Anja Snellman; Aura.

Anja Snellmanin tuotantoon tutustuminen jatkuu, nyt luennassa oli jo sentään vuonna 2000 julkaistu romaani Aura.

Suuria ruskeita pahvilaatikoita on yhdeksän, kaikki täynnä tekstiä. Miksi Aura Aula on halunnut testamentata koko kirjallisen jäämistönsä juuri hänelle, entiselle opettajalleen, nykyiselle menestyskirjailijalle?

Yritin kirjastossa etsiä jotain hieman edeltäneistä Snellmaneista poikkeavaa, jotain joka ei ehkä aivan suoraan voisi olla kuin kirjailijan omasta elämästä. Mutta onnistuinko valinnassani?

Kirjailija palaa kahdenkymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin, muistaa pitkät keskustelut kirjallisuudesta ja taiteesta, yöpuhelut, kirjeet, pianonsoiton, runojen lukemisen. Auralle ja hänelle kirjallisuus oli ollut lumottu puutarha kaukana viihteen ja nopeiden nautintojen tehtailusta, kaukana juovuttavan julkisuuden ja rahanteon maailmasta.

Alussa huokaisin helpotuksesta. Kirjailija kyllä päähenkilönä liippaa hieman liian läheltä, kirjallisuuden opiskelu ja muu tietous myös, mutta en antanut sen häiritä. Silti se oli tarpeeksi kaukana, niin ettei se todellakaan häirinnyt.
Mutta jossain vaiheessa se kuitenkin tapahtui.
En tiedä oliko se sivulla 30, missä Aura toteaa kirjailijalle "Minun etunimeni sisältyy sinun sukunimeesi, mitä se sinun mielestäsi voisi tarkoittaa?". Aura ja Kauranen oli ensimmäinen ajatukseni, mutta vielä ajattelin yrittää. Että ehkä se oli vain sattumaa.
Ehkä se lopulta oli kirjailijan, kirjan minäpuhujan muistot omasta isästään. Pääoman luettuani se oli suoraan Snellmanin oma isä, niin uskomattoman paljon samoja asioita ja piirteitä ettei tosikaan. Tiedän että kirjailijat kirjoittavat paljon omasta elämästään, mutta joskus voi kysyä milloin on liikaa?

Vähitellen kirjailija ymmärtää, mitä lahjakas Aura Aula, ikuinen pöytälaatikkorunoilija, oli halunnut testamentillaan hänelle sanoa.

Harmi, etten minä lukijana koskaan saanut siitä selvää. En tiedä olinko jo niin kyllästynyt etten jaksanut lukea tarpeeksi tarkasti ja intensiivisesti. Onneksi, onneksi kirjassa oli vain 144 sivua, sillä en olisi itse asiassa jaksanut lukea paljoakaan pidemmälle. Ja silti, omalla asteikollani Aura oli huomattavasti Kiinalaista kesää parempi.

Vaikka tähän asti tämä on tainnut kuulostaa melkoiselta lynkkaukselta, niin jollain tavalla minä myös pidin Aurasta. Jollain tavalla. Minulle avartavimmat kohdat olivat sivuilla 130 ja 131, missä kirjailija lukee Auran kirjoittamia sanoja, kirjeitä siitä kuinka kirjailija oli saanut hänet ottamaan itsensä vakavasti kirjoittajana, saanut uskomaan itseensä ja että hänellä on oikeus sanoa asioita. Siinä puhutaan sitkeydestä ja myös ankaruudesta omia tekstejä kohtaan.

Mutta vielä minusta ei Anja Snellmanin ihailijaa saa.