Lukupäiväkirjaan

Minttu Vettenterä; Jonakin päivänä kaduttaa

Kirjasta olin tietoinen, olinhan seurannut facebookissa Enkeli-Elisan sivuja, lukenut Enkeli-Elisan sivuja toisaalla, kävin myös lukemassa Elisan vanhempien pitämää blogia, mutta nyt se näyttää olevan salasanan takana.

Mietin pitkään miksi halusin lukea kirjan. Onko se sosiaalipornoa lukea koulukiusatun tytön itsemurhasta, vanhempien tuskasta tyttären kuoleman jälkeen? Kun tietää, että fiktiivisyydestä huolimatta tarina kertoo oikeista ihmisistä. Yksi syy oli ehkä se, että kirja on ollut paljon esillä, myös mediassa. On spekuloitu tarinan todenperäisyyttä ja vaadittu vanhempien julkisuuteen tuloa. Tarvitseeko lukemiselle olla jokin motiivi? Luin ja vaikutuin.

Elisa kuoli helmikuussa. Kesken kireiden pakkaspäivien.

Kukaan vanhempi ei voisi kurjimmissa painajaisissaan kuvitella tilannetta, että löytää oman lapsensa kuolleena. Voiko sitä koskaan edes kuvitella? Ajatella, että se osuisi omalle kohdalle?

Elisa valitsi kuoleman, kun elämä oli liian raskasta. Kuoleman jälkeen Elisan äiti avasi tyttärensä päiväkirjan, joka oli ovi maailmaan, jota ei saisi olla. Kuva koulupäiviin, jotka olivat täynnä kipua, pelkoa ja häpeää.

Kurkistus koulukiusatun arkeen oli karu. Miksei kukaan puuttunut asiaan? Miksei kukaan asettunut kiusatun puolelle? En ole ollut koulukiusattu pientä nimittelyä ja syrjimistä lukuunottamatta, mutta kirjan lukeminen sai monet kyyneleet vierimään poskilleni. Kenenkään lapsen ei pitäisi joutua kokemaan tällaista.

Elisasta tuli enkeli, mutta jälkeen jäivät lukemattomat koulukiusaamisen muistot. Elisan isä muisti jotain mitä ei halunnut muistaa. Hän lähti selvittämään jättämiään jälkiä kiusaajana.

Miksi joku kiusaa? Siihen on varmasti yhtä monta vastausta kuin kiusaajaakin. Moni menee porukkaan mukaan turvatakseen oman selustansa, ollaksensa osa porukkaa. Monella on omat kipeät haavat sisimmässä, jotka pitää saada peitettyä. Ei kiusaajia pidä ymmärtää kiusattujen kustannuksella. Kiusaamisen uhrin tulee saada ymmärrystä osakseen, apua, aikuisia jotka ottavat vakavasti. Mutta silti kiusaamisen syihin pitäisi puuttua. Ei auta hoitaa oireita kun pitäisi löytää se, mikä oireet aiheuttaa.

Jonakin päivänä kaduttaa on fiktiivinen tarina tosielämän ihmisistä. Se saa kysymään voiko tällaista oikeasti tapahtua ja silti se on totta kaikkialla. Se on tarina katumuksesta ja anteeksipyytämisestä, jonka lopuksi jäljelle jää vain kysymys: Voiko kaikkea saada anteeksi, itseltään?

Itse olen sitä mieltä, että tämä kirja pitäisi saada jokaisen Suomen kouluun, jokaisen oppilaan luettavaksi. Jos se saisi lapset ja nuoret ymmärtämään mitä kiusaaminen saa aikaan.

Enkeli-Elisan ympärille muodostui myös yhdistys Ei Kiusata, jonka tavoitteena on ehkäistä koulukiusaamista ja levittää tietoa koulukiusaamisesta.

Lukupäiväkirjaan

Charlotte Brontë; Kotiopettajattaren romaani

Takakansi lupaili kirjan olevan maailmankirjallisuuden unohtumattomia rakkausromaaneja. Eikä se tainnut lupailla liikoja!

Kotiopettajattaren romaani on 1800-luvun kuuluisimpia romaaneja, köyhän ja vaatimattoman nuoren naisen ja rikkaan ja tuiman kartanonherran synkänkaunis rakkaustarina, joka lumoaa yhä uusia lukijapolvia romanttisella kohtalonomaisuudellaan.

Tämä oli ihana rakkausromaani sillä se oli jotenkin niin puhdasta ja viatonta. Olen kyllästynyt lukemaan irtoseksistä, yhdenyön jutuista, avioeroista, himosta, pettämisestä ja niin edespäin. Oli ihana uppoutua tarinaan, joka oli puhdas. Jossa päähenkilö piti arvomaailmastaan kiinni, mutta oli myös uskollinen sydämelleen.

Se on kertomus orvosta tytöstä, josta kasvoi ulkonaisesti sävyisä ja huomaamaton mutta sisäisesti intohimoinen ja oman aikansa arvoja uhmaava vahva nainen.

Jokin orpotarinoissa kiehtoo kerta toisensa jälkeen. Ehkä siksi, että yleensä ne ovat selviytymistarinoista. Kuinka huonoista lähtökohdista voi ponnistaa pitkälle. Voi saada elämäänsä onnen ja rakkauden.

Charlotte Brontën intensiivinen kertojanääni vangitsee ja viettelee heittäytymään tarinan vietäväksi.

Kertoja oli kieltämättä yksi kirjan koukuttavampia yksityiskohtia. Se oli intensiivinen ja veti mukaan tarinaan.

Kirjan alkusivuilla suomentaja Kaarina ruohtula toteaa, että Kotiopettajattaren romaani ei ole suinkaan Charlotten omaelämäkerta, mutta silti siinä on runsaasti omaelämäkerrallisia aineksia. Ehkä tämä seikka tekeekin romaanista niin mukaansatempaavan..

Pientä pintaremonttia...

Edeltänyt viikko meni aika pitkälti makuuhuoneen uudistamisen kimpussa. Ensin kulutin aikaa muutaman päivän repimällä vanhoja tapetteja pois, sitten loppuviikosta tuli sen jännittävimmän osuuden vuoro. Tapetointi. Onnistuin siinä jopa yksin, mutta helpointa homma oli kun tehtiin se miehen kanssa yhdessä. Yhteistyössä on voimaa!

Vaikken paljoakaan kotiani ole esitellyt täällä blogissani, niin nyt haluan muutoksen näyttää ;)

Makuuhuone ennen...

...ja jälkeen.

Ei niin iso urakka, mutta muutos oli melkoinen. Puolipaneeli ei ole oikein meidän juttu ja ainakin makkarista haluttiin se pois...ja no, kannatti!

Nyt enää mietin, että pitäisikö vaihtaa verhot ja päiväpeitto...

Muutamissa eri blogeissa on ollut kirjojen nimistä kirjoitettuja runoja. Pakkohan sitä oli itsekin kokeilla. Sattumoisin pinossani oli pelkkiä runokirjoja tällä kertaa, mutta ehkä innostun kirjoittamaan runoja tällä tyylillä useamminkin. Enkä aina runokirjoista... ;)

*

                                          läsnäolon ikävä

                                                                  älä vielä lähde

                                                                  onhan täällä muitakin

                                          musta morsian

                                          taivas avoin sinussa

On jo heinäkuu.
Kesäkuun alussa ajatus pitkästä kesästä kotona tuntui, niin, pitkältä. Nyt katson jo haikeana eteenpäin: Ensi kuussa pojat menevät jo kouluun ja nuorimmainen palaa päiväkotiin.
Pitää vielä ehtiä nauttia kesästä. Ottaa kaikki ilo irti siitä, että olemme villejä ja vapaita (no, kolmen lapsen naimisissa olevana äitinä tuo on vähän kyseenalainen käsite kohdallani..) eikä elämäämme tai arkeamme rajoita monikaan asia.

No. Pyykkiä pitää pestä ja ruokaakin laittaa, mutta muuten.
Voidaan maata uimarannalla (kuten tänään on ohjelmassa).
Makoilla takapihalla keinussa tai peitolla nurmikolla lukemassa (kuten eilen).
Pyöräillä, potkulautailla sydämiemme kyllyydestä (naapureilta on tullut iloisia hymyjä kun olen viilettänyt lasten kanssa potkulaudalla ohi...).
Tärkeintä on kuitenkin ollut se, että olen suurimmaksi osaksi osannut olla. Ollut tekemättä mitään. Lukenut paljon. Ollut ottamatta stressiä kirjoittamisesta. Itse asiassa en ole koskenut pitkään tekstiini ainakaan kuukauteen. Sen sijaan olen tarttunut useammin muistikirjaani. Kirjoittanut runoja, antanut niiden elää muistikirjan valkoisena hohtavilla sivuilla omaa elämäänsä. Se on tuntunut hyvältä.


Olen myös aikani kuluksi repinyt makkarista tapetit pois, sillä tarkoituksena on uudistaa makkarin ilmettä (Laitan kuvia muutoksesta kunhan saataisiin aikaiseksi siirtää muistikortilta kuvat koneelle).
Se on ollut itse asiassa rentouttavaa puuhaa. Olen puuhaillut yksin, saanut vajota ajatuksiini. Siinä on tullut pohdittua paljon asioita. Irtoavien tapettiliuskojen myötä ovat ehkä omat ajatuksenikin järjestyneet. Edes hieman.


Nyt etsin netistä ohjeita tapetointiin. Väitän ettei se voi niin hankalaa olla ettenkö onnistuisi siinä. Saa nähdä miten käy.

Lukupäiväkirjaan...

En selkeästikään tee tällä hetkellä muuta kuin lue, mutta menköön näin nyt sitten kesä eteenpäin... ;)

Leo Tolstoi; Anna Karenina

Tämä kuuluu ehkä kastiin "tarvitseeko tästä nyt edes kirjoittaa mitään", mutta kirjoitan silti jotain.

Kuolematon romaani kuolemattomasta aiheesta, maailmankirjallisuuden suurimpia rakkausromaaneja, jonka Tolstoi kirjoitti mahtavan Sodan ja rauhan jälkeen vuosina 1875-77.

 Kuolematon romaani oikeastaan kuvaa kirjaa loistavasti. Se on suuri klassikko, joka pitää sisällään niin monia vivahteita ja henkilöitä, filosofisia ajatuksia ja syvällistä pohdistaan, että voin vain ihailla Tolstoita vieläkin enemmän tämän jälkeen. Annaakin enemmän itselleni kirjan päähenkilöiksi nousee Kitty ja Levin, joiden nuorta rakkautta ja elämää maaseudulla on erittäin mielenkiintoista seurata.

Kaunis Anna Karenina elää ilottomassa avioliitossa ylhäisen pietarilaisen virkamiehen Kareninin kanssa. Kun hän tanssiaisissa kohtaa elegantin ja miehekkään kaartin upseerin kreivi Vronskin, se merkitsee hänen toimettoman, rauhallisen elämänsä loppua, voittamatonta intohimoa ja huumaavaa onnea, johon kuitenkin kätkeytyy jo tulevan murhenäytelmän siemen.

Aihe sopii mielestäni hyvin myös nykypäivään. Pettäminen, rakkaudeton avioliitto, hetken huuman etsiminen ja niin edespäin. Ajaton aihe siis oikeastaan. Tolstoi on mielestäni kirjoittanut kirjan loistavasti. Toisaalta ymmärrän miksi Anna ajautui Vronskin syliin vaikken pettämistä hyväksykään. Toisaalta mieleen nousee ärsyyntyminen, miksi Annan pitää olla niin heikko ja antautua tunteidensa valtaan. Ja niin kirja vie mukanaan, 917 sivua lukee ihan mielellään.

Tämän rakkaustarinan taustalle Tolstoi on luonut unohtumattoman kuvan 1870-luvun Venäjästä, Pietarista ja Moskovasta, maaseudusta aateliskartanoineen ja talonpoikaistiloineen, tsaarinajan kaikista säädyistä, ihmiskohtaloista joita vain hänen kaltaisensa kertojamestari on pettämättömällä taidollaan pystynyt elävöittämään.

 Suosittelen lukemaan. Klassikot ovat klassikoita ja ihania sukelluksia menneeseen aikaan. Kirjan seurasta voi vain nauttia!

Lukupäiväkirjaan

Johanna Venho; Syntysanat

Kirjan otin luettavaksi koska Venho oli viime syksynä koulussa vieraana kertomassa kirjoistaan ja kirjoittamisestaan. Jostain kumman syystä kriitikoiden ylistämien kirjailijoiden kohdalla olen lukijana todella skeptinen ja näin oli myös Syntysanojen kohdalla, lukeehan takakannessakin jo "Palkitun runoilijan komea romaanidebyytti".

Kirjalla oli siis vaikea tehtävä edessään. Saada minut lukijana innostumaan kirjasta.
Alku oli hankalaa. Monta kertaa meinasin jättää kirjan kesken, mutta halusin lukea sen loppuun. Ja tarina vei mukanaan. Venhon kieli on kaunista. Siitä kuultaa läpi hänen taustansa runoilijana, mutta en koe sitä haitaksi. Kirjaa oli mukava lukea ja välillä ihastelin upeaa sanankäyttöä senkin uhalla, että huomio siirtyi jopa pois tarinasta.

Voiko nainen lähestyä miestä siivet selässään? Hanna ja Mesi saavat huomata, että ihminen voi muuttua, jos oppii lausumaan oikeat sanat. 

Tarina itsessään oli melko yksinkertainen, mutta piti sisällään kuitenkin yllätyksiä niin, että lukijana olin tyytyväinen lukemaani. Se pääsi kuitenkin yllättämään niin, että kirjan loputtua olin hetken aikaa ulapalla. Mitä  nyt?

Mesi saa huomata, että jos tahtoo tarinasta totta, ei voi pelätä omia sanojaan.

Lukupäiväkirjaan

Tina Lundán; Ensimmäinen kesä

Luin aikoinaan Tina ja Reko Lundánin kirjoittaman kirjan Viikkoja, kuukausia ja se pysäytti. Se sai itkemään ja ehkä miettimään myös omaa elämäänsä. Muutama viikko sitten kirjastoautolla poistolaatikosta löytyi Tina Lundánin kirjoittama kirja Ensimmäinen kesä, joka on fiktiivinen romaani leskeksi jääneestä naisesta ja elämän jatkumisesta puolison kuoleman jälkeen.

Ensimmäinen kesä kertoo yksinäisyydestä ja ystävyydestä, parillisuudesta ja parittomuudesta, liian suuresta muutoksesta ja yrityksestä palauttaa maailma takaisin ennalleen. Se on sentimentaalisuutta karttava kertomus äidin ja tyttären ponnistelusta kohti toiveikkaampaa tulevaisuutta; todentuntuinen tarina toipumisesta, onnenetsinnästä ja pettymyksistä. 

Vaikka romaani oli fiktiivinen, pohjautuu se luultavasti hyvin paljon Lundánin omiin kokemuksiin. Tai ainakin voisin kuvitella näin, kirjoitanhan itsekin omat elämäni kriisit ja vaikeudet sanoiksi. Ehkä kirjan tuo niin lähelle se, että kuvittelin sen kertovan todellisuudesta. Että tunnetilat, ajatukset, kokemukset ovat pohjimmiltaan kirjailian omia, vaikkakin fiktiivisen henkilön kautta.

Kirja tempaisi mukaansa. Ehkä se, että läheisen ihmisen kautta olen elänyt saman prosessin läpi sai se itkemään, eläytymään yksinäisyyteen ja turhautumiseen. Mutta se toi mukanaan myös toivon. Elämä jatkuu. Siitä selviää jopa hengissä.

Lundánin haastattelun voi lukea täältä jos jotakuta kiinnostaa.

On ollut totuttelemista kotiäitiyteen. Niin paljon selkeästi nautin kuluneesta vuodesta. Opiskelusta. Omasta ajasta. On elämä lastenkin kanssa ihanaa. Vain hieman erilaista. Arki on täynnä elämää. Meteliä. Vaatimuksia ja pyyntöjä. Mutta myös hetkiä kun käperrytään kaikki sohvalle lukemaan. Tai maataan pihalla lukemassa kirjoja.

Eilen leivoin ja siivosin. Tänään kävin ostamassa pihakukkia. Yritän keskittää kaiken energiani puuhasteluun. Etten ajattelisi syksyä. Sitä, ettei mitään varmaa ole tiedossa. Ehkä leivon tänäänkin. Täytän pakastimen ja..niin mitä? Tänään aion lukea Anna Kareninan loppuun. Alle sata sivua ja sateinen päivä. Tänään on hyvä päivä lukea, olla tekemättä liikaa. Mies sanoo, että touhuan liikaa. Opettelisin pysähtymään.

Ehkä niin.

Lukupäiväkirjaan

Reissussa tuli kuunneltua vielä toinenkin Risto Räppääjä ja vuorossa olikin Risto Räppääjä ja kauhea makkara.

Tämä kirja oli ainakin meille aikuisille pienoinen pettymys. Vaikka tarinan idea olikin ihan hauska ja tapahtumia riitti, niin tuntui siltä, että Riston ja Rauhan touhut toimivat paljon paremmin Suomen maan kamaralla ja kotiympyröissä. Osan kirjasta taisin myös nukkua matkaväsymystäni pois, mutta pääsin kärryille kyllä lasten briiffauksen jälkeen...

Lukupäiväkirjaan

Birger Thureson; Inkerin Lilja

Saksalaisten etulinjan vyöryessä kohti Inkeriä ja Leningradia kesällä 1941 venäläiset kuljettivat Rönölän miesväen työleireille Siperiaan. Silloin erosivat myös Suomalaisen perheenjäsenten tiet - isä-Antti vietiin, muut jäivät. Samalla alkoi perheen naisväen evakkotaival. Ensin kymmenien tuhansien muiden tavoin Suomeen. Myöhemmin pako jatkui Ruotsiin, kalastusaluksen lastiruumassa yli Pohjanlahden.

Kirja oli koskettava ja luin sen melkein yhdeltä istumalta kesälomareissullamme. Se kertoi asiasta, joka on ollut itselleni hyvin kaukainen ja vieras; inkeriläisistä ja heidän kohtalostaan. Juurettomuudesta. Ihmiset ympärillä kysyvät ovatko he venäläisiä vai suomalaisia. Itse he kokivat olevansa inkeriläisiä.
Kirja on selviytymistarina, mutta ennen kaikkea se on kertomus Jumalan huolenpidosta.

Arki on palannut. Ukkokulta on töissä ja me muut vedetään lonkkaa täällä kotosalla. Aurinkoisia säitä odotellessa siis. Unelmana olisi maata takapihalla hyvän kirjan kanssa ja ottaa aurinkoa, mutta tuo sää ei ole siihen vielä antanut myöden. Saati tuo jumittava pää-niska-hartiaseutu, joka hankaloittaa elämää. Särkyjen kanssa ei ole mukava elää, mutta minkäs teet.

Säryt estävät myös kirjoittamisen, kuten myös jumittava aivokoppa. Kun ei vain ota luonnistuakseen. Mutta itsepähän päätin, että kirjoitan jos huvittaa. No, ei huvita.
Kulutan aikani imuroimiseen, pyykkäämiseen ja turhautumiseeni haluan vain leipoa. Yksikään kirja hyllyssäni ei houkuttele lukemaan, mikä on hieman huolestuttavaa. Niitä on meinaan varmasti satoja...
Näitä päiviä siis. Nyt tuntuu menevän jo näiden viikkojen puolelle, mutta hei, ehkä se tästä taas..

Lukupäiväkirjaan

Automatka läpi Ruotsin ja vielä Tanskassakin piti sisällään muutaman tuhat autossa istuttua kilometriä. Ja kuten toiveissa olikin, niin kuunteluun pääsi taas Risto Räppääjä -äänikirjat.

Sinikka ja Tiina Nopola: Hetki lyö Risto Räppääjä

Tämä kirja aloittaa koko Risto Räppääjä -kirjasarjan ja olikin hyvä esittely keskeisimmistä hahmoista. Nopoloiden kieli on vain niin loistavaa, että aikuinenkin viihtyy kirjan parissa. Kotona odotti vielä Risto Räppääjä -dvd, joka tuli katsottua muutama päivä sitten kirjojen innoittamana.

Lukupäiväkirjaan

17. Slavenka Drakulic; Balkan Express


Luettuani Drakulicin edellisen kirjan Aivan kuin minua ei olisi etsin hänen kirjojaan lisää. Koska aihepiiri, Balkanin sota, alkoi kiinnostaa hyvin paljon.

Balkan Express alkaa siitä mihin uutiset loppuvat. Se on kirja meille, jotka haluamme ymmärtää miten sota myrkyttää mieltämme ja elämäämme; kuinka nuoret miehet saattavat verisesti tappaa lapsuuden kavereitaan ja raiskata naapurikylän naisia. Drakulic osoittaa miten sota vaikuttaa meihin kaikkiin. Sodassa ei ole syyllisiä eikä syyttömiä.

Kirjassa todetaan, että sotaa ei käydä vain rintamalla, vaan kaikkialla. Slavenka kertoi kirjoittaneensa sodasta, koska se oli hänelle tapa selviytyä.

Aluksi kirja tuntui todella raskaalta lukea. Drakulicin kirjoitustyyli on hyvin paatoksellinen ja joissain vaiheissa se alkoi ahdistamaan. Toisaalta loppua kohden ymmärsin tekstin paatoksellisuuden. Kertoohan kirja sodasta, kirjoittaman omista kokemuksista. Asioista, joita hän on itse nähnyt ja kuullut.
Kirja pysäytti.
Kuinka sota tekee tuohoaan ihmisissä. Saa ihmiset muuttumaan. Kuinka sota tekee ystävistä toistensa vihollisia.
Kirja ei jättänyt kylmäksi. Ei. Se jätti paljon mietittävää.

Hieman kliseistä kirjoittaa teksti ja julkaista se ajoitettuna syntymäpäivälleni. No, joskus kliseet ovat vain parhaita!

Mitä haluaisin sanoa itselleni kun katson menneitä vuosia taaksepäin?
Kolmekymmentä elettyä vuotta on loppujen lopuksi hyvin vähän. Toisaalta nuo vuodet pitävät sisällään niin paljon asioita, ettei vuosien määrää voi pitää vähäisenä. Nuo vuodet pitävät sisällään tähänastisen elämäni.

Olen selvinnyt paljosta.
Särkynyt, mutta sen kautta tullut entistä vahvemmaksi. Hyvällä tavalla.
Olen vihannut, rakastanut, itkenyt ja nauranut. Tuntenut ja ollut tuntematta.
Menettänyt paljon, mutta saanut sitä enemmän myös takaisin.

Mennyt on muovannut minusta sen, joka olen tänään.
Tulevaisuus pitää sisällään suuria salaisuuksia, jotka saan tietää askel kerrallaan.

Yleviä sanoja.
Mutta juuri tänään olen onnellinen siitä, että olen minä.

Lukupäiväkirjaan

Nicky Cruz; Juoksu jatkuu


Kirja on jatkoa Cruzin ensimmäiselle kirjalle Juokse poika juokse. Kirjassa Nicky jatkaa juoksuaan, mutta tällä kertaa Jumalan asialla. Vuosien kuluessa Nickyn työ on laajentunut ja hänen vastuunsa on kasvanut. Kirja kertoo Nickyn työstä, kohtaamisista hädässä olevien ihmisten kanssa niin New Yorkissa, Hondurasissa kuin Unkarissakin.

Lukupäiväkirjaan.

Eeva Backman - Ronald Fair; Kahdesti armahdettu.

Kirja kertoo Eevasta, joka kirjan tapahtumien aikaan oli parikymppinen nuori nainen, joka oli hukassa oman elämänsä kanssa. Hänet tuomittiin heroiinin salakuljetuksesta kolmeksikymmeneksi vuodeksi Bangkokissa sijaitsevaan pahamaineiseen Lard Yaon naisvankilaan.

Lähes kolmen vuoden vankeuden jälkeen Eeva sai armahduksen Thaimaan kuninkaalta - mutta kuningasten Kuninkaan armahduksen hän oli saanut jo paljon aikaisemmin.

Vankilakokemus muutti Eevan elämän täydellisesti. Vankilasa hän sai käsiinsä Uuden Testamentin ja lopulta Eevan etsintä päättyi Jumalan löytämiseen. Kokemus muutti Eevan elämän täysin, mutta myös hänen suhtautumisensa vankeuteen ja muihin vankeihin. Tällä muutoksella oli kauaskantoiset seuraukset niin hänen kuin muidenkin vankien elämässä.

Ensimmäinen askel

Pätee ennen kaikkea elämään, mutta myös kirjoittamiseen.

Aina ei tarvitse tietää päämäärää. Tärkeintä on tietää seuraava askel.

Elämä on seikkailu.

Kirjoittaminen on sukeltamista maailmaan, josta ei tarvitse aloittaessa tietää kuin ensimmäinen askel. Loppu tulee kyllä ajallaan.

Lukupäiväkirjaan pitkästä aikaa..

Päätinpä sitten laittaa tekstejä blogiini ajastamalla, jotten aivan hiljaa kymmentä päivää olisi.

Lukupäiväkirja päivittyy siis tällä kertaa Gwen Wilkersonin kirjalla Hänen voimassaan päivä kerrallaan.

Kirja kertoo Gwenin elämästä puolisonsa Davidin rinnalla.
Takakansi kertoo, että

Monivaiheinen elämä on koulinut Gweniä ja tehnyt hänestä vahvan, myötätuntoisen naisen, jonka kautta Jumala toimii.

Pidin kirjasta todella paljon. Se oli jotenkin lohdullinen ja antoi toivoa meille tavallisille pulliaisille. Myös Wilkersoneilla oli avio-ongelmia (kenelläpä ei olisi!), joskus Gwen lukitsi saarnamatkoilta palanneen miehensä ulos koska oli väsynyt, vihainen ja turhautunut. Ei usko tee meistä yli-ihmisiä eikä sitä vaaditakaan. Sen kirja minulle kertoi, mutta ennen kaikkea se kertoi Jumalan huolenpidosta vastoinkäymisten keskellä. Siitä, ettei Jumala jätä koskaan yksin!

Kesäloma.

Koko perhe kesälaitumella.
Tavarat on pakattuna, koti siivottuna.
Porukka autoon ja menoksi.
Vihdoinkin kesäloma!