Lukupäiväkirjaan.

Markus Jääskeläinen; Tässä hetkessä, varoittamatta

Lainaan useinkin runokokoelmia, mutta harvoin luen niitä kokonaan. Ja jos en lue kokonaan, niin en niitä tänne lukupäiväkirjaankaan listaa. Jostain kumman syystä runokokoelmia ei täällä lukupäiväkirjassa ole kovinkaan montaa näkynyt, mikä on sinänsä ihme, sillä luen runoja kuitenkin ihan mukavasti.
Mutta harvoin ne sitten sykähdyttävät kokonaisuudessaan niin, että lukisin loppuun (usein lukeminen on sen sijaan ollut runo sieltä, toinen täältä -metodilla).

Mutta tämän alkusepustuksen jälkeen siis itse asiaan, eli Jääskeläisen neljänteen runokokoelmaan Tässä hetkessä, varoittamatta, joka on runoilijalta ensimmäinen, jonka olen lukenut.

Niin hyvä olet vieläkin minulle, / että tunnen syyllisyyttä taas. / Makaan vierelläsi, / rakastan, enkä voi / kuin ajatella lähtemistä. / Kieriskelen viattomissa / silmissäsi jotka ovat nähneet / kuinka huono voin olla. / "Älä ajattele", sanot / ja nauramme itsellemme: / pieniä ovat ongelmamme / suurten rinnalla, unohdamme ne. / Makaamme valveilla / kunnes nukahdamme, näemme / unta samasta junasta. / Syöksymme rotkoon, / lennämme.

Jääskeläinen oli mukava löytö kirjaston hyllystä, sillä se on niin selkeää, ymmärrettävää. Nykyrunouden kanssa minulla riittää edelleen sulateltavaa, joten Jääskeläisen kokoelma oli niin helppolukuista, ja se on runojen kohdalla hyvä asia se. Eikä kyse ollut siitä että runot olisivat olleet jotenkin mitäänsanomattomia tai toistaisivat jotain vanhaa tai mitään muutakaan sellaista. Mutta runot olivat sellaisia, joita luin ja ajattelin että hei, minä ymmärrän tämän runon, että tajuan mistä tässä puhutaan ja hei, tuttu tunnetila, been there, done that.

 Ikävä, tuntemattoman naisen / askeleet ikkunan alla. / Mies heilauttaa itsensä / kadulle, kadun yli / toisen huoneeseen; on hetken / voimakas, kuolematon. / Mutta himoa seuraa / surun kostea varjo, aamu / tekee turhaksi yölampun himmeän valon. / Hän nousee vuoteeltaan, / näkee vessan / peilissä naaman. 

Vaikka nautinkin siitä että kerrankin sain lukea runoja, jotka ymmärsin ja joita lukiessa minun ei tarvinnut tuntea itseäni sivistymättömäksi idiootiksi, niin välillä osa runoista tuntui jopa liian helpoilta. Että olisin sittenkin kaivannut enemmän. Ettei ole vain rakkautta, sanoja, runoilijaa (se on hieman kulunutta ehkä), elämää ja kuolemaa, minuutta ja mitä vielä, vaan jotain enemmän. Klisheistä ja kuluneista aiheistakin saa uusia kun niitä katsoo uudelta kantilta ja kun uskaltaa lähteä leikkimään enemmän kielellä ja se antamilla mahdollisuuksilla.

Vanhat pukeutuivat / paperiin, suojautuivat / sateelta sanojen alle: / tuuli ja pilvet / vain eivät asetu.

Ei silti, kyllä tästäkin kokoelmasta niitä helmiä löytyi, useampiakin. Mitä sanotte esimerkiksi seuraavasta säkeestä: katumuksen huulet jäätyvät vuoren halkeavaan peiliin. Tai: Poltan suitsuketta, sen hehkuva pää törröttää hampaideni välistä.

Kokoelman ensimmäinen runo nosti odotuksia, odotin sen pohjalta jotain...jotain enemmän kuin kokoelma lopulta oli. Välillä tuntui että se hiipui loppua kohden, muuttui helpommaksi, tavanomaisemmaksi. Ja että olisin kaivannut enemmän, enemmän sitä kielellä leikittelyä, uutta näkökulmaa. Ja vaikka haluan todella ymmärtää lukemani runot, niin pieni haaste ei ole koskaan pahasta.

Ja ajattelin etsiä kirjastosta Jääskeläisen aikaisempaa tuotantoa. On mielenkiintoista nähdä, mistä hän on lähtenyt liikkeelle, mistä päätynyt tähän pisteeseen.