Arki palasi ukkokullan loman loppuessa.
Pitkällisen kirjoitusrupeaman jälkeen olenkin sitten paahtanut rästiin jääneiden koulutehtävien parissa. Eilisen aamupäivänkin vietin kuuntelemalla verkossa kasvatustieteiden luentoa sekä kirjoittamalla kirjoittamisen historia ja tutkimus -kurssin teemapäiväkirjaa. (Mainittakoon, että vaikka en edelleenkään erityisemmin pidä herroista Faucault, Barthes ja Bennett, niin esseidensä tarkemman lukemisen jälkeen en inhoa heitä enää aivan yhtä paljon kuin ennen. Löytyipä joukosta jotain järkeviäkin ajatuksia sanon minä.)
Olin siis paahtanut kiitettävästi tai ainakin tarpeeksi. Päivän pelasti rakkaan ystävän viesti ja kysymys saako tulla lasten kanssa käymään. Ukkokultakin tuli töistä vasta klo 18 jälkeen, joten ystäväni seura sai iltapäivän tuntumaan lyhyeltä. Onni on yksi hyvä ystävä, jonka seurassa voi olla oma itsensä!

Tänään olen jo ehtinyt passittaa pojat kouluun, juonut aamukahvini rauhassa, kirjoitellutkin hieman. Ehdin tehdä iltaruuankin valmiiksi ennen kuin kuopus edes heräsi. Olen pyörittänyt koneellisen tiskiä sekä pyykkiä. Olen lukenut tämän päivän proosakurssille luettavaksi tulleita tekstejä.

Kohta pitäisi heittää kuopus päiväkodille, syödä kotona lounas, keittää termospulloon kahvia ja lähteä vielä kouluun. Siinähän se päivä sitten meneekin.

Kun kerrankin olen tehyt jotain tavallisuudesta poikkeavaa ruuaksi tänään, niin se kyllä ansaitsee oman postauksensa. Tässä olkaapa hyvä!

Lounas: Feta-munakas, täytteenä tammenlehväsalaattia ja kirsikkatomaatteja.

Oli muuten hyvää. Ja täyttävää!

Päivällinen: Avokadopastaa ja broilerin fileeleike.

 Tuon avokadopastan ohjeen löysin täältä. Jokseenkin raaka-aineiden osalta sovelsin reseptiä kiitettävän paljon, joten en tiedä puhutaanko enää edes samasta pastasta ;) Mutta hyvää tämä sovellus ainakin oli!

Eli yksinkertainen ohje:
Keitä pasta.
Tehosekottimeen oliiviöljyä, valkosipulinkynsiä, tammenlehväsalaattia, appelsiinista puristettua mehua, kaksi avokadoa ja suolaa. Niin ja hieman oltermannia kuutioituna.
Kun pasta valmista sekoita kastike pastan sekaan ja nauti.

Siinä kastiketta valmistaessani ajattelin kuinka ihanaa on, että on aikaa tehdä sellaista. Valmistaa arkenakin jotain perusmätöistä poikkeavaa. Ettei aina ole makaronilaatikkoa tai jauhelihakastiketta tms. perusruokaa. En joka päivä ryhdy, perusruoka kunniaan, mutta aina välillä. Se piristää kummasti!

Liikuntapäiväkirja viiko 2

Maanantai: -
Tiistai: -
Keskiviikko: Uimahallissa lasten kanssa touhuamista 1h
                    Soololattarit 1h
Torstai: Kehonhallinta 1h
Perjantai: -
Lauantai: Kävelylenkki 5,2 km
Sunnuntai: -

Ihan mukavasti alkoi tältä vuodelta liikkumiset. Ei mitään hullua rutistusta heti alkuun, mutta ei tässä olla enää ihan laakereillakaan makoiltu. Ja ideana on edelleen vain liikkua liikkumisen ilosta. Tavoitteena ei ole laihtuminen tai kiinteytyminen vaikka kumpaakin tietenkin saa tapahtua jos niikseen tulee. Mutta kumpikaan näistä ei ole eikä tule olemaan se liikkumisen pääasia.

Parhaita tältä viikolta on tuo uimahallikäynti sekä kävelylenkki lasten kanssa.
Uimahallissa oltiin koko porukka lasten altaassa, mutta ei jääty itse kuitenkaan istuskelemaan altaan reunalle vaan riehuttiin lasten kanssa yhdessä. Otettiin juoksukilpailuja yms. joten ihan tehokasta tuokin taisi olla. Ja kun oma uintitekniikkani taitaa olla aika metsässä onnistun yleensä uidessa vain jumiuttamaan hartiani ja niskani aivan totaalisesti. Tämä uimahalliaktiviteetti siis sopii minulle paljon paremmin.

Lauantainen kävelylenkki oli mukava. Huomasimme että läheisellä pellolla menee mukavat polut ja perinteisten kävelyteiden sijaan päätimme suunnata siis pellolle. Maisemat olivat upeat ja kokeiltiinpa myös hankijuoksuakin, vaikka tuo lumi nyt aika kovaa olikin. Hauskaa meillä ainakin oli. Mutta tällaista haluan lisää. Meillä oli huippumukava iltapäivä yhdessä!

Onnistuneeseen lauantaipäivään ei tarvita loppujen lopuksi paljoakaan. Reippaasti tehty viikkosiivous koko perheen voimin, pitkä kävelylenkki yhdessä läheisellä pellolla tarpoen ja umpihangessa juosten sekä kuuma kaakao ja takkatuli. Niistä on onnistunut lauantai tehty.
Ja se takkatuli roihuaa edelleen, joten suuntaan sen ääreen itsekin. Takan ääressä voisin istua ikuisuuden. Tuijottaa tulta ja olla vain.

Vaikka tulevaisuuden suhteen kaikki on edelleen aivan yhtä epäselvää ja kuinka muutama opiskelujuttu vaatisi paljon huomiota, mitä en ole niille vieläkään suostunut antamaan, ei se haittaa. On jokseenkin seesteinen olotila kaikesta huolimatta.

Resepti siihen on yksinkertainen.

Kahdenkeskinen lounas ukkokullan kanssa oman keittiönpöydän ääressä. Hyvin eteenpäin mennyt kirjoittamisurakka, siinä tämän päivän tärkeimmät. Tai ei ihan. Kohta lapset kyytiin tahoiltaan ja koko perheen voimin uimahalliin. Ja illasta taas tanssitunnille joulutauon jälkeen. Huomenna saattaa tuntua lihaksissa!

Katsaus vuoteen 2012

Blogi on elänyt hiljaiseloa. Hyvin hiljaista eloa.
Mutta ehkä se tästä taas piristyy, ehkä.

Vuosi 2012 piti sisällään 158 blogikirjoitusta. Ihan hyvin siis. Tuntui, että eniten kirjoitin opiskeluista...tai kirjoittamisesta. Ja loppuvuotta kohti blogikirjoitukset typistyivät lukupäiväkirjan päivittämiseen. Lukupäiväkirjaan viime vuonna tuli kirjattua yhteensä 48 luettua kirjaa. Tähän olen hyvin tyytyväinen, vaikka ilman opiskeluita olisin lukenut hyvin paljon enemmän.

Viimeaikaisimpia hakusanoja, joilla blogiini on päädytty ovat:
- puolipaneelit. Näistä meillä riittää kokemusta kun koko asunto on vuorattu  niillä. Vähitellen olemme niitä repineet alas ja laittaneet seinäpintoja uusiksi.
- sana häivähdyksiä. Se nyt on blogini nimi, joten tarivtseeko muuta sanoa. Tämän blogin alkuperäinen idea oli kirjoittaa ylös häivädyksiä arjesta. En tiedä kuinka kaukana olen alkuperäisestä tarkoituksesta.
- arki on palannut. Se palaa aina joskus. Meillä on palannut jo sen verran, että lapset ovat koulussa ja päiväkodissa. Ukkokulta on lomalla vielä tämän viikon ja minulla ensimmäinen lähipäivä koulussa on ensi viikolla. Mutta arki taitaa siis palata ukkokullan palatessa töihin.
- hetkiä pienen arjesta. Meillä ei enää ihan niin pieniä täällä kotona ole. Eikä blogini tarkoitus ole ollut raportoida lasten asioista kovinkaan paljoa.
- jos ja kun. Tästä aiheesta kirjoitin mielestäni aika hyvän blogikirjoituksen viime syksynä. Kun aina jossittelen. Mietin, että ei enää jossittelua vaan korvaisin sen sanalla kun...
- k-piikit poisto. Esikoinen mursi kätensä viime keväänä ja leikkauksessa käteen laitettiin k-piikit tukemaan murtunutta luupalaa pysymään paikoillaan. K-piikkien poistokin oli ennakko-odotuksista poiketen helppo operaatio. Särkylääkettä ja puudutetta eikä potilas edes huomannut piikkien pois vetoa. Äitä kyllä kauhistutti katsoa vierestä.

Mitä muuta viime vuosi piti sisällään?

Kävin Tanskassa kahteen otteeseen. Alkukesästä koko perheen voimin ajoimme Ruotsin kautta Tanskaan ja vietimme hulvattomat kaksi päivää Legolandissa (suosittelen!) ja elokuussa lensimme ukkokullan kanssa pidennetylle viikonlopulle Kööpenhaminaan. Ihana kaupunki muuten.

Koulu työllisti kiitettävästi ja ylikin sen. Joulua kohden olin hyvin väsynyt ja yritin selvitä vain päivän kerrallaan. Joululoman alettua en ole koulujuttuihin koskenut lainkaan vaikka ehkä olisi pitänyt ;) Jouluna olin vielä varma siitä, etten jaksa enää jatkaa opiskelua, mutta melkein kolme viikkoa lepoa on tehnyt tehtävänsä. Enää en ajattele aivan samoin. Ensi viikolla palaan sorvin ääreen opiskeluiden suhteen ja teen roikkuvat tehtävät pois alta.

Viime syksyn olen myös työstänyt ensimmäistä romaanikäsikirjoitustani valmiiksi ja tasan viikon kuluttua on deadline sille. Sitten lähtee ensimmäinen pesästä kohti omaa matkaansa. Aika jännittävää!

Että sellaista. Ja mitä sitten alkanut vuosi tuo tullessaan? Sen kun tietäisi ;)
Ainakin yritän selvitä opiskeluista hengissä ja järjissäni.
Olosuhteiden pakosta taidamme muuttaa taas kerran. Vielä ei ole aavistustakaan mihin.
Perheemme saattaisi kasvaa, mutta ei siitä sen enempää. Raskaustestejä täällä suunnassa ei kuitenkaan ole suunnitelmissa tehdä.
Ja pahnanpohjimmaisena näillä näkymin siis myös julkaisen ensimmäisen romaanini...

Eli kaiketi tapahtumarikas vuosi tulossa...

Lukupäiväkirjaan

Kari Honkanen; Kasvun vuodet - isyyspäiväkirja

Pastori-kirjailija Kari Honkanen kertoo isyyspäiväkirjassaan avoimesti ja koskettavasti tunnoistaan kehitysvammaisen Joosua-pojan isänä. Hän kuvaa tällä hetkellä seitsemänvuotiaan Joosuan ja koko perheen elämään mahtuneita dramaattisia hetkiä, kipuja ja itkuja mutta myös arjen iloja ja huvittavia kommelluksia. Isyyspäiväkirja on ajatuksia antava, elämänmakuinen teos.

Tämä oli koskettava kirja. Monta kertaa pyyhin kyyneleitä poskiltani, sillä Honkanen kuvaa asioita niin kauniisti, mutta kuitenkin hyvin realistisesti. Kertoo siitä, ettei elämä down-pojan kanssa ole aina niin helppoa, että elämässä on paljon myös vaikeuksia. Mutta ennen kaikkea hän kertoo siitä millaisen aarteen he ovat saaneet elämäänsä Joosuan kautta ja kuinka paljon Joosua on rikastanut heidän elämäänsä.

Lukupäiväkirjaan

Sergei Dovlatov; Matkalaukku

Vain yksi matkalaukku mukanaan Sergei Dovlatov lähtee Neuvostoliitosta. Asetuttuaan New Yorkiin hän työntää laukun kaappiin ja unohtaa sen. Vuosien päästä hän löytää laukun jälleen ja avaa sen: paljastuu omituinen kokoelma tarpeettomia esineitä. Mutta jokaisella niistä on tarina

Ja loistavat tarinat ovatkin. Laukusta löytyivät suomalaiset kreppisukat, puolue-eliitin puolikengät, popliinitakki ja autonkuljettajan hansikkaat sekä muita mielenkiintoisia asusteita. Ja jokainen tarina on oma kurkistuksensa Neuvostovenäjälle. Osittain näen jokaisesta luvusta myös piirteitä nykyvenäjästä, joten pistää miettimään kuinka pitkälle sitä loppujen lopuksi on edes tultu.

Dovlatovin kieli on loistavaa ja kirjaa oli nautinnollista lukea.

(Tämän luin viime vuonna, mutta en ole vain saanut aikaiseksi kirjoittaa sitä tänne...nyt on sekin homma hoidettu...)

Lukupäiväkirjaan...

Alexandra Salmela; 27 eli kuolema tekee taiteilijan

Angie on 27-vuotias ja päättää kuolla kuulaisana idoliensa Kurt Cobainin, Jim Morrisonin, Janis Joplinin ja Jimi Hendrixin lailla ennen 28. syntymäpäiväänsä.

Siinä romaanin idea lyhyesti. Angie siis lähtee Suomeen kirjallisuudenopettajansa omistamalle paikalle ja aitoo löytää sieltä sitä jotain, mikä tekisi hänestä taiteilijan. Jotta hän voisi kuolla kuten idolinsa.
Kaikki ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista, ei suinkaan. Mutta enempää en kerro. Jokainen voi lukea kirjan itse.

Eräs mainitsemisen arvoinen seikka on kirjan moniäänisyys. Sen kertojina on niin Angie itse, mutta myös Herra Possu, auto sekä talon kissa. Alussa tämä häiritsi minua suunnattomasti, mutta loppua kohden se alkoi tuntua aina vain normaalimmalta ja luonnolliselta. Ja se ehkä lopulta teki kirjasta mielenkiintoisen, sillä lelupossun havainnot maailmasta saattavat olla hieman erilaiset kuin ihmisen...

27 eli kuolema tekee taiteilijan on Salmelan esikoisromaani ja kehuttu sellainen.

Lukupäiväkirjaan

Juha Itkonen; Kohti

Tuntuu, että kirjoitan usein tähän alkuun syyn miksi olen lukenut kyseisen kirjan. Niin nytkin.
Etsin Itkosen tuotantoa käsiini luettuani hänestä ensin monenmonta lehtihaastattelua. Niistä olen saanut hänestä jokseenkin sympaattisen ja maanläheisen kuvan. Ja sepä saikin kiinnostumaan myös hänen tuotannostaan. Ja vaikka Itkosta on kehuttu paljon, niin se ei aiheuttanut minulle häiritsevää ennakkoasennetta kirjaa kohtaan...kerrankin kirjailija, joka on niin normaali. Ei tee itsestään numeroa (tai ainakin sellainen kuva minulle hänestä on syntynyt).

Välähdys televisiokuvasta tsunamin runtelemasta Thaimaasta. Julia on siinä, kuvan vasemmassa laidassa, epäselvänä mutta elävänä. Vuosi sitten kadonnut Julia - tytär, joka jätti vain kirjeen pöydälle ja lähti.

Isä ja veli lähtevät joulun alla Thaimaahan tarkoituksenaan tuoda Julia takaisin kotiin. Kun perheenjäsenet viimein kohtaavat, aalto nostattaa pintaan elämän mittaiset jännitteet.
On helppo kritisoida toisen kirjoittamaa. Että ei niin omaperäinen idea. Tytär ja sisko katoaa. Hänestä näkyy välähdys uutisissa ja sinne lähtevät perässä isä ja veli.
Mutta aina ei tarvita niin omaperäistä ideaa. Ei jotain suurta ja järisyttävää. Joskus se tavallinen riittää. Jos osaa kirjoittaa, kuten Itkonen tuntuu osaavan.

Yli neljäsataa sivua ja aikaa kuluu vain muutama päivä. Siinä on sitä, mitä ihailen. Ja vaikka konkreettisesti ei tapahdu paljoakaan, avautuu lukijan eteen monikerroksinen kudelma jokaisesta henkilöstä ja nämä välähdykset avaavat taas hieman lisää nykyhetken tarinaa. Miksi he ovat juuri siinä ja miksi niin solmussa. Henkilöiden sisäinen maailma on voimakas ja vie mukanaan. Sinne vain sukeltaa mukaan.

Että ei Itkosta ole kehuttu turhaan. Nähtävästi itsekin yllyn kehumaan. Mutta se, miten hän solmii tämän näennäisesti yksinkertaisen kudelman kokoon tehden siitä niin monikerroksisen ja syvän. Sitä ihailen.

