Aki Ollikainen; Nälkävuosi

Olisikohan tästä kirjasta ollut puhe joskus koulussa tai sitten satuin lukemaan siitä kiitettävän arvioinnin jostain seuraamastani blogista. Niin tai näin, ei sillä niin väliä lopputuloksen kannalta.

Nälkä on se kissanpentu jonka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukutti avantoon. Se raapii pienillä kynsillään ja kynsäisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen.

 Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun puoleen väliin. On pitkä talvi, takatalvi sen jälkeen ja nälän täyttämät vuodet. Aihe, joka on jostain syystä kiinnostanut minua niin kauan kuin muistan ja se oli yksi syy miksi kirjan lainasin kirjastosta.

Pieni Mataleena tarpoo uupuneena hyytävän lumituiskun keskellä, äitinsä jalanjälkiin askeleensa huolellisesti asettaen. Eletään vuotta 1867, ympärillä auekaa vain lohdutonta kurjuutta, mielessä kangastelee kullanhohtoinen Pietari. Loputon talvi ja armoton nälkä ovat tehneet kerjuulle pakotetuista ihmisistä eläimiä toisilleen.

Tuo viimeinen virke oli se mihin takerruin aluksi kirjaa lukiessani, sillä aikaisemmat pula-ajan vuosista kertovat kirjat ovat tuoneet aihepiirin esiin kauniimmalla tavalla, kuinka ihmiset kuitenkin auttoivat toisiaan ja loppu hyvin, kaikki hyvin. Mutta Nälkävuodessa tämä oli toisin. Aluksi en pitänyt siitä, en halunnut asian olevan niin. Mutta toisaalta, asia on varmasti ollut myös niin. Nälkä ajaa ihmiset mitä karmeimpiin tekoihin ja lähimmäisenrakkaus hiipuu pois kunnes sitä ei ole enää ollenkaan.

Samaan aikaan lämpimässä huoneissaan tuskailevat parempiosaiset Renqvistin veljekset, lääkäri-Teo ja apulaiskamreeri Lars, omien elämänkysymystensä kanssa. Kun Renqvistien ja nälkäisten vaeltajien tiet yhtyvät, inhimillisyys voittaa viimein kaiken kärsimyksen keskellä.

Tarinassa on siis kaksi perhettä; kerjuulle lähtevä Marja lapsineen sekä rikkaat kaupunkilaisveljekset omine huolineen. Kirjassa tällä asetelmalla on ehkä haettu kontrastia rikkaiden ja köyhien välillä, mutta en ole aivan varma onnistuiko se täysin. Ja ainakin rikkaiden veljesten elämä jäi hyvin pitkälti peittoon. Jos heidät on nostettu kirjaan tasa-arvoisiksi fokalisojiksi, olisi heille voinut antaa myös hieman enemmän tilaa, sillä rikkaudestaan ja hyvinvoinnistaan huolimatta heidän kauttaan olisi voinut tuoda esiin nälkävuosien asioita toisesta näkökulmasta.

Esikoiskirjailija Aki Ollikainen vie lukijansa keskelle Suomen suuria nälkävuosia, ajanjaksoon jolloin kuoleman väri oli valkoinen ja se valkoinen levittäytyi kaikkialle. Ollikainen kertoo julman ja traagisen tarinansa koruttomasti mutta kauniisti, ehdottoman sydämeenkäyvästi. Mataleena perheineen jää pitkäksi aikaa elämään lukijan mieleen.

 On mielenkiintoista että Mataleena on nostettu esittelytekstin keskiöön, sillä romaanin juonen kannalta hän ei ollut kuitenkaan niin keskeinen. Oikeastaan vain äiti-Marja henkilönä saa tarpeeksi syvyyttä pysyäkseen tarinan keskipisteessä, muut kirjan henkilöistä jäivät ainakin minulle hieman etäisiksi ja toivoinkin, että kirja olisi ollut hieman pidempi, että se olisi edennyt hitaammin, että henkilöt olisivat saaneet enemmän tilaa, aikaa tulla näkyvämmiksi.

Mutta se mistä pidin, ja pidin paljon, oli Ollikaisen kerronta. Tarina oli traaginen ja oikeastaan melko julmakin, mutta jollain tavalla se oli kuitenkin myös todella kaunis. Ollikaisen kieli oli paikka paikoin hyvin intensiivistä, se imaisi mukaansa ja oli kuvia, joita ihailin, virkkeitä jotka kirjoitin ylös kauneutensa vuoksi. Esikoisteoksena herätti siis mielenkiintoni ja jään innolla odottamaan seuraavaa...