Lukupäiväkirjaan.

Juha Itkonen; Seitsemäntoista

Sanotaan ettei totuus pala tulessakaan. Fiktio sen sijaan palaa oikein hyvin.

Päätin sitten aika pitkälti lukea Itkosen koko tähänastisen tuotannon läpi kun nuo aikaisemmat luetut ovat olleet hyviä. Oikeastaan erittäin hyviä. Kirjaston hyllystä nappasin seuraavaksi luettavaksi Seitsemäntoistan, koska siitä olen kuullut niin paljon hyviä arvosteluja, kehuja ja sanoja, kannattaa lukea, mielenkiintoinen kirja.

90-luvun alussa oli kesätyö, Doors ja huumaava nuoruus. Mutta olivatko asiat niin kuin kirjailija Julius Ilonen ne muistaa.

 Mitä tästä kirjoittaisin. Oikeastaan olin pettynyt, odotin jokseenkin hieman enemmän. Kohti ja Hetken hohtava valo olivat sellaisia, joita ahmin, joiden jälkeen olo oli haltioitunut. Ne olivat juoniensa yksinkertaisuudesta ja tarinoidensa tavallisuudesta huolimatta niin monisyisiä, pureutuivat syvemmälle kuin mitä sivuilla oli. Seitsemäntoistan kohdalla en kokenut samoin. Viimeisen sivun luettuani ajattelin vain että nyt se on luettu. Ei enempää.

Valloittavan monikerroksinen romaani unelmista ja kirjoittamisen elämänkokoisista seurauksista.

Kyllä. Kerrontaratkaisu oli mielenkiintoinen. Se haastoi lukijan. Usein mietin kuka kukin on, että entä jos se poika olisikin se tyyppi, josta puhuttiin aikaisemmin, mutta jossain vaiheessa se alkoi muuttua rasitteeksi. Tietty salaperäisyys on hyvästä, joskus jonkin tiedon kertomista on hyvä pitkittää, mutta liika on liikaa. Ehkä itse kaipaan lukiessa eniten sitä että voin uppoutua kirjaan, sen tarinaan. En kaipaa haastetta aivonystyröilleni, haluan vain rentoutua.
Onneksi kerronnassakin tuli taitekohta, salamyhkäisyydet alkoivat paljastua, palaset loksahdella paikoilleen eikä minun arvaukseni edes osuneet kohdilleen. Ja välillä esiin vedettiin niin yllättäviä kortteja ja näitä vetoja katselin ihaillen.

Kenen muistot ovat totta ja kenellä on oikeus kertoa?

 Seitsemäntoistaa oli mielenkiintoista lukea sen vuoksi, että se käsitteli omalla tavallaan aika paljonkin omaelämäkerrallista kirjoittamista ja sitä, kuinka paljon voi ottaa esimerkiksi lähipiiristään materiaalia. Olisiko tarpeen etäännyttää vai kertoa niin kuin ne ovat tapahtuneet.
Omaelämäkerrallisuuteen oli mielenkiintoisia viitteitä myös siinä, että Itkonen itse on syntynyt Hämeenlinnassa, jonne osa kirjan tapahtumista sijoittuu. Ja jos haluan etsimällä etsiä lisää yhtymäkohtia, niin kirjailija Julius Ilonen on nimensä perusteella hyvin lähellä Itkosta itseään ja kaiken jälkeen sitä vain miettii kuinka paljon kirjailijaelämäkritiikissä oli Itkosen omia ajatuksia, olisiko kirja ollut hänen oma pamflettinsa kaikkea sitä utopiaa kohtaan?
Ja kuitenki väitän että nämä ovat kaikki olleet tarkasti suunniteltuja yksityiskohtia, niitä jotka kiinnittävät lukijan huomiona ja saavat lukijan miettimään, että entä jos olisikin näin...tai näin.

Jos tarina tai kerrontaratkaisut eivät saaneet minua tällä kertaa haltioitumaan, niin tietyt piirteet sen kuitenkin tekivät. Mielestäni tämä ei ole Itkosen parhaimpia kirjoja, mutta ei se ollut huono. Ei todellakaan. Siinä oli kaikesta kritiikistäni huolimatta jotain. Sitä jotain...

Lukupäiväkirjaan.

Riikka Ala-Harja; Maihinnousu

Sanotaanko näin, että olin hyvin hyvin skeptinen kirjan lainatessani. Kirjan ilmestyessään saama mediahuomio  ei saanut minua kirjasta innostumaan silloin, mutta nyt kun sen satuin kirjastossa pikalainahyllystä löytämään päätin sen lainata ja lukea.

Ei siis kai tarvitse sanoa, että luin kirjaa hyvin kriittisesti enkä takuuvarmasti ollut tämän kirjan kohdalla helpoin mahdollinen lukija. Tästä lähtökohdasta käsin onkin mukava kirjoittaa, että kirja vei minut mukanaan. Se oli intensiivinen, se oli vain pakko lukea illan aikana kokonaan. En vain halunnut lopettaa kesken.

41-vuotias Julie elää elämänsä raskainta vuotta Normandian maihinnousun maisemissa. Ensin pettää mies, sitten 8-vuotias Emma-tytär sairastuu syöpään.

No, kritisoin hieman sitä, että Ala-Harja on käyttänyt sisarensa perhettä kirjan mallina, vaikka sitä ei itse myönnäkään. Kyllähän leukemia on ihan yleinen syöpä ja useampikin lapsi sairastuu siihen, mutta jos siihen on sairastunut oman sisaren lapsi, olisin jättänyt itse tuon aiheen käyttämättä ja kirjoittanut jostain muusta. Jos ja kun kirjailija etsii materiaalia ympäriltään olisi kuitenkin hienovaraisuus aika tärkeää.
No, mutta ainakin kirja on myynyt loistavasti, joten Ala-Harja kai saavutti sen mitä halusi. Toivottavasti suhde sisaren perheeseenkin korjautuisi vielä joskus...

Eihän se tietenkään kuulu tähän romaaniin jos yksinomaan siitä haluan kirjoittaa. Maihinnousu oli väkevästi  kirjoitettu kuten kirjan sisäkannessa mainitaan. Ala-Harjan kirjoitustyyli imee mukaansa, vie mennessään. Ja kuinka monta kertaa päähenkilön pettäjäpuoliso sai minut raivostumaan ja olisi tehnyt mieli läimiä päähenkilöä kasvoille, jotta tämä nousisi vahvemmin vastaan.

Hyvä kirja kaiketi herättää aina tunteita ja tämä kirja herätti niitä. Ehkä yksi syy on se, että olen itse muutama vuosi sitten istunut oman lapseni sängyn vieressä tietämättä selviääkö hän edes hengissä. Ehkä Maihinnousu kosketti siksikin niin voimakkaasti. Se liipaisi osittain myös läheltä omaa elämääni.

Mutta Maihinnousu siis vakuutti. Kerrankin järkyttävät ennakkoluuloni saivat kyytiä!

Lukupäiväkirjaan.

Enni Mustonen; Jääleinikki

Vahvoista naisista kertovan trilogian toisessa osassa nuori Eliisa etsii sukujuuriensa salaisuutta 60-luvun Saksassa.

Luin alkuvuodesta trilogian ensimmäisen osan, Lapinvuokon, ja tarina vei mukanaan. Ja tietenkin kun toinen osa tuli kirjaston hyllyssä vastaan se oli lainattava.

Tässä toisessa osassa päähenkilönä on ensimmäisen osan Annikin tytär Eliisa, joka lähtee töihin Saksaan ja etsimään saksalaisia sukujuuriaan. Siinä se yksinkertaisuudessaan.
Ja kun Lapinvuokon kohdalla kritisoin sitä, että tulevia tapahtumia valotettiin aivan liikaa takakannessa ja tekstissäkin, niin tässä kirjassa sitä ongelmaa ei enää ollut. Tai ainakaan en kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Jääleinikin kohdalla asioita tuli eteen aivan yllätyksenä eikä pedattuna edeltävässä luvussa. Hienoa!

Uudessa kotimaassaan Eliisa rakastuu palavasti, mutta suhde joutuu koetukselle, kun vastassa ovat kielimuuri ja ennakkoluulot. Eliisa ei anna kuitenkaan periksi. Matka Alppien maahan muuttaa lopulta hänen koko elämänsä.

Juuri eilen mietin ettei Mustosen romaanit taida olla mitään kovinkaan korkeaa kirjallisuutta. Eivät kokeilevaa nykykirjallisuutta tai suuria kirjallisuusraateja hurmaavia kokonaisuuksia. Mutta niitä luetaan. Ja luetaan paljon. Ja Mustonen on teosluettelon mukaan ollutkin alusta lähtien hyvin tuottelias kirjailija, parhaimmillaan tai oikeastaan melkein kerran vuodessa on ilmestynyt Mustosen kirjoittama romaani.
Onko se lopulta kovinkaan paha juttu?
Kai sitä tiettyjen tahojen mielestä pitäisi kuluttaa romaanin kirjoittamiseen useampikin vuosi, tehdä jotain uutta ja kokeilevaa tai ainakin niin korkeaa kirjallisuutta ettei sitä kirjoiteta hetkessä.
Mutta Mustonen ei taidakaan kirjoittaa raadeille ja kriitikoille. Hän kirjoittaa lukijoille. Ja lukijat lukeavat Mustosen romaaneja kerta toisensa jälkeen. Ja se kertoo minusta kaiken tarpeellisen.

Takakannessa on lainaus Savon Sanomien kirjoittama pätkä Lapinvuokko -romaanista. Siinä kiitetään yllättävän ajatuksia herättävästä viihdekirjasta. Tarvitseeko minun kirjoittaa enempää? Siinä se on aika hyvin tiivistettynä!

Juoksua juoksua...

Aamu alkoi juoksulenkillä, jopa ennen aamukahvia. Huono äiti jätti lapset kotiin katsomaan telkkarista lastenohjelmia...

Mittariin kertyi 2,9 km (19 min) lenkki, josta kutakuinkin seuraavasti jaottui intervallit:

Kävely 0,3 km
Juoksu 2 km
Kävely 0,1 km
Juoksu 0,5 km

Juoksu kulki sinänsä mukavasti, mutta huomasin ettei minusta ole ehkä ihan näin aamujuoksijaksi.
Ainakaan jos aamukahvi on edelleen rutiininani, sillä sille ei vain voi mitään, että ilman aamukahviani olo on hieman tukkoinen tai jotain ja se tuntui kyllä juoksussakin. Ennen aamupalaa juokseminen sen sijaan toimii hyvin, se tuli huomioitua viime juoksulenkillä.
Mutta joo. Nyt lenkin jälkeen olo on aika bueno kuitenkin!

Pyörät pyörii...

Esikoinen lähti kaverinsa luokse nyt aamupäivästä ja päätin yhdistään tuohon samaan myös oman lenkkini, sillä kropassa tuntuu, että pitäisi liikkua enemmän. Tai siis sen jälkeen olo on niin paljon parempi.

2,5 km jälkeen esikoinen lähti omaan suuntaansa ja minä jatkoin eteenpäin. Tarkoituksena oli tehdä vain pieni lenkki, mutta kotiin päästyäni kilometrejä oli kertynyt yhteensä 9. Ei huono viikon aloitus siis ;)

Aurinko paistoi, tuulta ei ollut yhtään ja vain alamäissä kävi pieni lämmin tuulahdus. Mutta pitää nauttia kesäisistä säistä niin kauan kuin niitä riittää.

Lukupäiväkirjaan.

Juha Itkonen; Hetken hohtava valo

Kerran kuviteltu tulevaisuus muuttuu nykyisyydeksi ja nykyisyydestä versoo uusi tulevaisuus. Miten siihen voisi olla uskomatta?

Viime vuonna Kohti -romaani sai minut ihastumaan Itkosen kirjoitustyyliin, joten kun Hetken hohtava valo löytyi kirjastosta oli minun se pakko lainata, tietenkin.

Kuten edellisenkin kohdalla kirjoitin, ei aihe tässäkään sinänsä ollut mitenkään erityisen yllätyksellinen. Tavallinen suomalainen perhe, kolme sukupolvea, perheen jäsenten erilaiset elämät, tavat katsoa ympäröivää maailmaa. Ei mitään kovin erikoista.
Mutta silti tässäkin romaanissa oli sitä jotain. 511 sivua piti sisällään kuitenkin niin paljon ja olisin voinut lukea vielä enemmänkin, sillä Itkosen kirjoitustyylissä vain on jotain hyvin erityistä. Se menee niin syvälle, se koskettaa.

Hetken hohtava valo on samanaikaisesti suuri ja intiimi sukupolvitarina. Siinä ei ole kyse vain ajasta tai aikakaudesta, ei pelkästään yhden perheen kohtalosta, vaan jostakin suuremmasta - jokaisen elämän ainutkertaisuudesta.

Vaikka Itkonen sai minut taas kerran haltioitumaan, niin on minulla romaanista pientä kritiikkiäkin, sillä ollakseni aivan rehellinen, siinä oli aivan liikaa kodinkone- ja elektroniikkatietoutta. Tiedän että aikakautta pitää tuoda esille tunnistettavien yksityiskohtien kautta, mutta liika on liikaa. Ja tiedän, että perheen isälla oli radioliike, jonka ympärillä hänen elämänsä pyöri, mutta itse en olisi sitä kaikkea nippelitietoa tarvinnut. Välillä  ajattelin vain, että ainakin kirjailija on osannut käyttää wikipediaa...

Toiseksi romaani ei ollut niin kiinteä kokonaisuus kuin olisin toivonut. Siinä käydään läpi niin pitkä ajanjakso vuosikymmenestä toiseen, että minulle se jäi välillä kyllä hieman hajanaiseksi sillisalaatiksi. Että sitä olisi voinut kuitenkin tiivistää jotenkin niin, ettei tätä tunnetta olisi tullut. Hyvä sanoa näin täältä ruudun takaa kun en itse ole tuota viisisatasivuista romaania ollut kirjoittamassa.

Mutta en voi sanoa, että kirja olisi jättänyt minua kylmäksi. Tuttuun Itkosen tapaan siinä oli sitä jotain sitten kuitenkin.

Lukupäiväkirjaan.

Gary Chapman; Rakkauden tekoja

Rakkauden tekoja -teos sisältää innostavia tositarinoita ihmisistä, jotka ovat avioliiton ja perhesuhteiden ongelmien keskellä päättäneet osoittaa rakkautta käytännössä - siitä huolimatta, että rakkaus tunnetasolla on kenties jo haihtunut. Pienet hyvät teot ovat usein avanneet tien myös rakkauden tunteille ja ihmissuhteiden eheytymiselle.

 Täytyy kyllä sanoa, että kirja oli innostava. Se ei ollut niin sanottua opetuskirjallisuutta, vaan siinä lähestyttiin aihetta käytännön kokemusten, tosielämän tarinoiden kautta. Neljäkymmentä tarinaa rakkaudesta tai oikeastaan sen puuttumisesta ja kuinka vähitellen rakkaus nousee esiin, jos niin vain haluaa.

Ehkä yksi kirjan tärkeimmistä asioista oli se, että rakkaus ei perustu siihen millaisia muut ihmiset ovat, vaan että rakkaus alkaa minusta itsestäni. Joskus rakkaus vaatii myös työtä, joskus hieman enemmänkin. Mutta ehkä juuri siksi, rakkaus on niin paljon enemmän kuin se, mitä luemme kirjoista tai näemme elokuvista. Rakkaus on oikeaa elämää.

Tarinat osoittavat, että rakkaus ei ole vain tunteen, vaan myös tahdon asia. Rakkaus on ennen kaikkea tekoja.

Lukupäiväkirjaan.

Roope Lipasti; Rajanaapuri

Rajanaapuri on kertomus kahdesta miehestä, naapurista joka tekee ja kertojasta joka ei tee. Kertojalla on asiat hyvin ja järjestyksessä: hän katselee valmistalonsa ikkunoista, miten naapuri ryhtyy tuumasta toimeen. Kertoja seuraa kiikareillaan naapurin kuutta lasta ja ihanaa vaimoa, jota ei tietenkään pitäisi katsella.

En tiedä mitä kirjasta kertoisin. Se oli ihan hyvä, välillä jopa hauskakin. Mutta silti.
No, jos on lukenut koskaan Kotivinkkiä ja Lipasti kolumnia, niin tämä kirja on tavallaan jo luettu ja nähty. Lipastin kolumnit toimivat, tuovat hymyn kasvoille ja saavat jopa nauramaan, mutta jos niitä kolumneja lukee 231 sivun verran se alkaa puuduttaa.

Sillä juuri siltä se tuntui. Kokoelmalta Lipastin kolumneja enkä ole varma toimiko se.
Kirjan päähenkilö, naapuri, on varmasti tarkoituksella kuin kirjailija itse, tee se itse -mies, suurperheen isä ja jonkin sortin humanistityöläinen. Silmälasit ja kaikki.

Jos on tottunut ostamaan 1248 litraa maitoa vuodessa, on varmaan vaikeaa säätää suhteellisuudentajua muissakaan asioissa.

 Mutta kyllä tämä kirja tuli luettua ja se oli tarpeeksi kevyttä luettavaa kun ei väsymykseltään jaksa tehdä oikeastaan mitään. Ehkä oivallinen kesälukeminen, mutta jos olet lukenut Lipastin kolumneja Kotivinkistä en ehkä kirjaa sitten kuitenkaan suosittele. Kannattaa pitäytyä niissä kolumneissa.

Juoksuaskeleita.

Kevään ensimmäinen juoksulenkki ja hyvältä tuntui.
Ja mikä parasta, oli hienoa huomata etten ollut aivan rapakunnossa. Itse asiassa viime kesään verrattuna kunto on jopa parantunut, joten syksyn ja kevään kuntojumpat ja soololattaritunnit ovat tehneet tehtävänsä!

Tämä blogi taitaa jatkossa painottua enemmänkin luettuihin kirjoihin, ruokaan ja liikuntaan, joten tässä ensimmäisenä liikuntaa.

Lenkki siis oli kevään ensimmäinen. Edellisen kerran olen juossut viime syksynä ja pitkin kevättä asfaltti on vähitellen alkanut poltella kenkien alla. Ostinpahan sitten muuton jälkeen myös kunnon lenkkarit juoksua varten ja niillä rullasikin hyvin, varsinkin kun olen jaksanut kärsivällisesti käyttää niitä kaikessa muussa, jotta saan ajettua ne sisään ennen juoksulenkkejä.

Tämän päivän nippelitiedot:
Yhteensä: 30 min, 3,9 km.

Kunto ei vielä ole niin hyvä että juoksisin putkeen monia kilometrejä, joten intervalliharjottelulla meni tämäkin lenkki:
Kävelyä 1km
Juoksua 1,5 km
Kävelyä 0,3 km
Juoksua 1 km
Kävelyä 0,1 km

Ja erittäin ylpeä olen siitä, että lenkki sisälsi enemmän juoksua kuin kävelyä! Eikä alussakaan itse asiassa olisi ollut aivan noin pitkää kävelyrupeamaa jos en olisi halunnut päästä metsäpoluille piiloon ennen kevään ensimmäisiä juoksuaskeleita. Paluumatkalla sitten juoksin jo ihmisten ilmoillakin ;)

Lukupäiväkirjaan.

