Lukupäiväkirjaan

Merrill ja Virginia Womach, Mel ja Lyle White: Tulessa koeteltu

Herätessään kiitospäivän aamuna vuonna 1961 Merrill Womach oli komea, energinen mies, joka eli kiihkeästi mukana liike-elämässä ja oli suosittu konserttilaulaja. Hänen vaimonsa ja kolme lastaan rakastivat häntä. Mutta tuona iltapäivänä tapahtui onnettomuus, joka muutti täysin hänen ja hänen vaimonsa Virginian elämän suunnan ja tarkoituksen.

 Kirja kertoo Merrillin lento-onnettomuudesta ja siitä seuranneesta elämänmuutoksesta. Merrill kävi läpi neljäntoista vuoden aikana yli viisikymmentä leikkausta, joissa hänen täysin palaneet kasvonsa ja kätensä muovattiin täysin uusiksi. Kirja kertoo tapahtumat myös vaimon näkökulmasta ja hänen kärsimyksistään miehensä rinnalla.. Kirja on kuitenkin ennen kaikkea kertomus siitä miten Merrill ja Virginia löysivät yhteisissä kamppailuissaan lujan uskon Jumalaan. Usko auttoi heitä kestämään sellaista, josta vain harvat selviävät.

Kirja oli hyvä. Luin sen melkein yhdeltä istumalta eräänä päivänä viimeisinä lomapäivinäni. Sitä ei vain voinut laskea käsistään!

Olen jokseenkin innoissani alkaneista opinnoista!
Kirjoittamisen aineopinnot tulevat olemaan niiiiin antoisat, olen siitä  niin varma! Ja runokokoelma, jota alan työstämään tekstiseminaarissa. Odotan niin, että pääsen työhön käsiksi!
Ja kasvatustieteet. Päätin niin pyhästi, etten pingota sen kanssa, että kunhan nyt pääsee läpi kursseista. Mutta ei. Eilen ensimmäisessä kokoontumisessa saatiin ensimmäisen kurssin materiaaleja ja enhän minä voi sitä hutaisten suorittaa. Tehtävät olivat oikeasti niin mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä, että täysillä tässä taidetaan mennä. Hitsivie.
Tämänaamuisessa Hops- keskustelussa opettaja oli samaa mieltä kanssani opintojen suuntautumisesta ja vinkkasi vielä muutaman hyödyllisen kurssin valittavaksi. Niin se vain näyttää menevän tuonne opettamisen puolelle, ei vain voi mitään. Mutta sitähän tässä on jo tullut jonkin verran tehtyä, joten lisäkoulutus sen suhteen ei ole pahitteeksi...

Huomenna suunnataan Keski-Suomeen. Muu perhe viettää viikonlopun sisareni luona ja minä kulutan päiväni kirjoittamista opiskellen. Yllätys yllätys sinänsä. Vähän itse asiassa kauhistuttaa syyskuu kun katsoo kalenteriin. Oikeastaan jokainen viikonloppu on jotain ohjelmaa ja pitkin viikkoja myös. Mutta ehkä sen jaksaa puurtaa läpi kun tietää, että sen jälkeen hellittää.

Tänään piipahdin myös ystäväni luona aamukahvilla. Juteltiin ja suunniteltiin tulevalle Venäjän reissulle pientä näytelmää. Pieni idea on alkanut jo muhia pääkopassani, joten enköhän kohta ala jo hahmotella ideoita myös paperille. Ja etsi musiikkeja ja rekvisiittaa. Iiih...ärsyttävää olla näin innostunut kaikesta!

Pitäisi kai pakata hieman viikonloppua varten...

Siskon puolivuotias tyttö nukkuu rattaissa ulkona, sillä aikaa tein illan ruuan valmiiksi. Hieman isompien lasten kanssa tuo on päässyt unohtumaan, että asiat pitää osata aikatauluttaa ja päiväunet on se aika kun tehdään esimerkiksi ruoka.
Mutta nyt on ruoka uunissa ja tyttö nukkuu edelleen. Tämä on aika helppo lapsenvahtikeikka!
Kuopuksen vein tänään päiväkotiin vasta tunti sitten. Pidettiin leppoisa aamu, koska hakemassa olen vasta juuri klo 17 aikaan. Ekaluokkalaisen ehdin nähdä vielä ennen lähtöäni kouluun, joten pientä luksusta (?) tuonkin elämään...

Tänään menen katsomaan mahdunko kasvatustieteiden ryhmään. Haave olisi suorittaa kasvatustieteiden appro tässä kirjoittamisen aineopintojen ohessa, vaikka kirjallisuus hieman hirvittääkin. Muutama kirja englanniksi, mutta ei se vielä mitään. Pitäisipä lukea myös ruotsiksi! Siinäpä sitä haastetta kerrakseen...

Aineopiskelijoita meitä on kymmenisen luokkaa ja mukava porukka tuntuu olevan kasassa. Edellisvuodesta poiketen tunnutaan olevan aika yhtenäinen ja tiivis paketti, joten tästä vuodesta voi tulla hyvin antoisa myös sen puolesta! Vaikka se kirjoittaminenhan on pääasia. Toisen vuoden aineopiskelijat kertoivat eilen, että ensimmäinen vuosi aineopintoja teki omalle kirjoittamiselle ihmeitä. Muuttui jopa täysin. Mutta sitä olen itsekin odottanut. Ehkä tältä vuodelta saa jotain aivan uutta omaan kirjoittamiseeni.

Ja samalla ehkä itselleni!

Nyt on taas opinnot käynnistetty. Tutkittu opetustarjontaa, tutustuttu aineopintoihin ja pähkäilty omia valintoja ja huomenna jatkuu. Aamulla kuuntelemaan infoa kasvatustieteistä, jonka appron aion suorittaa tämän lukuvuoden aikana ja ja ja...

Jokseenkin sitä on kuitenkin vähän pää pyörällä vaikka kuinka on vanha opiskelija ja käytännön asiat ovat ihan tuttuja. Kohta sitä kuitenkin pitäisi olla taas opinnoissa kiinni ja ahertaa. Laiskan kesän jälkeen herätellään taas motivaatiota siihen puuhaan.

Ja pojatkin olivat pärjänneet kotosalla loistavasti, jopa ekaluokkalainen jonka yksinäistä tuntia ennen isoveljen kotiin tuloa murehdin etukäteen. Kaikki oli mennyt paremmin kuin hyvin!

Nyt iltapalalle ja kirjan kanssa hetkeksi aikaa sohvan nurkkaan. Tänä iltana en aio antaa opiskelujutuille enää ajatustakaan!

Liikuntapäiväkirja vko 35:

Maanantai: Aikuinen-lapsi -jumppa kuopuksen kanssa, 45min
Tiistai: Kuntojumppa, 1h
Keskiviikko: Kävely vanhempainiltaan ja takaisin, yht. 2 km
Torstai: -
Perjantai: -
Lauantai: -
Sunnuntai: -

Ei kehumista. Perjantaina olin Helsingissä ja siellä tuli kyllä käveltyä, mutta en mieltänyt sitä liikunnaksi, hyötyliikunta pysyköön erillään tästä.
Puolustukseksi sanottakoon, että keskiviikkona olisin ollut lattaritunneilla, mutta oli poikien vanhempainillat koululla ja torstaina olisin mennyt kehonhuoltotunnille jos ukkokulta olisi tullut ajoissa kotiin. Joskus käy näin..

Voiko joka viikko kirjoittaa yhä uudestaan, että ehkä ensi viikko on parempi. Tästä ei voi kuin nousta...

Se tunne kun saa hoidettua asioita!

Olen ihminen, joka on tuudittautunut mottoon: Älä tee tänään mitään, minkä voit tehdä myös huomenna. Huonoina päivinä poden suurensuurta puhelinkammoa ja virallisten asioiden hoitaminen ei vain suju. Mutta sitten taas kun on draivi päällä, pitää ottaa siitä kaikki ilo irti ja antaa palaa. Kuten pari edellistä päivää.

