alla ja pidentyneet päivät innostavat ulkoilemaan taas.

Kunhan vaatetusta saisi alkaa pian vähentämään ja kurahousut heittää sivuun. Ja pian kaikki lumet ovat sulaneet, luonto alkaa vihertämään..

Heräämistä.

Tänään kaupasta oli pakko ostaa ruukkunarsisseja, jotta kevät alkaisi edes täällä sisätiloissa, kun ulkona se vielä antaa odottaa itseään. Takapihalla ei taideta vielä hetkeen kukkia nähdä, sen verran korkeat nietokset siellä vielä näyttäisi olevan. Vaikka tekee se kevät sieltä tuloaan, hitaasti mutta varmasti.

Nuorimmaisen kanssa vietettiin aamupäivä tyttöjen kesken, isotveljet kun olivat aamun eskarissa ja kerhossa. Ostoksilla tietenkin, mutta enimmäkseen kyllä ruokaa ja löytyipähän uusia kenkiä perheen miesväelle.

Pitäisi kai laittaa rairuhoakin kasvamaan. Sitähän se kevät on, uuden syntymistä ja heräämistä pitkän horroksen jälkeen.

Alku.

Seisoin tänään ulkona nauttien kirkkaasta auringon paisteesta. Lumi häikäisi silmiä, niin että piti siristellä jatkuvasti, mutta ei se haitannut.

Lapset leikkivät omia leikkejään. Suljin välillä silmäni nauttien auringon lämmöstä kasvoillani. Sillä kyllä se vain lämmittää jo ja kevät tekee tuloaan, vaikkei sitä juuri nyt uskoisikaan.

Tasan viisi vuotta sitten pitelin alle vuorokauden ikäistä poikaani sylissä. Mielessä pyöri, miten pärjään kahden kanssa. Ja nyt niitä on jo kolme. Ja taidan pärjätä (vaikkei se siltä aina tunnukaan!).

Osaisiko sitä olla kirjoittamatta? Pitkään pystyin siihen, mutta josko sitten kumminkin. Ihan uusi alku ja muoto. Kirjoittaa ylös häivähdyksiä arjesta. Niitä pieniä asioita ja havaintoja, jotka tekevät jokaisesta päivästä ainutlaatuisen.

Ehkä.