Lukupäiväkirjaan.

Anna-Leena Härkönen; Ei kiitos

Tuota noin. Mitähän tähän nyt kirjoittaisi.

Terävän humoristinen romaani iskee siekailematta uuvahtaneen avioliton kipupisteisiin.

Onnen tunti -romaanin jälkeenhän innostuin hieman ja päätin lukea Härköstä hieman lisää. Ja muistan tämän Ei kiitos -romaanin aiheuttaneen hieman kohua ilmestyessään, joten kun se kerran löytyi kirjaston hyllystä ja vielä helposti, niin päätyi myös lainattavaksi.

Aihehan sinänsä oli aika hyvä. Miehen haluttomuus, sillä useimminhan sitä lehdissä kirjoitellaan naisten haluttomuudesta ja miten se vaikuttaa parisuhteeseen. Keski-ikäisen naisen seksuaalisuus, sekin aiheena ihan mielenkiintoinen.

Mutta. Välillä (tai hieman useamminkin) tuli tunne kuin olisin lukenut kotiäidin pehmopornoa ja välillä se pehmokin oli kaukana. Tai Fifty shades of gray -romaania, jota en ole koskaan edes lukenut. En nyt seksiä sinänsä kammoa, mutta joskus liika on kuitenkin liikaa. Että olisi jättänyt yksityiskohtaisen selostuksen panoista kertomatta. Että kun olen lukenut sivun verran yksityiskohtaista selostusta tapahtumasta niin se alkaa riittää, riitti jo hyvin paljon aikaisemminkin. Teinivuosina luetut harlekiinitkin olivat kyllä melkoisen kesyä kamaa tähän verrattuna.

En oikeastaan tiedä mitä kirjoittaisin koko kirjasta. En ole kauhuissani vaan olen enemmänkin naureskellut koko kirjalle ja että luen sellaista. Mutta ehkä sitä seksiä olisi voinut olla vähemmän, tai ainakin ei niin yksityiskohtaisesti.
Sinänsähän kuvaus parisuhteen ongelmista, puhumattomuudesta, väljähtymisestä, haluttomuudesta, kaikesta siitä pitäisi puhua ja kirjoittaa enemmän. Kuitenkin tässä kirjassa pääpointti tuntui yksinkertaisesti olevan seksissä ja kaikki muu jäi vähän sen varjoon. Ja tiedän että seksi ja haluttomuus sinänsä nyt kyllä kulkevat aiheina aika lailla käsi kädessä, mutta niiden tasapaino ja esittämistavat olisivat voineet ehkä olla erilaisia.

Tai ehkä tämä oli vain sitä viihdekirjallisuutta, jota en selkeästi ole lukenut enkä taida lukea jatkossakaan. Kai kaipaan sitten kuitenkin enemmän sitä pinnan alla piilevää. Miksi on haluttomuutta, mitä pään sisällä liikkuu, mitä ja miksi ja mitä sitten.

Enkä saanut slaagia Härkösestä vaan aion urheasti jatkaa hänen tuotantoaan läpi. Ja tiedän. Ei tämä ollut Härkösen ensimmäinen sensaation aiheuttanut romaani. Muistan Akvaariorakkauden ja Häräntappoaseen (vaikka en niitä lukenut olekaan...).

Lukupäiväkirjaan.

Markus Jääskeläinen; Tässä hetkessä, varoittamatta

Lainaan useinkin runokokoelmia, mutta harvoin luen niitä kokonaan. Ja jos en lue kokonaan, niin en niitä tänne lukupäiväkirjaankaan listaa. Jostain kumman syystä runokokoelmia ei täällä lukupäiväkirjassa ole kovinkaan montaa näkynyt, mikä on sinänsä ihme, sillä luen runoja kuitenkin ihan mukavasti.
Mutta harvoin ne sitten sykähdyttävät kokonaisuudessaan niin, että lukisin loppuun (usein lukeminen on sen sijaan ollut runo sieltä, toinen täältä -metodilla).

Mutta tämän alkusepustuksen jälkeen siis itse asiaan, eli Jääskeläisen neljänteen runokokoelmaan Tässä hetkessä, varoittamatta, joka on runoilijalta ensimmäinen, jonka olen lukenut.

Niin hyvä olet vieläkin minulle, / että tunnen syyllisyyttä taas. / Makaan vierelläsi, / rakastan, enkä voi / kuin ajatella lähtemistä. / Kieriskelen viattomissa / silmissäsi jotka ovat nähneet / kuinka huono voin olla. / "Älä ajattele", sanot / ja nauramme itsellemme: / pieniä ovat ongelmamme / suurten rinnalla, unohdamme ne. / Makaamme valveilla / kunnes nukahdamme, näemme / unta samasta junasta. / Syöksymme rotkoon, / lennämme.

Jääskeläinen oli mukava löytö kirjaston hyllystä, sillä se on niin selkeää, ymmärrettävää. Nykyrunouden kanssa minulla riittää edelleen sulateltavaa, joten Jääskeläisen kokoelma oli niin helppolukuista, ja se on runojen kohdalla hyvä asia se. Eikä kyse ollut siitä että runot olisivat olleet jotenkin mitäänsanomattomia tai toistaisivat jotain vanhaa tai mitään muutakaan sellaista. Mutta runot olivat sellaisia, joita luin ja ajattelin että hei, minä ymmärrän tämän runon, että tajuan mistä tässä puhutaan ja hei, tuttu tunnetila, been there, done that.

 Ikävä, tuntemattoman naisen / askeleet ikkunan alla. / Mies heilauttaa itsensä / kadulle, kadun yli / toisen huoneeseen; on hetken / voimakas, kuolematon. / Mutta himoa seuraa / surun kostea varjo, aamu / tekee turhaksi yölampun himmeän valon. / Hän nousee vuoteeltaan, / näkee vessan / peilissä naaman. 

Vaikka nautinkin siitä että kerrankin sain lukea runoja, jotka ymmärsin ja joita lukiessa minun ei tarvinnut tuntea itseäni sivistymättömäksi idiootiksi, niin välillä osa runoista tuntui jopa liian helpoilta. Että olisin sittenkin kaivannut enemmän. Ettei ole vain rakkautta, sanoja, runoilijaa (se on hieman kulunutta ehkä), elämää ja kuolemaa, minuutta ja mitä vielä, vaan jotain enemmän. Klisheistä ja kuluneista aiheistakin saa uusia kun niitä katsoo uudelta kantilta ja kun uskaltaa lähteä leikkimään enemmän kielellä ja se antamilla mahdollisuuksilla.

Vanhat pukeutuivat / paperiin, suojautuivat / sateelta sanojen alle: / tuuli ja pilvet / vain eivät asetu.

Ei silti, kyllä tästäkin kokoelmasta niitä helmiä löytyi, useampiakin. Mitä sanotte esimerkiksi seuraavasta säkeestä: katumuksen huulet jäätyvät vuoren halkeavaan peiliin. Tai: Poltan suitsuketta, sen hehkuva pää törröttää hampaideni välistä.

Kokoelman ensimmäinen runo nosti odotuksia, odotin sen pohjalta jotain...jotain enemmän kuin kokoelma lopulta oli. Välillä tuntui että se hiipui loppua kohden, muuttui helpommaksi, tavanomaisemmaksi. Ja että olisin kaivannut enemmän, enemmän sitä kielellä leikittelyä, uutta näkökulmaa. Ja vaikka haluan todella ymmärtää lukemani runot, niin pieni haaste ei ole koskaan pahasta.

Ja ajattelin etsiä kirjastosta Jääskeläisen aikaisempaa tuotantoa. On mielenkiintoista nähdä, mistä hän on lähtenyt liikkeelle, mistä päätynyt tähän pisteeseen.

Lukupäiväkirjaan.

Terhi Rannela; Punaisten kyynelten talo

Olen seurannut Terhi Rannelan blogia jo jonkin aikaa ja sen myötä Punaisten kyynelten talo on tullut jollain tavalla tutuksi. Siksipä sen löytyessä kirjaston uutuushyllystä ei ollut epäilystäkään ettenkö ottaisi sitä matkaani. Se vaati päästä luettavaksi. Aihe oli minulle itselleni melko vieras, joten aloitin lukemisen suurella mielenkiinnolla.

Kommunistisen agraariutopian perustaneet punakhmerit ovat lakkauttaneet kaupungit, rahan, perheen ja ihmisten muistot. Maaseudulle pakkosiirretty kansa raataa itsensä hengiltä riisipelloilla.

Kirja kertoo erään perheen tarinan. Se kertoo aatteelle kaikkensa antaneista vanhemmista, sille "uhratuista" lapsista ja ehkä eniten siitä ettei ollut vaihtoehtoja. Miltä tuntuu lapsesta kun ei ole enää vanhempia ei lapsia, on vain tovereita, veljiä ja sisaria? Ja pystyykö vaikutusvaltaisinkaan puolue riistämään muistoja, vanhemmuutta, rakkautta?

Chey Chan on määrätietoinen nainen, joka uskoo vallankumouksen välttämättömyyteen. Kauan eläköön Demokraattinen Kamputsea! Hän on ministerimiehineen vallankumouksen huipulla rakentamassa mallivaltiota, josta muut kansat ottavat vielä oppia.

Rannela mainitsee jälkisanoissaan, että tarina lähti syntymään naistenpäivänä 2010 hänen vieraillessaan punakhmerien S21 -vankilassa Phnom Penhissä. Että Chan Kim Srunin valokuvan edessä tapahtui jotain, kuva ei jättänyt häntä rauhaan. Tarina vaati tulla kerrotuksi. Ja tämä tarina oli mielestäni sellainen, joka myös ansaitsi kerrotuksi.

Kirjan lopussa kirjailija kertoo, että "Punaisten kyynelten talo ei ole Chan Kim Srunin, vaan hänen kaltaisensa naisen  fiktiivinen tarina, joka olisi voinut olla totta." Ja ollakseni rehellinen kirjaa lukiessani olisin voinut kuvitella sen kaiken olleen totta. Ehkä asiaan vaikutti kirjassa olevat valokuvat, otteet pöytäkirjoista ja muista arkiston kätköistä löytyneistä dokumenteista. Mutta kyse ei kuitenkaan ollut vain niistä, vaan kyse oli siitä että tarinassa oli jokin joka kosketti niin syvältä.

Ennen kuin Vietnam vapauttaa kamputsean punaisten khmerien ikeestä, vainoharhainen puolue Angkar kääntyy omiaan vastaan. Chan, hänen miehensä ja poikavauvansa viedään pahamaineiseen Tuol Slengin vankilaan.

Nostan kirjailijalle hattua sen työmäärän edessä, minkä hän on tehnyt hankkiessaan materiaalia kirjaansa. Olisihan hän voinut keksiä itse kaiken, ainakin suurimman osan, mutta uskon että kokemus vankilamuseossa ja Chan Kim Srunin valokuva on vaikuttanut päätökseen siitä että se ei riitä. Että tarina vaatii faktoja taakseen. Chan Kim Srun ja hänen kohtalotoverinsa ovat ansainneet sen.

Kolme vuosikymmentä myöhemmin viiden lapsen äiti Vanna sytyttää jasmiinisuitsukkeen henkien taloon. Hän miettii, mitä isälle, äidille ja pikkuveljelle tapahtui 1970-luvun levottomina vuosina. Eräänä päivänä äidin kuiskaus kuuluu vuosien takaa.

 Kirjoittamastani huomaa selkeästi että kirja teki minuun vaikutuksen. Kosketti melko syvältä. Voin kuvitella kirjan kirjoitusprosessin olleen myös henkisesti raskas, onhan aihe ollut melkoisen raskas.

Kaikesta hehkutuksestani huolimatta muutama seikka jäi vaivaamaan minua. Ensinnäkin hyppäys 70-luvulta vuoteen 2005 tuntui melkoisen rajulta ja minulta meni hetki päästä takaisin kärryille missä mennään ja kenestä on kyse. En tiedä kuinka oleellista Vannan elämä näinä väliin jääneinä vuosina olisi ollut tarinallisesti, mutta itse olisin ainakin voinut lukea siitä, arjesta selviytymisestä, surusta, painajaisista yms., mutta myös puolisonsa kohtaamisesta, rakastumisesta.

Myös Vannan puoliso jäi hieman vailinaiseksi. Ymmärrän hyvin miksi hänet nostettiin niin selkeästi esiin, mutta olisin kaivannut enemmän. Kmaon tarina jäi nyt vain pintaraapaisuksi, painajaisiksi ja viittauksiksi menneisiin. Tiedän että kirjailijan pitää tehdä valintoja siitä mitä kertoo ja mitä jättää kertomatta, mikä on oleellista ja mikä ei.

Jos kahden ensimmäisen osion välinen aikaharppaus tuntui suurelta, niin myös viimeinen osa jäi hyvin sirpaleiseksi. Kyse on varmasti ollut paljolti myös materiaalin runsaudesta ja toisaalta tämä ratkaisu toi faktan lähemmäs fiktiota, sekoitti ne keskenään. Toi esille sen seikan että kyse ei ole vain fiktiivisestä tarinasta, vaan siitä että se kaikki on ollut täyttä totta. Ei ehkä tässä muodossa, mutta samankaltaisssa kuitenkin.

Mutta mitä jäi käteen suljettuani kirjan?
Kirja tuli luettua nopeasti. Ei aiheensa puolesta, sillä aihe oli hyvin raskas. Mutta jokin tarinassa pakotti lukemaan eteenpäin, vielä yhden luvun ja vielä yhden.
En voi tehdä muuta kuin suositella lukemaan!

Lukupäiväkirjaan.

Anna-Leena Härkönen; Onnen tunti

Vaikka Tuulan elämä kymmenvuotiaan poikansa Roopen ja uuden miehensä Harrin kanssa on hyvää, hänen mielessään alkaa itää ajatus sijoitetusta lapsesta. Harria hanke epäilyttää, ja Tuulan ystävätärkin puuttuu asiaan: "Mitä aukkoasä yrität itsessäsi tukkia?"

Onnen tunti oli itse asiassa ensimmäinen Anna-Leena Härkösen kirja, jonka luin. En tiedä miksi tähän mennessä en ole yhteenkään hänen kirjoistaan tarttunut. Osittain syynä voi olla se että usein karsastan näitä julkisuudessa olevia kirjailijoita ja jätän siksi lukematta, mene ja tiedä. Mutta nyt luin koska aihepiiri sattui kiinnostamaan hyvin paljon.

Asiat alkavat edetä vauhdilla, kun Tuula ja Harri kuulevat mahdollisista sijaislapsista. Sisarukset Luke ja Venni asuvat kriisiperhekodissa, koska omat vanhemmat eivät pysty huolehtimaan heistä. Sanoja on vähän ja ne painavat paljon, kun perheen kuviot menevät uusiksi eikä valmiita toimintamalleja ole.

Minä pidin. Ja takakannessa hehkutettu dialogi ja sarkastinen minäkertoja nousivat itsellänikin korkealle, varsinkin minäkertoja oli onnistunut. Erittäin onnistunut. Tämän kirjan luin vuorokaudessa koska sitä vain piti lukea eteenpäin. Ja tarina oli niin todentuntuinen ja minäkertoja niin raadollisen rehellinen. Ei niin kiiltokuvamainen kuvaus sijaisäidistä.

Muutamaan otteeseen minua tökki se, että tunsin lukevani sijaisvanhemmuudesta kertovaa esitettä ja itse olen kuitenkin kahlannut niitäkin sivuja läpi, joten tiesin kirjailijan tiedonlähteen hyvinkin ;)

Kuitenkin kirja oli hyvä ja melkeinpä kehottaisin jokaisen sijaisvanhemmuutta pohtivan lukemaan tämän kirjan. Sillä se piti sisällään molemmat puolet, niin hyvät kuin huonotkin. Tai en tiedä onko huonot oikea sana, mutta rehellisen kuvan kirja varmasti antoi. Ei jäänyt sellaista kuvaa että jokainen ryntäisi sijaisvanhemmaksi tämän kirjan lukemisen jälkeen... ;)

Ja uskallanpa tämän jälkeen selkeästi jatkaa Härkösen tuotantoon tutustumistakin :)

Lukupäiväkirjaan.

Jack Cavanaugh; Rakas vihollinen

Omasta hyllystäni löytyy yksi Cavanaughin sarjoista Lauluja yössä muistaakseni nimeltään. Joten kun kirjastossa palautettujen hyllyssä oli tämä Cavanaughin Rakas vihollinen otin sen matkaani saman tien. Aavistelin että 373 sivustaan huolimatta kirja olisi nopea lukea, enkä ollut väärässä...

Sotajoulu 1944 lähestyy, ja Anne Mitchellin pitäisi olla Pariisissa viettämässä kuherruskuukautta tuoreen aviomiehensä kanssa. Sen sijaan hän joutuu saksalaissotilaan panttivangiksi Ardennien metsässä. Karl Hausmann herättää vihaa nuoressa sairaanhoitajassa, joka on todistanut työssään natsien kädenjälkiä enemmän kuin tarpeeksi. Mutta mitä kahden vihollisen välillä tapahtuu luotien rätistessä pimeinä joulunpyhinä?

Kirja imaisi mukaansa ensisivuilta lähtien. Luin ja luin ja unohdin ruuanlaiton ja kaiken muun. Ajattelin vain että luen vielä tämän luvun, ja vielä tämän.
Tarina oli siis mukaansatempaava. Se piti otteessaan melkein loppuun saakka. En tiedä mistä johtuu, mutta usein kirjojen loppupuolella tarinat laimenevat, enkä puhu vain Cavanaughista, vaan monista monista muistakin. Alussa tarina etenee hitaammin, kaikelle annetaan aikaa, mutta lopussa alkaa hillitön loppukiri, kun halutaan kertoa mahdollisimman paljon mahdollisimman vähäisellä sivumäärällä.

Mutta tuo seikka ei todellakaan tehnyt kirjasta huonoa, ei todellakaan.
Kirjan aihe on myös tärkeä. Natsisaksan julmuudet ovat kaikkien tiedossa, mutta ihmisyys sen takana saattaa unohtua. Kirja kertookin ihmisestä natsinaamion takana, siitä ettei kaikki univormuun pukeutuneet olleet hirviöitä vaan takin alla sykki lämmin sydän.

Kirja käsittelee mielestäni hyvin vihaa kahden kansan välillä. Kuinka natsisotilaan ja amerikkalaisen sairaanhoitajan tiet kohtaavat talvisessa metsässä ja millaiset ennakkoluulot heillä on puolin ja toisin, kumpikin oman propagandakoneistonsa orjia. Mutta jotain tapahtuu kun antaa toiselle mahdollisuuden. Ja kuka lopulta määrittelee kuka on vihollinen ja kuka ei?

Luin kirjan alle vuorokaudessa. Sitä ei vain malttanut laskea käsistään. Ja vaikka usein kritisoinkin jatko-osia, niin melkein olisin kaivannut tälle kirjalle sellaista. Silloin viimeisten lukujen ei olisi tarvinnut olla sellaista juoksemista.

Lukupäiväkirjaan.

Vladimir Lortsenkov; Lentävä traktori

Hyvästi köydä Moldova! Bella Italia - täältä tullaan! Traktorilla, joka muuttuu lentokoneeksi, joka muuttuu sukellusveneeksi...

Tämä kirja oli löytö kirjaston hyllystä ja odotukset olivat korkealla.

Moldovan perukoilla sijaitsevan Largan kylän asukkaiden matka kohti unelmien Italiaa on täynnä toinen toistaan herkullisempia henkilöhahmoja ja absurdeja käänteitä, jotka saavat lukijan vuoroin hirnumaan naurusta ja vuoroin pakahtumaan liikutuksesta.

Takakannen tekstin luettuani tiesin kirjassa mentävän hieman yli ja osasin odottaa, että moldovalaisia pistetään halvalla. Odotin myös hauskoja karikatyyrejä kyläläisistä, pikkutarkkoja ja humoristisia hahmoja. Odotin siis nauruntäyteistä lukukokemusta ja kirjaa, jonka 279 sivua tulisi luettua hujauksessa.

Gogolin ja muiden venäläisten mestareiden tapaan Lentävän traktorin yhteiskunnallinen satiiri on sivaltavaa, mutta päähenkilöiden sinnikkyys ja loputon kekseliäisyys hehkuvat hellyyttävää lämpöä.

Vertailu Gogoliin ja muihin venäläisiin mestareihin on kyllä hieman liioiteltua, kuka kumma näitä takakannen tekstejä oikein kirjoittaa? Yhteiskunnallista satiiria - kyllä. Päähenkilöt sinnikkäitä - kyllä. Päähenkilöiden loputon kekseliäisyys - kyllä. Mutta silti. Gogol? Ei nyt ihan.

Palkittu romaani piirtää symbolisen mutta polttavan ajankohtaisen kuvan laittomasta siirtolaisuudesta ja ihmisen ikuisesta onnen etsinnästä.

 Ymmärsin kyllä symbolisuuden, aiheen ajankohtaisuuden ja poliittisuuden. Ja kyllä minä hymyilin välillä hahmoille niiden absurdiuden vuoksi, kirjailijan tarkkanäköisyyden vuoksi. Mutta silti. Tämä kirja ei ollut niin hauska kuin odotin ja mitä takakannen tekstin mukaan ajattelin. Eikä edes nopealukuinen. Kirja oli kooltaan pieni eikä sivujakaan mahdottomasti, mutta aika monta viikkoa minä sitä kahlasin eteenpäin. Ja vain koska olin päättänyt lukea sen.

Tai ehkä minä en yksinkertaisesti vain ollut kirjan kohderyhmää.

Lukupäiväkirjaan.

Felicia Feldt; Näkymätön tytär

Felicia on lapsi numero kolme. Kohta lapsia onkin jo yhdeksän. Ja vain yksi äiti. Maailman paras äiti? Ainakin lastenkasvatuksen asiantuntija, omasta mielestään.

 Anna Wahlgrenin Lapsikirja taitaa olle melkoinen käsite ainakin meillä pohjoismaissa ja kyllä siitä on Suomessakin puhuttu ja kirjoitettu näihin päiviin asti. Felicia on siis Wahlgrenin, tunnetun kasvatusgurun, tytär. Ja kaikkien mukaan onnentyttö kun hänellä on sellainen äiti...

Näkymätön tytär on tarina kasvamisesta perheessä, jossa lapsilauma sai toimia kuuluisan äidin elävänä todisteena kasvatustyön onnistumisesta.

Kirja on todella raskasta luettavaa. Silti sitä ei voinut jättää kesken, oli vain pakko lukea sivu toisensa jälkeen, vaikka välillä se ahdisti, se tuntui pahalta. Mutta luin silti.

Mutta Feliciasta tuli näkymätön, eikä kukaan tiennyt miksi. Nyt hän kertoo sen.

En tiedä oikeastaan mitä kirjoittaisin tästä kirjasta. Voisin kauhistella Feldtin lapsuutta, kaikkea sitä mitä hän on joutunut käymään läpi, joutunut kokemaan. Mutta aivan kuten aina kun kyseessä on faktoihin pohjautuva kirja, en koe tämän olevan oikeutettua. En voi arvioida sitä millainen kirjailijan lapsuus on ollut, miten hän on selvinnyt.

Ehkä kirja kertoo todella karulla tavalla sen kuinka kulissit peittävät taakseen todellisuuden ja että joskus se todellisuus on täysin päinvastaista kuin kukaan osaisi edes kuvitella. Ja ehkä se kertoo myös jotain ihmismielstä, siitä kuinka kyseinen äiti kielsi kaiken, ei ymmärtänyt omaa vastuutaan, oli mielestään toiminut aina täysin oikein ja se kertoo myös siitä kuinka eri tavoin sisarukset reagoivat tapahtuneeseen.

Alussa minua häiritsi se, että merkinnät olivat niin satunnaisessa järjestyksessä. Että ajallisesti hypittiin milloin mistäkin kymmenien vuosien päähän, mutta lopulta se alkoi tuntua loogiselta. Se havainnollisti mielestäni loistavasti kirjailijan mieltä, sitä sirpaleisuutta, rikkinäisyyttä, jonka lapsuus oli saanut hänessä aikaan. Ja tämä ratkaisu oli siis loppujen lopuksi erittäin onnistunut, se oli osa kirjaa. Muoto tuki sisältöä.

Ja asteittaisesta ahdistavuudestaan huolimatta suosittelen kuitenkin lukemaan tämän kirjan. Se oli pysäyttävä.

Lukupäiväkirjaan.

Claes Andersson; Luova mieli

Kuinka tulla kirjailijaksi? Onko se tekniikkaa vai mystiikkaa?

 No, minkään kirjan avulla ei ehkä kirjailijaksi tulla, mutta ihan kattava opus tämä Anderssonin Luova mieli kyllä oli. Kirjassa käsitellään esimerkiksi kirjoittamisen syitä, mielikuvitusta, kirjoittamisen vaikeuksista, eri lajityypeistä, sivullisuudesta ja kadotetuista maailmoista, yksilöllisyydestä ja kollektiivisuudesta sekä sivuttiin tottakai hieman myös Anderssonin omaa kirjoittamista ja se olikin mielestäni hyvä pointti, oli hyvänä havainnollisena esimerkkinä käsitellystä aiheesta. Ja omasta kirjoittamisesta on aina helpoin puhua tai kirjoittaa...

Luovuudesta Andersson on luennoinut ja kirjoittanut pitkään. Tämä teos on ensimmäinen laajempi kokonaisesitys luovan kirjoittamisen tapahtumasta. Kuvatessaan konkreettisesti kirjoittamisen tekniikkaa ja kirjailijan tien karikoita Andersson kertoo avoimesti myös omasta kehityksestään kirjailijaksi. Hänen hyvä huumorinsa ja syvä psykologinen tietämyksensä tekevät tästä teoksesta erilaisen oppaan - välttämättömän sille, joka haluaa löytää oman lahjakkuutensa.

Pidin siitä ettei kirja takakannen teksistä huolimatta ollut mikään "Näin tulet kirjailijaksi" -opas, vaan siinä enemmänkin kuvattiin kirjailijan työtä itseään, sen monipuolisuutta, mutta myös vaikeuksia ja karikoita. Andersson kirjoittaa luovuudesta hyvin maanläheisesti eikä ainakaan nosta itseään kovinkaan korkealle jalustalle - päinvastoin, hän laittaa itsensä täysin likoon rehellisesti ja kaunistelematta. Ja se on kunnioitettavaa.

Unissa pystymme lentämään ja liitämään kuin kotka tai avaruusalus, unissa voimme pudota ylöspäin ja rakastella veden alla, unissa voitamme luonnonlait ja kaikki ihmisten keksimät uhat ja metkut.

Luova mieli on  hyvä teos aloittelevalle kirjoittajalle, sillä se antaa työkaluja oman lajin etsimiseen, kirjoittamisen ensikarikoihin ja oman juttunsa löytämiselle. Mutta antaa se jotain myös kokeneemmallekin kirjoittajalle. Vaikka olen opiskellut kirjoittamista kaksi vuotta, niin silti sain tästä kirjasta jotain myös itsellenikin. Tietenkin oman lajityylin etsimistä tai muuta sellaista käsittelevät luvut olivat aika ajoin melko tuttua tekstiä, niin ehkä eniten sain luvuista, jotka käsittelivät sivullisuutta, yksilöllisyyttä ja kollektiivisuutta sekä kirjoittamisen kokemuksia. Muutaman kerran tuli sellainen ahaa-elämys, että näinhän se on. Juuri tätä olen itsekin kirjoittaessani pohtinut.

Mutta kannatti lukea ja jos joku kirjoittava ihminen etsii jotain inspiraatiota tai rohkaisua omaan kirjoittamiseensa, niin tämä on oiva teos siihen!

Lukupäiväkirjaan.

Eppu Nuotio; Onnellinen loppu

Olikin ensimmäinen Eppu Nuotion kirja, jonka luin. Ja täytynee tunnustaa että kirja olisi saattanut jäädä tälläkin kertaa kirjaston hyllyyn jos en olisi sattunut lukemaan jostain lehdestä hänen puolisonsa Kurt Nuotion haastattelua, jossa hän kehui vaimonsa kirjailijalahjoja. Joten otin ja lainasin palautettujen kirjojen hyllystä löytyneen teoksen.

Lapsuutta ja nuoruutta ei saa hangatuksi pois, Annukka Lehmuksessa ne ovat kuin pinttynyt tahra. Vaikutusvaltaisen isän salamyhkäiset Helsingin-matkat, masentuneen äidin katoaminen - kuoliaaksi vaiettuja muistoja insinööriperheen elämästä Varkauden komeimmassa tiilitalossa. Niin kauan kuin Annukka muistaa, häntä on kalvanut rakkauden kaipuu. Yli neljäkymmentä vuotta.

Aloitan selkeästi lukemisen aina väärästä päästä, sillä Onnellinen loppu oli sarjan kolmas ja viimeinen kirja. Sen ensimmäinen osa Peiton paikka käsittelee Annukan lapsuutta ja Neitsytmatka teini-ikää. Mutta ehkä tämä oli hyvä näin, sillä kirja toimi myös itsenäisenä romaanina. Ja olen aina hieman skeptinen sarjojen suhteen, meneekö se saman asian jankkaamiseksi, toistamiseksi sitten kuitenkin?

Perheen luurankokaappi avautuu, kun Annukka saa yllättävän soiton sairaalasta. Osastolla makaa tajuttomana vanha nainen, joka on merkinnyt lähimmäksi omaisekseen Annukka Lehmuksen.

Tarina vei lopulta melko nopeasti mukanaan, vaikkakin se jatkuva ryyppäämisestä lukeminen puuduttikin. Kyllä, se oli osa päähenkilön elämää, mutta itse en olisi sellaista jaksanut lukea. Ja toisaalta, sekin kaikki oli kirjoitettu hyvin, että sen puolesta onnistunut kuitenkin.
Mutta ryyppäsi tai ei, tarinan päähenkilö oli uskottava, vaikkakin olisin tietenkin toivonut nelikymppisen naisen käyttäytyvän fiksummin...

Jos tämä olisi elokuva, minä kostaisin isien pahat teot, Annukka ajattelee, mutta tunteekin odottamatonta alakuloa.

Nuotio piti loistavasti jännitystä yllä, sillä lukijana lähdin tekemään omia johtopäätöksiäni matkan varrella ja olin aivan varma että olisin vielä osunut oikeaankin. Ja mitä pidemmälle kirjaa luin sitä varmempi asiastani olin. Ja sitten...enpäs kerrokaan.

En ole aivan varma jäikö kaikki roikkumaan ilmaan hieman liikaa, jäikö käteen enää nippu narunpäitä, joista ei ollut enää mihinkään. Vai oliko se vain loistavaa tilannetajua, tarkoin suunniteltu juttu, että siltä sen pitikin tuntua. Mutta loppuratkaisuun olen tyytyväinen, vaikkakin näennäisen kaiken roikkumisen jälkeen sen tuntui hieman laimealta, niin odotettavalta...

Lukupäiväkirjaan.

Päivi Istala (Toim.); Kirjeitä Saima Harmajalle

Lyhyen elämänsä aikana Saima Harmaja (1913-1937) ehti viettää nuoruutta kotona Helsingissä ja ulkomailla, seurustella, opiskella yliopistossa sekä kirjoittaa ne ikimuistettavat runot ja päiväkirjat, joista jälkipolvet hänet tuntevat.

 Minä sain muistaakseni 10-vuotiaana syntymäpäivälahjaksi Saima Harmajan runokirjan ja ihastuin. Kuten moni muu sen ikäinen runoileva tyttölapsi, kuvittelin itseni, jos en ihan Saimaksi itsekseen, niin elämäni hyvin paljon hänen elämänsä kaltaiseksi. Minun huonoksi onnekseni olen ollut harvinaisen terve lapsi, joten jotain jäi puuttumaan ;) Paitsi ei sitä syvää tunneyhteyttä tuohon nuorena kuolleeseen runoilijaan, josta tuli minun idolini ja hetkeksi aikaa myös runojeni taakka.

Tähän Istalan toimittamaan kirjaseen on kerätty Saiman jäämistöstä löytyneitä kirjeitä, mielenkiintoisimpana paljastuu myös Jaakko-sulhanen, mutta eivät muutkaan kirjeenvaihtotoverit jää Jaakon varjoon. Tyyni Tuulio kirjoittaa Saimalle uskollisesti, niin myös moni muu, ja näiden kirjeiden kautta Saima Harmajasta avautuu ennen näkemätön puoli, se, jota hänen päiväkirjoistaan ei välttämättä löydä.

Kirjeet ovat myös mukava kurkistus tuon ajan Suomeen ja sen ajan ihmisiin. Miten erilaisessa maailmassa he ovat eläneet. Ja silti kaikki on loppujen lopuksi edelleen kuten ennen.

Mutta tämä on kaiketi jokaisen Saima Harmaja -ihailijan pakko lukea ;)

Lukupäiväkirjaan.

Linda Olsson; Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Vanha Astrid elää pienessä ruotsalaisessa kylässä lähes erakkona, itseensä käpertyneenä. Eräänä ankarana talvipäivänä hän huomaa nuoren naisen kantavan muuttokuormaansa naapuritaloon. Jokin Astridissa liikahtaa.

 Luin alkuvuodesta Olssonin toisen romaanin Sonaatti Miriamille. Se sai minut ihastumaan Olssoniin kertojana ja niinpä löytäessäni tämän Olssonin esikoisromaanin kirjaston hyllystä lainasin sen, tietenkin. Tietenkin olisi ollut loogisempaa lukea kirjat ilmestymisjärjestyksessä, mutta näin päin sain toisaalta hyvin kuvan siitä mihin Olsson on kirjailijana päässyt ja mistä hän on lähtenyt.

Veronika, suuren menetyksen kohdannut kirjailja, on tullut kylän hiljaisuuteen viimeistelemään uusinta romaaniaan. Veronika ei tiedä mitä odottaa, kun hänen vanha naapurinsa uskaltautuu ensimmäisen kerran kolkuttamaan hänen ovelleen.

Kirjan takakannessa kerrotaan romaanin olevan runollinen tarina poikkeuksellisesta ystävyydestä. Sitä se olikin. Juuri runollisuus, Olssonin kaunis kieli on yksi hänen vahvuuksistaan. Raaoista ja rumistakin asioista ja aihepiireistä huolimatta kirjasta jää päällimmäiseksi ajatus sen kauneudesta. Kaunis kieli tekee tästä(kin) kirjasta helpon lukea. Ei se kevyt ollut, se sukelsi hyvinkin syvälle, mutta se oli kaunis, kaunis kertakaikkiaan.

Lettujen ja metsämansikkahillon äärellä naiset löytävät hiljalleen toisistaan odottamattoman sielunkumppanin. Ihmisen, jonka kanssa jakaa kipeät salaisuudet ja kauniit muistot.

Jos kritisoin jotain, niin minua alkoi jossain vaiheessa ärsyttää se etteivät nämä kaksi erilaista ystävystä aina kohdanneet toisiaan. Tai kyllä kirjan edetessä he merkitsivät toisilleen aina vain enemmän, mutta tuntui että toisen avatessa sydämensä haavat toisen katseltavaksi, toinen vain jatkaa että tästä minulle tulikin mieleen kun minä...
Tiedän että näin luvut ja naisten tarinat on saatu limittymään toistensa lomaan, tarina ja näiden kahden naisen menneisyys tulee esiin pala kerrallaan, mutta kuinka moni normaali ihminen toimiin näin? Eikö ystävyydessä päälimmäisenä ole kuitenkin toisen kohtaaminen, myötätunto kuin omien kipujen vetäminen toisen kipujen päälle, aivan kuin aliarvioisi toisen kokemukset.

Jos tarkastelee Olssonin kahta romaania, niin yhteneväisyyksiä. Kummassakin on suuri pala ruotsalaisuutta ja Ruotsia, josta Olsson on lähtöisin, mutta myös Uutta-Seelantia, jossa Olsson perheineen nykyään asuu. Kummankin kieli on kaunista ja runollista, ne ovat kuin lauluja.
Jos minun pitäisi laittaa nämä kaksi Olssonin romaania paremmuusjärjestykseen niin kyllä tämä esikoisteos nousee ykköseksi. Se on jotenkin niin puhdas, se on tiivis kokonaisuus ja siinä on ehkä eniten kirjailijan sisäistä elämää, että hän on laittanut siihen melkein kaikkensa.
Sonaatti Miriamille oli erilainen ja sen kohdalla, varsinkin nyt kun olen lukenut myös tämän esikoisen, päälimmäisenä tunteena on, että Olsson on halunnut sisällyttää siihen niin paljon ja yrittänyt sen eteen jotenkin todella paljon. Ehkä liikaa. Ja sen vuoksi siitä puuttui se jokin, mikä tässä esikoisessa vielä on.

Kuten Sonaatti Miriamille, myös tämän kirjan loppu oli ei-niin-mieluinen. Eikä siis loppuratkaisun suhteen vaan sen suhteen miten se oli toteutettu. Taas tuli sama tunne, että pitkän kävelyn jälkeen loppu tuntui juoksemiselta ja minä olisin halunnut kävellä loppuun asti.

Mutta kirjan nimi pelastaa paljon. Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on kirjan nimenä aivan uskomattoman kaunis!

Lukupäiväkirjaan.

Daniel Kolenda; Elä ennen kuin kuolet

Oletko valmis toteuttamaan Jumalan suunnitelman elämällesi? Ikuinen, kaikkivaltias Jumala teki sinut omin käsin. Jo ennen kuin synnyit, Hänellä oli unelma elämällesi! Joskus on kuitenkin vaikea tietää, mikä tuo unelma on tai miten seurata sitä.

Ollakseni täysin rehellinen, niin olen aina hieman epäileväinen tämän kaltaisten kirjojen suhteen. Olen uskossa ja tiedän että Jumalalla on suunnitelma meidän jokaisen elämälle. Mutta oppaat idealla "Näin löydät oman tehtäväsi" tai muuta vastaavaa saavat minut aina hieman epäilevälle kannalle. Sinänsä ihan tervettä ettei ole täysillä vietävissä mukana ihan mihin vain...

Kirjassaan Daniel Kolenda auttaa sinua Raamattuun ja omiin kokemuksiinsa pohjautuen löytämään Jumalan kutsun ja seuraamaan sitä.

 Raamattuun pohjautuminen on aina hyvästä hengellisissä kirjoissa ja ostopäätökseeni vaikutti myös se, että tämän kirjan kustantaja on kustantanut myös minun kirjani ja muukin tuotanto on ollut erinomaista. Uskalsin maksaa kirjan hinnan ja ottaa sen luettavakseni.

Viepä matkasi sinut lähetyskentälle tai lääketieteelliseen, tuleepa sinusta sitten rakennustyöntekijä, kotiäiti, liikemies, opettaja, kokki tai pastori – sinä voit kokea Jumalan tahdon ihmeen elämässäsi ja elää todeksi sitä seikkailua, joka Hänellä on sinua varten.

Ja olin iloinen siitä ettei kirja ollut sellainen että olisin nyt sitten saanut suoraan vastauksen kysymyksiini tai että nyt tietäisin jotenkin todella tarkkaan tulevaisuuteni. Ei. Tärkeintä oli se, että kirja todella laittoi miettimään omaa elämäänsä ja omia unelmiaan ja toiveitaan. Kirja ehkä laittoi ennen kaikkea liikkeelle sisäisen prosessin, jota pidän paljon tärkeämpänä kuin suorien vastausten saamista.

On aika lähteä liikkeelle!

 Ja minä tiedän lukevani tämän kirjan vielä uudestaan, sillä siinä oli paljon asiaa. Ja jos tällä lukukerralla prosessoin tiettyjä asioita on seuraavan lukukerran aikana prosessin alla jokin toinen asia.
Mutta suosittelen siis lukemaan! Ihanan tervettä hengellistä opetusta, joka pohjautuu niin täysin Raamattuun!

Lukupäiväkirjaan.

Jean Kwok; Käännöksiä

Käännöksiä on pysäyttävä kertomus varhain aikuistumaan joutuvan nuoren tytön ponnisteluista vieraassa kulttuurissa. Hongkongilainen Kimberly on vain 11-vuotias, kun hän muuttaa äitinsä kanssa New Yorkiin ja kohtaa karuakin karumman todellisuuden. Äiti ja tytär joutuvat asumaan viheliäisessä murjussa ja raatamaan rahanahdeiden sukulaistensa tehtaassa. Koulussa Kimberly oppii puhumaan englantia ja ymmärtämään paikallisia tapoja, ja pian hän joutuu kantamaan vastuun myös ummikkoäidistään.

 Selviytymistarinat sykähdyttävät aina ja tämän kirjan kiinnostavuutta lisäsi tietenkin se seikka, että se pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin.
Tarina olikin melko karu, elämä todellakin on selviytymistä ja on uskomatonta kuinka köyhimmät voivat asua kaiketi edelleen laitakaupunkien slummikortteleissa purkutuomion saaneissa taloissa eikä asialle vain yksinkertaisesti voida tehdä mitään.

Omaa identiteettiään etsivä Kimberly päättää jo varhain tehdä kaikkensa järjestääkseen äidilleen ja itselleen paremmat elinolot, mutta hän ei osaa aavistaakaan, kuinka kivinen tie hänellä on kuljettavanaan.

Muuttaminen vieraaseen maahan ja vieraaseen kulttuuriin mullistaa varmasti jokaisen elämän. Ei ole helppoa aloittaa elämää ummikkona ja vaikeinta on ehkä se ettei voi nojata siihen mitä joskus aikaisemmin on ollut. Ei auta että on ollut huippuoppilas Hongkongissa vaan oma paikka luokassa pitää lunastaa kutakuinkin kielitaidottomana ja pohjalta nousten.

Selviytymistarinoissa tai kasvutarinoissa parasta tietenkin on se, että sieltä pohjalta noustaan. Köyhästä slummien tytöstä tulee selviytyjä, joka voittaa eteensä tulleet esteet. Siksihän näitä kirjoja luetaan...

Kirja vei mukanaan ja sitä oli vain pakko lukea eteenpäin sivu toisensa jälkeen. Kirjan nimen suomennoksesta en sen sijaan pitänyt. Alkuperäiskielellä kirjan nimi on Girl in translation, joka on mielestäni paljon kuvaavampi nimi kuin suomenkielinen vastine Käännöksiä...

Lukupäiväkirjaan.

Hilja Valtonen; Vaimoke

Lukkariperheen nuorimmainen, hulivililuontoinen Kirsti, pakkonaitetaan suvun toimesta ovelalla tempulla rikkaan agronomi Latvan kanssa. Tämä ei lannista Kirstiä, joka loukkaantuneena heittäytyy nimellisrouvaksi, "vaimokkeeksi". Toisiaan seuraavat kommellukset punoutuvat vauhdikkaaksi tapahtumasarjaksi, kun puolisot yrittävät kumppanistaan henkistä niskalenkkiä. Hurmuriagronomin elämä käy hankalaksi, ja mies saa huomata, että Kirstissä on ruutia enemmän kuin tarpeeksi...

 Valtosen kirjat ovat mukavan kevyttä luettavaa ja se sopikin tähän hetkeen kun väsymys on ollut melkoinen. Ja Valtosen kirjojen lukemisen jälkeen tulee aina hyvälle tuulelle, siihen ei aivan jokainen kirja pystykään.

En tiedä onko tästä muuta sanottavaa, en oikeastaan jaksa lähteä erittelemään Vaimoketta sen kummemmin. No, kuten aikaisemmatkin lukemani Valtoset tämäkin tuntui loppuvan kesken, sitä olisi voinut lukea kyllä enemmänkin. Ja plussana sanottakoon kirjasta sen rakenne, sillä juoni etenee Kirstin kirjoittamien kirjeiden kautta. Ja tässä se toimi loistavasti!

Mutta jos jotain yhteenvetoa, niin kannattaa lukea! Koko Valtosen tuotanto muutenkin :)

Lukupäiväkirjaan.

Mari Saat; Lasnamäen lunastaja

Virolaista kirjallisuutta ei ole paljoakaan tullut luettua, joten tämä olikin ihan mieluinen ja kiinnostava aluevaltaus. Ja olihan se ihan mukava aloittaa virolaiskirjallisuuteen tutustuminen romaanilla, joka on valittu Viron parhaaksi romaaniksi vuonna 2008.

Natalja Filippovnsa muutti Tallinnaan 1980-luvulla ja sai tyttären. Lapsen isä oli ollut vain lämmin tuulahdus Nataljan elämässä. Neuvostojärjestelmän romahdus teki viroa osaamattomasta Nataljasta toisen luokan kansalaisen, ja vielä ahtaammaksi elämä käy, kun hän saa potkut työstään. Mikä nyt eteen, kun Sofia-tyttären hammashoitokin maksaa omaisuuden?

Mikä tässä kirjassa minua sitten kiinnosti niin paljon että lainasin sen kirjastosta?
Ehkäpä juuri se että on virolaiskirjailijan tuotantoa ja virolainen kirjallisuus on alue, johon en pahemmin ole tutustunut. Toisena tärkeänä seikkana oli se, että romaani kertoo vironvenäläisestä ja siitä aiheesta olen lukenut enemmänkin, siitä kuinka he todella ovat halveksittuja, toisen luokan kansalaisia. Ja kolmantena syynä kirjan lainaamiselle oli sen pituus, vain 141 sivua, mikä sopi minulle vallan mainiosti.

Teräväpäisen, presidentin urasta haaveilevan Sofian tietämättä Natalja ryhtyy ilotytöksi. Työ tuo outoja tilanteita ja nöyryytyksiä, mutta myös mystisen ystävän, joka näyttää äidille ja tyttärelle uuden tien.

Kertomus ilotytöksi ryhtymisestä oli aika karu, mutta varmasti täyttä todellisuutta monen elämässä kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole ja on kuitenkin pakko elättää perhe. Kirjassa pohdittiinkin paljon juuri tätä "maailman vanhinta ammattia" ja se olikin ehkä kirjan parasta antia. Mitä miettii nainen, jonka päällä ähisee mies, joka tekee sen rahasta, ja mikä todella ajaa naisen myymään itseään rahasta?

Olen kuitenkin sitä mieltä että kirja jäi hieman puolitiehen. Olisin halunnut lukea enemmän. Näin lyhyeen romaaniin kaksi fokalisojaa oli liikaa, nyt kummastakin, Nataljasta ja Sofiasta, sai vain pienen pintaraapaisun. Henkilöhahmoja olisi siis voinut syventää entisestään, lihavoittaa tarinaa ainakin sadan sivun verran lisää. Paneutua äidin ja tyttären suhteeseen ja antaa myös salaperäiselle Dimalle enemmän palstatilaa. Nyt tuo mies, joka kuitenkin oli niin tärkeässä roolissa romaanin tapahtumissa jäi hieman puolitiehen, hän olisi ansainnut saada hieman enemmän.

Kirjan takakansi kertoo vielä, että Lasnamäen lunastaja on sympaattinen romaani vironvenäläisestä äidistä ja terävästä tyttärestä. Sitä se kyllä oli, mutta se olisi voinut olla vieläkin enemmän!

Lukupäiväkirjaan.

Riikka Pelo; Jokapäiväinen elämämme.

Jokapäiväinen elämämme on kertomus yhdestä merkittävimmästä venäläisestä runoilijasta, Marina Tsvetajevasta, ja hänen tyttärestään Aljasta ja heidän yrityksestään saada yhteys toisiinsa. Se on unohtumaton kuvaus perheestä, jonka Stalinin terrori tuhoaa. Kiihkeä ja järkyttävän kaunis tarina ihmisyydestä, rakkaudesta ja kirjoittamisen ehdottomuudesta.

 Tämän kirjan kohdalla haluaisin olla hiljaa, mutta toisaalta taas haluan kirjoittaa siitä niin paljon. Yrittää pukea sanoiksi sen mitä olen lukenut sana sanalta, sivu sivulta. Enkä tiedä mistä aloittaisin, mistä lähtisin purkamaan sitä minkä olen juuri kokenut.

Ehkä en olisi koskaan ottanut kirjaa luettavakseni jos Pelo ei olisi ollut pitämässä meidän aineproosan kurssiamme, tai ehkä olisin, Venäjä, venäläisyys, Stalinin kauheudet ja se kaikki, ehkä olisin lukenut kuitenkin. Mutta intensiiviset kokoontumiset kirjoittamisen äärellä ehkä saivat aikaan sen että halusin nähdä miten Pelo itse kirjoittaa, kuulimmehan jo kuitenkin jotain hänen kirjoitusprosessistaan, tästä romaanista joka oli viimeistelyssä kun me ahersimme omien tekstiemme parissa.

Rehellisesti sanoen alussa en ollut saada kiinni tarinasta, kaksi eri aikatasoa, kaksi eri kertojaa, se kaikki tuntui niin irralliselta, mutta loppua kohden, niin, minä vain luin ja nämä kaksi aikatasoa kietoutuivat yhteen, kietoutuivat niin ettei niitä saanut irti toisistaan. Ja alussa koin että romaania ei voi lukea niin paljoa yhdellä istumalla, että se vaatii niin paljon. Mutta loppua kohden se vei mukanaan, Pelon kerronta oli niin voimakasta, niin intensiivistä että halusin lukea luvun toisensa jälkeen, halusin ettei se lopu koskaan, että sanat jatkuisivat.

Ja tarina toimi, se otti mukaansa, sen henkilöt olivat niin lähellä ja silti jo niin kaukana historiassa, ja vaikka aikaa kului hyvin vähän, siinä tapahtui niin paljon, tapahtui konkreettisesti mutta tapahtui myös sanojen takana, rivien välissä, minun ajaatuksissani. En osaa sanoa sitä paremmin, en tiedä miten kirjoitaisin sanoiksi sen kaiken mitä luin, missä olen elänyt noiden 522:n sivun aikana. Eikä minun tarvitsekaan, riittää että itse tiedän ja muille sanon että kannattaa lukea itse. Lukea ja elää tarina, antaa sen viedä mukanaan.

En enää ihmettele miksi Jokapäiväinen elämämme on saanut ylistävää palautetta, miksi se on nostettu niin korkealle. Minäkin nostan koska en voi muutakaan. Voin vain kuvitella kuinka työläs tämän romaanin kirjoitusprosessi on ollut, taustatöineen, runojen maailman, historian ja kuin lihaa ja verta olevien henkilöiden kanssa. Tiedän että kirjoitan ylisanoja, mutta suljin juuri kirjan luettuani viimeisenkin sivun. En halunnut odottaa huomiseen, sillä halusin kirjoittaa tästä romaanista siinä intensiivisessä tunnelmassa, johon romaani minut vei. Se vei ja minä vain ihailen.

Lukupäiväkirjaan.

Lisa Genova; Edelleen Alice

Alice Howland on viisikymppinen älykäs ja viehättävä nainen, jolla on kelpo aviomies ja kolme aikuista lasta. Hän on urallaan menestynyt ja saavutuksistaan ylpeä. Hän on hajamielinen aivan kuten muutkin, kunnes unohduksia eivät enää selitä stressi, kiire eivätkä vaihdevuodet.

 Sain tämän kirjan lainaan ystävältäni ja täytyy sanoa, että oli sitten pysähdyttävä kirja. Se kertoo alzheimerintautia sairastavasta Alicesta, joka kamppailee oman rapistuvan mielensä kanssa, se kertoo elämästä, joka tuntuu murentuvan käsiin. Se kertoo tuskasta ja peloista, mutta ehkä ennen kaikkea surusta, siitä kuinka tuntuu että kaikki lipuu pois käsistä.

Edelleen Alice on syväsukellus alzheimerintaudista kärsivän ihmisen mieleen, silmät avaava kertomus taudista, jossa yhteydet katkeavat eivätkä paikat ja ajat, sanat ja kasvot enää löydä toisiaan. Alicen kokemuksista muodostuu vaikuttava tutkielma identiteetistä, rakkaudesta ja merkityksellisen elämän ehdoista. Vaikka ulkopuolisen silmin Alice näyttää kadottaneet otteen elämään, hän itse kokee pitävänsä siitä päivä päivältä tiukemmin kiinni.

En allekirjoita täysin takakannen tekstin viimeistä virkettä. Sillä minusta tuntui enemmän, että päivä päivältä Alice tunsi itse lipuvansa jonnekin kauas, otteensa lipeävän arkisestä elämästään. Kirjassa oli onnistuttu välittämään se sekasotku, jollaiseksi mieli oli muuttunut, se epävarmuus ja unohdukset, normaalin elämän monimutkaistuminen ja se kuinka nimet unohtuivat, kuinka ei enää tunne ihmisiä ympärillään. Tämän kaiken lisäksi kirja kertoo myös lähipiirin reaktioista, tuskasta ja surusta, luopumisesta. Se kertoo myös siitä kuinka erilaisia me ihmiset olemme, kuinka eri tavalla reagoimme asioihin ja tapahtumiin.

Kuitenkin ennen kaikkea kirja kertoo siitä rakkaudesta, joka kantaa loppuun saakka, siitä rakkaudesta jota ei voi mitata, jota vain on.

Lukupäiväkirjaan.

Juha Itkonen; Anna minun rakastaa enemmän

Olla hän joka jotain merkitsee, laulujen hän. Olla hän jota rakastetaan, kaivataan tai vihataan; hän joka löydetään tai jätetään taakse. Elää ihmisten mielissä, elää ikuisesti.

Juha Itkosen toinen romaani, viimeinen jonka luin. Luin ja haltioiduin. En innostunut esikoisromaanista Myöhempien aikojen pyhiä, ihmettelin enemmänkin sen saamaa hehkutusta. Mutta tämä, tämä vei minut mukanaan.

Leena Vaahtera ja Antti Salokoski. Suomen suurimman rocktähden Summer Maplen, ristimänimeltään Suvi Vaahteran äiti ja entinen poikaystävä. Molemmilla heillä on, tahtovat tai eivät, osansa Summer Maplen yhä mielikuvituksellisemmaksi kääntyvässä tarinassa. Sivuosa, kenties - tarinassa jota kumpikaan ei pysty hallitsemaan. Ja pystyykö kukaan? Summer Maple itse on nimittäin kadonnut Afrikan-matkallaan kuin tuhka tuuleen.

Olen katsonut Anna minun rakastaa enemmän -romaania kirjaston hyllyssä useampaan otteeseen, mutta sen aihepiiri, musiikkimaailma, ei ole sykähdyttänyt. Mutta nyt kun olen tietoisesti lukenut Itkosen tuotantoa läpi tämäkin oli edessä. Ja ennakkoasenteeni muuttuivat hyvin nopeasti. Vaikkakin välillä musiikkiasiaa tuntui olevan hieman liikaa, hieman liian yksityiskohtaisia asioita tietyistä artisteista tai muuten vain musiikkiin liittyvistä jutuista. Mutta se tuntuu olevan Itkosen juttu, sillä kutakuinkin jokaisesta hänen romaanistaan löydän saman, jonkin aihepiirin johon sukelletaan syvälle, hyvin syvälle. En sano että se olisi huono juttu, mutta välillä mietin onko se hyväkään.

Molemmat omalla tavallaan Leena ja Antti kerivät auki elämäänsä, suhdettaan rakastamaansa ihmiseen, joka muuttui joksikin toiseksi. Mutta miten kohdata hänet, jonka olemus juuri on olla haaveita ja kuvitelmaa, kuulua kaikille eikä kenellekään?

 Jos tuo musiikkiteeman yksityiskohtaisuus ärsyttikin hieman niin tarinallisesti Itkonen on onnistunut kuten myös henkilöiden kohdalla. Hän on onnistunut punomaan näennäisesti yksinkertaisen tarinan, joka kuitenkin osoittautuu aivan joksikin muuksi, niin erilaiseksi kuin olin koskaan kuvitellutkaan. Itkonen menee syvälle henkilöihinsä, hän elää ja hengittää heidän kanssaan ja se välittyy kirjan sivuilta. Nämä henkilöt olivat eläviä, hyvin eläviä.

Olen nyt lukenut Juha Itkosen koko tuotannon, tai siis romaanit läpi. Olen ihastunut ja haltioitunut, mutta toisaalta on ollut positiivista että jokin asia kussakin romaanissa on aina myös ärsyttänyt. Mutta nostan tämän Anna minun rakastaa enemmän -romaanin parhaimmaksi tähänastisista. Vaikka se aihepiiriltään oli varmasti kaikkein kauimpana minusta se oli intensiivisyydellään ja tunnelmallaan lähinnä minua, tai se tuli lähelle. En osaa sitä oikeastaan pukea sanoiksi mikä tässä kirjassa oli se jokin. Siinä vain oli sitä jotain. Ja kirjan nimi on ihana, sitä ihailen edelleen!

Lukupäiväkirjaan.

Hilja Valtonen; Nykyhetken tyttölapsi

Hilja Valtosta löytyy omasta kirjahyllystänikin jonkin verran, mutta kerrankin kirjastosta löytyi joku sellainen, jota en vielä ole lukenut. Nykyhetken tyttölapsi oli taattua Valtosta, sen luki nopeasti ja se sai hyvälle tuulelle.

Parikymppinen neito Anja Utria viettää kesää tätiensä huvilalla Saimaan saaressa. Ongelmia aiheuttaa kuitenkin jo heti alkuun saaren uusi nuori omistaja Tuomas Ollikainen. Tämä nimittäin osoittautuu naisten vihaajaksi rakkaudessa kokemansa epäonnen vuoksi. Anjan on naamioiduttava 14-vuotiaaksi huijatakseen miestä, eikä seikkailujen täyteisestä kesästä puutu yllätyksiä ja sattumia.

Mies, nainen, tapahtumia ja sattumuksia ja lopulta..., no, Valtosta lukeneet tietävät että yleensä ne kirkon kellot soivat viimeisillä lehdillä. En tiedä mitä tästä kirjoittaisin enkä tiedä onko tarpeenkaan. Ehkä nostan nämä vanhat kirjat jonnekin jalustalle enkä jaksa puuttua niiden epäkohtiin, ehkä niin myös nyt. Nykyhetken tyttölapsi on kirjoitettu vuonna 1937 ja sen kautta saa hyvän kuvan tuosta ajasta ja ihmisistä. Toisaalta ihmiset ja tapahtumat ovat kuitenkin myös sellaisia että kaikki se olisi voinut tapahtua myös nykyhetkessä.

Kirja sai minut hyvälle tuulelle, siinä se kai yksinkertaisuudessaan, eikä aina kai muuta tarvitakaan. Yksi miinus oli se että loppuratkaisu tuli kyllä niin nopealla syötöllä ettei perässä meinannut pysyä. Aivan kuin kustantajalta olisi ollut tietty sivumäärä, jota teksti ei saanut ylittää ja loppujutut piti ahtaa yhteen lukuun. Mene ja tiedä, mutta ei sekään nyt sentään lukunautintoa pilannut!

Lukupäiväkirjaan.

Mitch Albom; Tiistaisin Morrien luona

Pitkästä aikaa kirja omasta hyllystä. Siellä onkin lukemattomia lukemattomia kirjoja...

Lehtimies Mitch Albomin opiskeluaikojen merkittävin ihminen oli sosiologian professori Morrie Schwartz. Parikymmentä vuotta myöhemmin Mitch saa tietää, että Morriella oli vakava, lihasten surkastumiseen johtava ALS-tauti.

Kirja perustuu siis tositapahtumiin, oikeisiin ihmisiin ja se tekikin tästä erilaisen. En lukenut sitä kaunokirjallisuutena, sillä eihän se ollut sitä. En tarkkaillut sen kaunokirjallisia keinoja tai muuta sellaista, vaan keskityin vain lukemaan. Keskityin siis itse sisältöön ennen kaikkea muuta.

Mitch lähti tervehtimään Morrieta, ja he tapasivat sen jälkeen joka tiistai Morrien kuolemaan asti. Tapaamisten aikana he keskustelivat rakkaudesta ja perheestä, rahasta, vanhenemisesta sekä siitä, mitä ihmiset ajattelevat ja tekevät ja mikä loppujen lopuksi on tärkeää.

Monta kertaa kirjan sivuilla Morrien puhuu siitä kuinka ihmiset eivät osaa elää, tai elävät vain puoliteholla. Että usein vasta kuoleman kohtaaminen herättää meidät, se kun saa tietää ettei elinaikaa ole enää paljoakaan jäljellä, vasta silloin huomaa ja ymmärtää elämän merkityksen, sen ainutlaatuisuuden. Jos saisin kuulla että kuolen pian, mitä tekisin? Sitä mietin useampaan otteeseen kirjaa lukiessani. Mitä sinä tekisit?

Kun Morrie tiesi pian kuolevansa, hän antoi Mitchille viimeisen, arvokkaan lahjan: kyvyn nähdä oma elämänsä muunakin kuin pelkästään rahan ja maineen tavoitteluna.

Kuinka moni ihminen elää elämäsä huomaamatta sen arvokkuutta? Ja kuinka usein me elämme säästöliekillä, odottaen että sitten tulevaisuudessa minä teen sitä ja sitä. Mutta entä jos huomista ei koskaan tulekaan? Entä jos tulevaisuus on se päivä joka meillä on elettävänämme, sillä hei, ollaan rehellisiä. Kukaan ei tiedä herääkö enää seuraavana aamuna. Jos en heräisi, olisinko tyytyväinen siihenastiseen elämääni? Olenko elänyt sen niin että voisin kuolla hymy huulillani?

Teos kuvaa näitä miesten yhteisiä hetkiä. Se kertoo surullisista asioista, mutta myös anteeksiannosta, ilosta ja rauhasta.

Kenellekään ei liene yllätys että Morrie todella kuolee kirjan aikana, joten voin siitä tässä kirjoittaa pilaamatta lukunautintoa keneltäkään. Vuodatin muutaman kyyneleen, lopussa useammankin, sillä se kaikki oli hyvin surullista. Mutta toisaalta kirja toi kuoleman niin arkiseksi, jokapäiväiseksi asiaksi, jota se kyllä oikeasti onkin, sillä joka päivä maailmassa, Suomessakin, kuolee ihmisiä. Kuolema on vain jokseenkin ulkoistettu yhteiskunnastamme, siivottu pois tietoisuudesta.

Pidän kirjoista, jotka saavat minut ajattelemaan, pohtimaan myös omaa elämääni. Tämä oli sellainen! Oli luonnollista miettiä omaa kuolemaa, havahtua siihen tosiasiaan että se voi teoriassa tapahtua milloin vain. Tietenkin toivon eläväni vielä pitkään, mutta koskaan ei tiedä. Eikä tämä oman kuolevaisuuden ymmärtäminen ollut se suurin ahaa-elämys, olen tainnut sen tietää jo aikaisemminkin ;) Mutta se mitä kirja laittoi pohtimaan oli se, onko minun elämäni sellaista että voisin kuolla? Elänkö tämän päivän täysillä?

Morrie kertoi kirjassa että kyllä hänkin heräsi välillä aamulla surullisena, tajuten kuolevansa, menettävänsä otteensa. Hän kertoi itkeneensä sen vuoksi, pyörineensä itsesäälissä ja siihen hänellä todella oli oikeus. Mutta se miten Morrie eroaa monesta muusta oli se, että tämän jälkeen hän päätti että nyt riittää itsesääli. Tämä on uusi päivä ja hän on vielä elossa!

Tämä asenne kun olisi meillä kaikilla! Wau, uusi päivä ja minä elän tänään!