Pienin askelin..

Tämä aika vuodesta väsyttää.
Ihan suunnattomasti. Kun aamulla on pimeää ja hämärä laskeutuu liian aikaisin iltapäivällä. Niinpä olen polttanut paljon kynttilöitä. Ripustettin yhdessä jo keittiön ikkunaan jouluvalot ja liimailtiin myös seimiasetelman kuvat ikkunaa koristamaan.

Pidän hitaasti jouluun laskeutumisesta.
Että tehdään asioita vähitellen. Päivä päivältä lasten joulukalenterista ilmestyy uusia puuhia, jolla saadaan koti jouluiseksi. Vähitellen ja pienin askelin..

Meidän pienimmällä on tällä hetkellä korvatulehdus ja keuhkoputkentulehdus..antibioottikuuri päällä ja yöt alkavat olla taas parempiunisia. Myös äidillä toivottavasti.
Jokseenkin siis tahmainen olo. Mitään ei oikein jaksaisi tehdä, mutta imurin varteen pitäisi tarttua, kun tämä päänsärkykin alkaa vähitellen talttumaan. Tämä aika vuodesta kun on märkää muttei vielä lunta, on sitten hermoja raastavaa. Eteinen lainehtii hiekasta ja sitä pitäisi imuroida useammin kuin saan aikaiseksi ;)

Mutta kyllä se tästä. Jos vaikka nyt imuroisi.

Ja linkkivinkkinä viikon viimeinen keltainen päivitys. Olkaapa hyvät.

Hän pohtii.

Lopullinen käsikirjoitus valmistuu aina yhteistyössä tuottajan, käsikirjoittajan ja ohjaajan kanssa.
(Täältä)

Kun on aina kirjoittanut yksin on vaikea työskennellä toisten kanssa yhteistyössä. Kun kirjoittaa proosaa tai runoja saa prosessin tehdä yksin alusta loppuun (Paitsi jos olisi julkaiseva kirjoittaja niin kustannustoimittaja olisi tuotantoprosessin yksi osapuoli..). Kun on mielestään kirjoittanut ihan hyvän tekstin, löytänyt omat ideat ja jutut hommaan, on hyvin vaikea hyväksyä se, että toisella on aivan muita ideoita eikä ymmärrä minun näkökantojani.

Mihin se kolahti? Ylpeyteenikö? Että teksteissäni on korjattavaa. Ettei se ollutkaan kaikkien mielestä niin hyvä etteikö kaipaisi hieman muokkausta.

Älkää kuvitelko, että olisin mielestäni niin erinomainen kirjoittaja etteikö teksteissäni ole korjattavaa tai muutettavaa. Ehei. En oikeastaan enää edes tiedä, kuinka paljon oikeasti haluan kirjoittaa, joten en ole mitenkään leijumassa erinomaisuuteni sfääreissä.

Mietin vain, mikä on roolijako ohjaajan ja käsikirjoittajan välillä? Kuinka paljon ohjaaja voi tuoda omia näkemyksiään ja jyrätä alleen käsikirjoittajan?

Sen sijaan, että aloittaisimme lopullisella käsikirjoituksella, meidän täytyy edetä karkeasta rakenteesta eri vaiheiden kautta lopulliseen muotoon. Tämä on tuskallista työtä kärsimättömälle luovalle mielelle. Mutta suurien kuvanveistäjienkin täytyi työskennellä kuukausia ennen kuin mitään ihmishahmoa muistuttavaa alkoi muovautua kivestä.
(Täältä)

Siinäpä se. Olisi kivaa jos se ensimmäinen versio olisi se lopullinen versio. Loistava juuri sellaisenaan. Mutta harvapa kirjoittaja taitaa siihen kyetä. Mutta kun olet puurtanut sen ensimmäisen version parissa jo kyllästymiseen saakka, niin ajatus seuraavasta ja seuraavasta versiosta ahdistaa ihan pikkuisen. Se on kai tottumiskysymys..

Mutta tuo pitkä prosessi puuttui tästä näytelmäprojektista. Alle kuukausi aikaa kirjoittaa niinkin laajan teoksen pohjalta kuin Kurjat, näytelmä joka mahtuu alle puoleen tuntiin. Ja olen hyvin hyvin kaukana ammattilaisesta. Ja aika loppuu kesken, sillä harjoituskertojakin näyttelijöillä taitaa olla hurjat kolme kertaa ennen h-hetkeä. Joten kai sitä vähemmästäkin turhautuu.