Lukupäiväkirjaan

Marjo Näkki; Hepoa Tallinnaan

Täytyy tunnustaa, että kirjan nimi se houkutteli ensimmäisenä. Mielleyhtymä tiettyyn valkoiseen aineeseen oli varma ja sitähän siinä vähän haettiinkin. Jo kirjan nimi siis antaa viitteitä kirjan sisällöstä, huumori kukkii ja kielellä leikitään.

Yksinkertaisuudessaan kirja on STT:n toimittajan omakohtainen kertomus elämästään Tallinnassa kahden vuoden ajalta, jolloin hän toimi ulkomaan kirjeenvaihtajana. Sen jälkeen...enpäs kerrokaan.

Näkki kuvaa elämää tiedonvälityksen kulisseissa niin riemukkaasti, että välillä ei tiedä, lukeeko hykerryttävää mediasatiiria, kiinnostavasta näkökulmasta kirjoitettua kuvausta Baltian nykytilanteesta vai vetävää viihderomaania nuoren sinkkunaisen seikkailuista ulkomailla.

Siinäpä se yksinkertaisuudessaan vaikka hieman kyllä väittäisin takakannen liioitelleen. Kirja oli hyvä, täytyy myöntää. Ja nauroinkin usein. Välillä ihailin kirjoittajan kielenkäyttöä, sitä ilotulitusta, jota hän sai sanoillaan aikaan. Huumori oli onnistunutta ja kirjoittaja hallitsi sen, mutta välillä en tiennyt olisiko pitänyt nauraa vai itkeä. Osa teksteistä oli, niin, ihan ok, mutta en aina saanut niistä kiinni. Onneksi kuitenkin enemmistö tekstistä oli sitä onnistunutta. Ja suurena plussana oli se, että kirjoittaja oli uskaltanut laittaa itsensä täysillä peliin. Siinä hän oli onnistunut ja sitä ihailin.

Ja lukisin Näkin tekstejä vielä lisääkin. Seuraavaa kirjaa odotellessa siis...

Kuten huomaa on blogini elänyt hiljaiseloa. Hyvin hiljaista eloa, sillä edes lukupäiväkirja ei ole päivittynyt. Syynä siihen on ollut se, etten ole ehtinyt oikeastaan lukea.

Opiskelut ovat teettäneet töitä niin paljon, että välillä on hirvittänyt. Välillä olen ollut todella stressaantunut, mutta onneksi niissä tilanteissa tajunnut, että kyse on vain koulusta, ei sen vakavammasta. Tein periaatepäätöksen siitä, ettei aina tarvitse pingottaa. Että tietyistä kursseista minulle riittää se, että pääsen läpi.  Joskus on vain pakko opetella hellittämään.

Siihen samaan on myös joulu välillä stressannut kun valtava koulutöiden määrä tuntuu vievän kaiken ajan. Missä välissä sitä ehtisi vielä laittaa jouluakin. Kunnes yritän taas muistuttaa itselleni, että kyse on vain joulusta, ei sen vakavammasta.

Tänään tein periaatepäätöksen sään nähdessäni. Jätin kasvatustieteiden kokoontumisen väliin, sillä en halunnut lähteä tuohon säähän ajamaan, siihen valtavaan ruuhkaan, mikä takuuvarmasti oli odottamassa. Jos talvi on taas yllättänyt autoilijat ja kolareita tapahtuu, niin olen ainakin itse poissa sieltä peltien kolinasta. Nyt käytänkin sitten päivän hyödykseni ja teen kouluhommia ahkerasti ja siivoan. Kuopuskin sai tänään kotipäivän, joten siivouskaverikin löytyy...

Lukupäiväkirjaan

Silja Mäki ja Pirjo Arvola (toim.): Satu kantaa lasta

Kimmokkeen tämän kirjan lukemiseen sain koulusta, kun opettaja toi näytille kirjallisuusterapiaa koskevaa kirjallisuutta. Kirjastosta löysin samaisesta hyllystä myös tämän satuterapiaa käsittelevän teoksen.

Teoksessa perehdytään satuterapiaan sekä ennalta ehkäiesvänä että hoidollisena toimintana ja se on ollut ensimmäinen Suomessa ilmestynyt lasten ja nuorten kirjallisuusterapiaa käsittelevä käytännönläheinen opas.

En tee teoksesta mitään syväluotaavaa analyysia. Totean vain, että se sai innostumaan kirjallisuus- ja satuterapiasta vielä enemmän. Teos on kattava katsaus satuterapian eri muotoihin ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin.

Lukupäiväkirjaan...

Nina Honkanen; Joka kymmenes vuosi

Kirja kertoo Ainon ja Pekan tarinan. He takaavat 1980-luvun lopulla Ainon vanhempien asuntolainan ja päätyvät lopulta sen makssajiksi. Parikymppiset opiskelijat joutuvat tilanteeseen, johon heillä ei ole koulutusta tai työkaluja. Mutta he eivät aio lannistua.

Tuttu asetelma. Niin monta lehdestä luettua haastattelua lainojen takaamisista ja niiden mukanaan tuomista painajaisista. Ei ehkä mikään erikoisin aihe romaanille, mutta takuuvarmasti aihe, joka on koskettanut monia suomalaisia.

Yhden suvun onnettomuus kasvaa yleiseen oikeuden ja kohtuuden etsimiseen. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin kuvaus pienen ihmisen taistelusta kapitalistisessa todellisuudessa, jossa ihmisyys on menettämässä arvonsa.

Kirjaa ei ehkä nosteta kirjallisuutemme kaanoniin, mutta sillä on oma paikkansa kirjallisuutemme joukossa. Se antaa äänen monelle unohdetulle takaajalle, joka kärsii ongelmiensa keskellä ehkä vielä tänäkin päivänä. Ja jotta teksti ei menisi aivan paatokselliseksi paasaamiseksi todettakoon vielä, että Honkasen teksti on sujuvaa ja tarina vei mukanaan. Loppu sai hymyilemään, kaikesta huolimatta.

Nyt vähitellen ymmärrän miksi esimerkiksi kirjailijoilla usein on työhuone kodin ulkopuolella.
Nyt minullakin on sellainen...tavallaan.
No ei. Meillä on kotona meneillään putkiremontti (onneksi käyttövesiputket vain, jotka menevät pinnassa...), joten en ajatellutkaan jäädä työskentelemään sen metelin sekaan.
Ajattelin mennä kirjastoon, mutta isäni sanoi, että sen kun menen hänen luokseen kun on itse kuitenkin päivät töissä. Ja täällä minä nyt sitten olen.
Väitän, etten kotonakaan tee mitään turhia, mutta kummasti täällä olen ollut paljon tehokkaampi. Olen tehnyt systemaattisesti kouluhommia ja muita projekteja eteenpäin ja aikaa tuntuu riittävän.

Aikaisemmin kirjailijoiden haastatteluita lukiessani ihmettelin miksi kummassa nyt pitää vuokrata työhuone kun koti on päivät tyhjillään mahdollisen muun perheenkin ollessa muualla.
Mutta en ihmettele enää.
Ehkä se on se, että täällä en mieti, mitä kotona pitäisi tehdä. En mieti pyykin pesua tai tiskejä. Tai sitä ja tätä. Vaan keskityn olennaiseen. Itse tekemiseen.
Onko se sitten itsehillinnän puutetta kun en kotona pysty sulkemaan muuta maailmaa ympäriltäni, vaan siellä se kaikki muu on koko ajan läsnä.

Ehkä kyse on mielikuvista.
Nyt kuvittelen istuvani työhuoneellani. Keitän hieman kahvia ja työskentelen tehokkaasti. Kun kello on tarpeeksi paljon lähden hakemaan kuopuksen päiväkodista ja menemme yhdessä kotiin, missä pojat jo odottavatkin. Tulen vähän niin kuin töistä kotiin.
Miksi en sitten voisi kuvitella kotona olevani työhuoneellani, istuessani työhuoneessa, joka siellä ihan oikeasti on. Siellä en istu olohuoneen tai makkarin nurkassa, vaan minulla on huone, mihin olen levittäytynyt materiaaleineni.

Mutta juuri nyt minulla ei ole vastausta ah niin syvälliseen kysymykseeni.
Työhuoneeni vaikenee tältä erää ja jatkan tehokasta naputteluani. Näppäimistö laulakoon!

Sataa lunta. Ja minä istun tässä koneen ääressä kuuntelemassa kasvatustieteiden verkkoluentoja. Pakko kahlata niitä läpi, jotta ehdin alle kahden viikon kuluessa käymään kaiken sen tuntimäärän läpi.
Hieman stressitasoa laski se, että päätin, etten todellakaan suostu stressaamaan. Oikeasti. Kyse on kuitenkin kasvatustieteissäkin vain tutkimuksen tekemisestä ja sen ymmärtämisestä. Edelleen toitotan itselleni, että kunhan pääsen läpi, se riittää.

Sataa lunta. Ja vaikka en ole talvi-ihmisiä,  niin kaiken tuon harmauden ja synkkyyden jälkeen olen kiitollinen lumesta. Se saa maiseman taas niin kauniiksi. Ja valoisammaksi.
Vaikka kynttilät olen kaivanut esiin jo viikko sitten, ostanut kaupasta lisää ja polttanut niitä heti kun iltapäivä on alkanut hämärtyä. Ja sytyttänyt kynttilöitä heti aamulla herätessäni.
Tänään aamulla pojat halusivat sammuttaa kaikki valot ja syödä aamupalansa kynttilänvalossa. Rauhallinen hetki ennen päivän puuhia.

Turhaan stressasin toisestakaan kurssista. Saati siitä enkunkielisestä materiaalista. Illalla lasten mentyä nukkumaan aloin sitä lukemaan, alleviivasin mielestäni tärkeitä asioita ja jossain vaiheessa luovutin. Päätin etten tajua oikeastaan mitään. Ja sitten suihkun jälkeen pohdin asiaa ja huomasin tajunneeni sittenkin jotain. Artikkeli oli sittenkin herättänyt ajatuksia ja kipaisin sitten työhuoneeseen ja raapustin pikapikaa paperille mieleen nousseet ajatukset. Ukkokulta nauroi sitten sängyssä, että se siitä ettetkö olisi ymmärtänyt.

Olen ihminen, joka stressaa helposti. Joten on vain pakko päättää, etten voi stressata näin koko aikaa. On vain pakko luottaa siihen, että asiat hoituvat omalla painollaan. Useimmiten se oma stressaaminen ei ainakaan auta asiassa, päinvastoin.
Ja onhan sitä elämässä selvitty suuremmistakin asioista, nämä opiskelujutut ovat ehkä melko pieniä siihen verrattuna.

Sataa lunta. Tänään olo on mukavan seesteinen. (ainakin vielä...)

Voihan ahdistus.

Uusi jakso ja uudet kurssit ja ahdistaa jo valmiiksi.
Tai siis, kai se on se, että tulee niin paljon taas uutta ja kaltaiseni perfektionisti ahdistuu kun ei heti saa kaikkea haltuun.
Vaikka kasvatustieteiden opettaja sanoi, että älkää panikoiko. Näyttää pahalta, mutta ei ole sitä. (Hmmm...21000 merkin pituisen teemapäiväkirjan palautus kuukauden päästä. Hieman ahdistaa...) No, oikeasti opettaja on tehnyt tästä meille mahdollisimman helpon ja yksinkertaisen, joten eiköhän se tästä. Kunhan saisin kahlattua nuo tuntien luentotallenteet ja kaikki muutkin materiaalit tässä vähitellen. Haukotus vain.

Ja toinen alkanut kurssi on kirjoittamisen historia ja tutkimus. Paljon lukemista ja kirjoittamista. Ja enkuksi lukemista vielä lisäksi. Se ahdistaa. Kun ei oikein olisi aikaa. Eikä kiinnostusta. Ja kun enkku takkuaa. Paljon.

Ja sitten alkaisi vielä proosakurssikin. Joka muuten on kuulemma tosi työläs. Paljon tehtävää. Paljon kirjoitettavaa.
Mutta hei, se ei ahdista!
Kirjoittaminen on kivaa ja tuolla kurssilla voin työstää samalla käsikirjoitustani eteenpäin. Jee jee jee.

Mutta joopajoo. Jos jouluun mennessä olen vielä järjissäni, niin se on ihan kiva. Onneksi joululahjat on melkein ostettuna. Yksi stressin aihe vähemmän. Mutta jossain vaiheessa pitäisi siivotakin, viettää aikaa lasten kanssa, ai niin, opettaakin ja mitä vielä.
Mutta itsepähän valitsin opiskelun. Ja onhan tämä kiinnostavaa. Ja kunhan pääsen tästä ahdistusolosta eroon alkaa hommakin sujumaan.
Toivottavasti.

Lukupäiväkirjaan

Riikka Ala-Harja: Tom Tom Tom

Kokko, 25-vuotias nuori nainen, joutuu yllättäen sen tosiasian eteen, että Afrikkaan neljäksitoista vuodeksi muuttanut isä palaakin takaisin. Hän ei kuitenkaan ole se suuri sankari, kapteeni Pitkätossu, jollaiseksi Kokko hänet nuorempana kuvitteli, vaan avuton ja sairas mies. Nyt, aikuisena, tytär joutuu vastoin tahtoaan tutustumaan isäänsä uudelleen. Puhekyvyttömän isän hoivaaminen herättää hänessä sekä ärtymystä että hellyyttä.

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin takakansi ei antanut mitään valtavaa sysäystä siitä, että kirja pitäisi lukea. Aihe ihan ok, mutta ei niin erikoinen. Ja henkilökohtaisesti minua ärsytti se, että päähenkilöstä puhutaan sukunimellä, vaikka tulee se etunimikin tietoon. Mutta silti.

Suurin syy kirjan lukemiselle oli ehkä Ala-Harjan uutuusromaanin Maihinnousun aiheuttama kohu, josta voi lukea lisää esimerkiksi täältä. Halusin siis tutustua kirjailijaan paremmin, mutta kuitenkin ensin aikaisemman tuotannon valossa. Ja mikäs siihen sopikaan paremmin kuin kehuttu esikoiskirja Tom Tom Tom.

Kuten usein kohdallani tuntuu käyvän, niin myös tämän kohdalla, kirja ei alussa temmannut mukaansa. Jonkin aikaa mietin, jaksanko edes lukea kirjaa loppuun saakka. Mutta jossain vaiheessa huomasin, että odotin seuraavaa hetkeä, jolloin pääsen kirjaa lukemaan. Se vei kuitenkin mukanaan.

Tarinaa enemmän pidin Ala-Harjan tyylistä kirjoittaa kuin itse tarinasta. Kieli oli upeaa ja sen tajunnanvirtamaisuus vei mukanaan. Upeat ajatuskulut ovat kirjan voimavara ja tämä oli yksi suurimmista plussista kirjan kohdalla. Eikä se tarinakaan ihan huonoimmasta päästä ollut. Kannattaa lukea.

Ja ehkä itsekin luen vähitellen Ala-Harjan muutakin tuotantoa, Tom Tom Tom ainakin nosti odotukseni korkealle.

Lukupäiväkirjaan...

Kreetta Onkeli; Kutsumus

Kutsumus ei ole taivaankappale, joka lähestyy kirjailijaa valon nopeudella. Kirjailijaksi ei synnytä. Kirjailijaksi ajaudutaan. Elämä tekee sen ihmiselle. Tai ihminen tekee elämästään sellaisen, ettei voi kuin kirjoittaa.

 Idea oli mielenkiintoinen. Ja ainahan kirjoittavaa ihmistä kiinnostaa kirjoittamista käsittelevät kirjat. Ja kun tämä nyt sattui kirjastoautossa olemaan silmien edessä niin pakkohan se oli lainata.

Iskevistä lauseistaan tunnettu Kreetta Onkeli myöntää Kutsumuksessa kirjailijan ammatista kaiken: varastamisen, mielijohteet ja hatusta vetämisen.

En ole varma iskikö Onkelin kirjoitustyyli minuun. En vain oikein saanut siitä kiinni. En vain saanut. Ehkä se on se muiden ihaileman runsaiden päälauseiden (ja vain niiden) käyttö. Se häiritsi, olkoon kirjailijan tehokeino tai ei.

Haluatko kirjailijaksi? Luen ensin Kutsumus.

Olen ehkä tosikko tai jotain, mutta odotin jotain enemmän. Sinänsä kirja sisälsi takuuvarmasti kirjailijan elämään liittyviä asioita ja kuvasi välillä niitä ihan hauskastikin. Mutta sitli jäin vähän kylmäksi. En vain saanut otetta kirjasta. Voin sanoa, että ihan hyvä, mutta muuta? Enpä oikeastaan.

Talvi kyllä yllätti tulollaan.
Ukkokulta on parhaillaan vaihtamassa talvirenkaita autoon, jotta päästäisiin lähtemään matkaan. Tavarat on pakattuna ja odotan innolla viikonlopun kurssiani!

Se olisi moro, me lähdemme kohti Keski-Suomea...