torstai 26. kesäkuuta 2014

Khaled Hosseini; Tuhat loistavaa aurinkoa

Juuri suljin kirjan, luin viimeiset rivit.
Enkä oikeastaan tiedä mitä kirjoittaisin, sillä olen oikeastaan sanaton.
Mariam on vain 15-vuotias, kun hänet lähetetään Kabuliin ja naitetaan itseään kolmekymmentä vuotta vanhemmalle Rashidille. Hän aloittaa uuden elämänsä toiveikkaana, mutta vuosien kuluessa burqa kätkee alleen niin nöyryytykset, mustelmat kuin hiipuvan toivon lapsesta.
Mariamin kohdalla mietin elämän epäoikeudenmukaisuutta, alistumista, toivottomuutta. Hiljaisuutta, joka kätkee alleen niin paljon. Mietin elämää, joka ei ollut hänen oma elämänsä, elämää naisena, jolla ei ollut mitään arvoa. Ja mietin olisinko minä itse alistunut samoin vai olisinko pistänyt vastaan niin pitkään kuin henki olisi pihissyt minussa. Enkä osannut vastata, en todellakaan tiedä.
Kaksi vuosikymmentä myöhemmin Kabulissa riehuvat taistelut murskaavat myös nuoren ja rakastuneen Lailan haaveet tulevaisuudesta. Hänestä tulee Rashidin toinen vaimo.
Lailan tarinassa oli alusta lähtien enemmän toivoa. Oli rakastavat vanhemmat, nuoruuden rakastettu Tariq ja tulevaisuus, joka olisi voinut olla edessä. Ja sitten alkavat taistelut, luodit lentävät ja summittaisesti ammuttu raketti vie tämän kaiken Lailalta.
Laila astuu taloon toiseksi vaimoksi. Nuori, kaunis, kaiken menettänyt. Millaista on kun vaimon paikan vie toinen, kun joutuu syrjään, hylätyksi, vieläkin enemmän jos mahdollista.
Ja silti kaiken keskellä on jotain enemmän. On ystävyyttä, joka syntyy kuin varkain, mutta kutoutuu niin kauniiksi kudelmaksi, että se kantaa läpi tarinan.
Afganistanilaisnaisen kohtalosta määräävät miehet, sota, talibanien hirmuhallinto. Mutta Mariamin ja Lailan välille kasvaa ystävyys, joka on kaikkia näitä vahvempi - ja joka saa heidät yhtä uudestaan taistelemaan toivon ja vapauden puolesta.
 Oli hetkiä, jolloin minun oli pakko laskea kirja pois kädestäni, olla lukematta hetken aikaa. Jännitin Lailan ja Tariqin rakkaustarinaa, toivoin ja elin kaikessa mukana. Ja monessa muussa kohdassa tämän lisäksi elin ja hengitin kirjoitettujen sanojen mukana, ahmin sivun toisensa jälkeen, en vain voinut lopettaa lukemista.
Ja vaikka yleensä kritisoin sitä, että tulevia tapahtumia kerrotaan etukäteen edes vaivihkaa, niin tämän kirjan kohdalla se ei häirinnyt minua yhtään. Loppujen lopuksi tuntui siltä, että ne pienet viittaukset tuleviin asioihin olivat oljenkorsia, joista kiinni pitäen lukijana luin eteenpäin, tiesin, että asioihin tulisi vielä muutoksia.

Tuhat loistavaa aurinkoa oli kirja, joka kosketti. Mitä pidemmälle sitä luin, sitä haltioituneempi olin. Itkin kirjan loppupuolella useampaankin otteeseen, se kaikki oli vain niin, no, koskettavaa.
Kirjan kieli oli niin kaunis, ja kaikessa karuudessaan tarina oli kaunis. Ja ehkä koskettavan tarinasta teki se tieto, että tämä olisi voinut perustua tositapahtumiin. Ja omalla tavallaan myös perustuikin. Että se on jonkun naisen arkipäivää tälläkin hetkellä.

Tuhat loistavaa aurinkoa oli kertomus ystävyydestä, toivosta ja rakkaudesta. Ja se oli kirjoitettu tavalla, joka meni luihin ja ytimiin asti. Minä vaikutuin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti