Lukupäiväkirjaan.

Eppu Nuotio; Onnellinen loppu

Olikin ensimmäinen Eppu Nuotion kirja, jonka luin. Ja täytynee tunnustaa että kirja olisi saattanut jäädä tälläkin kertaa kirjaston hyllyyn jos en olisi sattunut lukemaan jostain lehdestä hänen puolisonsa Kurt Nuotion haastattelua, jossa hän kehui vaimonsa kirjailijalahjoja. Joten otin ja lainasin palautettujen kirjojen hyllystä löytyneen teoksen.

Lapsuutta ja nuoruutta ei saa hangatuksi pois, Annukka Lehmuksessa ne ovat kuin pinttynyt tahra. Vaikutusvaltaisen isän salamyhkäiset Helsingin-matkat, masentuneen äidin katoaminen - kuoliaaksi vaiettuja muistoja insinööriperheen elämästä Varkauden komeimmassa tiilitalossa. Niin kauan kuin Annukka muistaa, häntä on kalvanut rakkauden kaipuu. Yli neljäkymmentä vuotta.

Aloitan selkeästi lukemisen aina väärästä päästä, sillä Onnellinen loppu oli sarjan kolmas ja viimeinen kirja. Sen ensimmäinen osa Peiton paikka käsittelee Annukan lapsuutta ja Neitsytmatka teini-ikää. Mutta ehkä tämä oli hyvä näin, sillä kirja toimi myös itsenäisenä romaanina. Ja olen aina hieman skeptinen sarjojen suhteen, meneekö se saman asian jankkaamiseksi, toistamiseksi sitten kuitenkin?

Perheen luurankokaappi avautuu, kun Annukka saa yllättävän soiton sairaalasta. Osastolla makaa tajuttomana vanha nainen, joka on merkinnyt lähimmäksi omaisekseen Annukka Lehmuksen.

Tarina vei lopulta melko nopeasti mukanaan, vaikkakin se jatkuva ryyppäämisestä lukeminen puuduttikin. Kyllä, se oli osa päähenkilön elämää, mutta itse en olisi sellaista jaksanut lukea. Ja toisaalta, sekin kaikki oli kirjoitettu hyvin, että sen puolesta onnistunut kuitenkin.
Mutta ryyppäsi tai ei, tarinan päähenkilö oli uskottava, vaikkakin olisin tietenkin toivonut nelikymppisen naisen käyttäytyvän fiksummin...

Jos tämä olisi elokuva, minä kostaisin isien pahat teot, Annukka ajattelee, mutta tunteekin odottamatonta alakuloa.

Nuotio piti loistavasti jännitystä yllä, sillä lukijana lähdin tekemään omia johtopäätöksiäni matkan varrella ja olin aivan varma että olisin vielä osunut oikeaankin. Ja mitä pidemmälle kirjaa luin sitä varmempi asiastani olin. Ja sitten...enpäs kerrokaan.

En ole aivan varma jäikö kaikki roikkumaan ilmaan hieman liikaa, jäikö käteen enää nippu narunpäitä, joista ei ollut enää mihinkään. Vai oliko se vain loistavaa tilannetajua, tarkoin suunniteltu juttu, että siltä sen pitikin tuntua. Mutta loppuratkaisuun olen tyytyväinen, vaikkakin näennäisen kaiken roikkumisen jälkeen sen tuntui hieman laimealta, niin odotettavalta...