Zinaida Lindén; Monta maata sitten

Venäläistaustainen, suomalaisen kanssa asuva nainen ja kirjoittaa vielä ruotsiksi, siinä melkoinen ja uskomattoman kiinnostava yhtälö. Kirjastosta matkaani tarttui siis Zinaida Lindénin Monta maata sitten ja kirja olikin mielenkiintoista luettavaa.

Neuvostokansalaisen ensimmäiset sanat ovat Lenin, isänmaa ja Moskova. Galinan ensimmäiset sanat ovat äiti, isä ja Leningrad. Galina kasvaa työlle ja rakkausavioliitolle omistautuneiden vanhempiensa varjossa. Ainoana lapsena hän rakentaa omapäisesti nuoren tytön identiteettiään.

En tiedä miksi kuvittelin puolet kirjasta lukevani Lindénin omaelämäkerrallista romaania. Aloin siis sujuvasti lukea Lindénin omaelämäkertaa ja jossain vaiheessa aloin miettiä että hän kirjoittaa kyllä hieman liian avoimesti kaikista asioistaan, että aika rohkeaa.
Lukasinpa sitten takakannen uudestaan ja googlettelin hieman tietoa kirjailijasta ja kylläpä muuttui lukukokemus tajutessani lukevani täysin kaunokirjallista romaania :D
Osasyynsä tälle väärinkäsitykselle oli ehkä se, että kirjan päähenkilö Galina muistutti niin paljon kirjailijaa itseään, asutut maat, nykyinen asuinpaikka kaupunkia myöten.

Rakkaus Giovanni Battista Piranesin taidegrafiikkaan johtaa hänet opiskelemaan taidehistoriaa perestroikan kuuhulluuden aikaan. Hän tapaa keväisen Nevajoen rannalla diplomaatti Igor Nikolajevitsin - tulevan aviomiehensä ja odysseiansa kartanlukijan. Tie vie Venäjältä Afrikkaan, Japaniin ja viimein Turkuun. Yhä, avioliitosta ja äitiydestä huolimatta, Galinan koti on kaikkialla, ei missään, ja sydän Pietarissa.

Kun sain kiinni ajatuksesta täysin fiktiivisestä romaanista luin sitä myös sellaisena. Kirja oli mielenkiintoinen, käsittelihän se venäläisyyttä, neuvostoaikaa sekä venäläisten kuvaa Suomesta. Havainnot kummastakin maasta olivat terävät, mutta silti ehkä lempeät. Lindénin lukeneisuus näkyy tekstissä, mutta ei liikaa. Viittauksia muualle oli, mutta ei niin että ne olisivat ärsyttäneet eikä lukeneisuus näkynyt tekstissä itsensä korostamisena ja siitä olin erittäin kiitollinen.

Mutta kaunokirjallisesti en oikeastaan tiedä, miten romaania kuvailisin. Omaelämäkerrallisena se olisi ollut huomattavasti parempi, teknisesti ajatellen siis. Kaunokirjalliseksi romaaniksi sen juoni oli melko pelkistetty eikä siitä sinänsä saanut edes kiinni. Mikä oli huippukohta, mikä tarkoitus?

Minulle romaani kertoi eniten ehkä diplomaatin rouvan elämästä, irtolaisuudesta kun koti oli kaikkialla maailmalla. Se kertoi rakkaudesta synnyinmaata, mutta ennen kaikkea syntymäkaupunkia Pietaria kohtaan. Ja romaani kertoi myös eräästä avioliitosta, kahdesta ihmisestä, rakkaudesta ja sen etsimisestä. Ja ehkä sitä löytyi kaikkien vuosien jälkeen ja vuosikymmenten suru harteilla kevenee lopulta ehkä hieman, siitä voi ja onnistuu myös vapautumaan.

Romaani loppuu mielenkiintoisesti ja yllättävästi, vaikka olisi voinut myös lässähtää täysin ratkaisusta huolimatta. Mutta ei lässähtänyt!

Vaikka kaunokirjallisesti Monta maata sitten ei kiri listallani kovinkaan korkealle niin lukukokemuksena se oli mukavan piristävä ja mielenkiintoinen kokemus. Sillä oli omat heikot kohtansa, mutta kuitenkin piti otteessaan niin että oli vain pakko lukea eteenpäin.

Jenni Linturi; Isänmaan tähden

Jotkut sanovat, että kun tipahtaa korkealta, koko elämä vilahtaa silmien edestä. Kun 79-vuotias Antti Vallas putoaa katolta, hänen silmiensä edestä ei vilahda mitään. Maailma muuttuu vasta kun hän avaa silmänsä. Silloin nykyisyyden lävistää palvelusaika natsi-Saksan Waffen-SS-joukoissa.

En tiedä, miksi hyvin usein kirjan luettuani ensimmäinen ajatukseni on; en tiedä.
Sillä niin kävi tämänkin kirjan kohdalla.

Aihe oli kiinnostava, sellainen, josta Suomessa ollaan vaiettu pitkään ja vasta viime vuosien aikana siitä on edes alettu puhua; suomalaisten liittymisestä SS-joukkoihin.
Kirja ei (onneksi!) ollut historiallinen kertomus tuosta ajasta, ei sellainen, jonka kautta olisi saanut avartavan näkökulman tuohon aikaan ja historiallisiin tapahtumiin. Sen sijaan Isänmaan tähden on kertomus yhden miehen elämästä ja valinnoista ja näiden valintojen seuraamuksista.

Kunmpi on järkyttävämpää, kammottavat teot vai niiden elinikäinen taakka?

Yllä oleva on hyvä kysymys eikä tyhjentävää vastausta taida löytyä eikä Isänmaan tähden siihen pyri vastaamaankaan. Mutta se kertoo kuitenkin elämästä Saksassa, rintamalla sotimassa yhteistä vihollista, Neuvostoliittoa vastaan. Ja vaikka koko ajan puhuttiin siitä, että he taistelivat isänmaan tähden, niin jäin miettimään kuinka pitkään miehet uskoivat tuohon lauseeseen? Sitä ei tämäkään romaani kerro, eikä kerro ehkä kukaan tai mikään muukaan.

Romaanin ehdottomia vahvuuksia olivat Saksan-aikojen kamaluus, se minkä keskellä miehet siellä olivat, missä oloissa taistelivat. Ja miltä tuntui tappaminen, miten oikean ja väärän raja hämärtyi, kun mikään ei enää tuntunut miltään.
Ja tätäkin suurempi vahvuus oli vanha Antti, dementoitunut vanha mies, jonka todellisuus sekoittui menneisyyteen ja se oli kirjoitettu niin voimakkaasti, että lukijankin taju meinasi hämärtyä, niin sekottuivat tytär sotatoveriin, kuten vaimo myös. Dementoitunut ja muistoihin uppoava mies ei ajattele enää rationaalisesti eikä näe todellisuutta rationaalisesti ja siihen myös lukijana pääsin kurkistamaan. Ja se oli suuri plussa tälle romaanille.

Sen sijaan kritisoin hieman romaanin sillisalaattimaisuutta. Koin, etten täysin saanut kokonaisuudesta kiinni, että se oli liikaa hajallaan. En tiedä olenko ainoa, joka olisi kaivannut enemmän järjestelmällisyyttä, että olisin saanut vaikka luvun alussa tai otsikossa vinkkiä missä mennään, sillä välillä minulla meni pitkään ennen kuin tiesin missä mennään.

Ja kuten aloitin koko tekstini, kirjoitan edelleen, etten tiedä mitä ajattelisin tästä romaanista. Se ei jättänyt minua haltioituneeseen tilaan, mutta ei se ollut kyllä täysin yhdentekeväkään, sillä mietin sitä illalla lukemisen jälkeenkin. Isänmaan tähden ei ollut kevyttä luettavaa, mutta luulenpa ettei sen ole ollut tarkoituskaan olla. Ote kirjassa on jotenkin brutaalin realistinen, inhimillisyyttä on paikka paikoin hyvin vähän ja se on ehkä se, joka minua ahdisti tai puristi. Ehkä minä vain loppujen lopuksi kaipaan onnellisia loppuja ja ihmisten hyvyyttä. Nyt sitä ei meinannut löytyä...oikeastaan kenestäkään.

Romaanin hupaisin henkilö oli eittämättä Kaarlo, Antin serkku ja kateuden värittämä serkussuhde piristi kummasti muuten hieman raskasta kirjaa. Toisaalta mietin kyllä hyvin pitkään Kaarlon paikkaa koko romaanissa....

Että näin.

Katri Lipson; Kosmonautti

Katri Lipson oli minulle aivan uusi tuttavuus. Viime syksynä lainasin hänen toisen romaaninsa, jonka nimeä en itse asiassa juuri nyt saa mieleeni. Se jäi alkusivujen jälkeen lukematta, sillä ulkomaanreissumme pakotti palauttamaan kirjan takaisin kirjastoon ja aika nyt vain sattui loppumaan kesken.
Mutta Kosmonautti. Siihen tartuin kirjastossa ja päätin ottaa luettavaksi, sillä toisen kirjan takakannessa tätä esikoisromaania kehuttiin melkoisesti.

Svetlana Kovalevna on kiusattu musiikinopettaja, jonka uralla on ollut yksi valopilkku: Serjoza, ujo poika, joka oli salaa häneen syvästi rakastunut. Sen tiesi vain Sasha, jonka kanssa Serjoza makasi lumessa tuijottaen yötaivasta, heistä kun piti tulla kosmonautteja. Sama Sasha, jolle Serjozan äiti aina soitti ja haukkui, kun omasta pojasta oli huolta.

Jos minun pitäisi tiivistää tuntemukseni tästä kirjasta vain muutamaan sanaan, ne olisivat yksinkertaisesti en tiedä, mikä sinänsä on parempi kuin että olisin voinut tyhjentävästi sanoa, että joo, ihan kiva tai että ei mikään erityinen. En tiedä tarkoittaa, etten tiedä mitä Kosmonautista kirjoittaisin.

Kun ammoinen dokumentti herättää Kremlin ja koko maailman sympatiat siinä esiintynyttä avaruuteen haikailijaa kohtaan, onni näyttäisi kääntyvän. Neuvostotodellisuuden on oltava dokumentin väärtti ja dokumentille saatava ylväs jatko. Mutta missä on Serjoza?

Tapahtumien sijoittuminen Venäjälle ja Murmanskiin kiinnostivat ja olivatkin itselleni niin kotoisa aihepiiri. Ja henkilöt olivat aitoja neuvostokansalaisia, tapahtumat ja miljöötkin niin todellisen tuntuisia.
Mutta jokin minua jäi silti tökkimään. Enkä ole aivan varma mikä.
Ehkä se, että takakannessa Serjoza nostetaan kirjan keskeisimmäksi henkilöksi ja antaahan kirjan nimikin viitettä siihen. Mutta kirjaa lukiessa Serjoza kuitenkin hiipuu jonnekin taka-alalle, hän ei luettuna tule niin lähelle kuin olisi odottanut, hän ei lunasta paikkaansa kirjan päähenkilönä.
Enemmän romaanin keskiössä tuntuu olevan Sasha, Serjozan paras ystävä, sekä Svetlana, Serjozan musiikinopettaja ja ihastumisen kohde.

Mutta se mistä pidin oli romaanin elokuvamaisuus. Siinä oli jotain elokuvan käsikirjoitusta muistuttavaa, kohtauksia, kameran zoomaamista tiettyihin yksityiskohtiin, uusien kuvakulmien hakemista ja löytämistä. Tätä tuki myös ohjaajan ja Koljan piipahdus Murmanskissa ja kirjan sivuilla.

Tietyllä tavalla minua häiritsi suunnattomasti se, etten aina tiennyt missä mentiin, mitä tapahtui ja miksi. Mutta toisaalta tämä oli myös kutkuttavaa, se piti jännitystä yllä eikä kaikkea aina todellakaan tarvitse selittää auki. Mutta Serjozan kohtalo tiputetaan lukijan silmien eteen liian nopeasti, liian arkisesti, niin että hieman pettyy, tunnelma lässähtää.

Ja mietin osaanko kirjoittaa enää arvostelua, jossa en puuttuisi niin paljoa itseäni häiritseviin asioihin, vaikka toisaalta eihän tämän tarvitse romaanien jatkuvaa ylistämistäkään olla. Enkä minä lukijana ole niin kriittinen kuin näistä arvioistani saattaa ymmärtää, epäkohdista ja itseäni häiritsevistä asioista on aina helpompi kirjoittaa, niissä on sitä rosoisuutta, josta saa paremmin kiinni.

Mutta minä siis kaikesta huolimatta pidin Lipsonista sekä Kosmonautista. Pidin niin paljon, että etsin kirjastosta sen toisen, jonka nimen päätin googlettaa. Jäätelökauppias on Lipsonin toisen romaanin nimi ja sen minä aion etsiä käsiini ja lukea.

Pauliina Rauhala; Taivaslaulu

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu herätti ilmestyessään melkoista huomiota ja itsekin kirjasin sen muistikirjaani joskus lainattavien joukkoon. Varausjonot kirjastossa ovat olleet melko pitkät ja viime viikolla kirjastossa käydessäni löysinkin Taivaslaulun pikalainahyllystä. Mukaan lähti tietenkin.

Taivaslaulu kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin tarinan. Heti kun käsi löytää käden, he näkevät mielessään viiden litran riisipuurokattilan ja pirtinpöydän alta vilkkuvat seitsemänkymmentä varvasta.

 Meillä jokaisella on omat käsityksemme lestadiolaisista ja tietyt stereotypiat elävät edelleen. Kirja purkaa hyvin noita vääriäkin stereotypioita ja antaa muutenkin kattavan kuvan lestadiolaisuudesta. Mutta se ei oikeastaan ollut kirjan tärkein anti, vaan Taivaslaulu myös kritisoi omalla tavallaan liikkeen sisällä olevia tapoja toimia ja ajatella.

9 vuotta ja 4 lasta myöhemmin, Vilja katselee, kun Otso-poika tanssii valkoiset kiharat hulmuten, ja yrittää muistaa, mikä oli se hetki, kun hänen kehostaan hävisi rytmi. Seuroissa naiset katsovat ensiksi vatsaan ja sitten silmiin. Saarnassa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pesän uumenista. Sitten tulee päivä, jolloin Aleksi ja Vilja istuvat käsi kädessä äitiyspolilla, ja kaikki muuttuu lopullisesti.

Taivaslaulu kertoo nuoresta lestadiolaisparista, joka väsyy vähitellen ja kamppailevat omien ajatustensa ja liikkeen antamien toimintatapojen välillä. Miten toimia kun äiti väsyy, pitääkö jaksaa raskaus toisensa jälkeen, onko äidin pakko vain jaksaa ja jaksaa ja jaksaa.
Vaikka Taivaslaulussa kritisoitiin paljon äitiyteen ja lasten hankkimiseen liittyviä lestadiolaisliikkeen toiminta- ja ajattelutapoja, kirja ei ollut rienaava tai puhunut asioista alentuvasti. Liikkeen hyvät puolet nostettiin esille tasavertaisesti, mutta ennen kaikkea mieleeni jäi kaunis ajatus siitä, että eikö oma henkilökohtainen usko ja Raamatun sanaan päätösten perustaminen riitä. Että tärkeintä on se, mitä on yksilön ja henkilön välillä, ei yksilön ja lestadiolaisliikkeen välillä.

Kaunokirjallisesti kirja oli laadukasta luettavaa. Eri kertojaäänet vuorottelivat ja äänessä olivat niin Vilja, Aleksi, heidän tyttärensä sekä Aleksi blogitekstiensä kautta. Blogitekstiosuus on se, jota hieman kritisoin ja jonka kyseenalaistan, olisiko sitä tarvinnut ollenkaan? En jaksanut lukea näitä lukuja kovinkaan tarkasti, sillä niiden antama faktatieto sai aikaan melkoisen informaatioähkyn aika ajoin.
Mutta Viljan kertojaääni ennen kaikkea oli kaunis ja runollinen, kuin alkuemo joka tuudittaa lapsiaan uneen. Kansanrunomaisuus oli ihana ja kuvasti paljon Viljaa äitinä. Ja unien lomittuminen muuhun kerrontaan tajunnanvirtamaisesti imaisi mukaansa, se soljui eteenpäin.

Aleksin kertojaääni oli tavallisempi, mutta se oli ratkaisuna juuri oikea. Se tasapainotti Viljan kertojaääntä ja Aleksin kautta lukija pääsi sukeltamaan aikaan ennen, miten kaikki alkoi.

Luin Taivaslaulun muutamassa illassa. Sitä oli vain pakko lukea luku toisensa jälkeen enkä vain voinut lopettaa. Eikä se silti ollut kevyt, kaikkea muuta. Sen käsittelemät asiat olivat raskaita ja välillä hyvin tummien sävyjen värittämiä. Mutta rumakin voi olla kaunista ja joskus ristiriidat nostavat esiin sen mikä loppujen lopuksi on tärkeää.

Enkä voi muutakaan kuin suositella lukemaan.

Aki Ollikainen; Nälkävuosi

Olisikohan tästä kirjasta ollut puhe joskus koulussa tai sitten satuin lukemaan siitä kiitettävän arvioinnin jostain seuraamastani blogista. Niin tai näin, ei sillä niin väliä lopputuloksen kannalta.

