Merri Vik; Katso eteesi, Lotta!

Lupaan, että jäljellä ei ole enää kuin kaksi tai kolme Lotta-kirjaa, sen jälkeen lukupäiväkirjani on jotain muutakin. Mutta näitä iltalukemisia on tullut napsittua ilta toisensa jälkeen ja mikäs siinä on lukiessa kun koko kirjan voi lukea kevyesti yhdeltä istumalta...
Eivätkä kaikki Lotta-kirjat ole yhtä hyviä, mutta se ei sinänsä ole mikään ihme ottaen huomioon minkä määrän Merri Vik niitä kirjoitti, sillä Wikipedia kertoo Lotta-kirjoja julkaistun vuosien 1958-1991 yhteensä 47 nimekettä. Eli joinain vuosina jopa kaksikin kirjaa. Ja kirjoittipa Merri Vik elämänsä aikana yhteensä 140 kirjaa, joten ihan ihailtava suoritus.
Itse jaottelen Lotta-kirjat vähän sen mukaan, että osa niistä tuntuu enemmän sellaisilta välikirjoilta, kun on ollut pakko kirjoittaa jotain, mutta idea ei ihan aina ole toiminut. Ja tämä Katso eteesi, Lotta oli sellainen välikirja. Hyvä kyllä, mutta ei Lotta-kirjojen parhaimmistoa.

Ei nyt mitään kattavaa analyysiä kirjasta tälläkään kertaa, mutta aina ei ehkä tarvitsekaan ;)

Annamari Marttinen; Mistä kevät alkaa

Annamari Marttisen Mistä kevät alkaa oli löytö kirjaston hyllystä. Nimi ja kansi houkuttelivat.
Mutta se oli pitkään luvussa, sillä en meinannut vain päästä eteenpäin ensimmäisten sivujen jälkeen. Ehkä syynä on ollut oma väsymykseni ja se, etten lukenut paljon muutakaan, mutta osittain kyllä myös se että ensimmäiset luvut eivät meinanneet oikein sytyttää. Mutta jokin sai minut jatkamaan lukemista kaikesta huolimatta, ehkä aihe, en tiedä.

Kun Leilan äiti sairastuu Alzheimerin tautiin, ei mikään ole enää kuin ennen. Yhtäkkiä äiti onkin oikutteleva lapsi, joka ei kykene huolehtimaan itsestään eikä lopulta edes tunnistamaan läheisiään. Samaan aikaan Leilan tytär Kia alkaa osoittaa yhä vahvempia itsenäistymisen merkkejä; suloisesta pikkutytöstä on kuoriutumassa itsetietoinen nainen.

Kolme naista, kolme tarinaa, mutta kuitenkin yksi ja sama tarina.
Ja vaikka tarinaa kerrotaan vuorotellen jokaisen kolmen näkökulmasta tuntuu Leila siltikin olevan romaanin keskeisin henkilö, ja oikeastaan ihan ansaitustikin. On ikääntyvä ja muistinsa menettävä äiti, on aikuistuva tytär ja oma keski-ikä. Koko Leilan elämä tuntuu yhtäkkiä kiertyvän näiden elämänsä naisten ympärille, äiti vaatii aina vain enemmän, tytär aina vain vähemmän. Eikä kumpikaan tunnu hyvältä. Leila haluaa olla hyvä tytär ja hyvä äiti, hoitaa äitiä niin hyvin kuin pystyy ja järjestämään Kialle ikimuistoiset lakkiaiset.

On kevät, luonto puhkeamassa kukkaan, Kian huolella valmistellut ylioppilasjuhlat edessä, mutta kaikki tuntuu hajoavan käsiin. Leila sukkuloi työn, kodin ja äitinsä päähänpistojen väliä ja tuntee itsensä kaikkien velvollisuuksien keskellä valtavan riittämättömäksi. Nuoresta ja iloisesta Leilasta on tullut liian nopeasti keski-ikäinen ja äkäinen nainen.

Ja Leila henkilönä on hyvin todentuntuinen, sellainen johon on helppo samaistua vaikka en vielä itse keski-ikäinen olekaan. Mutta Leilan riittämättömyydentunteet, ahdistus, kaikki se vain tulee esiin jokaisesta kirjoitetusta sanasta, välillä olisin halunnut napata koko Leilan syliini ja kertoa, että kyllä se siitä.
Eikä äiti, Helena, jää paljoa taakse. Vaikkakin mitä pidemmälle äidin sairaus etenee, sitä ahdistavampaa siitä oli lukea. Toisaalta taas, kuinka hienosti Marttinen olikaan päässyt Alzheimerpotilaan nahkoihin, harhoihin ja siihen kun maailma menettää muotonsa ja järkevyyden. Kun koko elämä on enää pelkkää harhaa.
Kia oli henkilöistä heikoin. Tunnistin niitä aikuistuvan tytön piirteitä, mutta jotenkin se kaikki tuntui jokseenkin niin ylimalkaiselta, suuripiirteiseltä. En tiedä mitä olisin kaivannut enemmän. Ei ylioppilasjuhliaan viettävän tytön tarvitsekaan pohtia syntyjä syviä sivu toisensa jälkeen ja sen ikäisen elämä on ja saa olla ihastumista ja tietynlaista itsekeskeisyyttä. Eikä Kian elämä edes ollut sellaista, sillä hän ajatteli paljon äitiä ja mummoaan, muutoksia joita näki tapahtuvan. Mutta silti, jotenkin Kia jäi etäiseksi. Ja mietin, että romaani olisi toiminut ilman Kiaa fokalisoijana. Että olisi ollut vain äiti ja tytär, Helena ja Leila. Sillä se suhde, luopuminen ja tietynlainen surutyö oli kirjoitettu niin voimakkaasti, ja keski-ikäisen naisen sielunmaisema oli maalattu niin realistisin, mutta kuitenkin kauniin värein. Siinä oli tämän romaanin voima ja salaisuus.

Merri Vik; Yhtä hulinaa, Lotta!

Ja samassa sain typerän päähänpiston, jollaisen ihminen välillä saa. Päätin pilailla Giggin kustannuksella! Piiloutuisin seinäsyvennykseen, loikkaisin Giggin eteen ja mölähtäisin 'Buu!'. Tuumasta toimeen. Harppasin seuraavaan seinäsyvennykseen ja vetäydyin näkymättömiin...

Ja jatko onkin tuttua Lotta-kirjojen lukijoille. Tämä kirja vaikutti kaikista lukemistani varmasti tutuimmalta, joten sitä on kaiketi tullut luettua aikoinaan useampaankin kertaan. Ja sinänsä, ihan hauskahan tämä(kin) oli.

Ja koska nukkumaan mennessä on mukava lukea hetken aikaa, toimii omalla kohdallani Lotta-sarja paremmin kuin loistavasti. Ei niin hyvä kirja, ettei sen lukemista malttaisi lopettaa, ja tarpeeksi kevyt tarina, jotta se ei hankaloita nukahtamista... ;)

Merri Vik; Lotta, älä lannistu

Sain siskoltani loput haalimamme Lotta-kirjat, joten Lotta-lukemiset iltaisin saivat jatkoa. Tiedän, etten ole enää kirjojen kohderyhmää, mutta nämä ovat ihania nostalgiamatkoja omaan teini-ikään ja siihen aikaan kun luin Lotta-kirjat ensimmäistä kertaa.

Kun koulu alkoi syksyllä, minä, Lotta Månsson, tein päätöksen. En enää koskaan sekaantuisi mihinkään. Enkä enää pillastuisi. Saisin vihdoinkin olla vähän aikaa rauhassa...ja elämä olisi ihanaa! Anton-setä kutsui Giggin ja minut kirjakauppa-apulaisiksi, ja sitten tietenkin eversti von Senningin ja rouva Sangen kirjapaketit menivät sekaisin. Ja koulussa pörisi opettajani, rakkaan Kihara-Fridolfin, jaloissa oikea ampiainen. Ja myöhemmin jouduin myymään arpoja happamelle patruuna Larssonille. Mutta eihän tämä ollut mitään uutta. Etenkään kun minun nimeni oli Lotta!

Jokainen Lotta-kirjoja lukenut tietää, mistä on kyse. Lotta saa aina aikaan hämmennystä missä tahansa kulkeekin. Hyväntahtoisella toiminnallaan paikat ovat yleensä aina sekaisin Lotan jäljiltä, mutta lopulta kaikki aina selviää ja Lotta on omalla tavallaan myös sankari.

Ja joissain kirjoissa tämä kaikki vain toimii. Ainakin Lotta-kirjoissa ;)

S.J. Watson; Kun suljen silmäni

Tämän kirjan ostin Suomalaisesta kirjakaupasta pokkaritarjouksen osuessa silmiini Helsingin reissullani. Ja aloin lukea samointein ja tämä kirja kyllä vei mukanaan ensihetkistä lähtien.

Jos et muista menneisyyttäsi, kuinka tiedät kuka olet ja kehen voit luottaa? Tervetuloa Christinen elämään.

Siinäpä alkusysäys koko romaanille. Laittaa miettimään. Ja ensimmäisten sivujen jälkeen en ole aivan varma jutusta. Voiko tämä toimia, pieni skeptikko minussa kysyy. Ja toisaalta taas: kylmät väreet kulkevat selkääni pitkin mitä pidemmälle pääsen. Niin todentuntuista kaikki on.

Christine herää aamuisin vieraan miehen vierestä, joka sanoo olevansa hänen aviomiehensä. Hän kuulee olleensa onnettomuudessa, jonka seurauksena hänen aivonsa ovat vaurioituneet. Joka ilta kun hän nukahtaa, kuluneen päivän tapahtumat pyyhkiytyvät pois muistista.

Läpi koko kirjan ihailin sitä kuinka uskomattoman taitavasti kirjailija on saanut tästä kaikesta kiinni. Kuinka hän on onnistunut astumaan muistisairaan ihmisen saappaisiin, tarkkailemaan maailmaa sellaisen ihmisen silmin, joka ei muista menneisyydestään mitään.
Osittain kirja oli jopa karmiva, todentuntuisuudessaan jopa hieman ahdistava. Mutta silti. Silti sitä oli vain pakko lukea eteenpäin, koska keskenkään ei voinut jättää.

Christine kirjoittaa päiväkirjaa selkiyttääkseen sirpaleista elämäänsä. Hän kirjaa muistiin kaikki tapahtumat - aviomiehensä Benin kanssa vietetyt hämmentävät aamut, salaiset tapaamiset tohtori Nashin kanssa, välähdykset menneestä. Christine joutuu rakentamaan muistonsa uudestaan. Mitä lähemmäs totuutta hän pääsee, sitä uskomattomammalta se vaikuttaa.

Sanoinko jo, että tarina vei mukanaan? Se vei.
Ja kirjailija oli onnistunut tehtävässään. Pieniä vinkkejä totuudesta oli siellä täällä, tein omia johtopäätelmiäni, luulin arvanneeni oikein, mutta lopussa, no, se oli kuitenkin kaikkea muuta. Ja tästä arvoituksellisuudesta pidin erittäin paljon. Kaikkea ei tuotu tarjottimella kuin Manulle illallista, vaan mietin omassa pääkopassani useampaan otteeseen kuka, mitä ja miksi...ja tämä motivoi lukemaan loppuun asti. Olihan minun pakko saada tietää!
Tämän kirjan jälkeen ymmärrän ihmisiä, jotka lukevat dekkareita. Varsinkin jos ne on kirjoitettu yhtä hyvin kuin tämä. Kun suljen silmäni ei ollut dekkari, mutta loppua kohden tuntui saavan dekkarin piirteitä aina vain enemmän. Enkä tiedä pidinkö siitä.

Huomaan, että tästä kirjasta on ollut hieman hankalaa kirjoittaa, onhan tämä kirjakin ollut työpöydälläni odottamassa vuoroaan jo jonkusen viikon. Mutta sanotaanko näin, että lukemisen jälkeen oli hetken aikaa hieman epätodellinen olo. Että wau, että enpä olisi koskaan uskonut ja että olipas voimakas kirja. Ja että kirjailija on kyllä onnistunut ja juoni toimi, tarina toimi, rakenne toimi ja ja ja.

No, kyllä kirja vakuutti. Hieman sen osakkeita laski dekkarimaiset piirteet, mutta annan sen anteeksi kaiken muun vuoksi ;)

Merri Vik; Kirjoita muistiin Lotta

Alan vähitellen jo toistaa itseäni, mutta tältä erää tämä on viimeinen Lotta-päivitys.
Kirjasarjan seitsemäs kirja ja Lotta on oma itsensä, kaikkea sattuu ja tapahtuu, mutta toisaalta mukaan astuvat myös uudet tunteet ja aina niin ärsyttävä Paul ei välttämättä enää olekaan niin ärsyttävä...

Sitä sinänsä mietin, että Lotan perhe on jokseenkin niin idyllinen, liian idyllinen kaikkinensa, mutta toisaalta se ei kyllä haittaa tippaakaan, sillä jotenkin tällaisissa kirjoissa se vain kuuluu mennä niin..

Eeva-Maria Vierula; Laulun aika on tullut

Tämä kirja oli löytö kirjaston hyllyjen uumenista ja kun se sattui olemaan vielä RV:n kustantama kirja, lainasin sen paljon muuta miettimättä, sillä huomasin jokunen aika sitten lukeneeni viime aikoina todella vähän mitään hengellistä kirjallisuutta ja tähän halusin muutoksen. Hengellinen romaani oli siis hyvä löytö kirjastosta ;)

Eeva-Maria Vierulan toinen romaani on kertomus veljeksistä, joista vanhempi, Matias, on kodin ylpeys: pitkä, komea, älykäs ja urheilullinen. Hänellä on kaikki elämän suosikkipojan ominaisuudet. Nuorempi, Joona, joka sairastaa astmaa, on sitävastoin kuin syntynyt syrjästäkatsojaksi.

Olen melkoisen kriittinen lukija ja tuntuu välillä, että vieläkin kriittisempi olen hengellisten romaanien kohdalla. En tiedä miksi. Ehkä välillä tuntuu, että ne toistavat toisiaan, on kirjoitettu sinne päin (anteeksi) ja juonikin on mitä on. Laulun aika on tullut ei kuitenkaan (onneksi) osunut tähän kastiin, vaan oli aivan omaa luokkaansa.

Lapsuuden vuosinaan veljekset ovat valinnan edessä. Heikompi heistä haluaa iankaikkiset käsivarret ympärilleen, voimakkaammalle riittävät omat voimat. Matias lähtee opiskelemaan lääketiedettä ja viettää huoletonta ja vauhdikasta poikamiehen elämää, johon liittyy myös itsekeskeinen nautintojen metsästäminen. Myöhemmin Matias erikoistuu kirurgiaan ja tutustuu sairaalassa viehättävään sairaanhoidon opiskelijaan Milkaan, jonka puhdas olemus saa Matiaksen mietteisiin. Joonaa ja hänen kihlattuaan Satu-Sinikkaa puolestaan seuraavat traagiset tapahtumat.

Kyseessä on hengellinen kirja ja vielä vanha sellainen (1988), joten odotettavissa on tietenkin, että puhetta tulee myös uskosta, rukoilemisesta ja Jeesuksesta. Mutta on kuitenkin asia erikseen, miten nämä asiat tuodaan esiin. Joko ne voidaan saarnata tai ne voi tuoda hienotunteisesti esiin ja Vierulan kohdalla kallistun jälkimmäiseen. Vaikka ei sen puoleen, ei asia myöskään epäselväksi jää ;)

Juuri kun nuorten miesten tiet näyttävät olevan niin kaukana toisistaan kuin itä on lännestä, tapahtuu asioita, jotka saavat veljekset samojen elämän peruskysymysten äärelle.

Kaksi eri fokalisojaa, Joona ja Matias, kertojavalintana toimi ja se toi romaanin tiettyä väriä kun asioita tarkasteltiin vuorotellen kummankin veljeksen näkökulmasta. Ja juoni kantoi, piti mukanaan yllätyksiäkin, vaikka tietyt käänteet olivat ehkä arvattavissa. Ja se mistä pidin ehkä eniten oli se, ettei romaani lässähtänyt loppua kohden, eikä siinä alettu juosta eteenpäin hurjaa vauhtia kuroen mahdollisimman paljon asioita yhteen. Eikä loppu ollut aivan kokonaan edes ennalta arvattavissa, vaan jätti jälkeensä myös kysymyksiä...

Ja vaikka kuinka luin kriittisestikin, vei tämä kirja minut mukanaan. Taisin lukea sen vuorokaudessa, koska en vain malttanut lopettaa lukemista.

Merri Vik; Mitkä hipat, Lotta

Väittäisin, että tätä Lotta-kirjaa en ole koskaan aikaisemmin lukenutkaan, joten sinänsä ihan mukava lukea jotain aivan uuttakin. Jokseenkin tämän kirjan kohdalla tuli tunne väkisin kirjoittamisesta aiheesta kuin aiheesta, mutta ihan hyvä kirja silti.
Ja jos tavoitteena on rentoutuminen ja lukemisesta uudestaan kiinni saaminen, niin Lotta-kirjojen kautta se ainakin onnistuu :)

Merri Vik; Niin Lotan tapaista

Lotta-sarjan toinen osa ja itse asiassa minulle jotenkin juuri se kirja, joka on jäänyt parhaiten mieleeni ja johon koko Lotta-juttu kulminoituu. Enkä oikeastaan tiedä miksi. Ehkä tietenkin sen vuoksi, että kuvaan astuu myös Paul, joka seikkailee tavalla tai toisella mukana läpi kirjasarjan.

Sen syvällisemmin kirjoittamatta, kirja joka saa hyvälle tuulelle!

Anja Kauranen; Kiinalainen kesä

Olen pitkään karttanut Kaurasen/Snellmanin tuotantoa, enkä oikeastaan tiedä miksi. Ehkä syynä on osittain ollut se julkisuuskuva, jonka kirjailija on itsestään antanut ja toisaalta taas usein kartan kaikkia niitä kirjailijoita, joita kehutaan ja hehkutetaan maasta taivaaseen. Tyhmä asenne, tiedän. Mutta ensikosketukseni Snellmaniin/Kauraseen oli Ivana B. eikä se saanut minua innostumaan. Kaikkea muuta.
Mutta Pääoma sai minut tarkastamaan mielipiteitäni uudemman kerran. Ja siksi päätin tutustua kirjailijan aikaisempaankin tuotantoon. Kaurasen esikoisromaania Sonja O. kävi täällä ei meidän lähikirjastostamme löytynyt, joten otin sen mikä löytyi. Ja siksipä luvussa on ollut pidemmän aikaa jo Kiinalainen kesä.

Anja Kaurasen kiinalainen kesä etenee kuolemaa kurkottavan äidin ja elämää kurottelevan tyttären väliä kulkiessa. Aikaperspektiivi hahmottuu Kiinan tapahtumista, joista Koskelan sairaalassa lähes liikuntakyvyttömänä makaava äiti on melkeinpä kiinnostuneempi kuin omasta paranemisestaan.

Sinänsä en tiedä vieläkään, mitä ajattelisin Snellmanista (selkeyden vuoksi käytän jatkossa kirjailijan nykyistä sukunimeä, vaikka tämä Kiinalainen kesä onkin julkaistu vielä Kaurasen nimellä...), sillä jokseenkin tämäkin romaani pursuili niin paljon asioita kirjailijan omasta elämästä. Tämä on ehkä syy miksi aion kahlata koko Snellmanin tuotannon läpi...voiko joku ihan oikeasti ammentaa omasta elämästään materiaalia jokaiseen romaaniinsa ja voiko sen tehdä vielä uudella tavalla.

No, Pääoman luettuani Kiinalainen kesä tuntui jokseenkin tutulta. Oli tutut henkilöt, oli Maru-sisko, oli äitiä, oli oma vastasyntynyt ja oli kirjoittamista ja kirjailijaelämää. Tattadaa, aivan kuin olisin lukenut Snellmanin omaelämäkerrallista teosta.
Ja toisaalta taas mietin kuten aikaisemminkin, että joko kyseessä on Snellmanin outo narsistinen taipumus kirjoittaa vain itsestään tai sitten hän vain on sairaan taitava kirjailija ja saa minut lukijana lankeamaan kerta toisensa jälkeen samaan ansaan: onko tämä totta vai ei?
Ja silti, tiedän lukevani romaania, joka on määritelty fiktiiviseksi teokseksi...

Mielen ja tunteiden liikkeessä seuraavat pienen Alma Malviinan ja äidin lisäksi läheiset ihmiset, ystävät ja sukulaiset. Giacomettin veistokset puhuttelevat minäkertojaa, Marjatta Tapolan maalaus saa unkarilaisen Janos Pilinszkyn runojen äänen. - Elämä on kummallista, kirjoittaja toteaa mielilauseensa tapaan.

 Tuntuu, ettei minulla ole oikeastaan mitään sanottavaa Kiinalaisesta kesästä. Tai en oikeastaan tiedä mitä siitä kirjoittaisin. Sen juonettomuus häiritsi, olisin halunnut oikeasti löytää siitä jonkun pointin. Miksi tämä kirja on kirjoitettu? Kirjailija kirjoittaa; joo. On syntynyt lapsi, on uutta elämää; joo. On sairastava äiti, on lähestyvä kuolema; joo. Mutta silti. Mitään ei tapahdu, missään ei ole mitään järkeä. Välillä tuli tunne siitä, että luen itsekeskeisen minäkertojan itserakasta sepustusta itsestään ja omasta erinomaisuudestaan (anteeksi nyt vain...) eikä se tunne oikeastaan muuttunut missään vaiheessa.

Ehkä minä olen vain onnistunut valitsemaan vääriä kirjoja (Pääoma poislukien), ehkä, oi ehkä, Snellmanin koko tuotanto ei ole tätä samaa...

Mutta minä jatkan siis urakkaani. Seuraava Snellmanin romaani odottaa jo...

Merri Vik: Lottapa tietenkin

Johan onkin aikaa vierähtänyt edellisestä lukupäiväkirjamerkinnästä, mutta onhan tässä ollut välissä yksi muutto, opiskeluiden loppuun saattamista ja uusien työkuvioiden alkuunpanoa. Ja ihan uskomatonta väsymystä kaiken tohinan jälkeen, mikä sitten selittääkin muutaman seuraavan lukupäiväkirjamerkinnän.

Sillä. Olo oli aika pitkälti sellainen, että ei mitään syvällistä kiitos, ei mitään sellaista, jonka kanssa pitäisi ajatella liikaa. Joten kun kirjaston poistopöydästä löytyi vino pino vanhoja kunnon Lotta-kirjoja, mitä teimmekään siskoni kanssa? Pakkasimme ne tietenkin siskoni lapsen rattaisiin ja loput syliini ja jaoimme kristillisesti kirjasaaliin puoliksi (tai ei nyt ihan puoliksi, otin vain järjestyksessä neljä ensimmäistä...).

Joten eipä tästä tietenkään tule kovinkaan syvällistä pohdintaa kirjastakaan, eikä kai tarvitsekaan.
Mutta Lotta-kirjat, tarvitseeko niistä se enempää sanoakaan? Moni ikäpolveni edustaja on tuon sarjan kahlannut läpi ja vasta nyt muuten katsoin ensimmäistä kertaa koska kirja on kirjoitettu ja meinasin pudota tuoliltani (oikeastaan sängystä...), sillä ruotsinkielinen alkuteos on kirjoitettu jo 1958.
Tietenkin romaanista kuultaa läpi ajankohta ja siihen liittyvät asiat, mutta toisaalta taas teini-ikäisen elämässä samat asiat pysyvät vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen ja se tekee näistä kirjoista ihanan yhdistelmän. Sopiva sekoitus nostalgiaa ja ajattomia kuvauksia teini-ikäisen elämästä.

Lottapa tietenkin aloittaa koko kirjasarjan ja sen kummempia erittelemättä se avaa hyvin sarjan päähenkilön elämää, perhettä ja sitä kaikkea mikä tekee Lotasta juuri Lotan.

En kolmenkympin rajapyykin jo hetki sitten ylittäneenä ehkä ole ominta kohderyhmää tälle kirjalle, mutta se olikin ennen kaikkea ihana tuulahdus omasta nuoruudesta ja niihin hetkiin Lotta-kirjojen parissa ensimmäistä kertaa.

Anja Snellman; Pääoma

En ole ollut kovinkaan suuri Anja Snellmanin ihailija, mutta toisaalta otantani hänen tuotannostaan on hyvin suppea, sillä olen lukenut aikaisemmin vain Ivana B:n enkä ihastunut. Ja olen kyllä ajatellut, että pitäisi lukea aikaisempaa tuotantoa myös, katsoa ymmärränkö miksi Snellman myy (käsitykseni mukaan) mukavasti.

Pääoma on saanut paljon palstatilaa myös lehdissä ja sieltä minä sen taisin myös bongatakin. Mistäs muualtakaan, sillä kuten sanottua, en ole Snellmanin tuotantoa seurannut enkä näin ollen myöskään odotellut uutta romaania.

Ja näistä alkusepustuksista itse asiaan.

Kun tutkin geenikarttaani ja pieniä värillisiä pisteitä joista näen mahdollisuuteni ja uhkani, ajattelen että tämä on ainoa sijoitussalkkuni, syntymässä saatu. Lentokenttien kävelymatoilla tunnen edelleen olevani kuolematon. Kiidän askeltakaan ottamatta kohti porttia, enkä tiedä mitä tuleman pitää.

Kirjan etuliepeessä mainitaan, että Pääoma on Snellmanin tämänastisen tuotannon henkilökohtaisin teos ja siitä on mainittu myös lehtijutuissa, joita Snellmanista ja hänen uusimmastaan on tehty. Ja se on jo todella henkilökohtainen, sillä ainakin minä luin Ivana B:n hyvin henkilökohtaisena romaanina, vaikka sitä ei sellaiseksi ole mainostettukaan. (Tai sitten Snellman vain on hyvin taitava ja sai minut lukijana tuntemaan niin!)

Mutta niin. Henkilökohtaisuus tekee romaanista tietenkin heti erilaisen ja silti, Snellmanin kohdalla olen varuillani. En voi lukea Pääomaa omaelämäkertana tai edes Marun elämänkertana, sillä en voi olla varma, mikä on faktaa ja mikä fiktiota. Ja silti. Niin paljon siellä on faktaa ja sen minä tarkistin netin syövereistä, tarkastin Snellmanin opinnoista lähtien, matkoista ja muista.

Sinä olisit voinut olla sisareni. Minä voisin olla veljesi tai isäsi. Meillä voisi olla yhteinen lapsi. Minun sisareni olisi voinut syntyä teidän perheeseenne. Sinun tarinasi voisi olla osa minun historiaani. Sattuma. Virhe. Yllätys. Petos. Kaikki on niin pienestä kiinni. Kaksoiskierre vai kaksoissidos. Avunhuuto vai nautinnon parahdus.

Pääoma kertoo siis Marun, Snellmanin sisaren, tarinan. Snellman on kertonut halunneensa kirjoittaa tämän kirjan, saada Marun näkyviksi kaikille, mutta hän on kirjoittanut sen myös itsensä vuoksi. Selvittääkseen asioita, ehkä selvittääkseen ajatuksiaan.

Maru ei ollut kuka tahansa, vaan hän oli erilainen. Snellman kuvaa hyvinkin raadollisesti nuorta itseään, ristiriitaisia tunteitaan sisartaan kohtaan. Häpeää ja rakkautta. Syyllisyyttä ja kapinaa. Ja silti kaiken takana on rakkaus, syvä ja kestävä liitos sisarten välillä.

Minä sain pienenä tartunnan. Sen nimi oli Maru.

Maru on kirjan päähenkilö, mutta ei Snellman voi itseäänkään sulkea pois romaanista, sillä tietenkin hän voi tarkastella Marua vain oman elämänsä kautta, sen kautta mitä on itse nähnyt ja tuntenut. Ehkä juuri se tekeekin tästä romaanista niin henkilökohtaisen, niin koskettavan.
Sillä myönnän että tämä kirja oli koskettava, se sai minut liikuttumaan useampaan kertaan ja minun mielipiteeni Snellmanista kirjailijana muuttui. Sillä tämä on niin päinvastainen kuin Ivana B. Tämä on jotain aivan muuta.

Ja se mitä ihailen ehkä eniten, on Snellmanin taito päästää pinnan alle paljastamatta liikaa. Sillä Snellmanin omia tyttäriä ei kirjassa mainittu nimillä, ei myöskään puolisoita. Ja vanhemmat oli nimetty Pushkinin runon Ruslan ja Ludmila, mukaan. Nimet olivat vain Marulla ja Anjalla itsellään, heillä, joilla loppujen lopuksi oli merkitystä romaanin kannalta.

Eikä Pääoma ollut vain katsaus Marun elämään, vaan myös suuri kysymys siitä että miksi. Miksi juuri Maru? Miksei Anja? Miksei joku muu? Elämän sattumanvaraisuus, geeniperimä, se mitä olemme, mitä tulevat polvet tulevat olemaan. Eikä minua edes ärsyttänyt dna-osiot, sillä ne tuntuivat vain olevan omalla paikaallaan eikä niitä lukiessa tullut oloa tietokirjan lukemisesta. Ne olivat osa tarinaa.

Ja huomaan, etten ole kritisoinut mitään ja se on paljon se! Minun ennakkoluuloni saivat kyytiä ja ihailin Snellmanin kirjoitustyyliä, sitä miten hän on asiat tuonut esiin.

Ja hei, ehkä seuraavaksi lähden liikkeelle alkupisteestä. Sonja O. kävi täällä listalle siis.

Anni Sinnemäki; Aleksis Kiven katu

Mielenkiinnolla lähdin lukemaan tätä runokokoelmaa ja se tulikin luettua nopeasti, itse asiassa jo muutama viikko sitten. Mutta kokoelmasta kirjoittaminen on jäänyt ja jäänyt.

Ehkä syynä on se, että runokokoelmista on niin paljon vaikeampaa kirjoittaa "arvostelua" (lainausmerkeissä siksi, etten koe näitä tajunnanvirtojani oikeiksi arvosteluiksi, kunhan kirjaan mielipiteitäni ja ajatuksiani ylös) kuin proosasta.

Mutta haluan yrittää silti.

Sen kaiken piti olla vasta alkua
mutta onko rakkaus
koskaan myöhemmin
tehnyt niin kipeää
Ne olivat onnen päivät
kukaan meistä ei nähnyt eteensä
sillä iltapäivisin Hämeentiellä aurinko
sokaisee kirkkaasti suoraan päin

Minulla on suuri tarve löytää runokokoelmista jonkinlainen juoni tai tarinan kaari, en tiedä miksi ja etsin myös tästä kokoelmasta. Ja löysin, ainakin jonkinlaisen.
Minä löysin tarinan naisesta, rakkaudesta, hapuilemisesta eteenpäin ja avioliiton päättymisestä, nämä ensimmäisessä osassa. Toisessa osassa sukelletaan enemmän muistoihin, lapsuuteen ja nuoruuteen ja toisessa osassa kuvaan mukaan astuvat myös ystävät, ne uskolliset, jotka pysyvät tukena, tapahtui mitä tapahtui.
Ja kolmannessa osassa matkataan muistoissa vielä enemmän taaksepäin, vanhempiin ja lapsuudenkotiin, ja runon puhuja palaa kotiin aikuisena, vanhemmistaan erillisenä. Ja elää omaa elämäänsä muistoineen päivineen, elää ja hengittää.

Kaikkinensa kokoelma on omalla tavallaan rakkaustarina Helsingille, kaupungille ja sen kaduille, kaupunginosille ja elämälle siellä. Mutta kuten runon puhuja kokee syrjähyppyjä niin myös Helsinki, sillä runoissa matkataan niin monessa muussakin Euroopan kaupungissa.

Enkä oikeastaan tiedä mitä kokoelmasta kirjoittaisin. Selkeästi kirjoitan auki ja puhki, kuten  Karlströmin Taivaan mittakaavan kohdalla kävi, tai sitten en osaa kirjoittaa mitään. Muuta kuin että tykkäsin.
Ja itse asiassa yllätyin, sillä Sinnemäen runot olivat jotenkin niin kauniita ja arkisuus niissä oli jotenkin niin käsinkoskelteltavaa ja ehkä juuri siksi niissä oli sitä kosketuspintaa, sitä, johon lukijana pystyin samaistumaan.

Eli siis. En osaa kirjoittaa muuta kuin, että tykkäsin. Ja paljon.

Maija Vilkkumaa; Nainen katolla

Muusikko kirjoittaa kirjan. Onko se sama asia kun missi ryhtyy laulajaksi tai näyttelijäksi?
Päätin ottaa siitä selvää.

Nainen katolla on moniääninen romaani, jonka henkilöinä nähdään UG-lehti Parsaan gonzoa kirjoittava stand up -koomikko Linda, internetin löytänyt kuusikymppinen juorutoimittaja Leila, kotiäiti Silja, joka yrittää kirjoittaa esseetä, mutta päätyy suoltamaan tarinoita sivupersoonastaan Gwendolynistä, hänen miehensä Harri, joka valloittaa maailmaa pelialan start up -yrityksensä Jano Entertainmentin kanssa sekä äidinkielenopettaja Ville, joka pohtii maahanmuuttoa.  Heidän elämänsä kietoutuvat toisiinsa ja käynnistävät tapahtumien ketjun, josta muodostuu anarkistinen, yllättävä ja hykerryttävän osuva kertomus 2010-luvun Suomesta.

Yllättäen päätin olla mahdollisimman ennakkoluuloton. Halusin antaa kirjalle mahdollisuuden yllättää minut, niin etten lue sitä sivu sivun jälkeen syynäten jokaista mahdollista asiaa ja epäkohtia etsien. (Tunnustan usein tekeväni juuri näin tiettyjen kirjailijoiden kohdalla...)

Ollakseni rehellinen, Nainen katolla ei ehkä nyt kuitenkaan päässyt kipuamaan lukemieni kirjojen listalla (no, ei sellaista oikeasti kirjattuna ole) kärkipäähän, mutta ei se ihan huonokaan ollut.

Positiivista oli se, että juoni todella kantoi 334 sivun verran, alusta loppuun asti. Henkilöhahmot kietoutuivat epäilyksistäni huolimatta toisiinsa tavalla tai toisella ja tarina kehkeytyi vähitellen. Draaman kaari toteutui...ja mitäs vielä. Välillä kirja oli hauskakin, osuvia juttuja nykypäivästämme, tästä arjesta ja sen absurdiudesta. Ja hei, kirjan loppukaan ei lässähtänyt kuten monesti käy.

Mutta. (Nykyään aina on se mutta.)
Runsas kirosanojen käytö häiritsi minua suunnattoman paljon. Minä en itse käytä minkäänlaisia voimasanoja, joten oli aika karua huomata, että kirjan lukemisen jälkeen kaiken maailman sanat sitten pyörivät mielessä ja siitä en kyllä pitänyt.
Eikä siinä vielä kaikki. Kantaaottavuus on varmasti ihan hyvä juttu, mutta liika on aina liikaa. Tuntui, että kirjasssa otettiin kantaa melkein kaikkeen ja jossain vaiheessa se alkoi tympiä.

En tiedä. Luultavimmin tämän tekstin kirjoittamisen hankaluuteen vaikuttaa se, että perhe pyörii tuossa ympärillä enkä saa keskittyä kirjoittamiseen rauhassa. Mutta toisaalta siihen saattaa vaikuttaa myös se, etten keksi kirjasta yhtään enempää sanottavaa. Kirja oli viihdyttävä kyllä ja ainakin oli mielenkiintoista lukea taitavan lauluntekijän kirjoittamaa proosaa...

Ja alun kysymykseen vielä.
Jos missi todella osaa laulaa tai näytellä kannattaa lahjakkuuttaan myös työstää eteenpäin ja tehdä sitä mitä rakastaa. Sama muusikon kohdalla. Ei yli rajojen hyppiminen ole pahasta, päinvastoin. Aina kannattaa kokeilla!

Joel Haahtela; Tähtikirkas, lumivalkea

En tiedä oikeastaan, mitä kirjoittaisin kirjasta, oloni on jokseenkin hieman ristiriitainen.
Yritän kuitenkin.

Tragedian kotimaassaan kokenut nuori ylioppilas kirjoittaa päiväkirjaa Pariisissa vuonna 1889. Nuorukainen etenee kirjeenvaihtajaksi uutistoimistoon ja vie lukijan lumoavalle matkalle kiehuvaan Berliiniin, sen juovuttaviin öihin, ja myöhemmin kauas kolonisoituun Kaukoitään.

Lähtökohta oli mielenkiintoinen, se täytyy myöntää. Ja jotain kertoo tietenkin jo se, että minä tämän kirjan kirjastosta lainasin.
Mutta, tämän kirjan ja lukukokemuksen kohdalla on niin iso mutta.

Yleensä olen pitänyt kiinni sadan sivun säännöstä. Eli jos sadan sivunkaan jälkeen kirja ei ole kokuttanut minua mukaansa, se saa jäädä.
No, ei koukuttanut, mutta halusin silti lukea kirjan loppuun.
Ehkä toivoin tilanteen muuttuvan, että saisin edes jostain kiinni.

Viiteen osaan jakaantuva romaani jäi minulle hieman etäiseksi. Kuten jo mainitsin, en oikein saanut missään vaiheessa juonesta kiinni, en oikeastaan 268 sivunkaan jälkeen ollut saanut paljoakaan irti kirjan päähenkilöstä, tuosta minämuotoisesta puhujasta, joka täytti muistikirjojaan, joita nämä eri osat kuvastivat.

Sanottakoon, että kirjan ensimmäinen osa, Pariisi, oli mielenkiintoisin. Se sisälsi niin paljon enemmän kuin muut, noiden yhdeksänkymmenen sivun aikana minäkin pääsin seikkailemaan 1800-luvun lopun Pariisin kaduille, elin ja hengitin kaupunkia itsekin.

Mutta sitten.
Berliini tuntui olevan jatkuvaa taiteella brassailua, musiikin ja maalaustaiteen yksityiskohdilla "mässäilyä" ja ehkä tämä kolahtaa vain omaan alemmuudentunteeseeni, että minä en ole perillä noin hienoista seikoista, mutta Berliini vain oli minulle sitä. En saanut kiinni, en vain saanut.
Kolmannen osan pelasti paljoltikin laivamatka ja päähenkilön ajatukset. Se valotti ehkä hieman enemmän väliin jääneitä vuosia, päähenkilön sisäistä kasvua, iän mukanaan tuomaa näkökykyä. Tätä ei Pariisin ja Berliinin välillä ollut havaittavissa.
Neljännen osan, Bernburgin, sekavuudelle ja hajanaisuudelle oli syynsä, se myönnettäköön. Mutta sainko siitä täysin kiinni, siitä en ole aivan varma. Taas liian paljon väliin jääneitä vuosia, liian paljon tyhjää, jonka tietenkin lukija itse voi kuvitella, mutta onko se koko homman idea?

Vuonna 2012 Helsingissä miehen jälkeläinen saa päiväkirjat haltuunsa ja huomaa, että meistä jokaisesta jää maailmaan jälki. Mutta on niitä, jotka maksavat kovemman hinnan, surevat muidenkin puolesta.

Tiedostin kyllä lukevani päähenkilön muistiinpanoja, sitä että osa muistikirjoista on kadonnut, että vain nämä kyseiset ajankohdat ovat jääneet jäljelle. Ja kyllähän kirja mielenkiintoinen oli ja Haahtela on tehnyt valtavaa pohjatyötä romaaniinsa, tai ainakin hän sai minut uskomaan tuon maailmanajan todeksi, että näin olisi todella voinut olla.
Mutta se ei pelasta sitä, että ainakaan minulle kirja ei toiminut.
Suurimman osan ajasta mietin kirjan funktiota. Mikä tämän aihe on, miksi tämä kirja yleensäkään on kirjoitettu?
Minua ei häirinnyt se, etten tiennyt päähenkilön nimeä, itse asiassa sen kertominen kirjan viimeisessä osassa sai homman lässähtämään vieläkin enemmän. Enkä minä pitänyt siitä, että romaanin lopussa asioita alettiin avaamaan. Jos ne oli tarkoitus avata, olisin lukenut niitä mieluummin hieman aikaisemmin enkä vasta lopussa tiivistelmän tapaan.

Minä yritin kyllä pitää kirjasta, halusin löytää siitä enemmän hyviä puolia, mutta se ei oikein onnistunut.
Ja suurimpana kysymyksenä minulle jäi se, että kuka ihan oikeasti kirjoittaaa kauan sitten kuolleelle nuoruudenrakastetulleen? Jos on yhdeksäntoistavuotiaana ollut palavasti rakastunut, mutta joutunut luopumaan kaikesta, niin kulkeeko tuo tunne mukana hautaan asti? Jotenkin tämä tökki pahasti, vaikka tiedänhän minä, että näinkin voisi olla, että ihmisen mieli voi mennä rikki, että tällaisesta ei toivu koskaan. Mutta kantoiko se tämän romaanin juonta loppuun asti, siitä en mene takuuseen.

 Mutta sinänsä positiivista; kirja ainakin herätti ajatuksia...

Sanna Karlström: {taivaan mittakaava}

{taivaan mittakaava} oli hyvin voimakas runokokoelma, joka vaati hetken aikaa sulattelemista. Ja minä sulattelin sitä melkein viikon. Ja tämä arvio kokoelmasta on hyvin subjektiivinen ja avaan siinä aika pitkälti koko lukukokemukseni. Eli jos et halua pilata omaa vielä tulossa olevaa lukukokemustasi, sinun ei ehkä kannata lukea tätä pidemmälle.

Yhä kapenevat hartiat sinä loittonet / Sydämeni on tulitikkulaatikon kokoinen.

Löysin tarinan tytöstä, nuoresta naisesta ehkä, joka on menettänyt rakastettunsa, on tullut jätetyksi ja se on suurena kipuna kaikkialla hänessä ja hän haluaisi vain että tuo lähtenyt puoliso tietäisi miltä se kaikki tuntui, kuinka kipeää se kaikki teki. Alussa tyttö myös kyselee Jumalalta tai kohtalolta tai suurelta tuntemattomalta, miten sen nyt haluaakaan ilmaista, miksi näin tapahtui, miksi juuri hän, vaatii vastauksia siltä, joka siirtelee niitä elämän shakkilaudan pelinappuloita.

En tullut tähän jäädäkseni, / en ota kenkiä jalasta, / tulin puhumaan vuosien ylitse / ja shakkimestari kääntää pelilautaa: /valkoinen aloittaa. 

Nainen ottaa selviytymiskeinokseen yrittää hallita elämäänsä, suunnitella ja piirtää kaikki tarkasti, piirtää uusi kaupunki, uusi elämä, rakentaa uutta. Hänessä on kaksi puolta, se epävarma ja hukassa oleva nainen, mutta myös se pilkuntarkka arkkitehti, joka haluaa hallita elämää, suunnitella sen viimeistä piirtoa myöten. Ja kuitenkin myös arkkitehti alkaa haurastua, kuori halkeilee ja nainen joutuu ottamaan tuon arkkitehdin syliinsä, epäonnistumisen jälkeen lohduttamaan tuota vahvuutta itsessään, jota ei sitten ollutkaan.

Katso, mitä sinä olet tehnyt / piirsit kynnellä rintaani tien tarkasti kuin patologi / ja minä nauroin kunnes kaikkialla rasahteli, / nyt kaupunki on täsmällisesti arkistoitu / ja mahtuu sinun käsivarsiesi väliin.

Kontrolli pettää, arkkitehti hiipuu pois ja jäljelle jää vain tuo nainen, epävarmana ja surusta kipeänä. Ja hän haluaisi lohduttaa itseään, saada lohdutusta itse. Arkkitehdin katoaminen saa kaiken nousemaan esiin, hallinta ja kontrolli pettää ja muistot nousevat pintaan. Ja mieleen nousee äiti, joka ei rakastanut, joka ei osannut olla turvallinen, joka pelotti ja sai pelkäämään. Ja äidin rakkaudettomuus on kipuna hänen sisimmässään, mutta silti kerta toisensa jälkeen nainen palaa äidin luokse, palaa vaikka oli vannonut ettei enää koskaan. Ja äidin luona hän taantuu pieneksi tytöksi, puhuu kimeällä äänellä, myöntyy kaikkeen. Ja lopulta nainen seisoo kotitalonsa edessä eikä hänellä ole sinne avainta, hänen elämänsä valuu siellä muistojen talossa hukkaan, eikä hän voi sille mitään. Hän on itsensä ja minuutensa ulkopuolella.

Viisisataa kilometriä ei riitä mihinkään, / vaikka kiskot katkaistaisiin monesta kohtaa. / Ei se riitä etäisyydeksi: ikinä en tule sinne enää.   / Kai se on rakkautta, jos istuu matkalippu kourassa / Helsingin rautatieasemalla ja ajattelee omalla murteella.    /Haen junasta paikan, josta parhaiten näkee, / miten äiti hakee omaansa ikkunasta.

Ja sitten tyttö särkyy. Hän rukoilee ihmettä tapahtuvaksi, rukoilee että tapahtuisi edes jotain. Hän haluaa vain muutoksen, haluaa saada jotain. Eikä hän pysty enää ajattelemaan järkevästi, vaan ajatukset muuttuvat epämääräiseksi sotkuksi, hän sotkeutuu itsekin. Ja tulee lopullinen romahdus, hän tarvitsee apua ja hän erkanee itsestään, tarkkailee itseään ulkopuolelta ja halveksii, ajattelee että jääköön siihen, unohdetaan. Ja silti elää pieni toivo läheisyydestä, että joku rakastaisi. Ja tyttö viedään suljetulle osastolle tai psykiatriselle osastolle, miten sen nyt haluaakaan ajatella. Hän makaa tärkätyissä lakanoissa ja on turtunut itseensä, kaikkeen. Ja nainen saa avaimen, poika heittää sen hänelle parvekkeelta ja sitten tulee pilvetön ajanjakso elämässä, ennen syksyä ja kaiken lopullisuutta.

Olet rukoillut, / sormet soutaen toistensa hankaimissa / olet rukoillut airosi poikki. / Mitä vielä pyytäisit.

Sillä vaikka kuinka olisin toivonut, en löytänyt viimeisestä osasta toivoa, vaan se kertoo tytön elämän päättymisestä. Hän muistelee vielä entistä rakastettuaan, heidän matkojaan ei kaupungeissa, turistina olemista, patsaita ja karttoja. Ja lopulta hänen elämänsä muuttuu kuin pienoismalliksi, hän katsoo sitä kaukaa ja kaikki on niin pientä. Ja hän katsoo kuinka lapset katsovat pienoismallia lasin läpi, ovat niin innoissaan elämästä ja kaikesta. Ja lopulta tulee tuuli, joka vie kaiken  mukanaan, vain kaulaliina jää heilumaan tuuleen. Ja lopulta valokuvista rajataan ihmiset pois, elämä päättyy, ihminen katoaa, vain maisema jää jäljelle.

Lintu, taivas heti, / lintuisa / Voisitko liioitella pilvettömyyttä / ennen kuin pilvet kuin syksyinen tietyömaa tapahtuu.  

Kaunis, mutta surullinen tarina ja minä haltioiduin Karlströmin kielestä, hänen runojensa jokaisesta sanasta ja säkeestä. Ja siitä kuinka hän kirjoitti runojensa kautta tarinan tytöstä, joka särkyy ja runoissa on parasta se, että ne eivät kerro kaikkea, että rivien väliin jää niin paljon ja nuo tyhjät kohdat, tuo hiljaisuus kertoo joskus enemmän.

Pidin myös siitä, että runot eivät olleet liian vaikeita, ei sellaisia, joiden kohdalla olisin kokenut etten yksinkertaisesti ymmärrä. Mutta pidin siitä, etteivät ne myöskään olleen helppoja lukea, vaan minun piti lukea niitä yhä uudelleen ja uudelleen, sukeltaa säkeiden väliin, hakea merkityksiä, löytää tarinalle alku ja leijua sen mukana päätepisteeseen asti.

-------------

Ja jos haluat analyyttisemmän kritiikin kokoelmasta, sellaisen löydät täältä.

Kirsti Ellilä; Kaivatut

Nimenä Kirsti Ellilä oli jo tuttu, ehkäpä kirjaston hyllyjä kolutessani olen siihen törmännyt tai ehkä lehtien sivuilta, kirjailijahaastattelusta tai jostain.
No, kuitenkin. Nytpä käsissäni olikin yksi hänen romaaneistaan, Kaivatut, jonka lainasin kirjastosta. Päätin tutustua Ellillän tuotantoon tämän romaanin kautta.

Saara, Henrik ja kotimaastaan paennut Gilbert ovat kokeneet elämässään suuria menetyksiä. Saaran tytär on kuollut ja Gilbertin perhe on kateissa. Henrikin tytär päättää hylätä "normaalin elämän" ja seurata kutsumustaan luostariin.

Siinäpä yksinkertaisuudessaan lähtökohta, josta matkaan lähdin. Odotin melko kevyttä luettavaa, mutta hömppää en sen uskonut olevan. Halusin jotain sellaista, joka olisi luettuna nopeasti, joka pitäisi vain lukea kun ei voisi lopettaakaan ja jonka parissa voisi vain levähtää, hengähtää hetken aikaa.
Miten siis kävi?

Kolmikon kohtalot kietoutuvat yhteen suomalaisessa kaupungissa, johon virtaa väkeä maailman kaikilta laidoilta. Pakolaiset, onnenonkijat ja elämän haavoittamat etsivät siellä paikkaansa.

Vaikka Saara, Henrik ja Gilbert nostetaan takakannen tekstissä tasavertaiseen asemaan niin Saara kuitenkin oli se, joka oli tarinan keskiössä enemmän kuin muut, oli se säie, joka sitoi lopulta muutkin henkilöt tarinaan mukaan. Eikä se ollut huono asia, vaikkakin huomaan ärsyyntyväni monen kirjan kohdalla siitä, että romaanin sisältö on jotain aivan muuta kuin mitä takakannen teksti on kertonut.

Mutta itse asiaan.
Kolmikon elämät sitoutuvat toisiinsa kuitenkin ja ehkä jopa yllättävin säikein. Pidin siitä ettei kaikkia asioita kerrottu auki, vaan paljon jäi salaisuudeksi, sellaiseksi, jota lukijana jäi miettimään. Pidin myös siitä, että lukijana minulla oli mahdollisuus tehdä omia päätelmiäni, pohtia, että olisiko Gilbert se, jonka kuvittelen hänen olevan ja ehkä ennen kaikkea Henrikin osuutta koko tarinaan mietin pitkään. Ja lopulta hänen paikkansa oli täysin selvä, miksi olinkaan sitä missään vaiheessa epäillyt.

Se mitä kritisoin (Tulihan se sieltä! ;) ) oli muutamassa kohdassa liiallinen "paasaaminen". Seksibaarikohtaus olisi voinut jäädä pois, se tuntui liikaa kirjailijan omalta kannanotolta, tarpeettomalta romaanin juonen kannalta, kokonaisuus olisi toiminut aivan täysin myös ilman sitä.
Mietin paljon myös Trisitian roolia kirjassa. Sille oli tietenkin paikkansa, sitä en kiellä, mutta mielestäni hän sai Saaran elämässä ehkä liian suuren roolin. Tiedän, mitä tällä asetelmalla on ehkä ajettu takaa, mutta jotkut kohdista tuntuivat hieman absurdeilta ja Trisitian näkyvyyden olisi voinut jättää myös hieman pienemmäksikin.

Onko mahdollista elää ilman luottamusta maailmaa kannattavien salaisuuksien voimaan?

Mutta sainko sen, mitä kirjalta odotin?
Kyllä ja enemmänkin, sillä rehellisyyden nimissä odotin kaikesta huolimatta lukevani kevyehköä hömppää, mutta tästä kirjasta oli kyllä hömppä kaukana.
Romaani oli helppolukuinen, mutta se ei tarkoita sitä että kirja olisi ollut jotenkin yksinkertainen. Sillä Kaivatut on paljon monikerroksisempi kuin odotin.
Mutta romaanin parissa rentoutui, sen ääressä sain hengähtää ja luin sen vuorokaudessa, sillä oli vain pakko jatkaa. Lukea eteenpäin, saada tietää miten tarinassa käy...

Zinaida Lindén; Monta maata sitten

Venäläistaustainen, suomalaisen kanssa asuva nainen ja kirjoittaa vielä ruotsiksi, siinä melkoinen ja uskomattoman kiinnostava yhtälö. Kirjastosta matkaani tarttui siis Zinaida Lindénin Monta maata sitten ja kirja olikin mielenkiintoista luettavaa.

Neuvostokansalaisen ensimmäiset sanat ovat Lenin, isänmaa ja Moskova. Galinan ensimmäiset sanat ovat äiti, isä ja Leningrad. Galina kasvaa työlle ja rakkausavioliitolle omistautuneiden vanhempiensa varjossa. Ainoana lapsena hän rakentaa omapäisesti nuoren tytön identiteettiään.

En tiedä miksi kuvittelin puolet kirjasta lukevani Lindénin omaelämäkerrallista romaania. Aloin siis sujuvasti lukea Lindénin omaelämäkertaa ja jossain vaiheessa aloin miettiä että hän kirjoittaa kyllä hieman liian avoimesti kaikista asioistaan, että aika rohkeaa.
Lukasinpa sitten takakannen uudestaan ja googlettelin hieman tietoa kirjailijasta ja kylläpä muuttui lukukokemus tajutessani lukevani täysin kaunokirjallista romaania :D
Osasyynsä tälle väärinkäsitykselle oli ehkä se, että kirjan päähenkilö Galina muistutti niin paljon kirjailijaa itseään, asutut maat, nykyinen asuinpaikka kaupunkia myöten.

Rakkaus Giovanni Battista Piranesin taidegrafiikkaan johtaa hänet opiskelemaan taidehistoriaa perestroikan kuuhulluuden aikaan. Hän tapaa keväisen Nevajoen rannalla diplomaatti Igor Nikolajevitsin - tulevan aviomiehensä ja odysseiansa kartanlukijan. Tie vie Venäjältä Afrikkaan, Japaniin ja viimein Turkuun. Yhä, avioliitosta ja äitiydestä huolimatta, Galinan koti on kaikkialla, ei missään, ja sydän Pietarissa.

Kun sain kiinni ajatuksesta täysin fiktiivisestä romaanista luin sitä myös sellaisena. Kirja oli mielenkiintoinen, käsittelihän se venäläisyyttä, neuvostoaikaa sekä venäläisten kuvaa Suomesta. Havainnot kummastakin maasta olivat terävät, mutta silti ehkä lempeät. Lindénin lukeneisuus näkyy tekstissä, mutta ei liikaa. Viittauksia muualle oli, mutta ei niin että ne olisivat ärsyttäneet eikä lukeneisuus näkynyt tekstissä itsensä korostamisena ja siitä olin erittäin kiitollinen.

Mutta kaunokirjallisesti en oikeastaan tiedä, miten romaania kuvailisin. Omaelämäkerrallisena se olisi ollut huomattavasti parempi, teknisesti ajatellen siis. Kaunokirjalliseksi romaaniksi sen juoni oli melko pelkistetty eikä siitä sinänsä saanut edes kiinni. Mikä oli huippukohta, mikä tarkoitus?

Minulle romaani kertoi eniten ehkä diplomaatin rouvan elämästä, irtolaisuudesta kun koti oli kaikkialla maailmalla. Se kertoi rakkaudesta synnyinmaata, mutta ennen kaikkea syntymäkaupunkia Pietaria kohtaan. Ja romaani kertoi myös eräästä avioliitosta, kahdesta ihmisestä, rakkaudesta ja sen etsimisestä. Ja ehkä sitä löytyi kaikkien vuosien jälkeen ja vuosikymmenten suru harteilla kevenee lopulta ehkä hieman, siitä voi ja onnistuu myös vapautumaan.

Romaani loppuu mielenkiintoisesti ja yllättävästi, vaikka olisi voinut myös lässähtää täysin ratkaisusta huolimatta. Mutta ei lässähtänyt!

Vaikka kaunokirjallisesti Monta maata sitten ei kiri listallani kovinkaan korkealle niin lukukokemuksena se oli mukavan piristävä ja mielenkiintoinen kokemus. Sillä oli omat heikot kohtansa, mutta kuitenkin piti otteessaan niin että oli vain pakko lukea eteenpäin.

Jenni Linturi; Isänmaan tähden

Jotkut sanovat, että kun tipahtaa korkealta, koko elämä vilahtaa silmien edestä. Kun 79-vuotias Antti Vallas putoaa katolta, hänen silmiensä edestä ei vilahda mitään. Maailma muuttuu vasta kun hän avaa silmänsä. Silloin nykyisyyden lävistää palvelusaika natsi-Saksan Waffen-SS-joukoissa.

En tiedä, miksi hyvin usein kirjan luettuani ensimmäinen ajatukseni on; en tiedä.
Sillä niin kävi tämänkin kirjan kohdalla.

Aihe oli kiinnostava, sellainen, josta Suomessa ollaan vaiettu pitkään ja vasta viime vuosien aikana siitä on edes alettu puhua; suomalaisten liittymisestä SS-joukkoihin.
Kirja ei (onneksi!) ollut historiallinen kertomus tuosta ajasta, ei sellainen, jonka kautta olisi saanut avartavan näkökulman tuohon aikaan ja historiallisiin tapahtumiin. Sen sijaan Isänmaan tähden on kertomus yhden miehen elämästä ja valinnoista ja näiden valintojen seuraamuksista.

Kunmpi on järkyttävämpää, kammottavat teot vai niiden elinikäinen taakka?

Yllä oleva on hyvä kysymys eikä tyhjentävää vastausta taida löytyä eikä Isänmaan tähden siihen pyri vastaamaankaan. Mutta se kertoo kuitenkin elämästä Saksassa, rintamalla sotimassa yhteistä vihollista, Neuvostoliittoa vastaan. Ja vaikka koko ajan puhuttiin siitä, että he taistelivat isänmaan tähden, niin jäin miettimään kuinka pitkään miehet uskoivat tuohon lauseeseen? Sitä ei tämäkään romaani kerro, eikä kerro ehkä kukaan tai mikään muukaan.

Romaanin ehdottomia vahvuuksia olivat Saksan-aikojen kamaluus, se minkä keskellä miehet siellä olivat, missä oloissa taistelivat. Ja miltä tuntui tappaminen, miten oikean ja väärän raja hämärtyi, kun mikään ei enää tuntunut miltään.
Ja tätäkin suurempi vahvuus oli vanha Antti, dementoitunut vanha mies, jonka todellisuus sekoittui menneisyyteen ja se oli kirjoitettu niin voimakkaasti, että lukijankin taju meinasi hämärtyä, niin sekottuivat tytär sotatoveriin, kuten vaimo myös. Dementoitunut ja muistoihin uppoava mies ei ajattele enää rationaalisesti eikä näe todellisuutta rationaalisesti ja siihen myös lukijana pääsin kurkistamaan. Ja se oli suuri plussa tälle romaanille.

Sen sijaan kritisoin hieman romaanin sillisalaattimaisuutta. Koin, etten täysin saanut kokonaisuudesta kiinni, että se oli liikaa hajallaan. En tiedä olenko ainoa, joka olisi kaivannut enemmän järjestelmällisyyttä, että olisin saanut vaikka luvun alussa tai otsikossa vinkkiä missä mennään, sillä välillä minulla meni pitkään ennen kuin tiesin missä mennään.

Ja kuten aloitin koko tekstini, kirjoitan edelleen, etten tiedä mitä ajattelisin tästä romaanista. Se ei jättänyt minua haltioituneeseen tilaan, mutta ei se ollut kyllä täysin yhdentekeväkään, sillä mietin sitä illalla lukemisen jälkeenkin. Isänmaan tähden ei ollut kevyttä luettavaa, mutta luulenpa ettei sen ole ollut tarkoituskaan olla. Ote kirjassa on jotenkin brutaalin realistinen, inhimillisyyttä on paikka paikoin hyvin vähän ja se on ehkä se, joka minua ahdisti tai puristi. Ehkä minä vain loppujen lopuksi kaipaan onnellisia loppuja ja ihmisten hyvyyttä. Nyt sitä ei meinannut löytyä...oikeastaan kenestäkään.

Romaanin hupaisin henkilö oli eittämättä Kaarlo, Antin serkku ja kateuden värittämä serkussuhde piristi kummasti muuten hieman raskasta kirjaa. Toisaalta mietin kyllä hyvin pitkään Kaarlon paikkaa koko romaanissa....

Että näin.

Katri Lipson; Kosmonautti

Katri Lipson oli minulle aivan uusi tuttavuus. Viime syksynä lainasin hänen toisen romaaninsa, jonka nimeä en itse asiassa juuri nyt saa mieleeni. Se jäi alkusivujen jälkeen lukematta, sillä ulkomaanreissumme pakotti palauttamaan kirjan takaisin kirjastoon ja aika nyt vain sattui loppumaan kesken.
Mutta Kosmonautti. Siihen tartuin kirjastossa ja päätin ottaa luettavaksi, sillä toisen kirjan takakannessa tätä esikoisromaania kehuttiin melkoisesti.

Svetlana Kovalevna on kiusattu musiikinopettaja, jonka uralla on ollut yksi valopilkku: Serjoza, ujo poika, joka oli salaa häneen syvästi rakastunut. Sen tiesi vain Sasha, jonka kanssa Serjoza makasi lumessa tuijottaen yötaivasta, heistä kun piti tulla kosmonautteja. Sama Sasha, jolle Serjozan äiti aina soitti ja haukkui, kun omasta pojasta oli huolta.

Jos minun pitäisi tiivistää tuntemukseni tästä kirjasta vain muutamaan sanaan, ne olisivat yksinkertaisesti en tiedä, mikä sinänsä on parempi kuin että olisin voinut tyhjentävästi sanoa, että joo, ihan kiva tai että ei mikään erityinen. En tiedä tarkoittaa, etten tiedä mitä Kosmonautista kirjoittaisin.

Kun ammoinen dokumentti herättää Kremlin ja koko maailman sympatiat siinä esiintynyttä avaruuteen haikailijaa kohtaan, onni näyttäisi kääntyvän. Neuvostotodellisuuden on oltava dokumentin väärtti ja dokumentille saatava ylväs jatko. Mutta missä on Serjoza?

Tapahtumien sijoittuminen Venäjälle ja Murmanskiin kiinnostivat ja olivatkin itselleni niin kotoisa aihepiiri. Ja henkilöt olivat aitoja neuvostokansalaisia, tapahtumat ja miljöötkin niin todellisen tuntuisia.
Mutta jokin minua jäi silti tökkimään. Enkä ole aivan varma mikä.
Ehkä se, että takakannessa Serjoza nostetaan kirjan keskeisimmäksi henkilöksi ja antaahan kirjan nimikin viitettä siihen. Mutta kirjaa lukiessa Serjoza kuitenkin hiipuu jonnekin taka-alalle, hän ei luettuna tule niin lähelle kuin olisi odottanut, hän ei lunasta paikkaansa kirjan päähenkilönä.
Enemmän romaanin keskiössä tuntuu olevan Sasha, Serjozan paras ystävä, sekä Svetlana, Serjozan musiikinopettaja ja ihastumisen kohde.

Mutta se mistä pidin oli romaanin elokuvamaisuus. Siinä oli jotain elokuvan käsikirjoitusta muistuttavaa, kohtauksia, kameran zoomaamista tiettyihin yksityiskohtiin, uusien kuvakulmien hakemista ja löytämistä. Tätä tuki myös ohjaajan ja Koljan piipahdus Murmanskissa ja kirjan sivuilla.

Tietyllä tavalla minua häiritsi suunnattomasti se, etten aina tiennyt missä mentiin, mitä tapahtui ja miksi. Mutta toisaalta tämä oli myös kutkuttavaa, se piti jännitystä yllä eikä kaikkea aina todellakaan tarvitse selittää auki. Mutta Serjozan kohtalo tiputetaan lukijan silmien eteen liian nopeasti, liian arkisesti, niin että hieman pettyy, tunnelma lässähtää.

Ja mietin osaanko kirjoittaa enää arvostelua, jossa en puuttuisi niin paljoa itseäni häiritseviin asioihin, vaikka toisaalta eihän tämän tarvitse romaanien jatkuvaa ylistämistäkään olla. Enkä minä lukijana ole niin kriittinen kuin näistä arvioistani saattaa ymmärtää, epäkohdista ja itseäni häiritsevistä asioista on aina helpompi kirjoittaa, niissä on sitä rosoisuutta, josta saa paremmin kiinni.

Mutta minä siis kaikesta huolimatta pidin Lipsonista sekä Kosmonautista. Pidin niin paljon, että etsin kirjastosta sen toisen, jonka nimen päätin googlettaa. Jäätelökauppias on Lipsonin toisen romaanin nimi ja sen minä aion etsiä käsiini ja lukea.