Eilen otin itseäni niskasta kiinni ja hoidin viisumia varten kaiken valmiiksi. Huomenna suuntaan kulkuni Helsinkiin ja käyn hoitamassa asian loppuun.
Tänään teetin vihdoin ja viimein ekaluokkalaiselle kotiavaimen.
Tänään myös imuroin.
Soitin ja varmistin tilat kolmen viikon päästä alkavaa venäjän kurssia varten. Miksi ihmeessä sitäkin on pitänyt lykätä aina vain eteenpäin?
Soitin ja varasin itselleni silmälääkärin, vihdoin ja viimein! Pakko käydä jo kerran vuodessa kun näkö vain tuntuu heikkenevän...

Nyt pojille välipalaa ja kohti ekaluokkalaisen silmälääkäriä.

Eilen istuttiin vanhempainillassa.
Ukkokulta ekaluokkalaisen ja minä kolmosen. Ukkokulta vapautui omastaan puolisen tuntia ennen minua kun meillä keskustelu jatkui leirikoulun tiimoilta. Tiedän, että leirikoulu on varmasti tosi upea juttu lapsille ja niin edespäin, mutta ehkä näin levottomana sieluna en välttämättä näe meitä näillä kulmilla enää kolmen vuoden päästä. Joten tuntuu turhauttavalta paahtaa kolme vuotta yhden ainoan leirikoulun vuoksi. Ehkä se tästä vielä selkenee ja saan loistavan ahaa-elämyksen asian tiimoilta.
Saa kivittää, olen valmis siihen ;)

Ongelma numero kaksi vanhempainilloissa on se, että tunnen joka kerta itseni niin junioriksi muiden vanhempien joukossa. Kun ikäeroa muihin on valehtelematta se kymmenen vuotta...tuntuu, että otsassani lukee isolla teiniäiti (vaikka esikoinen syntyikin kypsässä 21 vuoden iässä), vaikka luultavimmin ongelma on vain oman pääni sisällä. Luultavimmin kukaan ei edes kiinnitä huomiota minuun tai ikääni...

Eilen tuli omalta opettajaltani sähköpostia koskien ensimmäistä kouluviikkoa. Meillä aineopiskelijoilla ensimmäinen koulupäivä maanantaina kestää mukavasti klo 16 saakka, mikä tarkoittaa sitä, että olen kotona hieman ennen klo 17 haettuani kuopuksen päiväkodista ennen sitä. Siis, minun ekaluokkalaiseni joutuu tulemaan kotiin, jossa ei ole ketään silloin paikalla. Tuo joutuu olemaan kotona yksin tunnin verran ennenkuin esikoinen tulee kotiin. Ja sitten nuo joutuvat olemaan kotona ilman äitiä vielä kolmisen tuntia. Tänään aamusta pohjustin poikia jo tulevaan ja ekaluokkalainen totesi vain että ok. Luultavimmin ongelma on taas vain oman pääni sisällä.

Joku kysyy miksei ekaluokkalainen ole iltapäiväkerhossa. Vastaus on: Siksi, että yleisesti ottaen olen koulussa vain 2-3 päivänä viikossa ja silloinkin mahdollisesti kotona heti puolen päivän jälkeen. Olen siis  useimmiten kotona poikien kotiutuessa. Ja muutama pidempi päivä menee pojilla varmasti itsenäisyydestä nauttien. Ja onhan pojilla aina toisensa.

Ja taas teen sitä. Puolustelen omia ratkaisujamme. Pitäisi vain kirjoittaa, että meillä tämä tulee toimimaan loistavasti näin!

Iltapäivällä olisi ekaluokkalaisen silmälääkäri. Jäi seulaan (Miksi seulasta tulee ensimmäisenä mieleen huumeet?) kouluuntulotarkastuksessa, joten nyt mennään silmälääkärille katsomaan näkeekö tuolla oikealla silmällä tarpeeksi hyvin vai onko siinä oikeasti vikaa. Näki vasemmalla silmällä alimmankin rivin, kummallakin silmällä yhdessä samoin, mutta oikealla ei nähnyt keskiriviä pienempää. Kuulostaa liian tutulta. Oma vasen silmäni ei toimi ilman oikeaa silmää...

Nyt aion muuttaa yhden jos -lausekkeen kun -lausekkeeksi. Aion tarttua imuriin ja siivota! Napit korviin, musiikki soimaan ja menoksi..

Lautasella oli tänään broileria, ituja, tomaattia ja kesäkurpitsaa.

Kesäkurpitsa ei meillä ole kuulunut lempiaineksiin, mutta keksin keinon, jolla sen saa maistumaan. Kas näin. Loraus oliiviöljyä pannulle. Kuutioidut kesäkurpitsat paahtumaan, myllystä suolaa ja pippuria. Ja tarpeeksi paahduttuaan lisäke on valmis. Ja maistuvaa.

Eilen hikoilin tunnin kuntojumpassa ja kyllä teki hyvää. Luultavasti viimeistään huomenna erinäiset lihakset ilmoittavat olemassaolostaan, mutta se ei haittaa. Jumpan jälkeen olo oli mahtava (jokseenkin kaikkensa antanut...) ja saunan maittavat löylyt rentouttivat lihakset ja uni tuli silmään nopeasti.

Tänään olen hoitanut käytännön asioita. Viisumia varten kävin vakuutusyhtiössä hakemassa todistuksen matkavakuutuksestani, sen jälkeen suuntasin valokuvausliikkeeseen otattamaan passikuvat viisumihakemusta varten. Kuvat saatuani mietin, miten ihmeessä sitä osaakin näyttää joka kerta niin hassulta. Pelästyneeltä. Yritin ajatella näyttäväni vain siltä kuin minulla olisi jokin kutkuttava salaisuus, jota en kerro muille, mutta kallistuin kuitenkin tuon pelästyneen puolelle.

Kolmen viikon päästä alkaa taas venäjän tunnit ja tänään istahdin alas, kaivoin materiaalit esiin ja aloin vähitellen työstämään materiaalia kurssia varten. On mukava taas laiskan kesän jälkeen saada ohjelmaa arkeen.

Pitäisi taas vaihteeksi poimia omenoita, joita tuo puu tuntuu tuottavan aina vain lisää. Sosetta en itse asiassa ole siitä vielä tehnyt, joten se voisi olla ohjelmassa seuraavana. Toisaalta ostin tänään myös vanilijajätskiä kaupasta, joten illalla voitaisiin kyllä ukkokullan kanssa herkutella kaura-omena -paistoksella. Nam!

Olen yrittänyt aloittaa hieman terveempää elämää. Ei mitään tiukkoja dieettejä vaan ihan normaalia ruokaa, mutta ehkä yritän hieman katsoa laatua. Joskus hieman keventää kuten eilen. Runsas salaatti ja broileria. Muuten meillä syödään normaalin lapsiperheen tapaan; perunaa, pastaa ja kaikkia sen eri variaatioita. Kasviksia olen yrittänyt lisätä ja vähitellen se onnistuu. Jopa lasten lautasille.

Liikunnasta en halua itselleni pakkopullaa. Haluan vain nauttia siitä. En halua liikkua tai syödä kevyemmin sen vuoksi että laihtuisin (vaikka kaksi tai kolme kiloa kyllä saisi kadotakin...) vaan siksi, että oloni olisi parempi. Jotain kokonaisvaltaista hyvinvointia, mikä kuulostaakin kiitettävän mahtipontiselta tähän asiayhteyteen...

Kuva on Kauhajoelta. Sitä katsoessa tulee hieman ikävä kesää...

Tänään sain käsikirjoituksen ensimmäisen version valmiiksi. Viimeisen pisteen painaessani olo oli helpottunut, vaikka ei se työ tähän vielä loppunut. Lähetin sen muutamalle luottolukijalleni kysymyslistan kerta ja näiden pohjalta alan työstämään sitten toista versiota. Siihen saakka kummastelen tätä olotilaa kun ei ole mitään tekemistä. Tai olisihan sitä, mutta...

Sen sijaan luen (ja hoidan kaikkia tylsiä käytännön asioita, kuten uuteen viisumiin tarvittavien papereiden hankkimista ja sen sellaista...). Kotiuduttiin juuri kirjastoautolta ja kassiin tuli vakaista päätöksistä huolimatta ihan liikaa lainattuja kirjoja. Muutama kesken oleva (ainakin neljä tai viisi) löytyy vielä kotoakin. Nyt pitäisi vain päättää mitä lukisin ensimmäisenä. Andreï Makine: Vera, joka takakannen mukaan on ehdottoman rakkauden ylistys. Tai Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät, jota olen kuullu kehuttavan hyvin paljon. Ja sitten en vain voinut vastustaa kun löysin L.M. Montgomeryn ennen suomentamattomat kirjat: Vanhan kartanon Pat sekä Pat, vanhan kartanon valtiatar.

Nyt ruokaa laittamaan ja sen valmistusta odottaessani voisin vaikka...ripustaa pyykit lukea...

Jos ja kun

Huomasin olevani jos -ihminen.

...jos harrastettaisiin enemmän lasten kanssa liikuntaa.
...jos kirjoittaisin tehokkaamin niin saisin enemmän tekstiä aikaan.
...jos saisin aikaiseksi siivota.
...jos olisin käynyt kesällä pyörälenkeillä aamuisin, olisin paremmassa kunnossa nyt.
...jos olisin opiskellut venäjää ahkerammin kaikki nämä vuodet, olisi minulla nyt parempi kielitaito.

Ja näitä riittäisi loputtomiin.

Ja onhan se kuitenkin myös totta.
Jos olisin pitänyt tehokkaammin kielitaitoani yllä, puhuisin huomattavasti sujuvammin venäjää kuin nyt. Mutta kun en päntännyt. Jos olisin käynyt kesäaamuisin pyörälenkillä kuten suunnittelin, olisin paremmassa kunnossa kuin nyt. Mutta kun en käynyt. (Vaan nukuin pitkään. Nautin hitaista aamuista lasten kanssa. Ei paha sekään. Ei todellakaan!)

Turha kai jossitella näin jälkikäteen. Olisin tehnyt asiat silloin niin ei tarvitsisi jossitella jälkeenpäin.

Toisaalta nuo jos -lausekkeet on mahdollista muttaa myös kun -lausekkeiksi.

...kun harrastetaan lasten kanssa enemmän liikuntaa tästä eteenpäin.
...kun kirjoitan tehokkaammin, niin saan enenmmän tekstiä aikaan.
...kun siivoan, täällä on siistimpää.
...kun aloitan uudestaan venäjän kielen ylläpidon, saan kielitaitoani takaisin. Puheeni sujuvammaksi. Ei se ole sen kummempaa!

Kun päätän tehdä jotain, voin myös saavuttaa sen. Joten kun nyt aloitan kirjoittamaan, saan todellakin enenmmän tekstiä aikaan kuin sillä, että jossittelen tuossa muutaman tunnin päästä, että jos olisin...

Liikuntapäiväkirja vko 34:

Maanantai: Kävely koululle ja takaisin x2. Yhteensä n. 2 km
Tiistai: Kävely koululle ja takaisin x2. Yhteensä n. 2 km
Keskiviikko: Pyöräily 12,5 km
Torstai: -
Perjantai: -
Lauantai: Pyöräily 20 km
Sunnuntai: Juoksu/kävely 3,5 km

Ihan ok viikko liikunnan suhteen ja tämä viikonloppu pelasti sen aika pitkälti  ;) Ja se, ettei autoa saanut käyttää keskiviikkona...

No, nyt alkaa jumppaseuran syksykin rullaamaan, joten viikkoon pitäisi tulla muutamia ryhmäliikuntatuntejakin vähän on kiikarissa ainakin soololattarit (tanssia, jee!), kuntojumppaa ja tehomuokkausta. Ja kun lenkille saisi lähdettyä myös...

Mutta eiköhän se tästä! Näyttää ainakin paremmalta kuin edellinen viikko...

Kerrankin ehdin juoda aamulla teeni rauhassa heti herättyäni. Esikoinen meni kouluun kahdeksaksi ja ekaluokkalainen yhdeksäksi. Esikoisen aamupalan laiton jälkeen oli hyvä aika istahtaa sohvan nurkkaan ja herätä rauhassa. Karibian aurinko taisi olle tee nimeltään ja tähän mennessä päivää sitä on juotuna kaksi mukillista. Vielä ehtii..

Eilen ekaluokkalainen kulki koulumatkat isoveljen kanssa, tänään sitten yksin. Vaikka pääsi itku kuitenkin ovella. Sinne se kuitenkin lähti ja niin olisi tehnyt mieli hiipiä perässä ja varmistaa, että tuo pääsee koululle asti. Mietti jos ei enää muistakaan reittiä (jota ollaan kuljettu viimeiset kaksi viikkoa) tai...tai..

Niin iso, mutta silti niin pieni!

Takapihan omenapuu tuottaa hurjan sadon. Meillä pakastin on jo täynnä omenoita. Muutama viikko sitten vein siskolleni ämpärillisen ja tänään sinne lähtee isäni matkassa kolme ämpärillistä. Ja puussa riittää omenoita edelleen. Mutta on ihana säilöä kesää pakastimeen ja talven pimeydessä niitä sieltä käyttää. 

Tänään ajattelin kirjoittaa ja shoppailla!

Ja linkkivinkki tähän loppuu. Autolla Nepaliin...

Lukupäiväkirjaan

Hanna Tuuri; Orapihlajapiiri

Elämälleen uutta suuntaa etsivä Kirsi päättää jättää tutut ympyrät ja muuttaa vastaanhangoittelevan murrosikäisen tyttärensä Annin kanssa Kuopiosta Irlannin maaseudulle, Knockamurran yhteisöön.

Kirjastoauton suppeammasta valikoimasta tämä kirja sai puhuttua itsensä matkaani. Muutostarinathan ovat aina kiehtovia ja ulkomaille muuttokin kiehtoo, ja Irlanti. Esimmäisten sivujen kohdalla en ollut varma jatkanko, mutta eteenpäin lukeminen kannatti.

Kirsi aloittaa työn kehitysvsmmaisista asukkaistaan huolehtivassa yhteisössä ja tutustuu paitsi muihin Knockamurralaisiin myös sympaattiseen Antoniin.

Pakollinen viittaus romantiikkaan, kyllä vain. Mutta se on onneksi täysin sivuseikka...

Mutta kumpi lopulta sopeutuu uuteen elämään helpommin, elämänmuutosta kaivannut Kirsi vai muuttoa kiivaasti vastustanut Anni?

Kirjan tapahtumat kerrottiin vuorotellen Kirsin ja Annin, äidin ja tyttären, näkökulmasta. Se toimi ja kirjailija oli onnistunut myös teini-ikäisen tytön kielen kanssa, teksti oli uskottavaa ja luontevaa kun siihen ei sen kummemmin kiinnittänyt huomiota.

Jostain lehdestä olen lukenut Tuurin kolumneja ja tiesin taustoista ja asumisesta Irlannissa, joten kirja ei sinänsä tuonut yllätystä mukanaan. Orapihlajapiirissä Tuuri  maalaa hyvin realistisen mutta myös kiehtovan kuvan Irlannista. Sen nummille kun pääsisi itsekin kävelemään...

Pienen miinuksen annan kirjan lopusta. Se olisi voinut loppua toisin...

 

Elämän pieniä iloja.

Ekaluokkalainen ei halunnut äitiä enää saattelemaan koulumatkalle.
Appiukko vaihtoi auton jarrupalat jo eilen, joten tänään ei tarvinnut pyöräillä vesisateessa.
Kirjoitin juuri 5 liuskaa ja olen jopa ihan tyytyväinen tekstiini.
Ulkona sataa ja minä olen sisällä!

Pakkoliikuntaa.
Autosta meni oikean takarenkaan jarrupalat, joten autoa ei jostain kumman syystä saa juuri nyt käyttää. Appiukko tulee huomenna laittamaan uudet, joten hätä ei ole sen suurempi.
Mutta saanpahan liikuntaa!
Saattelin pojat (ekaluokkalainen kaipaa vielä äitiä koulumatkalle...) ja puolessa välissä matkaa ilmoitin ekaluokkalaiselle, että nyt saavat mennä kaksin loppumatkan. Taivas näytti sen verran harmaalta etten halunnut ottaa sen suurempaa riskiä kastumiselle.
Nuorimmainen sitten päiväkotiin. Päiväkodilta ruokakauppaan ja kaksi reppua täyteen tavaraa. Reput selässä ja lastenistuimessa ja takaisin kotiin. Melkein 6,5 km liikuntaa ja iltapäivällä melkein saman verran. Ehkä tällä kahden päivän pakkoliikuntakuurilla löydän uudestaan sen innon liikkumiseen...

Nyt on hautumassa iso mukillinen teetä. Tee näytti olevan nimeltään Sadepäivän ilo, mutta toivon ettei se olisi enteellinen tätä päivää ajatellen. Sateinen sää yhdistettynä pakkoliikuntaan ei ole sopivin yhtälö. Ei sitten todellakaan.

Yhdeltä ekaluokkalaista vastaan.
Ilmoitin, että perjantaina kulkee jo yksin (vaikkakin aamut isoveljen kanssa) ja se kirvoitti vaimean vastalauseen. Tuolle meidän ekaluokkalaiselle on tuntunut olevan tosi iso juttu tämä koulumatkailu. Koulussa olosta nauttii, odottaa läksyjä kuin kuuta nousevaa ja kaikki koulussa on kivaa. Mutta koulumatkat yksin. Ei. "Mutta sähän äiti olet kotona vielä ensi viikon, miksi mun pitää kulkea yksin?" oli kysymys.
No siksi.

Ajattelin käyttää hiljaisen talon hyödykseni ja kirjoittaa. Eilen ei kulkenut sitten yhtään. Väkisin kirjoitettuja sanoja. Mutta siitä se ehkä taas lähtee kunhan alkukankeudesta päästään.

Iltapäivästä onkin sitten aika siivota yksi keittiön kaapeista. Se, jonka syövereihin kaikki kuiva-aineet katoavat salaperäisesti epämääräiseen kaaokseen...

Liikuntapäiväkirja vko 33:

Maanantai: Lasten kanssa seikkailupuisto Huimalassa. Ainakin tunnin verran mekin kiipeiltiin ja ryömittiin siellä lasten kanssa. Ja hiki virtasi...
Tiistai: Kävely koululle ja takaisin x2. Yhteensä n. 2 km
Keskiviikko: Kävely koululle ja takaisin x2. Yhteensä n. 2 km
Torstai: -
Perjantai: Kävely koululle ja takaisin x2. Yhteensä n. 2 km
Lauantai: -
Sunnuntai: -

Edeltäneestä viikosta liikunnan osalta voisin sanoa vain...että säälittävää. Ukkokulta oli kuluneen viikon kotona ja vietettiin enemmän aikaa shoppaillen ja yhdessä lounastaen kuin liikuntaa harrastaen. Joskus niinkin. Nyt kropassa alkaa vähitellen tuntua siltä että liikunta ei olisi pahitteeksi...

Lukupäiväkirjaan...

David Nicholls; Sinä päivänä

Emma ja Dexter tapaavat Edinburghissa 15.7. 1988. Missä  he ovat kaksikymmentä vuotta myöhemmin - ja mitä kaikkea onkaan tapahtunut matkalla sinne?

Jokunen aika sitten eräässä blogissa kehuttiin tätä kirjaa, mutta en silloin innostunut siitä sen kummemmin. Kirjastossa se sitten seisoi siellä palautettujen kirjojen hyllyssä ja päätin sitten lainata sen, muistinhan sitä kehuttaneen aikaisemminkin. Ja idea kirjalla oli loistava, joten mielenkiinto heräsi samoin tein.

Dexter, 23, haluaa elää elämänsä täysillä, mutta ilman mitään sotkuja ja hankaluuksia. Niin, että jos joku vain sattuisi ottamaan valokuvan, se olisi tyylikäs valokuva.

 Kirja kattaa 20 vuotta Emman ja Dexterin elämästä. Se kertoo aina saman päivän tapahtumista joka vuodelta. Pyhän Swithinin päivä, 15.7. Aluksi mietin tekeekö se kirjasta jotenkin hankalan luettavan, tarinasta jotenkin irrallisen, mutta näin ei todellakaan käynyt. Niinhän sitä sanotaan runouden kohdalla, että tauot ja hiljaisuus puhuvat joskus jopa enemmän, näin voi olla myös proosan kohdalla. Kuvasta tuli ehjä vaikka vuoden muut 364 päivää jäivätkin käsittelemättä.

Emma, 22, vakuuttaa itselleen, että jutun juju on olla rohkea ja peloton ja tehdä jotain tärkeää. Ei nyt välttämättä muuttaa koko maailmaa, mutta ainakin jotain pientä.

 Kaksi erilaista ihmistä, kaksi erilaista elämää. Loistavasti punottu tarina, joka pitää otteessaan. Se on vain pakko lukea...

Koulun aloitus on iso juttu.
Kun kasvaa yhtäkkiä niin isoksi. Ja on kuitenkin vielä aika pieni.
On halunnut vielä saattelua koululle asti. Ja vastaan koulupäivän päätteeksi myös.
On ollut vähän ikävä.
Mutta koulussa on myös ollut niin hauskaa.
Eikä niitä läksyjä ole tullut yhtään. Mikä pettymys!

Esikoinen sujahti uuteen luokkaan kuin...hmmm...kuuma veitsi voihin tai hansikas käteen. Kavereita on tullut, välitunneilla riittää seuraa ja fudiskavereita ja kotiin tulee iloinen poika. Joka tuntuu olevan myös yleisesti ottaen innoissaan koulusta. Enkun lisääntyminen (täällä alkoi enkku jo kakkosella) on mieleistä ja matikka tietenkin. Eikä lisääntynyt tuntimääräkään tuntunut häiritsevän. Ukkokulta sanoi että äitinsä lapsia...


Kuopus on pitänyt huutokonsertin aamuisin. Hoitoon haluaa kyllä, mutta olisi halunnut mekon. Eikä ainakaan huivia päähän. Eikä lippistä. Ja kengät olivat väärät. Ja toisetkin. Isi on tyhmä ja äiti kai vielä tyhmempi.
Ja kotiin haettaessa vastassa on neiti aurinkoinen. On hankalaa olla neljävee.

Itselläni on vielä kaksi viikkoa lomaa ennen koulun alkua. Näin saan myös lempeän laskun ekaluokkalaisen elämään ja onneksi opinnot sisältävät enemmän omatoimista opiskelua kuin läsnäoloa, joten lempeä arki saa jatkua tästäkin eteenpäin.

Seuraavat kaksi viikkoa kirjoitan.
Nautin hiljaisesta kodista muutaman tunnin ja kirjoitan!

Päätinpä kokeilla sitten listata tänne viikon liikunnat. Ehkä se motivoi liikkumaan hieman enemmän, sillä en kehtaa julkaista liian tyhjää viikkoa ;) Saas nähdä miten käy...

Liikuntapäiväkirja vko 32:

Maanantai: -
Tiistai: -
Keskiviikko: 3,9 km juoksulenkki
Torstai: n. 4 km kävelylenkki siskon ja lasten kanssa, 60 min afrotanssia dvd:n opastuksella
Perjantai: n. 3 km kävelylenkki siskon ja lasten kanssa
Lauantai: -
Sunnuntai: n. 2,5 km kävelylenkki

Ei ihan huono ja erittäin tyytyväinen olen tuohon tanssiosuuteen. Kyllä meillä oli siskon kanssa hauskaa kun yritettiin pysyä tahdissa mukana. Sitäkin hauskempaa taisi olla jälkikasvullamme...

Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin...

Kouluun viepi askeleet...

Koululaisten reput on pakattuna, kuten myös päiväkotiin suuntaajankin.
Isoimpien repuista löytyy uudenuutukaiset kynäpenaalit sisältöineen vaikkei niitä taida koulussa edes tarvita. Koko päivän pojat ovat väittäneet ettei jännitä. Äsken keskimmäinen tuli vielä sängystään ja totesi että ehkä sittenkin jännittää.

Ja ehkä jännittää äitiäkin.
Minun pikkuiseni menee oikeasti kouluun!
Ja ekaluokkalaisen lisäksi mietin miten kolmosluokkalainen kotiutuu uuteen kouluun ja luokkaan.
Luultavasti kumpikin kotiutuu loistavasti ja minä murehdin turhia.
Mutta niin ne äidit kai yleensä...

Mies on tämän viikon lomalla.
Saatetaan vielä siis viettää hieman kahdenkeskistä aikaa. Käydä vaikkapa lounaalla tai shoppailemassa...