Olemisen sietämätön vaikeus.

Joskus on vaan niin vaikeaa olla.

Ne päivät, jotka ovat täynnä unettomien öiden taakkaa, ne päivät, jolloin kaipaisin yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Rauhaa, josta kolmen lapsen äiti voi vain haaveilla.

Kun ei jaksa edes lukea. Ei kirjoja eikä edes hömppälehtiä. Kotityöt ei kiinnosta ja kuljen vain päämäärättömästi huoneesta toiseen ja ärsyyntyminen nousee kohti korvia hetki hetkeltä.

Kun vain osaisi olla. Sulkea silmänsä ja hengittää.

Olla tekemättä oikeasti yhtään mitään.

Luettua.

Juuri laskin kädestäni pois Seija Kähkösen teoksen Rautayöt.

Jotenkin tämän sodanaikaista/-jälkeistä aikaa käsittelevät kirjat koskettavat ja kirjat tulee luettua ahmien läpi.

Niin myös tämän teoksen kohdalla.

Kirja oli ensimmäinen Kähkösen kirja, jonka luin ja yllätyin positiivisesti. Miksi sitä onkin niin skeptinen useimpien kirjailijoiden kohdalla?

Teos ei ollut valmiiksi pureskeltu tai selitelty. Se avautui vähitellen, henkilöiden historiat ja persoonallisuudet tuotiin esiin mutkien kautta, hiipien ja pala palalta koostaen.

Kauniita sanoja ja tunnelmia, joihin oli helppo heittäytyä mukaan.

Hajanaisia ajatuksia.

Viikonloppu on mennyt hieman väsyneissä merkeissä.

Ehkä tuo puolen vuoden luku-urakka oli melkoinen stressi sitten kuitenkin ja alkaessaan purkautua, iskee myös väsymys päälle.

Kuvaavaa on se, että minä, hirmuinen lukutoukka, en jaksa lukea. En edes lehtiä.

Kun muistaisi olla itselleen armollinen. Antaa vain aikaa itselleen, vaikka vain olla ja istua paikallaan. Ei kai aina tarvitse olla niin kiire?

....

Eilen täytin taas vuosia. Aivan kuin sen kunniaksi takapihan syreeni puhkesi täyteen kukkaan ja tuoksu on aivan valtava.

Ehkä on hieman kornia syntymäpäivänään istua yksin ja miettiä elettyä elämäänsä. Kaikkea sitä, mitä olen kokenut, kaikkea sitä, minkä kautta olen kulkenut tähän päivään. Vaikka elämässä on ollut paljon tuskaa, surua, traumaattisiakin kokemuksia, asioita, jotka olen vihdoin ja viimein pystynyt käsittelemään, en ilman niitä olisi juuri tämä ihminen juuri tänä päivänä.

Menneisyys on tie tulevaisuuteen. Menneisyys on aina mukana matkassa ja on muovannut minusta juuri tälläisen kuin olen. Minut itseni.

Suuria ajatusksia!

Luettua.

Viime viikon kirjastoreissulla pitkästä aikaa kiertelin muuallakin kuin lasten osastolla ja käsiin sattui Elisabet Ahon uutuuskirja Sisar.

Olen viimeisen puolivuotisen paneutunut tiiviisti Venäjään, sen historiaan ja nykypäivään, joten Suomen historiaa käsittelevä kirja oli enemmän kuin tervetullut. Ja tämän lisäksi erittäin mielenkiintoinen.

Kirja käsitteli Suomen itsenäistymisen jälkeistä aikaa, kun kansa toivoi itsenäistymisen tuovan maahan rauhan ja vakauden, mutta alkoikin sisällissota punaisten ja valkoisten välillä. Tapahtumia katsotaan diakonissojen silmin ja siihen nivoutuneena kehittyvät myös mielenkiintoiset henkilöhahmot.

Ahon tyyli kirjoittaa on kaunis. Tämä oli sellainen lukunautinto, jossa elää itse tarinaa mukana eikä vain lue sitä kirjan sivuilta. Voipi olla että on vain minun tapani lukea eivätkä toiset saa tuota kokemusta tämän, tai minkään muunkaan, kirjan kautta, mutta kertoo kuitenkin jotain kirjasta.

Kirja jätti myös innostuksen lukea muutakin Ahon tuotantoa läpi, joten kulku käy taas kohti kirjastoa..

...

Nyt perunakattilaa katsomaan ennen kuin saadaan suoraan muhennosta keitettyjen perunoiden sijaan.

Luontoretkellä.

Sunnuntaina suunnattiin koko perheen voimin läheiselle koskelle. Paikka on ollut luottokohteemme jo jonkun tovin ja mielellään sinne palaamme joka kerta. Tällä kertaa uutta olis se, että ukkokullalla oli uudenkarhea kameransa mukana ja pomppi kosken kivillä hyviä kuvakulmia löytääkseen. Itse pysyttelin turvallisesti rannan puolella. Lapsetkin nauttivat metsässä rämpimisestä eivätkä kaipaa paljoakaan virikkeitä leikkejä keksiäkseen. Muutama keppi ja mukavasti puiden muodostama onkalo tai maja metsän kätköissä ja huippuleikit ovat valmiina.

Näin sitä huomaa taas kerran sen, ettei kaiken tarvitse olla niin valmiiksi pureskeltua lapsille. Ei valmiita leikkejä valmiilla vempaimilla, ainoastaan mielikuvitus on rajana ja kun se pääsee valloilleen ei ajankulua enää huomaa..

Harvemmin kehuskelen itseäni äitinä. Useimmiten pidän itseäni epäonnistuneena, mutta täydellisyyden tavoittelusta pääsin onneksi irti jo jokunen vuosi sitten. Vihdoin ja viimein voin hyväksyä sen, että olen juuri omalla tavallani äiti. En onneksi täydellinen äiti vaan lapsilleni juuri hyvä äiti.

Mutta siihen olen tyytyväinen, että olen vienyt lapsiani luonnon keskelle. Opettanut nauttimaan metsissä samoilemisesta, katsomaan kauneutta ympärillään ja arvostamaan kaunista luontoa, joka meillä täällä Suomessa on. Toinen asia, johon olen tyytyväinen, että olen saanut lapset innostumaan lukemisesta. Esikoinen on kirjaston suurkuluttaja ja keskimmäisenkin tapaan usein kirjan äärestä. Kuopus nauttii myös kirjoista niin vanhempien kuin itsensäkin lukemana.

Sunnuntain retkeen vielä palatakseni. Koskessa on sitä jotain, mikä pysähdyttää. Voisin seistä tunnin toisensa perään kosken äärellä, kuunnella sen pauhinaa ja ihailla sen voimaa. Ehkä se on se suuri voima, oma pienuus sen äärellä, mikä sykähdyttää. Niin, ja pysähdyttää.

Lisää näitä hetkiä.

Loma.

Se olisi sitten kesäkuu.

Pääsykokeet ovat ohi ja nyt on takki tyhjänä. Viime vuoden joulukuusta lähtien pääsykokeet ovat olleet takaraivossa ja kirjat kädessä, joten näin puolen vuoden jällkeen olo on hieman orpo. Mitä ihmettä minä nyt teen?

Eilen kaadettiin takapihalta yksi puu. Se kun varjosti pihaa liikaa ja vei myös tilaa. Nyt takapiha näyttää valtavalta ja yritän kuumeisesti miettiä, mitä sinne laittaisin! Kukkia pitäisi päästä ostamaan, mutta se siirtynee tulevalle viikolle. Tänään, kun pitäisi suunnata lasten kanssa kirjastoon, kauppaan ostamaan opettajalle lahja ja illalla olisi vielä esikoisen kevätjuhla. Huomenna aamulla piipahdetaan vielä todistus hakemassa, mutta tässä sitä ollaan 4/5 perheestä kesälaitumella.

Aurinko paistaa ja tuuli tuuli tuivertaa hiuksissa. Ei kiire mihinkään.