Nälkä on se kissanpentu jonka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukutti avantoon. Se raapii pienillä kynsillään ja kynsäisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen.

 Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun puoleen väliin. On pitkä talvi, takatalvi sen jälkeen ja nälän täyttämät vuodet. Aihe, joka on jostain syystä kiinnostanut minua niin kauan kuin muistan ja se oli yksi syy miksi kirjan lainasin kirjastosta.

Pieni Mataleena tarpoo uupuneena hyytävän lumituiskun keskellä, äitinsä jalanjälkiin askeleensa huolellisesti asettaen. Eletään vuotta 1867, ympärillä auekaa vain lohdutonta kurjuutta, mielessä kangastelee kullanhohtoinen Pietari. Loputon talvi ja armoton nälkä ovat tehneet kerjuulle pakotetuista ihmisistä eläimiä toisilleen.

Tuo viimeinen virke oli se mihin takerruin aluksi kirjaa lukiessani, sillä aikaisemmat pula-ajan vuosista kertovat kirjat ovat tuoneet aihepiirin esiin kauniimmalla tavalla, kuinka ihmiset kuitenkin auttoivat toisiaan ja loppu hyvin, kaikki hyvin. Mutta Nälkävuodessa tämä oli toisin. Aluksi en pitänyt siitä, en halunnut asian olevan niin. Mutta toisaalta, asia on varmasti ollut myös niin. Nälkä ajaa ihmiset mitä karmeimpiin tekoihin ja lähimmäisenrakkaus hiipuu pois kunnes sitä ei ole enää ollenkaan.

Samaan aikaan lämpimässä huoneissaan tuskailevat parempiosaiset Renqvistin veljekset, lääkäri-Teo ja apulaiskamreeri Lars, omien elämänkysymystensä kanssa. Kun Renqvistien ja nälkäisten vaeltajien tiet yhtyvät, inhimillisyys voittaa viimein kaiken kärsimyksen keskellä.

Tarinassa on siis kaksi perhettä; kerjuulle lähtevä Marja lapsineen sekä rikkaat kaupunkilaisveljekset omine huolineen. Kirjassa tällä asetelmalla on ehkä haettu kontrastia rikkaiden ja köyhien välillä, mutta en ole aivan varma onnistuiko se täysin. Ja ainakin rikkaiden veljesten elämä jäi hyvin pitkälti peittoon. Jos heidät on nostettu kirjaan tasa-arvoisiksi fokalisojiksi, olisi heille voinut antaa myös hieman enemmän tilaa, sillä rikkaudestaan ja hyvinvoinnistaan huolimatta heidän kauttaan olisi voinut tuoda esiin nälkävuosien asioita toisesta näkökulmasta.

Esikoiskirjailija Aki Ollikainen vie lukijansa keskelle Suomen suuria nälkävuosia, ajanjaksoon jolloin kuoleman väri oli valkoinen ja se valkoinen levittäytyi kaikkialle. Ollikainen kertoo julman ja traagisen tarinansa koruttomasti mutta kauniisti, ehdottoman sydämeenkäyvästi. Mataleena perheineen jää pitkäksi aikaa elämään lukijan mieleen.

 On mielenkiintoista että Mataleena on nostettu esittelytekstin keskiöön, sillä romaanin juonen kannalta hän ei ollut kuitenkaan niin keskeinen. Oikeastaan vain äiti-Marja henkilönä saa tarpeeksi syvyyttä pysyäkseen tarinan keskipisteessä, muut kirjan henkilöistä jäivät ainakin minulle hieman etäisiksi ja toivoinkin, että kirja olisi ollut hieman pidempi, että se olisi edennyt hitaammin, että henkilöt olisivat saaneet enemmän tilaa, aikaa tulla näkyvämmiksi.

Mutta se mistä pidin, ja pidin paljon, oli Ollikaisen kerronta. Tarina oli traaginen ja oikeastaan melko julmakin, mutta jollain tavalla se oli kuitenkin myös todella kaunis. Ollikaisen kieli oli paikka paikoin hyvin intensiivistä, se imaisi mukaansa ja oli kuvia, joita ihailin, virkkeitä jotka kirjoitin ylös kauneutensa vuoksi. Esikoisteoksena herätti siis mielenkiintoni ja jään innolla odottamaan seuraavaa...

Sofi Oksanen; Kun kyyhkyset katosivat

En ole ollut missään vaiheessa Sofi Oksasen suuri ihailija tai ihailija ollenkaan. Puhdistus oli ihan ok, mutta ei enempää, Baby Jane jäi kesken ja Stalinin lehmiä en ole lukenutkaan. Kirjastossa tämä Kun kyyhkyset katosivat sattui olemaan palautettujen hyllyssä ja päädyin lainaamaan sen, ajattelin lukea tämän niin hehkutetun kirjan ja katsoa mitä mieltä itse siitä olen.

Hän ei ollut kuka tahansa. Kohta hän voisi olla kuka tahansa. Hän voisi olla ei-kukaan.

Yritin päästä ennakkoasenteestani eroon, yritin todella pitää kirjasta, mutta ollakseni rehellinen kirjan lukeminen oli pakkopullaa alusta loppuun asti. Olen pitänyt kiinni säännöstä, että jos kirja ei ole koukuttanut minua ensimmäisten neljänkymmenen sivun jälkeen voi sen jo jättää lukematta, mutta tämän päätin lukea läpi siitäkin huolimatta, että tuota toivottua koukuttumista ei vain tapahtunut.

Kun kyyhkyset katosivat on kuvaus eräästä erittäin surullisesta avioliitosta. Se on romaani ihmisten valinnoista, uskollisuudesta ja uskottomuudesta, sopeutumisesta ja sopeutumattomuudesta maassa, jonka kohtalona on joutua miehittäjien armoille.

En saanut juonesta kiinni, en sitten missään vaiheessa. Fokalisoija vaihtui liiian usein, niitä oli myös liikaa, jotta kokonaisuus olisi pysynyt kiinteämpänä. Putosin kärryiltä monta kertaa ja jossain vaiheessa sentään ajattelin sen olevan hyvä juttu, että tässä on haettu sitä ettei lukijaa päästetä liian helpolla, mutta tästäkin ajatuksesta luovuin melko nopeasti. Kun se ei vain toiminut, ei sitten millään. Ei ainakaan omalla kohdallani.

Kun kyyhkyset katosivat on suomalaisen kirjallisuuden kirkkaimman tähden pitkään odotettu romaani, Sofi Oksasen uusin.

Ollakseni aivan rehellinen en oikeastaan ymmärrä miksi Oksasta kehutaan niin paljon, on nostettu "suomalaisen kirjallisuuden kirkkaimmaksi tähdeksi". No, olen lukenut huonompiakin kirjoja, mutta yhtä lailla parempiakin. Eikä sinänsä, olihan tässäkin kirjassa omat hyvät puolensa. Se antaa oikeasti näkökulmaa Viron tilanteeseen Saksan ja Neuvostoliiton miehittämisen ajoista, sen eteen on tehty varmasti paljon taustatyötä ja välillä kyllä ihailin Oksasen runollista ilmaisua, jota löytyi aika ajoin.
Mutta en ihastunut siltikään. Enkä muuttanut käsitystäni. Luultavasti moni muu on saanut tästä kirjasta paljon enemmän irti kuin minä, mutta näin tässä kävi kohdallani tällä kertaa...

Lukupäiväkirjaan.

Anna-Leena Härkönen; Ei kiitos

Tuota noin. Mitähän tähän nyt kirjoittaisi.

Terävän humoristinen romaani iskee siekailematta uuvahtaneen avioliton kipupisteisiin.

Onnen tunti -romaanin jälkeenhän innostuin hieman ja päätin lukea Härköstä hieman lisää. Ja muistan tämän Ei kiitos -romaanin aiheuttaneen hieman kohua ilmestyessään, joten kun se kerran löytyi kirjaston hyllystä ja vielä helposti, niin päätyi myös lainattavaksi.

Aihehan sinänsä oli aika hyvä. Miehen haluttomuus, sillä useimminhan sitä lehdissä kirjoitellaan naisten haluttomuudesta ja miten se vaikuttaa parisuhteeseen. Keski-ikäisen naisen seksuaalisuus, sekin aiheena ihan mielenkiintoinen.

Mutta. Välillä (tai hieman useamminkin) tuli tunne kuin olisin lukenut kotiäidin pehmopornoa ja välillä se pehmokin oli kaukana. Tai Fifty shades of gray -romaania, jota en ole koskaan edes lukenut. En nyt seksiä sinänsä kammoa, mutta joskus liika on kuitenkin liikaa. Että olisi jättänyt yksityiskohtaisen selostuksen panoista kertomatta. Että kun olen lukenut sivun verran yksityiskohtaista selostusta tapahtumasta niin se alkaa riittää, riitti jo hyvin paljon aikaisemminkin. Teinivuosina luetut harlekiinitkin olivat kyllä melkoisen kesyä kamaa tähän verrattuna.

En oikeastaan tiedä mitä kirjoittaisin koko kirjasta. En ole kauhuissani vaan olen enemmänkin naureskellut koko kirjalle ja että luen sellaista. Mutta ehkä sitä seksiä olisi voinut olla vähemmän, tai ainakin ei niin yksityiskohtaisesti.
Sinänsähän kuvaus parisuhteen ongelmista, puhumattomuudesta, väljähtymisestä, haluttomuudesta, kaikesta siitä pitäisi puhua ja kirjoittaa enemmän. Kuitenkin tässä kirjassa pääpointti tuntui yksinkertaisesti olevan seksissä ja kaikki muu jäi vähän sen varjoon. Ja tiedän että seksi ja haluttomuus sinänsä nyt kyllä kulkevat aiheina aika lailla käsi kädessä, mutta niiden tasapaino ja esittämistavat olisivat voineet ehkä olla erilaisia.

Tai ehkä tämä oli vain sitä viihdekirjallisuutta, jota en selkeästi ole lukenut enkä taida lukea jatkossakaan. Kai kaipaan sitten kuitenkin enemmän sitä pinnan alla piilevää. Miksi on haluttomuutta, mitä pään sisällä liikkuu, mitä ja miksi ja mitä sitten.

Enkä saanut slaagia Härkösestä vaan aion urheasti jatkaa hänen tuotantoaan läpi. Ja tiedän. Ei tämä ollut Härkösen ensimmäinen sensaation aiheuttanut romaani. Muistan Akvaariorakkauden ja Häräntappoaseen (vaikka en niitä lukenut olekaan...).

Lukupäiväkirjaan.

Markus Jääskeläinen; Tässä hetkessä, varoittamatta

Lainaan useinkin runokokoelmia, mutta harvoin luen niitä kokonaan. Ja jos en lue kokonaan, niin en niitä tänne lukupäiväkirjaankaan listaa. Jostain kumman syystä runokokoelmia ei täällä lukupäiväkirjassa ole kovinkaan montaa näkynyt, mikä on sinänsä ihme, sillä luen runoja kuitenkin ihan mukavasti.
Mutta harvoin ne sitten sykähdyttävät kokonaisuudessaan niin, että lukisin loppuun (usein lukeminen on sen sijaan ollut runo sieltä, toinen täältä -metodilla).

Mutta tämän alkusepustuksen jälkeen siis itse asiaan, eli Jääskeläisen neljänteen runokokoelmaan Tässä hetkessä, varoittamatta, joka on runoilijalta ensimmäinen, jonka olen lukenut.

Niin hyvä olet vieläkin minulle, / että tunnen syyllisyyttä taas. / Makaan vierelläsi, / rakastan, enkä voi / kuin ajatella lähtemistä. / Kieriskelen viattomissa / silmissäsi jotka ovat nähneet / kuinka huono voin olla. / "Älä ajattele", sanot / ja nauramme itsellemme: / pieniä ovat ongelmamme / suurten rinnalla, unohdamme ne. / Makaamme valveilla / kunnes nukahdamme, näemme / unta samasta junasta. / Syöksymme rotkoon, / lennämme.

Jääskeläinen oli mukava löytö kirjaston hyllystä, sillä se on niin selkeää, ymmärrettävää. Nykyrunouden kanssa minulla riittää edelleen sulateltavaa, joten Jääskeläisen kokoelma oli niin helppolukuista, ja se on runojen kohdalla hyvä asia se. Eikä kyse ollut siitä että runot olisivat olleet jotenkin mitäänsanomattomia tai toistaisivat jotain vanhaa tai mitään muutakaan sellaista. Mutta runot olivat sellaisia, joita luin ja ajattelin että hei, minä ymmärrän tämän runon, että tajuan mistä tässä puhutaan ja hei, tuttu tunnetila, been there, done that.

 Ikävä, tuntemattoman naisen / askeleet ikkunan alla. / Mies heilauttaa itsensä / kadulle, kadun yli / toisen huoneeseen; on hetken / voimakas, kuolematon. / Mutta himoa seuraa / surun kostea varjo, aamu / tekee turhaksi yölampun himmeän valon. / Hän nousee vuoteeltaan, / näkee vessan / peilissä naaman. 

Vaikka nautinkin siitä että kerrankin sain lukea runoja, jotka ymmärsin ja joita lukiessa minun ei tarvinnut tuntea itseäni sivistymättömäksi idiootiksi, niin välillä osa runoista tuntui jopa liian helpoilta. Että olisin sittenkin kaivannut enemmän. Ettei ole vain rakkautta, sanoja, runoilijaa (se on hieman kulunutta ehkä), elämää ja kuolemaa, minuutta ja mitä vielä, vaan jotain enemmän. Klisheistä ja kuluneista aiheistakin saa uusia kun niitä katsoo uudelta kantilta ja kun uskaltaa lähteä leikkimään enemmän kielellä ja se antamilla mahdollisuuksilla.

Vanhat pukeutuivat / paperiin, suojautuivat / sateelta sanojen alle: / tuuli ja pilvet / vain eivät asetu.

Ei silti, kyllä tästäkin kokoelmasta niitä helmiä löytyi, useampiakin. Mitä sanotte esimerkiksi seuraavasta säkeestä: katumuksen huulet jäätyvät vuoren halkeavaan peiliin. Tai: Poltan suitsuketta, sen hehkuva pää törröttää hampaideni välistä.

Kokoelman ensimmäinen runo nosti odotuksia, odotin sen pohjalta jotain...jotain enemmän kuin kokoelma lopulta oli. Välillä tuntui että se hiipui loppua kohden, muuttui helpommaksi, tavanomaisemmaksi. Ja että olisin kaivannut enemmän, enemmän sitä kielellä leikittelyä, uutta näkökulmaa. Ja vaikka haluan todella ymmärtää lukemani runot, niin pieni haaste ei ole koskaan pahasta.

Ja ajattelin etsiä kirjastosta Jääskeläisen aikaisempaa tuotantoa. On mielenkiintoista nähdä, mistä hän on lähtenyt liikkeelle, mistä päätynyt tähän pisteeseen.

Lukupäiväkirjaan.

Terhi Rannela; Punaisten kyynelten talo

Olen seurannut Terhi Rannelan blogia jo jonkin aikaa ja sen myötä Punaisten kyynelten talo on tullut jollain tavalla tutuksi. Siksipä sen löytyessä kirjaston uutuushyllystä ei ollut epäilystäkään ettenkö ottaisi sitä matkaani. Se vaati päästä luettavaksi. Aihe oli minulle itselleni melko vieras, joten aloitin lukemisen suurella mielenkiinnolla.

Kommunistisen agraariutopian perustaneet punakhmerit ovat lakkauttaneet kaupungit, rahan, perheen ja ihmisten muistot. Maaseudulle pakkosiirretty kansa raataa itsensä hengiltä riisipelloilla.

Kirja kertoo erään perheen tarinan. Se kertoo aatteelle kaikkensa antaneista vanhemmista, sille "uhratuista" lapsista ja ehkä eniten siitä ettei ollut vaihtoehtoja. Miltä tuntuu lapsesta kun ei ole enää vanhempia ei lapsia, on vain tovereita, veljiä ja sisaria? Ja pystyykö vaikutusvaltaisinkaan puolue riistämään muistoja, vanhemmuutta, rakkautta?

Chey Chan on määrätietoinen nainen, joka uskoo vallankumouksen välttämättömyyteen. Kauan eläköön Demokraattinen Kamputsea! Hän on ministerimiehineen vallankumouksen huipulla rakentamassa mallivaltiota, josta muut kansat ottavat vielä oppia.

Rannela mainitsee jälkisanoissaan, että tarina lähti syntymään naistenpäivänä 2010 hänen vieraillessaan punakhmerien S21 -vankilassa Phnom Penhissä. Että Chan Kim Srunin valokuvan edessä tapahtui jotain, kuva ei jättänyt häntä rauhaan. Tarina vaati tulla kerrotuksi. Ja tämä tarina oli mielestäni sellainen, joka myös ansaitsi kerrotuksi.

Kirjan lopussa kirjailija kertoo, että "Punaisten kyynelten talo ei ole Chan Kim Srunin, vaan hänen kaltaisensa naisen  fiktiivinen tarina, joka olisi voinut olla totta." Ja ollakseni rehellinen kirjaa lukiessani olisin voinut kuvitella sen kaiken olleen totta. Ehkä asiaan vaikutti kirjassa olevat valokuvat, otteet pöytäkirjoista ja muista arkiston kätköistä löytyneistä dokumenteista. Mutta kyse ei kuitenkaan ollut vain niistä, vaan kyse oli siitä että tarinassa oli jokin joka kosketti niin syvältä.

Ennen kuin Vietnam vapauttaa kamputsean punaisten khmerien ikeestä, vainoharhainen puolue Angkar kääntyy omiaan vastaan. Chan, hänen miehensä ja poikavauvansa viedään pahamaineiseen Tuol Slengin vankilaan.

Nostan kirjailijalle hattua sen työmäärän edessä, minkä hän on tehnyt hankkiessaan materiaalia kirjaansa. Olisihan hän voinut keksiä itse kaiken, ainakin suurimman osan, mutta uskon että kokemus vankilamuseossa ja Chan Kim Srunin valokuva on vaikuttanut päätökseen siitä että se ei riitä. Että tarina vaatii faktoja taakseen. Chan Kim Srun ja hänen kohtalotoverinsa ovat ansainneet sen.

Kolme vuosikymmentä myöhemmin viiden lapsen äiti Vanna sytyttää jasmiinisuitsukkeen henkien taloon. Hän miettii, mitä isälle, äidille ja pikkuveljelle tapahtui 1970-luvun levottomina vuosina. Eräänä päivänä äidin kuiskaus kuuluu vuosien takaa.

 Kirjoittamastani huomaa selkeästi että kirja teki minuun vaikutuksen. Kosketti melko syvältä. Voin kuvitella kirjan kirjoitusprosessin olleen myös henkisesti raskas, onhan aihe ollut melkoisen raskas.

Kaikesta hehkutuksestani huolimatta muutama seikka jäi vaivaamaan minua. Ensinnäkin hyppäys 70-luvulta vuoteen 2005 tuntui melkoisen rajulta ja minulta meni hetki päästä takaisin kärryille missä mennään ja kenestä on kyse. En tiedä kuinka oleellista Vannan elämä näinä väliin jääneinä vuosina olisi ollut tarinallisesti, mutta itse olisin ainakin voinut lukea siitä, arjesta selviytymisestä, surusta, painajaisista yms., mutta myös puolisonsa kohtaamisesta, rakastumisesta.

Myös Vannan puoliso jäi hieman vailinaiseksi. Ymmärrän hyvin miksi hänet nostettiin niin selkeästi esiin, mutta olisin kaivannut enemmän. Kmaon tarina jäi nyt vain pintaraapaisuksi, painajaisiksi ja viittauksiksi menneisiin. Tiedän että kirjailijan pitää tehdä valintoja siitä mitä kertoo ja mitä jättää kertomatta, mikä on oleellista ja mikä ei.

Jos kahden ensimmäisen osion välinen aikaharppaus tuntui suurelta, niin myös viimeinen osa jäi hyvin sirpaleiseksi. Kyse on varmasti ollut paljolti myös materiaalin runsaudesta ja toisaalta tämä ratkaisu toi faktan lähemmäs fiktiota, sekoitti ne keskenään. Toi esille sen seikan että kyse ei ole vain fiktiivisestä tarinasta, vaan siitä että se kaikki on ollut täyttä totta. Ei ehkä tässä muodossa, mutta samankaltaisssa kuitenkin.

Mutta mitä jäi käteen suljettuani kirjan?
Kirja tuli luettua nopeasti. Ei aiheensa puolesta, sillä aihe oli hyvin raskas. Mutta jokin tarinassa pakotti lukemaan eteenpäin, vielä yhden luvun ja vielä yhden.
En voi tehdä muuta kuin suositella lukemaan!

Lukupäiväkirjaan.

Anna-Leena Härkönen; Onnen tunti

Vaikka Tuulan elämä kymmenvuotiaan poikansa Roopen ja uuden miehensä Harrin kanssa on hyvää, hänen mielessään alkaa itää ajatus sijoitetusta lapsesta. Harria hanke epäilyttää, ja Tuulan ystävätärkin puuttuu asiaan: "Mitä aukkoasä yrität itsessäsi tukkia?"

Onnen tunti oli itse asiassa ensimmäinen Anna-Leena Härkösen kirja, jonka luin. En tiedä miksi tähän mennessä en ole yhteenkään hänen kirjoistaan tarttunut. Osittain syynä voi olla se että usein karsastan näitä julkisuudessa olevia kirjailijoita ja jätän siksi lukematta, mene ja tiedä. Mutta nyt luin koska aihepiiri sattui kiinnostamaan hyvin paljon.

Asiat alkavat edetä vauhdilla, kun Tuula ja Harri kuulevat mahdollisista sijaislapsista. Sisarukset Luke ja Venni asuvat kriisiperhekodissa, koska omat vanhemmat eivät pysty huolehtimaan heistä. Sanoja on vähän ja ne painavat paljon, kun perheen kuviot menevät uusiksi eikä valmiita toimintamalleja ole.

Minä pidin. Ja takakannessa hehkutettu dialogi ja sarkastinen minäkertoja nousivat itsellänikin korkealle, varsinkin minäkertoja oli onnistunut. Erittäin onnistunut. Tämän kirjan luin vuorokaudessa koska sitä vain piti lukea eteenpäin. Ja tarina oli niin todentuntuinen ja minäkertoja niin raadollisen rehellinen. Ei niin kiiltokuvamainen kuvaus sijaisäidistä.

Muutamaan otteeseen minua tökki se, että tunsin lukevani sijaisvanhemmuudesta kertovaa esitettä ja itse olen kuitenkin kahlannut niitäkin sivuja läpi, joten tiesin kirjailijan tiedonlähteen hyvinkin ;)

Kuitenkin kirja oli hyvä ja melkeinpä kehottaisin jokaisen sijaisvanhemmuutta pohtivan lukemaan tämän kirjan. Sillä se piti sisällään molemmat puolet, niin hyvät kuin huonotkin. Tai en tiedä onko huonot oikea sana, mutta rehellisen kuvan kirja varmasti antoi. Ei jäänyt sellaista kuvaa että jokainen ryntäisi sijaisvanhemmaksi tämän kirjan lukemisen jälkeen... ;)

Ja uskallanpa tämän jälkeen selkeästi jatkaa Härkösen tuotantoon tutustumistakin :)

Lukupäiväkirjaan.

Jack Cavanaugh; Rakas vihollinen

Omasta hyllystäni löytyy yksi Cavanaughin sarjoista Lauluja yössä muistaakseni nimeltään. Joten kun kirjastossa palautettujen hyllyssä oli tämä Cavanaughin Rakas vihollinen otin sen matkaani saman tien. Aavistelin että 373 sivustaan huolimatta kirja olisi nopea lukea, enkä ollut väärässä...

Sotajoulu 1944 lähestyy, ja Anne Mitchellin pitäisi olla Pariisissa viettämässä kuherruskuukautta tuoreen aviomiehensä kanssa. Sen sijaan hän joutuu saksalaissotilaan panttivangiksi Ardennien metsässä. Karl Hausmann herättää vihaa nuoressa sairaanhoitajassa, joka on todistanut työssään natsien kädenjälkiä enemmän kuin tarpeeksi. Mutta mitä kahden vihollisen välillä tapahtuu luotien rätistessä pimeinä joulunpyhinä?

Kirja imaisi mukaansa ensisivuilta lähtien. Luin ja luin ja unohdin ruuanlaiton ja kaiken muun. Ajattelin vain että luen vielä tämän luvun, ja vielä tämän.
Tarina oli siis mukaansatempaava. Se piti otteessaan melkein loppuun saakka. En tiedä mistä johtuu, mutta usein kirjojen loppupuolella tarinat laimenevat, enkä puhu vain Cavanaughista, vaan monista monista muistakin. Alussa tarina etenee hitaammin, kaikelle annetaan aikaa, mutta lopussa alkaa hillitön loppukiri, kun halutaan kertoa mahdollisimman paljon mahdollisimman vähäisellä sivumäärällä.

Mutta tuo seikka ei todellakaan tehnyt kirjasta huonoa, ei todellakaan.
Kirjan aihe on myös tärkeä. Natsisaksan julmuudet ovat kaikkien tiedossa, mutta ihmisyys sen takana saattaa unohtua. Kirja kertookin ihmisestä natsinaamion takana, siitä ettei kaikki univormuun pukeutuneet olleet hirviöitä vaan takin alla sykki lämmin sydän.

Kirja käsittelee mielestäni hyvin vihaa kahden kansan välillä. Kuinka natsisotilaan ja amerikkalaisen sairaanhoitajan tiet kohtaavat talvisessa metsässä ja millaiset ennakkoluulot heillä on puolin ja toisin, kumpikin oman propagandakoneistonsa orjia. Mutta jotain tapahtuu kun antaa toiselle mahdollisuuden. Ja kuka lopulta määrittelee kuka on vihollinen ja kuka ei?

Luin kirjan alle vuorokaudessa. Sitä ei vain malttanut laskea käsistään. Ja vaikka usein kritisoinkin jatko-osia, niin melkein olisin kaivannut tälle kirjalle sellaista. Silloin viimeisten lukujen ei olisi tarvinnut olla sellaista juoksemista.

Lukupäiväkirjaan.

Vladimir Lortsenkov; Lentävä traktori

Hyvästi köydä Moldova! Bella Italia - täältä tullaan! Traktorilla, joka muuttuu lentokoneeksi, joka muuttuu sukellusveneeksi...

Tämä kirja oli löytö kirjaston hyllystä ja odotukset olivat korkealla.

Moldovan perukoilla sijaitsevan Largan kylän asukkaiden matka kohti unelmien Italiaa on täynnä toinen toistaan herkullisempia henkilöhahmoja ja absurdeja käänteitä, jotka saavat lukijan vuoroin hirnumaan naurusta ja vuoroin pakahtumaan liikutuksesta.

Takakannen tekstin luettuani tiesin kirjassa mentävän hieman yli ja osasin odottaa, että moldovalaisia pistetään halvalla. Odotin myös hauskoja karikatyyrejä kyläläisistä, pikkutarkkoja ja humoristisia hahmoja. Odotin siis nauruntäyteistä lukukokemusta ja kirjaa, jonka 279 sivua tulisi luettua hujauksessa.

Gogolin ja muiden venäläisten mestareiden tapaan Lentävän traktorin yhteiskunnallinen satiiri on sivaltavaa, mutta päähenkilöiden sinnikkyys ja loputon kekseliäisyys hehkuvat hellyyttävää lämpöä.

Vertailu Gogoliin ja muihin venäläisiin mestareihin on kyllä hieman liioiteltua, kuka kumma näitä takakannen tekstejä oikein kirjoittaa? Yhteiskunnallista satiiria - kyllä. Päähenkilöt sinnikkäitä - kyllä. Päähenkilöiden loputon kekseliäisyys - kyllä. Mutta silti. Gogol? Ei nyt ihan.

Palkittu romaani piirtää symbolisen mutta polttavan ajankohtaisen kuvan laittomasta siirtolaisuudesta ja ihmisen ikuisesta onnen etsinnästä.

 Ymmärsin kyllä symbolisuuden, aiheen ajankohtaisuuden ja poliittisuuden. Ja kyllä minä hymyilin välillä hahmoille niiden absurdiuden vuoksi, kirjailijan tarkkanäköisyyden vuoksi. Mutta silti. Tämä kirja ei ollut niin hauska kuin odotin ja mitä takakannen tekstin mukaan ajattelin. Eikä edes nopealukuinen. Kirja oli kooltaan pieni eikä sivujakaan mahdottomasti, mutta aika monta viikkoa minä sitä kahlasin eteenpäin. Ja vain koska olin päättänyt lukea sen.

Tai ehkä minä en yksinkertaisesti vain ollut kirjan kohderyhmää.

Lukupäiväkirjaan.

Felicia Feldt; Näkymätön tytär

Felicia on lapsi numero kolme. Kohta lapsia onkin jo yhdeksän. Ja vain yksi äiti. Maailman paras äiti? Ainakin lastenkasvatuksen asiantuntija, omasta mielestään.

 Anna Wahlgrenin Lapsikirja taitaa olle melkoinen käsite ainakin meillä pohjoismaissa ja kyllä siitä on Suomessakin puhuttu ja kirjoitettu näihin päiviin asti. Felicia on siis Wahlgrenin, tunnetun kasvatusgurun, tytär. Ja kaikkien mukaan onnentyttö kun hänellä on sellainen äiti...

Näkymätön tytär on tarina kasvamisesta perheessä, jossa lapsilauma sai toimia kuuluisan äidin elävänä todisteena kasvatustyön onnistumisesta.

Kirja on todella raskasta luettavaa. Silti sitä ei voinut jättää kesken, oli vain pakko lukea sivu toisensa jälkeen, vaikka välillä se ahdisti, se tuntui pahalta. Mutta luin silti.

Mutta Feliciasta tuli näkymätön, eikä kukaan tiennyt miksi. Nyt hän kertoo sen.

En tiedä oikeastaan mitä kirjoittaisin tästä kirjasta. Voisin kauhistella Feldtin lapsuutta, kaikkea sitä mitä hän on joutunut käymään läpi, joutunut kokemaan. Mutta aivan kuten aina kun kyseessä on faktoihin pohjautuva kirja, en koe tämän olevan oikeutettua. En voi arvioida sitä millainen kirjailijan lapsuus on ollut, miten hän on selvinnyt.

Ehkä kirja kertoo todella karulla tavalla sen kuinka kulissit peittävät taakseen todellisuuden ja että joskus se todellisuus on täysin päinvastaista kuin kukaan osaisi edes kuvitella. Ja ehkä se kertoo myös jotain ihmismielstä, siitä kuinka kyseinen äiti kielsi kaiken, ei ymmärtänyt omaa vastuutaan, oli mielestään toiminut aina täysin oikein ja se kertoo myös siitä kuinka eri tavoin sisarukset reagoivat tapahtuneeseen.

Alussa minua häiritsi se, että merkinnät olivat niin satunnaisessa järjestyksessä. Että ajallisesti hypittiin milloin mistäkin kymmenien vuosien päähän, mutta lopulta se alkoi tuntua loogiselta. Se havainnollisti mielestäni loistavasti kirjailijan mieltä, sitä sirpaleisuutta, rikkinäisyyttä, jonka lapsuus oli saanut hänessä aikaan. Ja tämä ratkaisu oli siis loppujen lopuksi erittäin onnistunut, se oli osa kirjaa. Muoto tuki sisältöä.

Ja asteittaisesta ahdistavuudestaan huolimatta suosittelen kuitenkin lukemaan tämän kirjan. Se oli pysäyttävä.

Lukupäiväkirjaan.

Claes Andersson; Luova mieli

Kuinka tulla kirjailijaksi? Onko se tekniikkaa vai mystiikkaa?

 No, minkään kirjan avulla ei ehkä kirjailijaksi tulla, mutta ihan kattava opus tämä Anderssonin Luova mieli kyllä oli. Kirjassa käsitellään esimerkiksi kirjoittamisen syitä, mielikuvitusta, kirjoittamisen vaikeuksista, eri lajityypeistä, sivullisuudesta ja kadotetuista maailmoista, yksilöllisyydestä ja kollektiivisuudesta sekä sivuttiin tottakai hieman myös Anderssonin omaa kirjoittamista ja se olikin mielestäni hyvä pointti, oli hyvänä havainnollisena esimerkkinä käsitellystä aiheesta. Ja omasta kirjoittamisesta on aina helpoin puhua tai kirjoittaa...

Luovuudesta Andersson on luennoinut ja kirjoittanut pitkään. Tämä teos on ensimmäinen laajempi kokonaisesitys luovan kirjoittamisen tapahtumasta. Kuvatessaan konkreettisesti kirjoittamisen tekniikkaa ja kirjailijan tien karikoita Andersson kertoo avoimesti myös omasta kehityksestään kirjailijaksi. Hänen hyvä huumorinsa ja syvä psykologinen tietämyksensä tekevät tästä teoksesta erilaisen oppaan - välttämättömän sille, joka haluaa löytää oman lahjakkuutensa.

Pidin siitä ettei kirja takakannen teksistä huolimatta ollut mikään "Näin tulet kirjailijaksi" -opas, vaan siinä enemmänkin kuvattiin kirjailijan työtä itseään, sen monipuolisuutta, mutta myös vaikeuksia ja karikoita. Andersson kirjoittaa luovuudesta hyvin maanläheisesti eikä ainakaan nosta itseään kovinkaan korkealle jalustalle - päinvastoin, hän laittaa itsensä täysin likoon rehellisesti ja kaunistelematta. Ja se on kunnioitettavaa.

Unissa pystymme lentämään ja liitämään kuin kotka tai avaruusalus, unissa voimme pudota ylöspäin ja rakastella veden alla, unissa voitamme luonnonlait ja kaikki ihmisten keksimät uhat ja metkut.

Luova mieli on  hyvä teos aloittelevalle kirjoittajalle, sillä se antaa työkaluja oman lajin etsimiseen, kirjoittamisen ensikarikoihin ja oman juttunsa löytämiselle. Mutta antaa se jotain myös kokeneemmallekin kirjoittajalle. Vaikka olen opiskellut kirjoittamista kaksi vuotta, niin silti sain tästä kirjasta jotain myös itsellenikin. Tietenkin oman lajityylin etsimistä tai muuta sellaista käsittelevät luvut olivat aika ajoin melko tuttua tekstiä, niin ehkä eniten sain luvuista, jotka käsittelivät sivullisuutta, yksilöllisyyttä ja kollektiivisuutta sekä kirjoittamisen kokemuksia. Muutaman kerran tuli sellainen ahaa-elämys, että näinhän se on. Juuri tätä olen itsekin kirjoittaessani pohtinut.

Mutta kannatti lukea ja jos joku kirjoittava ihminen etsii jotain inspiraatiota tai rohkaisua omaan kirjoittamiseensa, niin tämä on oiva teos siihen!

Lukupäiväkirjaan.

Eppu Nuotio; Onnellinen loppu

Olikin ensimmäinen Eppu Nuotion kirja, jonka luin. Ja täytynee tunnustaa että kirja olisi saattanut jäädä tälläkin kertaa kirjaston hyllyyn jos en olisi sattunut lukemaan jostain lehdestä hänen puolisonsa Kurt Nuotion haastattelua, jossa hän kehui vaimonsa kirjailijalahjoja. Joten otin ja lainasin palautettujen kirjojen hyllystä löytyneen teoksen.

Lapsuutta ja nuoruutta ei saa hangatuksi pois, Annukka Lehmuksessa ne ovat kuin pinttynyt tahra. Vaikutusvaltaisen isän salamyhkäiset Helsingin-matkat, masentuneen äidin katoaminen - kuoliaaksi vaiettuja muistoja insinööriperheen elämästä Varkauden komeimmassa tiilitalossa. Niin kauan kuin Annukka muistaa, häntä on kalvanut rakkauden kaipuu. Yli neljäkymmentä vuotta.

Aloitan selkeästi lukemisen aina väärästä päästä, sillä Onnellinen loppu oli sarjan kolmas ja viimeinen kirja. Sen ensimmäinen osa Peiton paikka käsittelee Annukan lapsuutta ja Neitsytmatka teini-ikää. Mutta ehkä tämä oli hyvä näin, sillä kirja toimi myös itsenäisenä romaanina. Ja olen aina hieman skeptinen sarjojen suhteen, meneekö se saman asian jankkaamiseksi, toistamiseksi sitten kuitenkin?

Perheen luurankokaappi avautuu, kun Annukka saa yllättävän soiton sairaalasta. Osastolla makaa tajuttomana vanha nainen, joka on merkinnyt lähimmäksi omaisekseen Annukka Lehmuksen.

Tarina vei lopulta melko nopeasti mukanaan, vaikkakin se jatkuva ryyppäämisestä lukeminen puuduttikin. Kyllä, se oli osa päähenkilön elämää, mutta itse en olisi sellaista jaksanut lukea. Ja toisaalta, sekin kaikki oli kirjoitettu hyvin, että sen puolesta onnistunut kuitenkin.
Mutta ryyppäsi tai ei, tarinan päähenkilö oli uskottava, vaikkakin olisin tietenkin toivonut nelikymppisen naisen käyttäytyvän fiksummin...

Jos tämä olisi elokuva, minä kostaisin isien pahat teot, Annukka ajattelee, mutta tunteekin odottamatonta alakuloa.

Nuotio piti loistavasti jännitystä yllä, sillä lukijana lähdin tekemään omia johtopäätöksiäni matkan varrella ja olin aivan varma että olisin vielä osunut oikeaankin. Ja mitä pidemmälle kirjaa luin sitä varmempi asiastani olin. Ja sitten...enpäs kerrokaan.

En ole aivan varma jäikö kaikki roikkumaan ilmaan hieman liikaa, jäikö käteen enää nippu narunpäitä, joista ei ollut enää mihinkään. Vai oliko se vain loistavaa tilannetajua, tarkoin suunniteltu juttu, että siltä sen pitikin tuntua. Mutta loppuratkaisuun olen tyytyväinen, vaikkakin näennäisen kaiken roikkumisen jälkeen sen tuntui hieman laimealta, niin odotettavalta...

Lukupäiväkirjaan.

Päivi Istala (Toim.); Kirjeitä Saima Harmajalle

Lyhyen elämänsä aikana Saima Harmaja (1913-1937) ehti viettää nuoruutta kotona Helsingissä ja ulkomailla, seurustella, opiskella yliopistossa sekä kirjoittaa ne ikimuistettavat runot ja päiväkirjat, joista jälkipolvet hänet tuntevat.

 Minä sain muistaakseni 10-vuotiaana syntymäpäivälahjaksi Saima Harmajan runokirjan ja ihastuin. Kuten moni muu sen ikäinen runoileva tyttölapsi, kuvittelin itseni, jos en ihan Saimaksi itsekseen, niin elämäni hyvin paljon hänen elämänsä kaltaiseksi. Minun huonoksi onnekseni olen ollut harvinaisen terve lapsi, joten jotain jäi puuttumaan ;) Paitsi ei sitä syvää tunneyhteyttä tuohon nuorena kuolleeseen runoilijaan, josta tuli minun idolini ja hetkeksi aikaa myös runojeni taakka.

Tähän Istalan toimittamaan kirjaseen on kerätty Saiman jäämistöstä löytyneitä kirjeitä, mielenkiintoisimpana paljastuu myös Jaakko-sulhanen, mutta eivät muutkaan kirjeenvaihtotoverit jää Jaakon varjoon. Tyyni Tuulio kirjoittaa Saimalle uskollisesti, niin myös moni muu, ja näiden kirjeiden kautta Saima Harmajasta avautuu ennen näkemätön puoli, se, jota hänen päiväkirjoistaan ei välttämättä löydä.

Kirjeet ovat myös mukava kurkistus tuon ajan Suomeen ja sen ajan ihmisiin. Miten erilaisessa maailmassa he ovat eläneet. Ja silti kaikki on loppujen lopuksi edelleen kuten ennen.

Mutta tämä on kaiketi jokaisen Saima Harmaja -ihailijan pakko lukea ;)

Lukupäiväkirjaan.

Linda Olsson; Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Vanha Astrid elää pienessä ruotsalaisessa kylässä lähes erakkona, itseensä käpertyneenä. Eräänä ankarana talvipäivänä hän huomaa nuoren naisen kantavan muuttokuormaansa naapuritaloon. Jokin Astridissa liikahtaa.

 Luin alkuvuodesta Olssonin toisen romaanin Sonaatti Miriamille. Se sai minut ihastumaan Olssoniin kertojana ja niinpä löytäessäni tämän Olssonin esikoisromaanin kirjaston hyllystä lainasin sen, tietenkin. Tietenkin olisi ollut loogisempaa lukea kirjat ilmestymisjärjestyksessä, mutta näin päin sain toisaalta hyvin kuvan siitä mihin Olsson on kirjailijana päässyt ja mistä hän on lähtenyt.

Veronika, suuren menetyksen kohdannut kirjailja, on tullut kylän hiljaisuuteen viimeistelemään uusinta romaaniaan. Veronika ei tiedä mitä odottaa, kun hänen vanha naapurinsa uskaltautuu ensimmäisen kerran kolkuttamaan hänen ovelleen.

Kirjan takakannessa kerrotaan romaanin olevan runollinen tarina poikkeuksellisesta ystävyydestä. Sitä se olikin. Juuri runollisuus, Olssonin kaunis kieli on yksi hänen vahvuuksistaan. Raaoista ja rumistakin asioista ja aihepiireistä huolimatta kirjasta jää päällimmäiseksi ajatus sen kauneudesta. Kaunis kieli tekee tästä(kin) kirjasta helpon lukea. Ei se kevyt ollut, se sukelsi hyvinkin syvälle, mutta se oli kaunis, kaunis kertakaikkiaan.

Lettujen ja metsämansikkahillon äärellä naiset löytävät hiljalleen toisistaan odottamattoman sielunkumppanin. Ihmisen, jonka kanssa jakaa kipeät salaisuudet ja kauniit muistot.

Jos kritisoin jotain, niin minua alkoi jossain vaiheessa ärsyttää se etteivät nämä kaksi erilaista ystävystä aina kohdanneet toisiaan. Tai kyllä kirjan edetessä he merkitsivät toisilleen aina vain enemmän, mutta tuntui että toisen avatessa sydämensä haavat toisen katseltavaksi, toinen vain jatkaa että tästä minulle tulikin mieleen kun minä...
Tiedän että näin luvut ja naisten tarinat on saatu limittymään toistensa lomaan, tarina ja näiden kahden naisen menneisyys tulee esiin pala kerrallaan, mutta kuinka moni normaali ihminen toimiin näin? Eikö ystävyydessä päälimmäisenä ole kuitenkin toisen kohtaaminen, myötätunto kuin omien kipujen vetäminen toisen kipujen päälle, aivan kuin aliarvioisi toisen kokemukset.

Jos tarkastelee Olssonin kahta romaania, niin yhteneväisyyksiä. Kummassakin on suuri pala ruotsalaisuutta ja Ruotsia, josta Olsson on lähtöisin, mutta myös Uutta-Seelantia, jossa Olsson perheineen nykyään asuu. Kummankin kieli on kaunista ja runollista, ne ovat kuin lauluja.
Jos minun pitäisi laittaa nämä kaksi Olssonin romaania paremmuusjärjestykseen niin kyllä tämä esikoisteos nousee ykköseksi. Se on jotenkin niin puhdas, se on tiivis kokonaisuus ja siinä on ehkä eniten kirjailijan sisäistä elämää, että hän on laittanut siihen melkein kaikkensa.
Sonaatti Miriamille oli erilainen ja sen kohdalla, varsinkin nyt kun olen lukenut myös tämän esikoisen, päälimmäisenä tunteena on, että Olsson on halunnut sisällyttää siihen niin paljon ja yrittänyt sen eteen jotenkin todella paljon. Ehkä liikaa. Ja sen vuoksi siitä puuttui se jokin, mikä tässä esikoisessa vielä on.

Kuten Sonaatti Miriamille, myös tämän kirjan loppu oli ei-niin-mieluinen. Eikä siis loppuratkaisun suhteen vaan sen suhteen miten se oli toteutettu. Taas tuli sama tunne, että pitkän kävelyn jälkeen loppu tuntui juoksemiselta ja minä olisin halunnut kävellä loppuun asti.

Mutta kirjan nimi pelastaa paljon. Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on kirjan nimenä aivan uskomattoman kaunis!

Lukupäiväkirjaan.

Daniel Kolenda; Elä ennen kuin kuolet

Oletko valmis toteuttamaan Jumalan suunnitelman elämällesi? Ikuinen, kaikkivaltias Jumala teki sinut omin käsin. Jo ennen kuin synnyit, Hänellä oli unelma elämällesi! Joskus on kuitenkin vaikea tietää, mikä tuo unelma on tai miten seurata sitä.

Ollakseni täysin rehellinen, niin olen aina hieman epäileväinen tämän kaltaisten kirjojen suhteen. Olen uskossa ja tiedän että Jumalalla on suunnitelma meidän jokaisen elämälle. Mutta oppaat idealla "Näin löydät oman tehtäväsi" tai muuta vastaavaa saavat minut aina hieman epäilevälle kannalle. Sinänsä ihan tervettä ettei ole täysillä vietävissä mukana ihan mihin vain...

Kirjassaan Daniel Kolenda auttaa sinua Raamattuun ja omiin kokemuksiinsa pohjautuen löytämään Jumalan kutsun ja seuraamaan sitä.

 Raamattuun pohjautuminen on aina hyvästä hengellisissä kirjoissa ja ostopäätökseeni vaikutti myös se, että tämän kirjan kustantaja on kustantanut myös minun kirjani ja muukin tuotanto on ollut erinomaista. Uskalsin maksaa kirjan hinnan ja ottaa sen luettavakseni.

Viepä matkasi sinut lähetyskentälle tai lääketieteelliseen, tuleepa sinusta sitten rakennustyöntekijä, kotiäiti, liikemies, opettaja, kokki tai pastori – sinä voit kokea Jumalan tahdon ihmeen elämässäsi ja elää todeksi sitä seikkailua, joka Hänellä on sinua varten.

Ja olin iloinen siitä ettei kirja ollut sellainen että olisin nyt sitten saanut suoraan vastauksen kysymyksiini tai että nyt tietäisin jotenkin todella tarkkaan tulevaisuuteni. Ei. Tärkeintä oli se, että kirja todella laittoi miettimään omaa elämäänsä ja omia unelmiaan ja toiveitaan. Kirja ehkä laittoi ennen kaikkea liikkeelle sisäisen prosessin, jota pidän paljon tärkeämpänä kuin suorien vastausten saamista.

On aika lähteä liikkeelle!

 Ja minä tiedän lukevani tämän kirjan vielä uudestaan, sillä siinä oli paljon asiaa. Ja jos tällä lukukerralla prosessoin tiettyjä asioita on seuraavan lukukerran aikana prosessin alla jokin toinen asia.
Mutta suosittelen siis lukemaan! Ihanan tervettä hengellistä opetusta, joka pohjautuu niin täysin Raamattuun!

Lukupäiväkirjaan.

Jean Kwok; Käännöksiä

Käännöksiä on pysäyttävä kertomus varhain aikuistumaan joutuvan nuoren tytön ponnisteluista vieraassa kulttuurissa. Hongkongilainen Kimberly on vain 11-vuotias, kun hän muuttaa äitinsä kanssa New Yorkiin ja kohtaa karuakin karumman todellisuuden. Äiti ja tytär joutuvat asumaan viheliäisessä murjussa ja raatamaan rahanahdeiden sukulaistensa tehtaassa. Koulussa Kimberly oppii puhumaan englantia ja ymmärtämään paikallisia tapoja, ja pian hän joutuu kantamaan vastuun myös ummikkoäidistään.

 Selviytymistarinat sykähdyttävät aina ja tämän kirjan kiinnostavuutta lisäsi tietenkin se seikka, että se pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin.
Tarina olikin melko karu, elämä todellakin on selviytymistä ja on uskomatonta kuinka köyhimmät voivat asua kaiketi edelleen laitakaupunkien slummikortteleissa purkutuomion saaneissa taloissa eikä asialle vain yksinkertaisesti voida tehdä mitään.

Omaa identiteettiään etsivä Kimberly päättää jo varhain tehdä kaikkensa järjestääkseen äidilleen ja itselleen paremmat elinolot, mutta hän ei osaa aavistaakaan, kuinka kivinen tie hänellä on kuljettavanaan.

Muuttaminen vieraaseen maahan ja vieraaseen kulttuuriin mullistaa varmasti jokaisen elämän. Ei ole helppoa aloittaa elämää ummikkona ja vaikeinta on ehkä se ettei voi nojata siihen mitä joskus aikaisemmin on ollut. Ei auta että on ollut huippuoppilas Hongkongissa vaan oma paikka luokassa pitää lunastaa kutakuinkin kielitaidottomana ja pohjalta nousten.

Selviytymistarinoissa tai kasvutarinoissa parasta tietenkin on se, että sieltä pohjalta noustaan. Köyhästä slummien tytöstä tulee selviytyjä, joka voittaa eteensä tulleet esteet. Siksihän näitä kirjoja luetaan...

Kirja vei mukanaan ja sitä oli vain pakko lukea eteenpäin sivu toisensa jälkeen. Kirjan nimen suomennoksesta en sen sijaan pitänyt. Alkuperäiskielellä kirjan nimi on Girl in translation, joka on mielestäni paljon kuvaavampi nimi kuin suomenkielinen vastine Käännöksiä...

Lukupäiväkirjaan.

Hilja Valtonen; Vaimoke

Lukkariperheen nuorimmainen, hulivililuontoinen Kirsti, pakkonaitetaan suvun toimesta ovelalla tempulla rikkaan agronomi Latvan kanssa. Tämä ei lannista Kirstiä, joka loukkaantuneena heittäytyy nimellisrouvaksi, "vaimokkeeksi". Toisiaan seuraavat kommellukset punoutuvat vauhdikkaaksi tapahtumasarjaksi, kun puolisot yrittävät kumppanistaan henkistä niskalenkkiä. Hurmuriagronomin elämä käy hankalaksi, ja mies saa huomata, että Kirstissä on ruutia enemmän kuin tarpeeksi...

 Valtosen kirjat ovat mukavan kevyttä luettavaa ja se sopikin tähän hetkeen kun väsymys on ollut melkoinen. Ja Valtosen kirjojen lukemisen jälkeen tulee aina hyvälle tuulelle, siihen ei aivan jokainen kirja pystykään.

En tiedä onko tästä muuta sanottavaa, en oikeastaan jaksa lähteä erittelemään Vaimoketta sen kummemmin. No, kuten aikaisemmatkin lukemani Valtoset tämäkin tuntui loppuvan kesken, sitä olisi voinut lukea kyllä enemmänkin. Ja plussana sanottakoon kirjasta sen rakenne, sillä juoni etenee Kirstin kirjoittamien kirjeiden kautta. Ja tässä se toimi loistavasti!

Mutta jos jotain yhteenvetoa, niin kannattaa lukea! Koko Valtosen tuotanto muutenkin :)