Kirjailija vieraisilla..

Tänään oli koulussa kirjailijavierailu, mikä oli sinänsä erittäin mielenkiintoista. Onhan meidän oma opettajammekin julkaissut runoilija, kertovan tekstin perusteiden opettaja on kirjailija, mutta tämä kirjailijavierailu oli mukava kurkistus kirjailijan elämään. Saimme kattavan kuvan kirjailijan uran alkuvaiheista, prosessista alkuhetkistä tähän päivään, mielikuvan julkaistujen teosten syntyprosesseista mutta myös tärkeää informaatiota kustannuspuolesta yms.

Ehkä itselleni kolahti tuon kolmen lapsen äidin ura kirjailijana. Ajan vähyys ja tahto panostaa myös (ennen kaikkea) perheeseen. Yhdistää sekä äitiys, että unelmat kirjailijan urasta. Toisaalta myös kolahti se, kuinka tietyt asettamani ennakko-odotukset ko kirjailijan suhteen romahtivat. On kai tylsää tavata sieltä takaa se tavallinen ihminen, jonka tietyt jutut sotivat valtavasti omaa arvomaailmaani vastaan. Mutta toisaalta taas se oma vakaa tunne, että pidän arvoistani kiinni. Mieluummin olen koskaan julkaisematta mitään kuin myyn sieluni menestykselle...

Ja toisaalta, antoihan tuo kaksituntinen myös ideoita omaan kirjoittamiseen. Ei mitään aiheen varastamista tai muuta sellaista vaan se, että tajusin siellä istuessani, mikä tällä hetkellä työn alla olevassa tekstissä tökkii. Ja tiedän, miten lähteä sitä muuttamaan.

.....

Ryhdistäydyin ja aloin katsomaan sitä mediakirjoittamisen esseetä. Tylsää tulee olemaan, mutta pakkohan se on kirjoittaa. Toisaalta, esseiden kirjoittaminen on kyllä oikeasti ihan mielenkiintoista puuhaa, joten eiköhän tämäkin imaise vielä mukaansa. Vaikka se kirja kyllä on tylsä. Edelleen.

Varjoilua.

Kyllä tuo varjoiluun liittyminen kannatti. Tänään aamusta olen ollut ahkerana tekstini kimpussa ja tulostakin tuli ainakin muutaman liuskan verran. Joskus sitä nähtävästi tarvitsee jonkinlaisen motivaattorin tai kannustimen päästäkseen rytmiin. Enkä ole sen kummemmin liittynyt mihinkään ryhmään, missä kertoilisin saavutuksistani tai "kilpailisin" kuka ehtii eniten, vaan ihan omaksi ilokseni täällä naputtelen ja motivoidun.

Kohta kirjastoon hakemaan Venäjän kulttuurihistorian kirja ja sitten kouluun kirjoittelemaan muutamaksi tunniksi. Tästä tämä taas alkaa..tai jatkuu.Vähän hankaluuksia motivoitua tuohon kouluun taas, kun on rauhaisasti löhöillyt kotosalla viikon verran. Mutta ehkä sitä taas pääsee noihin opintoihinkin kiinni...

Kirjoitan(ko?)

Aloittaisinko taas eilisin sanoin?

Hiljainen aamupäivä kotona..vain tietokoneen hurina seuranani ja toivottavasti laulava näppäimistö myös! (Ehkäpä imurinkin pitäisi laulaa aarioita tänään..?)

Päätin osallistua VarjoNaNoWriMoon, josta lisätietoja löytyy täältä ja täältä. Kun kuulut siihen ryhmään, jolle juuri nyt vaaditun 50 000 sanan romaanin kirjoittaminen kuukaudessa ei juuri nyt onnistu. Kun esimerkiksi nuo opiskelut ja perhe saattavat hankaloittaa tätä kirjoittavaa elämää välillä. Mutta Varjon ideana onkin vain saada kirjoitettua. Piste.

Siitä onkin hyvä lähteä. Että vain kirjoittaa. Antaa sanojen tulla ja täyttää paperia. Joskus vain tajunnanvirtaa treenikirjoitusten kautta, lehtiartikkeleita tai lyhytproosaa tai vaikkapa runoja. Pääasia on se, että vain kirjoittaa. (Hmmmm....voisikohan blogiin kirjoittamisen laskea varjoiluun myös?)

Mutta siis varjoilemaan vielä kun aikaa on.

P.S. Ei se verkkokirjoittamisen käsikirja ole vielä saanut innostumaan. Eilen nukahdin kesken kaiken...

Punajuurisämpylät.

Punajuurisämpylöitä.

Jääkaapissa kolmisen kiloa punajuuria ja ideat loppumassa kesken, että mitäs vielä niistä tekisi. Oli muuten hyviä ja jopa meidän ennakkoluuloiset pojatkin söivät reippaasti useammankin kappaleen iltapalaksi (nuorin syö mitä vaan). Kannattaa siis joskus kokeilla jotain uuttakin...

Paluu arkeen.

Se olisi sitten paluu arkeen.

Hiljainen aamu kotosalla. Lapset koulussa, eskarissa ja päiväkodissa..ja minä täällä yksin. Tai siis kasa tehtäviä seuranani ettei ihan laiskottelemaan pääse.

Loma oli oikeasti aikasta mukava. Nautin lasten kanssa puuhailusta ja laiskottelusta ja teki itselle oikeasti saada vähän hellitettyä kaikesta ja vain olla. Joku joutuu sellaista olemistakin ihan opettelemaan, on se aikamoista. Koululainen lähti aamulla koulua kohti enemmän kuin innoissaan samoin päiväkotilainen. Ainoastaan tuo eskari totesi olevansa mieluiten kotona vain, mutta lohdutin että niinhän me kaikki. Ja kotiin hakiessa takuuvarma kommentti on tuttuun tapaan, että sä tulit äiti taas liian aikaisin...

Pitäisi viilata muutama runo. Viimeistellä oppimispäiväkirja. Saada itsensä innostumaan alkaneen jakson jutuista. Mutta kahlaapa läpi verkkokirjoittajan käsikirja ja kirjoita siitä essee. Kaipaan ihan hilkun verran motivoitumista tuohon. Suuri toiveeni on että tuo opus antaisi jotain uutta ja olisi oikeasti mielenkiintoinen...näin kohta melkein kymmenen vuotta verkkoon kirjoittaneena se tuntuu vain niin hassulle. No, toivottavasti saan nenilleni...

Ai niin. Lauantain opetustuntikin meni mukavasti. Alkuun jännitti kyllä kamalasti ja olisin ollut valmis jättämään väliin. Kuten yleensä kaiken uuden edessä. Mutta se oli kyllä mielenkiintoista ja olen kyllä valmis tekemään tuota jatkossakin. Alkeet tulevat kyllä jatkumaan, joten eiköhän tuotakin työsarkaa riitä jatkossakin. En ole vain tottunut puhumaan noin paljoa, joten neljän tunnin jälkeen alkoi ääni olla käheänä..

Pitänee siirtyä oikeisiin töihin ja irroittautua täältä. Toisaalta vain hienoa huomata, että taas pitkästä aikaa tämä blogikirjoittelukin on kivaa!

Lomahetkiä

Se kunnon äiti olisi kai kiikuttanut lapsensa kaiken maailman liikunnallisiin juttuihin. No, minä en. Meidän syysloma on aikapitkälti koostunut kirjastoreissuista, lukemisesta, kotona oleskelusta ja sen sellaisesta. Ei ihan huonoja juttuja mielestäni!

Loman kunniaksi poppareita ja Martin tarinatalli.

Ihan huippua!

Ja taiteilijat työssään. Ilo silmälle, kun lapset levittävät

taiteellisuutensa keittiön pöydälle!

Ja huomenna jälkikasvu viettää mukavan löhöpäivän isin ja paapan kanssa äiteen suunnatessa nenänsä kohti opetushommia. Luvassa isin ja paapan porukalle luultavimmin ranskalaisia pekonin kera sekä muuta mukavaa.

Ehkei sen lomailun tarvitsekaan olla sen kummempaa! Ihan lomailua vaan niin jaksaa taas..

Riittävän hyvä?

Pääseeköhän kukaan kirjoittava ihminen koskaan eroon siitä tunteesta, ettei olekaan tarpeeksi hyvä? Että muut ovat niiiiiiin paljon parempia ja minä vain keskinkertainen. Ihan tervettä tippua välillä alas oman erinomaisuutensa linnasta ja huomata etten olen maailman napa...vaikken todellisuudessa niin ole kyllä ajatellutkaan.

Juuri alkaneella kurssilla meillä on opettajana ihan oikea kirjailija. Ja se luo tietenkin paineita. Olisihan se hienoa väläyttää omat taitonsa ja erinomaisen kynäilynsä juuri ihkaoikealle kirjailijalle. Vaikka onko sillä loppujen lopuksi mitään väliä?

Ja sitten kun tähän yhtälöön lisätään ne perfektionismin piirteet, mitä tunnistan itsessäni. Kun en koskaan ole tarpeeksi hyvä. Itselleni meinaan. Hassua ettei se kuitenkaan ylety tänne kotiin. Kun ei häiritse tippaakaan kaaos tai sekasotku tai siivoamattomuus, kaikkea muuta. (Jos tunnustan niin meillä mies imuroi, kun en kuulemma tee sitä kunnolla... :D)

Mutta on tämä syyslomailu tehnyt hyvää. Olen joutunut jättämään kouluunmenoja väliin kun tämän viikon lomaileville lapsille ei ole ollut hoitajaa. Mutta eilisen vietin tekemättä oikeasti yhtään mitään. Lueskelin vain ja jumitin ihan tunteella. Kannattaa joskus kokeilla..

Äsken rykäisin valmiiksi ensi viikolle tarvittavan novellin. Kohta ruokin rakkaan jälkikasvuni ja paneudun sen jälkeen Kurjien dramatisointiin tulevaa joulunäytelmää varten. Ja valmistella se huominen venäjän tunti..

Itsepähän olen kaivannut tekemistä arkeeni...

Uusia tuulia tai jotain...

Huh...kohta voisi jo hirvittää kaikki elämään ilmestyvä uusi.

Mutta ehkei sittenkään. Pitkän hiljaiselon ja mulleeikoskaantapahdumitään -valituksen jälkeen tuntuu ihan mukavalle, että elämään on tullut uusia haasteita. Kaikki kaiketi kaipaavat joskus jotain uutta ja vaihtelevaa. (Tai ainakin minä kaipaan!)

Ensi lauantaina pitäisi lähteä vetämään venäjän alkeita! Siis minähän en ole mikään koulutettu venäjänkielessä vaan oman mielenkiinnon pohjalta opiskellut ja matkustellut rajan tuolla puolen ja opetuskin tapahtuu meidän lähetysjärjestön puitteissa. Mutta joo. Innoissani olen! Pitäisi vähän koota materiaalia ja rakentaa "tuntia" vaikkei se oikeasti niiiiin virallista ole ;o)

On niitä muitakin uusia tuulia, mutta nyt on pakko viilettää tuulispäänä lasten kanssa pihailemaan, kun kaveri juuri soitti olevansa jo tulossa jälkikasvunsa kanssa.

Uudemman kerran siis...

...

Kohta pitäisi suunnata auton nokka kohti koulua. Aamupäivä kuluikin mukavasti kotosalla viimeisiä tehtäviä viilaillen. Olo on tuottelias, kun istun tuijottaen näyttöä, miettien yhtä sanaa runoon vartin verran. Toisaalta aivoparat tekevät töitä jo ylikierroksillakin vaikkei ulkopuolisen silmin tämä toiminta niin tehokasta näyttäisi olevan.

Ensi viikolla olisi sitten syysloma. Lapsilla. Loistavaa opiskella toisella paikkakunnalla, joten ei toivoakaan että nämä lomailut kohtaisivat kovinkaan hyvin. Onnekseni ensi jakson lukujärjestys on aika löysä, joten voin olla lasten kanssa lomailemassa. Muuten sitten sumplitaankin sinne tänne jotta pääsen piipahtamaan elintärkeillä ensimmäisillä tunneilla.

Tietyin väliajoin stressipisteet kohoavat sallitun yläpuolelle...mitäs olen tällainen hermokimppu. Toisaalta joskus on vain pakko oppia kestämään keskeneräisyyttä (omaani!) ja sitä, etten tiedä kaikkea etukäteen. Kun oppisi ajattelemaan, että elämä kyllä kantaa ilman liiallisia omia ponnisteluitanikin...

Kiire.

Kyllä on sitten pitänyt hiljaiseloa blogin suhteen. Kiire, väsymys...tai onko niitä tekosyitä olemassakaan?

Ehkä opiskelutahti siltikin yllätti. Kahdeksan kotiäitivuoden jälkeen koulun penkille palaaminen ei sujunutkaan niin kivuttomasti. Kun niitä koulutehtäviä on riittävästi kotonakin tehtäväksi useammasta eri aineesta. Ja tuo jälkikasvun olemassaolo tuo omat haasteensa aikatauluttamiseen. Prioriteetit kuitenkin tulisi olla kunnossa ja lapset elämässä ykkössijalla.

Joku on joutunut myös luopumaan omasta vaatimuksestaan olla paras. On ollut pakko opetella tekemään välillä myös sinne päin ja hyväksyä tilanne sellaisenaan. Koen sen kuitenkin hyväksi muutokseksi...on hyvä jossain vaiheessa elämäänsä oppia löysäämäänkin. Ja hyväksyä se, etten vain pysty suorittamaan kirjallisuustieteen approa tässä sivussa...niin paljon kuin olisi kiinnostanutkin. Se on tämä elämä, joka häiritsee opiskelua välillä... ;o)

Jos joku kysyisi onko minun paikkani tuolla koulussa, niin vastaus olisi hyvin selkeä ja yksinkertainen. Kyllä! Alan vähitellen löytämään voimavaroja sisältäni (kuulostaapa mahtipontiselta) ja uskoa siihen, että minä myös osaan. Koulussa kirjoitamme paljon ja sehän sinne hakemisessa oli ideanakin. Tämä yhdistettynä loistaviin ja ammattitaitoisiin opettajiin on aika loistava yhtälö.

Ja jotain muutakin on tapahtumaisillaan. Kohta tulee päätökseen eräs pitkäaikainen projekti. Joskus selviää sitten saako tuulta siipiensä alle vai mieten käy..

Ensimmäinen koulupäivä!

Ensimmäinen koulupäivä. Ja joku on vähän innoissaan.

Ja pää täynnä kaikkea mahdollista tietoa suloisena sekasotkuna. Mitä valita kurssitarjonnasta, kun kuitenkin valintoja rajoittaa tuo jälkikasvu, joka pitäisi hakea ajoissa hoidosta kotiin. Jos olisin lapseton niin paahtaisin opintoja vaikka kuinka..kun on vain niin mielenkiintoisia juttuja tarjolla.

Tuntuu tämä orientointiviikko ihan tylsältä kun mieli palaisi jo oikeiden opintojen pariin. Vaikka onhan nämä käytännön jutut oikeasti ihan hyödyllisiä.

Meillä kirjoittajalinjalla paljon paljon kirjoittamista, joka korvaa tentit. Arvioidaan toistemme tekstejä, keskustellaan paljon, pidetään opintopäiväkirjaa ja seurataan omaa kehitystämme. Just can´t wait..

Syksyä.

Syksy on säilömistä. Pakastimessa on mansikoita, mustikoita, punaisia viinimarjoja ja omenoita, niin soseena kuin paloina. Pitkän talven aikana pakastimen antimet ilahduttavat ja kaikki se vaiva unohtuu. Mukava laittaa aamupuuroon mustikoita, leipoa (melkein) oman puun omenoista (vaikka sämpylöitä, kuten ylempänä kuvassa!!) ja piristää vispipuuroa viinimarjoilla.

Vaikka välillä aurinko paistaakin niin lämpimästi, niin tuuli vain tuo jo kuiskauksen syksystä. Eikä se ole ollenkaan pahasta. Syksy pitää sisällään lupauksen uudesta, vaikka pimeys meinaakin kääriä sisälleen tuulen tuivertaessa ulkona. Syksy tuo ensimmäisenä mieleen lämmön, niin hullulta kuin kuulostaakin.

Katse eteenpäin.

Aina elämässä kaikki ei mene niin kuin on itse suunnitellut ja toivonut. Mutta kuitenkin elämä kantaa eteenpäin ja muutokset ovat mahdollisia johonkin uuteen.

Sisäänpääsy yliopistoon jäi kolmen pisteen päähän. "Hieman" harmitti tuloksen saatuani, mutta onneksi samoin tein lähdimme kesälomareissulle ja auton nokka suuntasi vähitellen kohti Lappia.

Lappi oli upea. Kuva on otettu Jyppyrän laelta, edessä taisi kohota Ounastunturi. Kyllä noissa maisemissa sielu ja mieli lepäsi. Viikko Lapissa oli mahtava eikä sieltä olisi vielä kotiin lähtenyt.

Kaksi viikkoa tien päällä antoi myös välimatkaa ja aikaa ajatella. Se selkeytti monia asioita elämässäni ja antoi oikeat mittasuhteet asioille. Ennen kaikkea matka oli tietenkin ihanaa yhdessäoloa koko perheen kesken.

Mutta opiskelemaan olen lähdössä sittenkin. Elokuun lopussa alkavat vuoden kestävät kirjoittamisen opinnot. Toinen unelma venäjän opiskelun lisäksi. Nyt oli selkeästi tämän unelman aika toteutua.

Lomaa.

Kohta nenänpäät kohti pohjoista. Kaksi viikkoa poissa kotiympyröistä tuo kaivatun loman koko perheelle..ehkä ennen kaikkea tälle äiti-ihmiselle. Auto on pakattuna ja viimeisiä riivitään kasaan..jotain jää vielä huomisellekin. Iltaa kohden jännitys kasvaa, kun pääsykokeiden tulosten pitäisi tulla..siihen asti yritän unohtaa koko asian..

Mutta kohta meidän perhe kiipeilee tuntureille ja tekee ehkä myös tuttavuutta porojen kanssa..

Olemisen sietämätön vaikeus.

Joskus on vaan niin vaikeaa olla.

Ne päivät, jotka ovat täynnä unettomien öiden taakkaa, ne päivät, jolloin kaipaisin yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Rauhaa, josta kolmen lapsen äiti voi vain haaveilla.

Kun ei jaksa edes lukea. Ei kirjoja eikä edes hömppälehtiä. Kotityöt ei kiinnosta ja kuljen vain päämäärättömästi huoneesta toiseen ja ärsyyntyminen nousee kohti korvia hetki hetkeltä.

Kun vain osaisi olla. Sulkea silmänsä ja hengittää.

Olla tekemättä oikeasti yhtään mitään.

Luettua.

Juuri laskin kädestäni pois Seija Kähkösen teoksen Rautayöt.

Jotenkin tämän sodanaikaista/-jälkeistä aikaa käsittelevät kirjat koskettavat ja kirjat tulee luettua ahmien läpi.

Niin myös tämän teoksen kohdalla.

Kirja oli ensimmäinen Kähkösen kirja, jonka luin ja yllätyin positiivisesti. Miksi sitä onkin niin skeptinen useimpien kirjailijoiden kohdalla?

Teos ei ollut valmiiksi pureskeltu tai selitelty. Se avautui vähitellen, henkilöiden historiat ja persoonallisuudet tuotiin esiin mutkien kautta, hiipien ja pala palalta koostaen.

Kauniita sanoja ja tunnelmia, joihin oli helppo heittäytyä mukaan.

Hajanaisia ajatuksia.

Viikonloppu on mennyt hieman väsyneissä merkeissä.

Ehkä tuo puolen vuoden luku-urakka oli melkoinen stressi sitten kuitenkin ja alkaessaan purkautua, iskee myös väsymys päälle.

Kuvaavaa on se, että minä, hirmuinen lukutoukka, en jaksa lukea. En edes lehtiä.

Kun muistaisi olla itselleen armollinen. Antaa vain aikaa itselleen, vaikka vain olla ja istua paikallaan. Ei kai aina tarvitse olla niin kiire?

....

Eilen täytin taas vuosia. Aivan kuin sen kunniaksi takapihan syreeni puhkesi täyteen kukkaan ja tuoksu on aivan valtava.

Ehkä on hieman kornia syntymäpäivänään istua yksin ja miettiä elettyä elämäänsä. Kaikkea sitä, mitä olen kokenut, kaikkea sitä, minkä kautta olen kulkenut tähän päivään. Vaikka elämässä on ollut paljon tuskaa, surua, traumaattisiakin kokemuksia, asioita, jotka olen vihdoin ja viimein pystynyt käsittelemään, en ilman niitä olisi juuri tämä ihminen juuri tänä päivänä.

Menneisyys on tie tulevaisuuteen. Menneisyys on aina mukana matkassa ja on muovannut minusta juuri tälläisen kuin olen. Minut itseni.

Suuria ajatusksia!

Luettua.

Viime viikon kirjastoreissulla pitkästä aikaa kiertelin muuallakin kuin lasten osastolla ja käsiin sattui Elisabet Ahon uutuuskirja Sisar.

Olen viimeisen puolivuotisen paneutunut tiiviisti Venäjään, sen historiaan ja nykypäivään, joten Suomen historiaa käsittelevä kirja oli enemmän kuin tervetullut. Ja tämän lisäksi erittäin mielenkiintoinen.

Kirja käsitteli Suomen itsenäistymisen jälkeistä aikaa, kun kansa toivoi itsenäistymisen tuovan maahan rauhan ja vakauden, mutta alkoikin sisällissota punaisten ja valkoisten välillä. Tapahtumia katsotaan diakonissojen silmin ja siihen nivoutuneena kehittyvät myös mielenkiintoiset henkilöhahmot.

Ahon tyyli kirjoittaa on kaunis. Tämä oli sellainen lukunautinto, jossa elää itse tarinaa mukana eikä vain lue sitä kirjan sivuilta. Voipi olla että on vain minun tapani lukea eivätkä toiset saa tuota kokemusta tämän, tai minkään muunkaan, kirjan kautta, mutta kertoo kuitenkin jotain kirjasta.

Kirja jätti myös innostuksen lukea muutakin Ahon tuotantoa läpi, joten kulku käy taas kohti kirjastoa..

...

Nyt perunakattilaa katsomaan ennen kuin saadaan suoraan muhennosta keitettyjen perunoiden sijaan.

Luontoretkellä.

Sunnuntaina suunnattiin koko perheen voimin läheiselle koskelle. Paikka on ollut luottokohteemme jo jonkun tovin ja mielellään sinne palaamme joka kerta. Tällä kertaa uutta olis se, että ukkokullalla oli uudenkarhea kameransa mukana ja pomppi kosken kivillä hyviä kuvakulmia löytääkseen. Itse pysyttelin turvallisesti rannan puolella. Lapsetkin nauttivat metsässä rämpimisestä eivätkä kaipaa paljoakaan virikkeitä leikkejä keksiäkseen. Muutama keppi ja mukavasti puiden muodostama onkalo tai maja metsän kätköissä ja huippuleikit ovat valmiina.

Näin sitä huomaa taas kerran sen, ettei kaiken tarvitse olla niin valmiiksi pureskeltua lapsille. Ei valmiita leikkejä valmiilla vempaimilla, ainoastaan mielikuvitus on rajana ja kun se pääsee valloilleen ei ajankulua enää huomaa..

Harvemmin kehuskelen itseäni äitinä. Useimmiten pidän itseäni epäonnistuneena, mutta täydellisyyden tavoittelusta pääsin onneksi irti jo jokunen vuosi sitten. Vihdoin ja viimein voin hyväksyä sen, että olen juuri omalla tavallani äiti. En onneksi täydellinen äiti vaan lapsilleni juuri hyvä äiti.

Mutta siihen olen tyytyväinen, että olen vienyt lapsiani luonnon keskelle. Opettanut nauttimaan metsissä samoilemisesta, katsomaan kauneutta ympärillään ja arvostamaan kaunista luontoa, joka meillä täällä Suomessa on. Toinen asia, johon olen tyytyväinen, että olen saanut lapset innostumaan lukemisesta. Esikoinen on kirjaston suurkuluttaja ja keskimmäisenkin tapaan usein kirjan äärestä. Kuopus nauttii myös kirjoista niin vanhempien kuin itsensäkin lukemana.

Sunnuntain retkeen vielä palatakseni. Koskessa on sitä jotain, mikä pysähdyttää. Voisin seistä tunnin toisensa perään kosken äärellä, kuunnella sen pauhinaa ja ihailla sen voimaa. Ehkä se on se suuri voima, oma pienuus sen äärellä, mikä sykähdyttää. Niin, ja pysähdyttää.

Lisää näitä hetkiä.

Loma.

Se olisi sitten kesäkuu.

Pääsykokeet ovat ohi ja nyt on takki tyhjänä. Viime vuoden joulukuusta lähtien pääsykokeet ovat olleet takaraivossa ja kirjat kädessä, joten näin puolen vuoden jällkeen olo on hieman orpo. Mitä ihmettä minä nyt teen?

Eilen kaadettiin takapihalta yksi puu. Se kun varjosti pihaa liikaa ja vei myös tilaa. Nyt takapiha näyttää valtavalta ja yritän kuumeisesti miettiä, mitä sinne laittaisin! Kukkia pitäisi päästä ostamaan, mutta se siirtynee tulevalle viikolle. Tänään, kun pitäisi suunnata lasten kanssa kirjastoon, kauppaan ostamaan opettajalle lahja ja illalla olisi vielä esikoisen kevätjuhla. Huomenna aamulla piipahdetaan vielä todistus hakemassa, mutta tässä sitä ollaan 4/5 perheestä kesälaitumella.

Aurinko paistaa ja tuuli tuuli tuivertaa hiuksissa. Ei kiire mihinkään.