Aamulla heräsin harmauteen. Olisin mieluiten vaimentanut herätyskellon ja jatkanut uniani.
Mutta nousin ylös kuitenkin. Taistelin taistelevien lasten kanssa. Selitin ekaluokkalaiselle miksi kouluun pitää lähteä juuri nyt vaikka haluaisikin lähteä vähän myöhemmin (Hienosti vedin taskustani valttikortin "ei ole mun idea nuo koulupäivät, mutta se vaan menee niin", loistavaa!). Ja taistelin kuopuksen kanssa aiheesta hame vai housut. Ko tapaus olisi halunnut hameen ja äiti housut. Lopputuloksena lapsi lähti päiväkotiin housuissa, mutta kiukkuisena.

Päiväkotiin jätin kuitenkin iloisen lapsen, jonka kiukku oli laantunut ajomatkan aikana teille tietämättömille. Totesi vain, että joskus vain vähän kiukuttaa. Ja minä sanoin ymmärtäväisenä äitinä, että kyllä saakin kiukuttaa, jokaista kiukuttaa joskus. (Tässä vaiheessa taputan itseäni selkään, hyvin toimittu!)

Kouluunkin ehdin ajoissa, vaikka hieman näytti siltä, että tiukille menee. Enkä tykkää myöhästelystä. Mutta en siis myöhästynyt. Tekstiseminaari oli innostava (Kyllä, tänään on tällainen naminamipusipusi -päivä...) ja odotan vain, että pääsen käsiksi itse työhön. Pitkään proosan kanssa puurrettuani on oikeasti ihanaa päästä koostamaan runokokoelmaa ja asettaa itselleen tavoitteita sen suhteen.

Opettajalta sain loistavia vinkkejä kirjoista, jotka käsittelevät esimerkiksi kirjallisuusterapiaa ja lasten satuterapiaa sekä myös lainaan venäläistä nykykirjallisuutta, meinaan Sergei Dovlatovin Meikäläiset. Juuri bongasin kirjan jostain lehdestä ja kirjoitin ylös, että tämä pitää varata kirjastosta ja lukea. Ja tänään sain sen suoraan käteen opettajalta!

Päivän kruunasi pitkä lounas rakkaan ystävän kanssa ja juttua riitti! Oli niin ihana istua ja jutella pitkästä aikaa ihan kunnolla ja mietinkin kotiin ajaessani, että miksei olla nähty hetkeen aikaan? Ehkä pitkän hiljaisuuden jälkeen huomaa sen, kuinka tärkeä ystävä toinen on?

Haettuani kuopuksen päiväkodista oli meillä kotona talo jo täynnä miehiä, kun putkari ja remppamies olivat katsastamassa työmaataan, taloyhtiössä kun uusitaan käyttövesiputket vihdoin ja viimein. Olin luvannut olla kotona kahdelta, mutta hienosti kotona vasta puoli kolmen aikaan. Onneksi pojat päästi miesköörin sisään.

Mutta oikeasti niin piristävää kun kerrankin on sellainen olo, että vau! Elämä on kivaa, arki on kivaa ja niin edespäin. Että tämä elämä on niin hyvä juuri näin! Vaikka hieman tietenkin pieni stressin poikanen yrittää esiin, lukemista riittää koulun osalta ja kaikki muu elämä ja kirjoittaminen. Aikataulutus käyttöön siis. Turhaa miettiä ja stressata kun asiasta selviää laittamalla sen järjestykseen...

Nyt kaivankin kaikki koulupaperit esiin ja kurkistan kaaokseen. Sitten ruuan laittoon.