Niin monta kupillista valkoista teetä, jotta tuloaan tekevä flunssa pysyisi poissa.
Niin monta luettua sanaa ja koneella kirjoitettua kirjainta.
Niin monta tehtyä asiaa ja silti tämä päivä on ollut rauhaa täynnä.
Olen tehnyt kouluhommia eteenpäin, olen innostunut ja olen saanut harmaita hiuksia. Silti päällimmäinen ajatus mielessä oli, että onpa elämä vain niin mielenkiintoista!
Että elämä on hyvä juuri näin.
Vaikka ottaisin mielelläni vastaan lisää kahdenkeskistä aikaa ukkokullan kanssa (tänään 7v -hääpäivä!) ja ulkoistaisin pyykkäyksen ja siivouksen muille ja unohtaisin kaikki arjen tylsät velvoitteet.
Viettäisin intensiivisemmin aikaa lasten kanssa. Lukisin enemmän. Kirjoittaisin enemmän. Istuisin juuri tässä sohvan nurkassa vilttiin kääriytyneenä ja olisin vain.
Mutta tänään sain uusia ajatuksia tieteellisen kirjoittamisen kurssin esseetä varten. Lähdekirjallisuutta myös. Se hahmottuu ja deadline on hamassa tulevaisuudessa. Kirjoitin runon. Selailin aikaisempia runojani ja löysin mahdollisesti sen punaisen langan runokokoelmalleni. Sen mitä kohti lähden tekstikokoelmaani kuljettamaan.
Ennen kaikkea nautin siitä, että lapset ovat tässä lähellä. Että kuulen heidän äänensä toisesta huoneesta. Nautin siitä, että meillä on mahdollisuus tällaiseen arkeen. Meidän näköiseen arkeen.
Eikä se ruuanlaittokaan ahdista. Ajattelin tehdä jotain hienompaa näin hääpäivän kunniaksi. Jotain sellaista, mitä en joka päivä tee.
Ja illalla korkataan alkoholiton kuohari ja ollaan hetki vain kaksin..