Annamari Marttinen; Mistä kevät alkaa

Annamari Marttisen Mistä kevät alkaa oli löytö kirjaston hyllystä. Nimi ja kansi houkuttelivat.
Mutta se oli pitkään luvussa, sillä en meinannut vain päästä eteenpäin ensimmäisten sivujen jälkeen. Ehkä syynä on ollut oma väsymykseni ja se, etten lukenut paljon muutakaan, mutta osittain kyllä myös se että ensimmäiset luvut eivät meinanneet oikein sytyttää. Mutta jokin sai minut jatkamaan lukemista kaikesta huolimatta, ehkä aihe, en tiedä.

Kun Leilan äiti sairastuu Alzheimerin tautiin, ei mikään ole enää kuin ennen. Yhtäkkiä äiti onkin oikutteleva lapsi, joka ei kykene huolehtimaan itsestään eikä lopulta edes tunnistamaan läheisiään. Samaan aikaan Leilan tytär Kia alkaa osoittaa yhä vahvempia itsenäistymisen merkkejä; suloisesta pikkutytöstä on kuoriutumassa itsetietoinen nainen.

Kolme naista, kolme tarinaa, mutta kuitenkin yksi ja sama tarina.
Ja vaikka tarinaa kerrotaan vuorotellen jokaisen kolmen näkökulmasta tuntuu Leila siltikin olevan romaanin keskeisin henkilö, ja oikeastaan ihan ansaitustikin. On ikääntyvä ja muistinsa menettävä äiti, on aikuistuva tytär ja oma keski-ikä. Koko Leilan elämä tuntuu yhtäkkiä kiertyvän näiden elämänsä naisten ympärille, äiti vaatii aina vain enemmän, tytär aina vain vähemmän. Eikä kumpikaan tunnu hyvältä. Leila haluaa olla hyvä tytär ja hyvä äiti, hoitaa äitiä niin hyvin kuin pystyy ja järjestämään Kialle ikimuistoiset lakkiaiset.

On kevät, luonto puhkeamassa kukkaan, Kian huolella valmistellut ylioppilasjuhlat edessä, mutta kaikki tuntuu hajoavan käsiin. Leila sukkuloi työn, kodin ja äitinsä päähänpistojen väliä ja tuntee itsensä kaikkien velvollisuuksien keskellä valtavan riittämättömäksi. Nuoresta ja iloisesta Leilasta on tullut liian nopeasti keski-ikäinen ja äkäinen nainen.

Ja Leila henkilönä on hyvin todentuntuinen, sellainen johon on helppo samaistua vaikka en vielä itse keski-ikäinen olekaan. Mutta Leilan riittämättömyydentunteet, ahdistus, kaikki se vain tulee esiin jokaisesta kirjoitetusta sanasta, välillä olisin halunnut napata koko Leilan syliini ja kertoa, että kyllä se siitä.
Eikä äiti, Helena, jää paljoa taakse. Vaikkakin mitä pidemmälle äidin sairaus etenee, sitä ahdistavampaa siitä oli lukea. Toisaalta taas, kuinka hienosti Marttinen olikaan päässyt Alzheimerpotilaan nahkoihin, harhoihin ja siihen kun maailma menettää muotonsa ja järkevyyden. Kun koko elämä on enää pelkkää harhaa.
Kia oli henkilöistä heikoin. Tunnistin niitä aikuistuvan tytön piirteitä, mutta jotenkin se kaikki tuntui jokseenkin niin ylimalkaiselta, suuripiirteiseltä. En tiedä mitä olisin kaivannut enemmän. Ei ylioppilasjuhliaan viettävän tytön tarvitsekaan pohtia syntyjä syviä sivu toisensa jälkeen ja sen ikäisen elämä on ja saa olla ihastumista ja tietynlaista itsekeskeisyyttä. Eikä Kian elämä edes ollut sellaista, sillä hän ajatteli paljon äitiä ja mummoaan, muutoksia joita näki tapahtuvan. Mutta silti, jotenkin Kia jäi etäiseksi. Ja mietin, että romaani olisi toiminut ilman Kiaa fokalisoijana. Että olisi ollut vain äiti ja tytär, Helena ja Leila. Sillä se suhde, luopuminen ja tietynlainen surutyö oli kirjoitettu niin voimakkaasti, ja keski-ikäisen naisen sielunmaisema oli maalattu niin realistisin, mutta kuitenkin kauniin värein. Siinä oli tämän romaanin voima ja salaisuus.