Vanessa Diffenbaugh; Kukkien kieli

Nuori ja koditon Victoria kohtaa kukkatorilla miehen, joka hänen laillaan tuntee kukkien kielen. Mies ojentaa Victorialle mistelin: ylitän kaikki esteet. Heistä tuleekin rakastavaiset - mutta vain hetkeksi, sillä Victoria osaa kertoa tunteistaan vain kukkien kielellä. Hänen on kuljettava syvälle omaan menneisyyteensä ennen kuin hän kasvaa omaksi itsekseen.

 Sanotaanko näin, että takakannen teksti ei ollut kovinkaan houkutteleva. Olisin voinut jättää kirjan hyllyyn, mutta jokin sai minut nappaamaan sen mukaani ja lainaamaan.
Ja onneksi lainasin.

Kirjan kantavana teemana oli siis kukat ja niiden kieli. Oikeastaan siis se, kuinka jokaisella kukalla on oma merkityksensä ja kukkakimppuja tulkitaan viesteinä. Vicotrialla on tämä kukkien kieli hallussaan ja se vaikuttaa hänen omaan kohtaloonsa, mutta hän huomaa myös voivansa sen avulla auttaa muita.

Vaikka rakkaus ja sen vaikeus olivatkin kirjan keskeisenä teemana kukkien lisäksi, sisältää se kuitenkin syvemmän tarinan sisäisestä kasvusta ja vastuun ottamisesta. Pelosta ja rohkeudesta. Siitä kuinka joskus pitää uskaltaa ottaa riski, vaikka se saattaisikin tuottaa tuskaa myöhemmin.

Diffenbaughin kerronta vie mukanaan. Hän onnistuu loistavasti kuljettaessaan tarinaa kahdella eri tasolla, Victorian lapsuudessa sekä nykyhetkessä. Lopulta nämä kaksi kietoutuvat yhdeksi ainoaksi tarinaksi.

Diffenbaugh on itse toiminut sijaisvanhempana ja hän on opettanut nuorille taidetta ja kirjoittamista pienituloisten perheiden asuinalueella. Ja tämä kokemus näkyy kirjassa, sillä koditon Victoria ja hänen ongelmansa ovat hyvin todentuntuisia.

Mutta parasta kaikessa on kuitenkin se, että Victoria uskaltaa lopulta elää!

Eilen hain muuttolaatikot ja meidän olohuoneen sisustus meni uusiksi. 

Onneksi laatikot sentää ovat sävy sävyyn olohuoneen taulujen kanssa, niin ei ihan häiriiny tämä meidän tasainen elomme ;)

 Ja päätin antaa piilomainonnan olla, sen verran hyvää palvelua eilen sain kyseisestä yrityksestä.

Lapsia laatikot eivät haittaa. Tuoli seisoo aika pitkälti keskellä olohuonetta, mutta sellaista se on. Laatikoita on joka nurkassa. Vielä enemmän tyhjillään, mutta vähitellen ne täyttyvät. Kuten tänään. Pitäisi lukea ruotsiksi taas ne suunnitellut viisi sivua. Päätin että yksi sivu lukemista, yksi laatikollinen pakkaamista. Tukevat hyvin toinen toistaan. Kun pää alkaa hajota lukemisesta pääsee pakkaamaan ja kun pakkaaminen tympii pääsee lukemaan...

Mikään ei muuten ole lohduttomamman näköistä kuin tyhjä kirjahylly. Toisaalta pakkaaminen on ollut avartavaa, sillä hyllystä löytyi uskomaton määrä kiinnostavia kirjoja, joita en todellakaan ole vielä(kään) lukenut. Ehkä sitten kun ne uudessa kodissa on takaisin hyllyssä...

Seuraavat päivät, eli melkein viikko menee tiiviisti pakkaamisen ja muuttamisen ympärillä. Mutta pitää yrittää ottaa taukoja väliin. Ja mennä lasten kanssa ulos. Varsinkin kun keskimmäinenkin ilmoitti eilen, että haluaisi pyöräillä. Viime kesänä pojan sai pyörän päälle vain pakottamalla, joten tätä tilaisuutta ei kannattaisi hassata. Ja lasten takia on pakko yrittää ehtiä antaa aikaansa myös heille. On tämä muuttaminen stressaavaa noillekin.

Nyt on aamupala syötynä, loistava kirja luettuna ja olisi aika ryhtyä päivän puuhiin. Varsinkin kun jätin kouluun menon tänään väliin juuri siksi että saisin mahdollisimman paljon tehtyä..

Päätin vakaasti, että tänään vain yksi mukillinen kahvia riittää, mutta nyt oli pakko pyörtää pyhä päätökseni. Olen lukenut Lärandets grunder -kirjaa kokonaisen sivun ja siinä vaiheessa aivoni ovat huutaneet armoa jo hetken aikaa. En kyllä ihan oikeasti selviä tästä hengissä ilman kahvia.
Mutta jos jotain positiivista niin olen ainakin ymmärtänyt asian, mistä lukemassani kerrotaan. Se kai se on tärkeintä.

Mutta olenpahan tähän mennessä pyöritellyt jo pyykkejäkin ja miettinyt muuttojuttuja myös. Kummasti ruotsiksi pänttäämisestä kaipaa taukoja. Ja usein.

Ohhoo. Jopas onkin ollut reipas päivä tänään.
Kuopus yhdeksän aikaan hoitoon, minä kotiin juomaan uutta mukillista kahvia. Kasvatustieteiden kimppuun, välillä pyykkiä koneeseen, lukemista, pyykit kuivumaan ja tämä muutamaan kertaan, minä kun urakoin noita talvivaatteita hieman pois eteisestä. Ja sitten taas lukemista, lounas ja lukemista. Hieman eteisen kaapista tavaraa kierrätykseen ja roskikseen ja sitten taas hieman lukemista.
Ja sitten yksi monistenivaska kasvatustieteitä on luettu läpi. Keskimmäinen on tullut kotiin, esikoinenkin hetken päästä.

Päätän hengähtää. Kesken oleva kirja käteen ja sohvalle lukemaan hetkeksi aikaa, kylläpäs tekikin hyvää.

Ja sitten kuopus päiväkodista kotiin. Kaksi nuorimmaista jää pihalle leikkimään, esikoinen suuntaa kaverilleen. Keitän mukillisen kaakaota ja heitän lehdistä kerättyjä reseptejä pois.

Nyt on kaalikääryleet uunissa, ihan ukkokultaa ajatellen ne väkersin.
Lapsille kaali on aika pitkälti hyi-en-syö -luokkaa, joten perunamuussi ja jauhelihakastike on myös tuloillaan.

Pitäisi harkita aloittaa viimeisen kasvatustieteiden kirjan lukemista, mutta ruotsinkielinen opus ei oikein meinaa houkutella tarttumaan itseensä...
Mutta ehkä se siitä.

Liikuntapäiväkirja vko 16

Maanantai: Aikuinen-lapsi -liikunta; 45 min
Tiistai: Kuntojumppa; 1 h
Keskiviikko: -
Torstai: Kehonhallinta; 1 h
Perjantai: -
Lauantai: Kävely; n. 2,5 km
Sunnuntai: -

Taas yksi ihan mukavan liikunnallinen viikko takana, vaikka ainahan sitä voisi enemmänkin oman kroppansa eteen tehdä.

Keskiviikon soololattarit jäivät väliin kasvatustieteiden tentin vuoksi, mutta muuten normaalijumpat tuli käytyä. Kuivat tiet ja sulaneet lumet ovat saaneet juoksujalan vipattamaan, tekisi niiiin mieli päästä juoksemaan. Mutta vanhat ja huonot lenkkarini heitin pois jokunen aika sitten ja uudet päätin ostaa vasta muuton jälkeen joten jalkaa saa vipattaa vielä reilun viikon. Pyörän kumit kyllä voisi pumpata ja käydä joku päivä polkasemassa pienen lenkin...

Aamulla mietittiin että olisi kiva tehdä tänään jotain kivaa yhdessä. Ei vain olla täällä kotona kuten yleensä ja tehdä kuka mitäkin.
Ja sitten saatiin yksi älyvapaimmista ideoistamme taas.
Ideakin kyllä oli, sillä kun muutetaan rivitalosta kerrostaloon tuo grilli jää vähän niin kuin turhaksi kapistukseksi ja taitaapa kerrostaloissa yleensä järjestyssäännötkin nuo grillaamiset kieltää. Ja sitten kerrostalosta omakotitaloon vuosi sitten muuttanut äitini on kaipaillut grilliä täksi kesäksi..

Joten eiköhän me keksitä että ajellaanpas tänään pohjanmaalle grilli viemään. Lapset autoon, jossain välissä matkaa pysähdyttiin ostamaan aamupalaa ja jatkettiin matkaa. Äiteen luona ruoka ja kahvit ja sitten aika pitkälti takaisin autoon ja kohti kotia. Kilometrejä yhteensä reilut 700, joten pieneksi päiväajeluksi se oli ihan hullua tietenkin.

Mutta.
Meidän lapset ei ole moksiskaan autoilusta, on sitä ennenkin ajettu pitkiä päivämatkoja. Ja hei, äitee sai grillin ja uunituoreen kirjan ja me aika pitkälti vietettiin perheenä yhdessä aikaa istuttuamme tänään yhdessä autossa reilut kahdeksan tuntia saman päivän aikana.
Ja kotimatka oli ihan huippu. Hekotettiin ihan hulluna ja kaikilla oli hauskaa. Meikäläisellä tuntui jo vatsalihaksissa kaikki se nauraminen...

Joten. Ehkä ideana ihan hullu, mutta ihan huippujuttu meille. Eikä me nyt joka viikonloppu samaa tehtäisi, mutta tähän saumaan sopi paremmin kuin hyvin. Tästä alkaa muuttorumba, joten tämä oli hyvä lataus sitä ajatellen...

Eli älyvapaat ideat kunniaan!

Ai niin. Mä aika pitkälti ostaisin tämän. Harmi ettei ukkokulta vielä ihan innostunut...

Lukupäiväkirjaan

Linda Olsson; Sonaatti Miriamille

Ääni ei aina ole hiljaisuuden vastakohta. Ääni voi myös ulottua hiljaisuuden kuilun yli, kätkeä sen alleen. Ehkä minun musiikkini tapauksessa oli juuri niin. Loin sitä peittääkseni hiljaisuuden.

 Yksinkertaisesti kerrottuna kirja kertoo Adam Ankerista, säveltäjästä ja muusikosta, joka on menettänyt elämänsä tärkeitä ihmisiä enemmän kuin olisi tarvinnut. Tarina alkaa maasta poimitusta pinnistä, jonka kautta muistot ryöppyävät hänen mieleensä.
Uudessa-Seelannissa asuva Adam matkustaa menneisyyteensä askel kerrallaan. Ensin Krakovaan, sitten Ruotsiin ja sen aivan erityiselle saarelle. Ja menneisyys alkaa avautua Adamille askel askeleelta, kunnes hän löytää kaiken sen, jonka on joskus menettänyt.

Tiedän että juoniselostukseni kuulostaa hyvin typistetyltä. Se on juuri sitä, sillä en halua kirjoittaa juonta auki. Haluan että jokainen lukija saisi saman lukukokemuksen kuin minä. Oivaltamisen iloa ja uusia löytöjä. En halua kertoa yksityiskohtia, sillä ne ovat niin mielenkiintoisia, että jokaisen täytyy elää ne läpi itse.

Kuten rivien välistä voi lukea, minä pidin kirjasta.
Erityisesti pidin sen kerrontaratkaisusta. Minä-kertojasta, joka toi tarinaan aivan valtavan intensiivisyyden. Tämä ratkaisu imaisi ainakin minut lukijana mukaan ja minun oli vain pakko lukea eteenpäin.
Kertojaääni pääsee siis kirkkaasti ykköspallille, mutta ei tarina ja sen vähittäinen rakentuminen jää paljoakaan vähemmäksi.
Kirjan viimeisillä sivuille Olsson kertoo joutuneensa tekemään valtavan taustatyön erityisesti musiikkipuolen tietämyksen suhteen. Kirjaa lukiessa en olisi koskaan uskonut hänen rakentaneen kaiken sen aivan uuden tiedon pohjalta, niin uskottavasti kaikki se oli tarinaan saatu istutettua.

Mutta jottei tämä menisi pelkäksi kehumiseksi niin on minulla hieman kritisoitavaakin.
Mielestäni kirjan viimeisten osien kertojaäänen vaihtuminen ei ollut onnistunut. Se oli mielestäni liian suuri muutos ja tuli mukaan liian lopussa. Ehkä jos tämä toinen ääni olisi puhunut tasaisesti läpi koko kirjan omalla vuorollaan se olisi voinut onnistua. Nyt se tuntui vain niin...no, rikkovan sen intensiivisyyden, joka kantoi koko tarinan siihen saakka. Olisin halunnut lukea kirjan loppuun asti Adamin näkökulmasta...

Ja toinen kritiikki liittyy kirjan loppuratkaisuun. Tuntuu että lopussa tuli valtava kiire. Asiat kerrottiin liian nopeasti ja aivan viimeinen luku oli kuin irrallinen kaikesta muusta. Ehkä se oli tarkoitettukin niin, mutta minuun se ei toiminut. Muuten loistavasti kirjoitettu kirja loppui kuin seinään, aivan kuin oltaisiin hitaan kävelyn jälkeen otettu valtava loppukiri ja juostu niin kovaa kuin mahdollista. Olisin halunnut kävellä loppuun saakka...

Mutta pienoisista kritiikeistä huolimatta pidin kirjasta. Pidin todella paljon!

Tähän mennessä on menossa jo aamun toinen kahvimukillinen (ja nyt puhutaan melkein 0,5 litran vetoisesta mukista...) ja ehkä tässä vähitellen alkaa heräillä.
Ja jaksaa ryhtyä työhön.
Huomenna on kasvatustieteiden tentti, mutta en oikeastaan jaksa stressata siitä. Toisaalta tämä on ollut oikeasti mielenkiintoinen kurssi sisältönsä puolesta joten luotan siihen että paljon asiaa olisi jäänyt mielen perukoille pitkin kurssia...

Eilen vein suuren pahvilaatikollisen leluja, kirjoja ja pelejä päiväkodille ja kyllä ne saivatkin kiitollisen vastaanoton. Vielä tänä aamunakin hoitajat kiittelivät kuinka hyväkuntoisia leluja olin antanut. No, huonot heitin roskiin.... ;) Ja jäi niitä meillekin edelleen ihan tarpeeksi...

Muuton suhteen on ärsyttävä vaihe menossa. Kun tavaroita on menty läpi niin ettei pois heitettävää löydy enää paljoakaan. Ehkä. Kaatiskuorma tehdään vasta ihan loppumetreillä joten ne roinat joita sinne kuskataan roikkuu mukana loppuun asti. Ja muuttolaatikot haetaan kaiketi vasta viikonloppuna tai ensi maanantaina, joten nyt vain oikeastaan odotellaan. Toisaalta olisi kamalan kivaa jos niitä laatikoita voisi täyttää vähitellen eikä sitten viimeisellä viikolla kauhealla kiireellä...

Mutta nyt on pakko mennä lukemaan. Ehkä se tentti menee kuitenkin hieman paremmin pienen kertauksen jälkeen...

Liikuntapäiväkirja vko 15

Maanantai: Aikuinen-lapsi -liikunta; 45 min
Tiistai: Kuntojumppa; 1 h
Keskiviikko: Soololattarit; 1 h
Torstai: -
Perjantai: -
Lauantai: xbox adventures; 1 h
Sunnuntai: -

Tarkkasilmäisimmät huomaavat että edeltävä viikko jäi välistä. Ja niin jäikin. En viitsinyt tänne laittaa tyhjää riviä, sillä edeltävän viikon liikuntasaldot nolla. Pitkittynyt flunssa, järkyttävä stressi ja kaikki muu saivat aikaiseksi sen, ettei oikein ollut energiaa liikuntaan. Sinänsä tyhmää koska liikunnasta tunnetusti saa kummasti energiaa.

Mutta tämä viikko alkoi jo tuttuun tapaan ja tuntuikin ihanalta liikkua taas!

Tiistain kuntojumpassa oli edelleen keppijumppaa ja kyllä se vain oli taas tehokasta. Ja mikä parasta, keppiä apuna käyttäen onnistun vatsalihaksissa (ja se tuntuu nyt parin päivän jälkeenkin...) ja se on hyvä se. Pitäisi hyödyntää keppiä myös täällä kotona..

Keskiviikon soololattareihin menin hieman epäröiden. Kun väliin on jäänyt niin monta kertaa ja ajattelin olevani ihan kuutamolla. En nyt ihan ollut kuitenkaan ;) Oli oikeasti hienoa huomata kuinka askelsarjat sun muut ovat jääneet tuonne selkäytimeen. Että jalat tottelivat ja pysyin kutakuinkin menossa mukana. Samba oli ehkä helpoin, paso doble on ollut alusta lähtien hankala (mutta mielenkiintoinen!) ja jivessa meinasi kunto loppua kesken. Huomaa, että tuli parin viikon tauko liikuntaan...

Lauantaina pelattiin pitkästä aikaa ukkokullan kanssa xboxilla ja vaikka en pelaamista yleensä liikunnaksi miellä niin nyt on jo pakko mieltää ;) Tunti meni ja hiki valui, hypittiin, pompittiin, huidottiin ja kyykittiin. Ja lopuksi olin itse jo niin veto poissa että hyvä kun kädet enää liikkuivat. Eli kai se pelaaminen joskus sitten on myös liikuntaa...

Meillä on vihdoin ja viimein asunto. Kolmio, mutta väliaikaisena asumuksena se toimii loistavasti.
Väliaikaisena, sillä meidän unelmamme on yhtä askelta lähempänä toteutumistaan ja se on kyllä jännittävää!

Mutta nyt on helpompi pakata kun tietää mihin on menossa joten puuhaan vain...

Tuskan parahdus...

Nämä on niitä hetkiä jolloin joisin jotain alkoholipitoista jos joisin yleensäkään, polttaisin tupakan jos toisenkin, jos polttaisin yleensäkin.
Kuten on kuulunut, olen paahtanut kasvatustieteiden artikkeleiden parissa viime aikoina. Joo-o. Ja olisi pitänyt tarkastaa oppimisympäristöstä mitä tarvitsee lukea.
Ei meinaan todellakaan kaikkea.
Että viime päivät kun olen istunut ja paahtanut, olisin voinut tehdä paljon muutakin. Jotain hyödyllistä. Olen lukenut kutakuinkin viisitoista artikkelia kun olisi tarvinnut lukea neljä.
Lohduttaa edes hieman se että opiskelukaveri oli toiminut samoin, lukenut turhaan siis.

Mutta joo. Se ruotsinkielinenkin oli siis poissa laskuista. Arvatkaapa vain yritinkö saada kahlattua sitä läpi tänään...

Luulenpa että tänään on paras lopettaa opiskelut tähän. Ihan vain turvallisuussyistä.