Katri Lipson; Kosmonautti

Katri Lipson oli minulle aivan uusi tuttavuus. Viime syksynä lainasin hänen toisen romaaninsa, jonka nimeä en itse asiassa juuri nyt saa mieleeni. Se jäi alkusivujen jälkeen lukematta, sillä ulkomaanreissumme pakotti palauttamaan kirjan takaisin kirjastoon ja aika nyt vain sattui loppumaan kesken.
Mutta Kosmonautti. Siihen tartuin kirjastossa ja päätin ottaa luettavaksi, sillä toisen kirjan takakannessa tätä esikoisromaania kehuttiin melkoisesti.

Svetlana Kovalevna on kiusattu musiikinopettaja, jonka uralla on ollut yksi valopilkku: Serjoza, ujo poika, joka oli salaa häneen syvästi rakastunut. Sen tiesi vain Sasha, jonka kanssa Serjoza makasi lumessa tuijottaen yötaivasta, heistä kun piti tulla kosmonautteja. Sama Sasha, jolle Serjozan äiti aina soitti ja haukkui, kun omasta pojasta oli huolta.

Jos minun pitäisi tiivistää tuntemukseni tästä kirjasta vain muutamaan sanaan, ne olisivat yksinkertaisesti en tiedä, mikä sinänsä on parempi kuin että olisin voinut tyhjentävästi sanoa, että joo, ihan kiva tai että ei mikään erityinen. En tiedä tarkoittaa, etten tiedä mitä Kosmonautista kirjoittaisin.

Kun ammoinen dokumentti herättää Kremlin ja koko maailman sympatiat siinä esiintynyttä avaruuteen haikailijaa kohtaan, onni näyttäisi kääntyvän. Neuvostotodellisuuden on oltava dokumentin väärtti ja dokumentille saatava ylväs jatko. Mutta missä on Serjoza?

Tapahtumien sijoittuminen Venäjälle ja Murmanskiin kiinnostivat ja olivatkin itselleni niin kotoisa aihepiiri. Ja henkilöt olivat aitoja neuvostokansalaisia, tapahtumat ja miljöötkin niin todellisen tuntuisia.
Mutta jokin minua jäi silti tökkimään. Enkä ole aivan varma mikä.
Ehkä se, että takakannessa Serjoza nostetaan kirjan keskeisimmäksi henkilöksi ja antaahan kirjan nimikin viitettä siihen. Mutta kirjaa lukiessa Serjoza kuitenkin hiipuu jonnekin taka-alalle, hän ei luettuna tule niin lähelle kuin olisi odottanut, hän ei lunasta paikkaansa kirjan päähenkilönä.
Enemmän romaanin keskiössä tuntuu olevan Sasha, Serjozan paras ystävä, sekä Svetlana, Serjozan musiikinopettaja ja ihastumisen kohde.

Mutta se mistä pidin oli romaanin elokuvamaisuus. Siinä oli jotain elokuvan käsikirjoitusta muistuttavaa, kohtauksia, kameran zoomaamista tiettyihin yksityiskohtiin, uusien kuvakulmien hakemista ja löytämistä. Tätä tuki myös ohjaajan ja Koljan piipahdus Murmanskissa ja kirjan sivuilla.

Tietyllä tavalla minua häiritsi suunnattomasti se, etten aina tiennyt missä mentiin, mitä tapahtui ja miksi. Mutta toisaalta tämä oli myös kutkuttavaa, se piti jännitystä yllä eikä kaikkea aina todellakaan tarvitse selittää auki. Mutta Serjozan kohtalo tiputetaan lukijan silmien eteen liian nopeasti, liian arkisesti, niin että hieman pettyy, tunnelma lässähtää.

Ja mietin osaanko kirjoittaa enää arvostelua, jossa en puuttuisi niin paljoa itseäni häiritseviin asioihin, vaikka toisaalta eihän tämän tarvitse romaanien jatkuvaa ylistämistäkään olla. Enkä minä lukijana ole niin kriittinen kuin näistä arvioistani saattaa ymmärtää, epäkohdista ja itseäni häiritsevistä asioista on aina helpompi kirjoittaa, niissä on sitä rosoisuutta, josta saa paremmin kiinni.

Mutta minä siis kaikesta huolimatta pidin Lipsonista sekä Kosmonautista. Pidin niin paljon, että etsin kirjastosta sen toisen, jonka nimen päätin googlettaa. Jäätelökauppias on Lipsonin toisen romaanin nimi ja sen minä aion etsiä käsiini ja lukea.