Oli pakko vielä kirjoittaa aiheesta, sillä...no, tämä on jokseenkin surkuhupaisaa.
Löysin unelmieni (?) lajin paikallisen voimisteluseuran tarjonnasta ja innokkaana läksin ensimmäiselle tunnille viime viikolla. Olen aina ihaillut lattaritanssijoita, heidän sujuvia liikkeitään ja niin kauniisti liikkuvia lantioitaan. Ajattelin, että minulle samaa.
Ensimmäinen ongelma oli ja on edelleen se, etten meinaa hahmottaa askelkuvioita. En ole koskaan hahmottanut missään lajissa kovinkaan nopeasti ja niin silloin kuin nytkin, opin liikkeet vasta kun siirrytään seuraavaan askelsarjaan ja koko tuska alkaa alusta.
Tunti on siis täynnä tuskaa ja hikeä. Välillä tuntuu, ettei itku ole kaukana (Kuka on sanonut, ettei liikuntaa saisi ottaa niin vakavasti :D ) kun oma kroppa ei liiku, kun omistan kaksi vasenta jalkaa ja putoan kärryiltä heti ensimetreillä. Lämmittely vielä sujui, mutta ensimmäisen vartin jälkeen päätin, etten enää koskaan tule tälle tunnille. Ettei minusta tule sujuvaa lattaritanssijaa.
Kunnes yhtäkkiä huomaan, että askelkuviot sujuvat. Jalkani liikkuvat samaan tahtiin muiden jumppaajien jalkojen kanssa! Tein sen!
Ja sitten sama alusta. Uudet askelkuviot ja lisää tuskaa ja hikeä.
Onneksi salissa ei ole peilejä. En luultavimmin haluaisi nähdä itseäni. Haluan pitää yllä illuusiota siitä, että liikkeeni ovat sulavat ja lantioni liikkuu yhtä pehmeästi kuin ohjaajalla. En halua juuri nyt pudota todellisuuteen ja tietää, että luultavimmin näky on hyvin kaukana siitä.
Summa summarun.
Olen päättänyt selättää lattarit ennen kuin ne selättävät minut. Jos ensi keväänä askelkuviot eivät enää aiheuttaisi epätoivon tunteita ja jos ensi keväänä lantioni liikkuisi edes hilkun verran sulavammin...
Jos joskus aikaisemmin olisin luovuttanut jo ensimmäisen kerran jälkeen, en tee sitä nyt! Minä teen tämän ja aion myös nauttia siitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti