Pauliina Rauhala; Taivaslaulu

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu herätti ilmestyessään melkoista huomiota ja itsekin kirjasin sen muistikirjaani joskus lainattavien joukkoon. Varausjonot kirjastossa ovat olleet melko pitkät ja viime viikolla kirjastossa käydessäni löysinkin Taivaslaulun pikalainahyllystä. Mukaan lähti tietenkin.

Taivaslaulu kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin tarinan. Heti kun käsi löytää käden, he näkevät mielessään viiden litran riisipuurokattilan ja pirtinpöydän alta vilkkuvat seitsemänkymmentä varvasta.

 Meillä jokaisella on omat käsityksemme lestadiolaisista ja tietyt stereotypiat elävät edelleen. Kirja purkaa hyvin noita vääriäkin stereotypioita ja antaa muutenkin kattavan kuvan lestadiolaisuudesta. Mutta se ei oikeastaan ollut kirjan tärkein anti, vaan Taivaslaulu myös kritisoi omalla tavallaan liikkeen sisällä olevia tapoja toimia ja ajatella.

9 vuotta ja 4 lasta myöhemmin, Vilja katselee, kun Otso-poika tanssii valkoiset kiharat hulmuten, ja yrittää muistaa, mikä oli se hetki, kun hänen kehostaan hävisi rytmi. Seuroissa naiset katsovat ensiksi vatsaan ja sitten silmiin. Saarnassa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pesän uumenista. Sitten tulee päivä, jolloin Aleksi ja Vilja istuvat käsi kädessä äitiyspolilla, ja kaikki muuttuu lopullisesti.

Taivaslaulu kertoo nuoresta lestadiolaisparista, joka väsyy vähitellen ja kamppailevat omien ajatustensa ja liikkeen antamien toimintatapojen välillä. Miten toimia kun äiti väsyy, pitääkö jaksaa raskaus toisensa jälkeen, onko äidin pakko vain jaksaa ja jaksaa ja jaksaa.
Vaikka Taivaslaulussa kritisoitiin paljon äitiyteen ja lasten hankkimiseen liittyviä lestadiolaisliikkeen toiminta- ja ajattelutapoja, kirja ei ollut rienaava tai puhunut asioista alentuvasti. Liikkeen hyvät puolet nostettiin esille tasavertaisesti, mutta ennen kaikkea mieleeni jäi kaunis ajatus siitä, että eikö oma henkilökohtainen usko ja Raamatun sanaan päätösten perustaminen riitä. Että tärkeintä on se, mitä on yksilön ja henkilön välillä, ei yksilön ja lestadiolaisliikkeen välillä.

Kaunokirjallisesti kirja oli laadukasta luettavaa. Eri kertojaäänet vuorottelivat ja äänessä olivat niin Vilja, Aleksi, heidän tyttärensä sekä Aleksi blogitekstiensä kautta. Blogitekstiosuus on se, jota hieman kritisoin ja jonka kyseenalaistan, olisiko sitä tarvinnut ollenkaan? En jaksanut lukea näitä lukuja kovinkaan tarkasti, sillä niiden antama faktatieto sai aikaan melkoisen informaatioähkyn aika ajoin.
Mutta Viljan kertojaääni ennen kaikkea oli kaunis ja runollinen, kuin alkuemo joka tuudittaa lapsiaan uneen. Kansanrunomaisuus oli ihana ja kuvasti paljon Viljaa äitinä. Ja unien lomittuminen muuhun kerrontaan tajunnanvirtamaisesti imaisi mukaansa, se soljui eteenpäin.

Aleksin kertojaääni oli tavallisempi, mutta se oli ratkaisuna juuri oikea. Se tasapainotti Viljan kertojaääntä ja Aleksin kautta lukija pääsi sukeltamaan aikaan ennen, miten kaikki alkoi.

Luin Taivaslaulun muutamassa illassa. Sitä oli vain pakko lukea luku toisensa jälkeen enkä vain voinut lopettaa. Eikä se silti ollut kevyt, kaikkea muuta. Sen käsittelemät asiat olivat raskaita ja välillä hyvin tummien sävyjen värittämiä. Mutta rumakin voi olla kaunista ja joskus ristiriidat nostavat esiin sen mikä loppujen lopuksi on tärkeää.

Enkä voi muutakaan kuin suositella lukemaan.