Mitä opinkaan tästä?
Älä lupaudu jokaikiseen projektiin mukaan vaikka kuinka kiinnostaisi.
Opettele ottamaan vastaan palautetta (Oppiiko siihen koskaan?).

Ai niin. Kouluprojekti päivittyi eilen toimestani.

Päivän ajatus.

Kukaan ei tiedä mihin pystyy ennen kuin on yrittänyt.
-Publilius Syrus-

Siinäpä se. Pitää ensin yrittää, jotta voisi tietää, mihin todella pystyy. Sen kun muistaisi aina eikä ensimmäisenä totea, ettei minusta ole siihen. Joskus tarvitaan hippunen rohkeutta yrittää jotain uutta. Joskus joutuu toteamaan, ettei minusta kyllä todellakaan ollut siihen, mutta ainakin yritin. Mutta vastavuoroisesti voi myös yllättyä positiivisesti. Hei, minusta oli siihen..

Näitä on hyvä paukuttaa välillä omaan ajatusmaailmaansa. Jos on luonteeltaan pessimisti ja odottaa aina pahinta, on kai aika vähitellen alkaa muuttaa suhtautumistaan itseensä ja maailmaan.

Hei, katsotaan mitä tämä päivä tuokaan tullessaan!
(Ei silti tarvitse sortua naminamipusipusi -hössötykseen!)


Ja ps. meidän kouluprojekti päivittyi taas, jos haluatte käydä kurkistamassa..

Koko päivän..

Sitä vaan istuu ja kirjoittaa tänne blogiin melkein joka päivä (meinasin kirjoittaa koko päivän..onneksi en nyt sentään). Ihan vain kirjoittamisen ilosta..tai ehkä saadakseen jotain edes ylös. Eihän tätä taida kovin moni edes lukea, mutta se ehkä pitää vaatimustason alhaalla. Olen ja kirjoitan sen kummemmin miettimättä.

Päivän linkkivinkkinä kouluprojekti, joka löytyy täältä ja pysyy hengissä helmikuun loppuun saakka. Ihan mielenkiintoista lähteä kirjoittamaan rajatussa (mutta tarpeeksi vapaassa) aihepiirissä ja katsoa miten omat tekstit sopivat muiden joukkoon. Meidän blogiryhmä on kiva ja persoonina ollaan jokainen aika erilaisia, joten voisin kuvitella, että monipuolisuutta ei blogista tulisi puuttumaan.

Nyt hän aikoo ryhtyä niinkin proosalliseen puuhaan kuin vessojen pesu. Joskus pitää sellaistakin tehdä.

Helpotusta ahdistukseen..

Olin tänään juttelemassa opettajani kanssa. Kun kaikki tuntui vähitellen kaatuvan niskaan..siis ei tämän jakson opiskelut tai mitään vaan omat kriiseilyt ja pohdinnat ensi kevään suhteen.

Ja kannatti avata suunsa ja jutella. Näillä näkymin saan valjastettua ensi kevään työnäytteen pääsykokeita varten, joten saisin kiitettävästi käytettyä aikani pääsykokeita varten ja esseiden kautta (35 liuskaa..) syvennettyä pääsykoekirjallisuuteen. Kunhan löydän punaisen langan kirjamateriaalistani..

Ei mikään huono yhtälö!
Tuntuu kuin harteilta olisi pudonnut suuri taakka pois (särkee tuota niska-hartia -seutua siltikin :D) ja kevät näyttää valoisammalta. Ei tarvitse lopettaa nykyistä opiskelua kesken ja saan kuitenkin luettua pääsykokeisiin! Ja jos pääsen sisään, niin nämä kirjoittamisen opinnot kuitenkin olisivat jo suoritettuna sivuaineena ja pois opiskeluajasta sitten myöhemmin..

Että yksi kriisi ohitse.
Vielä odottaa muutamat kysymykset vastauksia, mutta eiköhän nekin tule ajallaan.

Päivän agenda.

Siinä olisi tälle päivälle ohjelmaa. Teetä, pipareita ja pääsykoekirja. (En kyllä ole vielä päättänyt suuntaan tai toiseen, mutta ihan mielenkiinnosta luen...)
Ja ensimmäisellä sivulla jo tuo kirja tuntuu aika mielenkiintoiselle. Pahoin pelkään, että tiedän mitä teen taas ensi kevään..

Ahd.

Pitäisi taas löytää se ryhtiliike. Saada tämä kooma pois kehostaan ja energiaa ryhtyä työhön. Koulujuttuja kyllä odottaa. Tai siis tarkkoja ollaksemme juttu. Tämä jakso kun on mennyt vähän löysemmissä merkeissä. Ihan hyvä niin. Pitäisi siis viilata se verkkokirjoittamisen essee valmiiksi. Siis puuttuu vaan väliotsikot oikeastaan..en vain pidä niiden keksimisestä..

Eilen illalla juttelin meidän joulunäytelmän "ohjaajan" kanssa. (Siis nämä tittelit ohjaaja ja käsikirjoittaja ovat niin huiput meidän kohdalla!) ja muutamia muutoksia käsikirjoitukseen. Tänään lupasin tehdä muutokset niin pääosien näyttelijät saisivat käsikirjoituksen luettavaksi ennen ensi sunnuntain harjoituksia. Kunhan vain saisi tartuttua kiinni.

Ja se tulevaisuus.
Kun ei tiedä mitä tehdä.
Pääsykoekirjoja olisi kieliopin lisäksi kolme. Urakka tuntuu kasvavan vuosi vuodelta kovemmaksi. Pääsykoeurakka yhdistettynä nykyisiin opiskeluihin ja perhe-elämään...mahdoton yhtälö. Olen kyllä tehokas, mutta en ehkä näin tehokas. (Ilman, että olen lataamolla toukokuun lopussa..). Laitoin kyllä varaukseen yhden pääsykoekirjoista. Yksi ei ole vielä edes ilmestynyt. Kolmatta en edes löydä mistään.

Enkä silti ole tehnyt päätöstä.
En tykkää jättää kesken nykyistä koulua (Vaikkei se maailmaa kaataisikaan.). Mutta olenko valmis jättämään pääsykokeisiin lukemisen? Luovunko siitä unelmasta vai kokeilenko taas kerran onneani? Kun en tiedä. En vain yksinkertaisesti tiedä..

Tähän vielä muutama muukin päätöstä odottava seikka ja mahdollisesti isompikin muutos meidän elämässä. Hohhoo..itsepähän olen kaivannut haasteita arkeen ja valittanut jos elämä on käynyt tylsäksi. Eipähän käy enää..

Missä tie...

Joskus tie edessäpäin näyttää kuvan kaltaiselta.
Kun ei vain näe pitkälle. Ja kun ei tiedä, mitä seuraavaksi. Joku sanoisi, että hullua pohtia tällaista kesken opiskeluvuoden, mutta kun on pakko.

Jos haluan yliopistoon, niin luku-urakka alkaisi joulukuun alussa viimeistään. Suurensuuri kysymysmerkki on se, miten ihmeessä hoidan nykyisen opiskeluni, perheen ja kodin ja vielä luen tehokkaasti pääsykoemateriaalia. Siinäpä söpö pieni yhtälö, jonka toteuttaminen tuntuu melkoisen mahdottomalle juuri nyt.

Keskustelin opettajani kanssa (sen ihkaoikean kirjailijan ;o) ) tilanteestani. Kun en tiedä, mitä tehdä. Opettajan neuvo oli hankkia itselleni oikea ammatti ja kirjoittaa siinä sivussa. Ettei kannata laskea kirjoittamisen varaan, vaan antaa sen olla se sivujuttu. (Eikä siis kyse minun kirjoittamistaidoistani vaan ihan yleisesti..).

Onhan se venäjän opiskelu se juttu. Eipä kai ole jäänyt kenellekään epäselväksi. Mutta tuo pääsykoeurakka tämän kaiken päälle...ajatus kuulostaa aika rankalle. Lopettaa tämä opiskelu kesken ja tehdä vaikka töitä ja päntätä pääsykokeisiin..have no idea.

Tässä iässä vaan pitäisi vähitellen olla jotain suuntaa. En voi haahuilla sinne tänne ja tehdä sitä ja tätä, vaan jotain pitäisi vähitellen löytää.

Tai ehkä sitä pitäisi vain tehdä jotain töitä. Ihan mitä tahansa ja olla haaveilematta mistään koulutuksesta. Tässä sitä ollaan kun oli pitkään kotiäitinä. Samat kysymykset odottavat vastauksiaan. Tämän ikäisenä vain toivoisi vastauksien olevan jo valmiina..

Ryhtiliike

Siinä olisi tälle päivälle ohjelmaa.
(Venäläistä) teetä ja Venäjän kulttuurihistoriaa. Joku on löytänyt oman kiinnostuksen kohteensa selkeästi.

Plus se Kurjien dramatisointi valmiiksi. Viikko ja risat aikaa deadlineen. Mutta sitten onkin mukavaa siirtyä seuraavaan vaiheeseen, katsoa millaiseksi se muotoutuu ohjaajan (ko hlö kyllä nauraisi makeasti tälle tittelille) ja näyttelijöiden käsissä. Mutta mielenkiintoinen projekti kaikkinensa.

Mutta ryhtiliike eteenpäin. Pakko tehdä jotain järkevää jo.

Niskasta kiinni..

Ja hän on kirjoittanut viisi sivua esseetä aiheesta verkkokirjoittaminen.
Ei edelleenkään erityisen hohdokas aihe, mutta onpahan tehty. Vielä pitäisi miettiä väliotsikoita ja sen sellaisia, mutta kokonaisuus kasassa. Jee.

Muutama muukin pieni kirjoitustehtävä on nyt tehtynä. Toinen lähti päivän myöhässä kun en vain tajunnut koko ideaa. Ja jokseenkin outoa...sai valita kirjoitanko ihan oman novellin epäluotettavan kertojan näkökulmasta vai tehdä kirjallisuusanalyysin jostain sellaisesta, niin minä valitsin tuon analyysin.
Kun on lukossa niin on lukossa.
(Tai sitten ei uskalla kirjoittaa kun rima on liian korkealla.)

Lauantaina olin taas opettamassa venäjää ja on se vaan kivaa! Ja nyt työn alla olisi löytää itselleni joku venäjän opettaja. Siis joku, joka preppaisi tuota puhuttua kieltä ja saisin näin pidettyä kielitaitoani paremmin yllä.
Eilen kirjoittelin Facebookissa venäläisten tuttavuuksieni kanssa, mutta ei se tuota puhumista korvaa siltikään. Ehkä pitäisi hommata skype ja sitä kautta sitten..

Olen kriisissä edelleen.
En tiedä olenko kirjoittaja.
Mutta en tiedä, mitä muutakaan olen.
Ehkä pitäisi vain antaa mennä päivä kerrallaan ja olla miettimättä näitä sen kummemmin. Mutta sitä kun on itse sellainen pohtija ja mietiskelijä.

Kirjoittamista kirjoittamisesta.

Ehkä se välillä helpottaa kun saa työn reunasta kiinni. Tai helpottaa ainakin vähäsen. Jos saisin päättää niin olisin tälläkin hetkellä jossain aivan muualla, mutta kun en voi niin olen täällä. Joskus on opittava elämään juuri siinä hetkessä.

Sain kuin sainkin verkkokirjoittamisen esseestä kiinni. Joku ihme ote mulla on noihin esseisiin, se tuntuu oikeasti mielenkiintoiselta väsätä ja pohtia ja keskustella lähteiden kanssa. Välillä mietin, että onko mun taidot sittenkin enemmän asiateksteissä kuin proosassa..mene ja tiedä. Ja sitten tämä muuttaisi ensi kevään valintojakin. Jos tiputankin proosat pois ja keskityn asiatekstiin.
Hassua. Juuri kun luulit löytäneesi oman jutun koko pakka kääntyi ylösalaisin. Olen aina rakentanut itseäni tai identiteettiäni (tai jotain) kirjoittamisen kautta. Sen kautta, että olen se runotyttö tai prosaisti. Entä jos en olekaan sitä? Jos olenkin (hullua kyllä) enemmän asiatekstien kirjoittaja. Ehkä toimittaja, kolumnisti, esseisti tai joku muu hieno titteli. Jospa minä en olekaan sitä mitä kuvittelin. Siinäpä sitä miettimistä.

----

Huomenna askeleet suuntaisivat taasen opetuspuuhiin. Tällä kertaa vieläkin innokkaampana kuin viime kerralla. Ja nyt tulevan tunnin sisältöä oli huomattavasti helpompi rakentaa kun tiedän hieman ryhmäni tasoa ja toiveita. En olisi koskaan uskonut pitäväni opettamisesta. Sehän tässä hulluinta onkin.

Että sellaista.
Ehkä elämä voittaa taas.

Kriisi.

Joskus kaikki vaan muuttuu.
Tai asiat menettävät merkityksensä.
Olin juuri viikonlopun Venäjälllä. Kiersimme Karjalan pienissä kylissä, veimme avustustavaraa ja ennen kaikkea evankelioimme kohteissamme. Se kieli, se kulttuuri ja nuo ihmiset. Se tuntui niin omalle jutulleni ja tuon viikonlopun aikana olin onnellisempi kuin aikoihin.

Ja nyt tuntuu niin turhalle istua koulussa opiskella kirjoittamista. Keskustella kirjoittamisesta ja kirjoittaa kirjoittamisesta. Koska sillä ei ole minulle nähtävästi loppupeleissä mitään merkitystä.
Kyllä. Rakastan kirjoittamista. Ehkä osaan jopa kirjoittaa, mutta se ei ole(kaan) elämäni sisältö ja täyttymys. Ehkä siitä olisi kiva saada itselle ammatti, mutta todellisuudessa se ei ole se suurin unelmani vaan ehkä se, mikä mahdollistaisi minulle suurimman unelmani toteutumisen.

En minä heitä hanskoja tiskiin kirjoittamisen suhteen. Tai edes sen opiskelun suhteen, vaikka tällä viikolla houkutus on ollut suuri. Mitä sitten teen? Yritän elää elämääni kuten tähänkin saakka. Odottaen, että jotain tapahtuisi? Ehkä.

Palaanpa siis verkkokirjoittamisen esseen pariin.
Ehkä tuntuu turhalle, mutta joskus on vain pakko..

Kirjailija vieraisilla..

Tänään oli koulussa kirjailijavierailu, mikä oli sinänsä erittäin mielenkiintoista. Onhan meidän oma opettajammekin julkaissut runoilija, kertovan tekstin perusteiden opettaja on kirjailija, mutta tämä kirjailijavierailu oli mukava kurkistus kirjailijan elämään. Saimme kattavan kuvan kirjailijan uran alkuvaiheista, prosessista alkuhetkistä tähän päivään, mielikuvan julkaistujen teosten syntyprosesseista mutta myös tärkeää informaatiota kustannuspuolesta yms.

Ehkä itselleni kolahti tuon kolmen lapsen äidin ura kirjailijana. Ajan vähyys ja tahto panostaa myös (ennen kaikkea) perheeseen. Yhdistää sekä äitiys, että unelmat kirjailijan urasta. Toisaalta myös kolahti se, kuinka tietyt asettamani ennakko-odotukset ko kirjailijan suhteen romahtivat. On kai tylsää tavata sieltä takaa se tavallinen ihminen, jonka tietyt jutut sotivat valtavasti omaa arvomaailmaani vastaan. Mutta toisaalta taas se oma vakaa tunne, että pidän arvoistani kiinni. Mieluummin olen koskaan julkaisematta mitään kuin myyn sieluni menestykselle...

Ja toisaalta, antoihan tuo kaksituntinen myös ideoita omaan kirjoittamiseen. Ei mitään aiheen varastamista tai muuta sellaista vaan se, että tajusin siellä istuessani, mikä tällä hetkellä työn alla olevassa tekstissä tökkii. Ja tiedän, miten lähteä sitä muuttamaan.

.....

Ryhdistäydyin ja aloin katsomaan sitä mediakirjoittamisen esseetä. Tylsää tulee olemaan, mutta pakkohan se on kirjoittaa. Toisaalta, esseiden kirjoittaminen on kyllä oikeasti ihan mielenkiintoista puuhaa, joten eiköhän tämäkin imaise vielä mukaansa. Vaikka se kirja kyllä on tylsä. Edelleen.

Varjoilua.

Kyllä tuo varjoiluun liittyminen kannatti. Tänään aamusta olen ollut ahkerana tekstini kimpussa ja tulostakin tuli ainakin muutaman liuskan verran. Joskus sitä nähtävästi tarvitsee jonkinlaisen motivaattorin tai kannustimen päästäkseen rytmiin. Enkä ole sen kummemmin liittynyt mihinkään ryhmään, missä kertoilisin saavutuksistani tai "kilpailisin" kuka ehtii eniten, vaan ihan omaksi ilokseni täällä naputtelen ja motivoidun.

Kohta kirjastoon hakemaan Venäjän kulttuurihistorian kirja ja sitten kouluun kirjoittelemaan muutamaksi tunniksi. Tästä tämä taas alkaa..tai jatkuu.Vähän hankaluuksia motivoitua tuohon kouluun taas, kun on rauhaisasti löhöillyt kotosalla viikon verran. Mutta ehkä sitä taas pääsee noihin opintoihinkin kiinni...

Kirjoitan(ko?)

Aloittaisinko taas eilisin sanoin?

Hiljainen aamupäivä kotona..vain tietokoneen hurina seuranani ja toivottavasti laulava näppäimistö myös! (Ehkäpä imurinkin pitäisi laulaa aarioita tänään..?)

Päätin osallistua VarjoNaNoWriMoon, josta lisätietoja löytyy täältä ja täältä. Kun kuulut siihen ryhmään, jolle juuri nyt vaaditun 50 000 sanan romaanin kirjoittaminen kuukaudessa ei juuri nyt onnistu. Kun esimerkiksi nuo opiskelut ja perhe saattavat hankaloittaa tätä kirjoittavaa elämää välillä. Mutta Varjon ideana onkin vain saada kirjoitettua. Piste.

Siitä onkin hyvä lähteä. Että vain kirjoittaa. Antaa sanojen tulla ja täyttää paperia. Joskus vain tajunnanvirtaa treenikirjoitusten kautta, lehtiartikkeleita tai lyhytproosaa tai vaikkapa runoja. Pääasia on se, että vain kirjoittaa. (Hmmmm....voisikohan blogiin kirjoittamisen laskea varjoiluun myös?)

Mutta siis varjoilemaan vielä kun aikaa on.

P.S. Ei se verkkokirjoittamisen käsikirja ole vielä saanut innostumaan. Eilen nukahdin kesken kaiken...

Punajuurisämpylät.

Punajuurisämpylöitä.

Jääkaapissa kolmisen kiloa punajuuria ja ideat loppumassa kesken, että mitäs vielä niistä tekisi. Oli muuten hyviä ja jopa meidän ennakkoluuloiset pojatkin söivät reippaasti useammankin kappaleen iltapalaksi (nuorin syö mitä vaan). Kannattaa siis joskus kokeilla jotain uuttakin...

Paluu arkeen.

Se olisi sitten paluu arkeen.

Hiljainen aamu kotosalla. Lapset koulussa, eskarissa ja päiväkodissa..ja minä täällä yksin. Tai siis kasa tehtäviä seuranani ettei ihan laiskottelemaan pääse.

Loma oli oikeasti aikasta mukava. Nautin lasten kanssa puuhailusta ja laiskottelusta ja teki itselle oikeasti saada vähän hellitettyä kaikesta ja vain olla. Joku joutuu sellaista olemistakin ihan opettelemaan, on se aikamoista. Koululainen lähti aamulla koulua kohti enemmän kuin innoissaan samoin päiväkotilainen. Ainoastaan tuo eskari totesi olevansa mieluiten kotona vain, mutta lohdutin että niinhän me kaikki. Ja kotiin hakiessa takuuvarma kommentti on tuttuun tapaan, että sä tulit äiti taas liian aikaisin...

Pitäisi viilata muutama runo. Viimeistellä oppimispäiväkirja. Saada itsensä innostumaan alkaneen jakson jutuista. Mutta kahlaapa läpi verkkokirjoittajan käsikirja ja kirjoita siitä essee. Kaipaan ihan hilkun verran motivoitumista tuohon. Suuri toiveeni on että tuo opus antaisi jotain uutta ja olisi oikeasti mielenkiintoinen...näin kohta melkein kymmenen vuotta verkkoon kirjoittaneena se tuntuu vain niin hassulle. No, toivottavasti saan nenilleni...

Ai niin. Lauantain opetustuntikin meni mukavasti. Alkuun jännitti kyllä kamalasti ja olisin ollut valmis jättämään väliin. Kuten yleensä kaiken uuden edessä. Mutta se oli kyllä mielenkiintoista ja olen kyllä valmis tekemään tuota jatkossakin. Alkeet tulevat kyllä jatkumaan, joten eiköhän tuotakin työsarkaa riitä jatkossakin. En ole vain tottunut puhumaan noin paljoa, joten neljän tunnin jälkeen alkoi ääni olla käheänä..

Pitänee siirtyä oikeisiin töihin ja irroittautua täältä. Toisaalta vain hienoa huomata, että taas pitkästä aikaa tämä blogikirjoittelukin on kivaa!

Lomahetkiä

Se kunnon äiti olisi kai kiikuttanut lapsensa kaiken maailman liikunnallisiin juttuihin. No, minä en. Meidän syysloma on aikapitkälti koostunut kirjastoreissuista, lukemisesta, kotona oleskelusta ja sen sellaisesta. Ei ihan huonoja juttuja mielestäni!

Loman kunniaksi poppareita ja Martin tarinatalli.

Ihan huippua!

Ja taiteilijat työssään. Ilo silmälle, kun lapset levittävät

taiteellisuutensa keittiön pöydälle!

Ja huomenna jälkikasvu viettää mukavan löhöpäivän isin ja paapan kanssa äiteen suunnatessa nenänsä kohti opetushommia. Luvassa isin ja paapan porukalle luultavimmin ranskalaisia pekonin kera sekä muuta mukavaa.

Ehkei sen lomailun tarvitsekaan olla sen kummempaa! Ihan lomailua vaan niin jaksaa taas..

Riittävän hyvä?

Pääseeköhän kukaan kirjoittava ihminen koskaan eroon siitä tunteesta, ettei olekaan tarpeeksi hyvä? Että muut ovat niiiiiiin paljon parempia ja minä vain keskinkertainen. Ihan tervettä tippua välillä alas oman erinomaisuutensa linnasta ja huomata etten olen maailman napa...vaikken todellisuudessa niin ole kyllä ajatellutkaan.

Juuri alkaneella kurssilla meillä on opettajana ihan oikea kirjailija. Ja se luo tietenkin paineita. Olisihan se hienoa väläyttää omat taitonsa ja erinomaisen kynäilynsä juuri ihkaoikealle kirjailijalle. Vaikka onko sillä loppujen lopuksi mitään väliä?

Ja sitten kun tähän yhtälöön lisätään ne perfektionismin piirteet, mitä tunnistan itsessäni. Kun en koskaan ole tarpeeksi hyvä. Itselleni meinaan. Hassua ettei se kuitenkaan ylety tänne kotiin. Kun ei häiritse tippaakaan kaaos tai sekasotku tai siivoamattomuus, kaikkea muuta. (Jos tunnustan niin meillä mies imuroi, kun en kuulemma tee sitä kunnolla... :D)

Mutta on tämä syyslomailu tehnyt hyvää. Olen joutunut jättämään kouluunmenoja väliin kun tämän viikon lomaileville lapsille ei ole ollut hoitajaa. Mutta eilisen vietin tekemättä oikeasti yhtään mitään. Lueskelin vain ja jumitin ihan tunteella. Kannattaa joskus kokeilla..

Äsken rykäisin valmiiksi ensi viikolle tarvittavan novellin. Kohta ruokin rakkaan jälkikasvuni ja paneudun sen jälkeen Kurjien dramatisointiin tulevaa joulunäytelmää varten. Ja valmistella se huominen venäjän tunti..

Itsepähän olen kaivannut tekemistä arkeeni...

Uusia tuulia tai jotain...

Huh...kohta voisi jo hirvittää kaikki elämään ilmestyvä uusi.

Mutta ehkei sittenkään. Pitkän hiljaiselon ja mulleeikoskaantapahdumitään -valituksen jälkeen tuntuu ihan mukavalle, että elämään on tullut uusia haasteita. Kaikki kaiketi kaipaavat joskus jotain uutta ja vaihtelevaa. (Tai ainakin minä kaipaan!)

Ensi lauantaina pitäisi lähteä vetämään venäjän alkeita! Siis minähän en ole mikään koulutettu venäjänkielessä vaan oman mielenkiinnon pohjalta opiskellut ja matkustellut rajan tuolla puolen ja opetuskin tapahtuu meidän lähetysjärjestön puitteissa. Mutta joo. Innoissani olen! Pitäisi vähän koota materiaalia ja rakentaa "tuntia" vaikkei se oikeasti niiiiin virallista ole ;o)

On niitä muitakin uusia tuulia, mutta nyt on pakko viilettää tuulispäänä lasten kanssa pihailemaan, kun kaveri juuri soitti olevansa jo tulossa jälkikasvunsa kanssa.

Uudemman kerran siis...