tiistai 11. maaliskuuta 2014

Anni Sinnemäki; Aleksis Kiven katu

Mielenkiinnolla lähdin lukemaan tätä runokokoelmaa ja se tulikin luettua nopeasti, itse asiassa jo muutama viikko sitten. Mutta kokoelmasta kirjoittaminen on jäänyt ja jäänyt.

Ehkä syynä on se, että runokokoelmista on niin paljon vaikeampaa kirjoittaa "arvostelua" (lainausmerkeissä siksi, etten koe näitä tajunnanvirtojani oikeiksi arvosteluiksi, kunhan kirjaan mielipiteitäni ja ajatuksiani ylös) kuin proosasta.

Mutta haluan yrittää silti.

Sen kaiken piti olla vasta alkua
mutta onko rakkaus
koskaan myöhemmin
tehnyt niin kipeää
Ne olivat onnen päivät
kukaan meistä ei nähnyt eteensä
sillä iltapäivisin Hämeentiellä aurinko
sokaisee kirkkaasti suoraan päin

Minulla on suuri tarve löytää runokokoelmista jonkinlainen juoni tai tarinan kaari, en tiedä miksi ja etsin myös tästä kokoelmasta. Ja löysin, ainakin jonkinlaisen.
Minä löysin tarinan naisesta, rakkaudesta, hapuilemisesta eteenpäin ja avioliiton päättymisestä, nämä ensimmäisessä osassa. Toisessa osassa sukelletaan enemmän muistoihin, lapsuuteen ja nuoruuteen ja toisessa osassa kuvaan mukaan astuvat myös ystävät, ne uskolliset, jotka pysyvät tukena, tapahtui mitä tapahtui.
Ja kolmannessa osassa matkataan muistoissa vielä enemmän taaksepäin, vanhempiin ja lapsuudenkotiin, ja runon puhuja palaa kotiin aikuisena, vanhemmistaan erillisenä. Ja elää omaa elämäänsä muistoineen päivineen, elää ja hengittää.

Kaikkinensa kokoelma on omalla tavallaan rakkaustarina Helsingille, kaupungille ja sen kaduille, kaupunginosille ja elämälle siellä. Mutta kuten runon puhuja kokee syrjähyppyjä niin myös Helsinki, sillä runoissa matkataan niin monessa muussakin Euroopan kaupungissa.

Enkä oikeastaan tiedä mitä kokoelmasta kirjoittaisin. Selkeästi kirjoitan auki ja puhki, kuten  Karlströmin Taivaan mittakaavan kohdalla kävi, tai sitten en osaa kirjoittaa mitään. Muuta kuin että tykkäsin.
Ja itse asiassa yllätyin, sillä Sinnemäen runot olivat jotenkin niin kauniita ja arkisuus niissä oli jotenkin niin käsinkoskelteltavaa ja ehkä juuri siksi niissä oli sitä kosketuspintaa, sitä, johon lukijana pystyin samaistumaan.

Eli siis. En osaa kirjoittaa muuta kuin, että tykkäsin. Ja paljon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti