perjantai 20. syyskuuta 2013

Lukupäiväkirjaan.

Linda Olsson; Laulaisin sinulle lempeitä lauluja
Vanha Astrid elää pienessä ruotsalaisessa kylässä lähes erakkona, itseensä käpertyneenä. Eräänä ankarana talvipäivänä hän huomaa nuoren naisen kantavan muuttokuormaansa naapuritaloon. Jokin Astridissa liikahtaa.
 Luin alkuvuodesta Olssonin toisen romaanin Sonaatti Miriamille. Se sai minut ihastumaan Olssoniin kertojana ja niinpä löytäessäni tämän Olssonin esikoisromaanin kirjaston hyllystä lainasin sen, tietenkin. Tietenkin olisi ollut loogisempaa lukea kirjat ilmestymisjärjestyksessä, mutta näin päin sain toisaalta hyvin kuvan siitä mihin Olsson on kirjailijana päässyt ja mistä hän on lähtenyt.
Veronika, suuren menetyksen kohdannut kirjailja, on tullut kylän hiljaisuuteen viimeistelemään uusinta romaaniaan. Veronika ei tiedä mitä odottaa, kun hänen vanha naapurinsa uskaltautuu ensimmäisen kerran kolkuttamaan hänen ovelleen.
Kirjan takakannessa kerrotaan romaanin olevan runollinen tarina poikkeuksellisesta ystävyydestä. Sitä se olikin. Juuri runollisuus, Olssonin kaunis kieli on yksi hänen vahvuuksistaan. Raaoista ja rumistakin asioista ja aihepiireistä huolimatta kirjasta jää päällimmäiseksi ajatus sen kauneudesta. Kaunis kieli tekee tästä(kin) kirjasta helpon lukea. Ei se kevyt ollut, se sukelsi hyvinkin syvälle, mutta se oli kaunis, kaunis kertakaikkiaan.
Lettujen ja metsämansikkahillon äärellä naiset löytävät hiljalleen toisistaan odottamattoman sielunkumppanin. Ihmisen, jonka kanssa jakaa kipeät salaisuudet ja kauniit muistot.
Jos kritisoin jotain, niin minua alkoi jossain vaiheessa ärsyttää se etteivät nämä kaksi erilaista ystävystä aina kohdanneet toisiaan. Tai kyllä kirjan edetessä he merkitsivät toisilleen aina vain enemmän, mutta tuntui että toisen avatessa sydämensä haavat toisen katseltavaksi, toinen vain jatkaa että tästä minulle tulikin mieleen kun minä...
Tiedän että näin luvut ja naisten tarinat on saatu limittymään toistensa lomaan, tarina ja näiden kahden naisen menneisyys tulee esiin pala kerrallaan, mutta kuinka moni normaali ihminen toimiin näin? Eikö ystävyydessä päälimmäisenä ole kuitenkin toisen kohtaaminen, myötätunto kuin omien kipujen vetäminen toisen kipujen päälle, aivan kuin aliarvioisi toisen kokemukset.

Jos tarkastelee Olssonin kahta romaania, niin yhteneväisyyksiä. Kummassakin on suuri pala ruotsalaisuutta ja Ruotsia, josta Olsson on lähtöisin, mutta myös Uutta-Seelantia, jossa Olsson perheineen nykyään asuu. Kummankin kieli on kaunista ja runollista, ne ovat kuin lauluja.
Jos minun pitäisi laittaa nämä kaksi Olssonin romaania paremmuusjärjestykseen niin kyllä tämä esikoisteos nousee ykköseksi. Se on jotenkin niin puhdas, se on tiivis kokonaisuus ja siinä on ehkä eniten kirjailijan sisäistä elämää, että hän on laittanut siihen melkein kaikkensa.
Sonaatti Miriamille oli erilainen ja sen kohdalla, varsinkin nyt kun olen lukenut myös tämän esikoisen, päälimmäisenä tunteena on, että Olsson on halunnut sisällyttää siihen niin paljon ja yrittänyt sen eteen jotenkin todella paljon. Ehkä liikaa. Ja sen vuoksi siitä puuttui se jokin, mikä tässä esikoisessa vielä on.

Kuten Sonaatti Miriamille, myös tämän kirjan loppu oli ei-niin-mieluinen. Eikä siis loppuratkaisun suhteen vaan sen suhteen miten se oli toteutettu. Taas tuli sama tunne, että pitkän kävelyn jälkeen loppu tuntui juoksemiselta ja minä olisin halunnut kävellä loppuun asti.

Mutta kirjan nimi pelastaa paljon. Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on kirjan nimenä aivan uskomattoman kaunis!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti