Lukupäiväkirjaan...

Alexandra Salmela; 27 eli kuolema tekee taiteilijan

Angie on 27-vuotias ja päättää kuolla kuulaisana idoliensa Kurt Cobainin, Jim Morrisonin, Janis Joplinin ja Jimi Hendrixin lailla ennen 28. syntymäpäiväänsä.

Siinä romaanin idea lyhyesti. Angie siis lähtee Suomeen kirjallisuudenopettajansa omistamalle paikalle ja aitoo löytää sieltä sitä jotain, mikä tekisi hänestä taiteilijan. Jotta hän voisi kuolla kuten idolinsa.
Kaikki ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista, ei suinkaan. Mutta enempää en kerro. Jokainen voi lukea kirjan itse.

Eräs mainitsemisen arvoinen seikka on kirjan moniäänisyys. Sen kertojina on niin Angie itse, mutta myös Herra Possu, auto sekä talon kissa. Alussa tämä häiritsi minua suunnattomasti, mutta loppua kohden se alkoi tuntua aina vain normaalimmalta ja luonnolliselta. Ja se ehkä lopulta teki kirjasta mielenkiintoisen, sillä lelupossun havainnot maailmasta saattavat olla hieman erilaiset kuin ihmisen...

27 eli kuolema tekee taiteilijan on Salmelan esikoisromaani ja kehuttu sellainen.

Lukupäiväkirjaan

Juha Itkonen; Kohti

Tuntuu, että kirjoitan usein tähän alkuun syyn miksi olen lukenut kyseisen kirjan. Niin nytkin.
Etsin Itkosen tuotantoa käsiini luettuani hänestä ensin monenmonta lehtihaastattelua. Niistä olen saanut hänestä jokseenkin sympaattisen ja maanläheisen kuvan. Ja sepä saikin kiinnostumaan myös hänen tuotannostaan. Ja vaikka Itkosta on kehuttu paljon, niin se ei aiheuttanut minulle häiritsevää ennakkoasennetta kirjaa kohtaan...kerrankin kirjailija, joka on niin normaali. Ei tee itsestään numeroa (tai ainakin sellainen kuva minulle hänestä on syntynyt).

Välähdys televisiokuvasta tsunamin runtelemasta Thaimaasta. Julia on siinä, kuvan vasemmassa laidassa, epäselvänä mutta elävänä. Vuosi sitten kadonnut Julia - tytär, joka jätti vain kirjeen pöydälle ja lähti.

Isä ja veli lähtevät joulun alla Thaimaahan tarkoituksenaan tuoda Julia takaisin kotiin. Kun perheenjäsenet viimein kohtaavat, aalto nostattaa pintaan elämän mittaiset jännitteet.
On helppo kritisoida toisen kirjoittamaa. Että ei niin omaperäinen idea. Tytär ja sisko katoaa. Hänestä näkyy välähdys uutisissa ja sinne lähtevät perässä isä ja veli.
Mutta aina ei tarvita niin omaperäistä ideaa. Ei jotain suurta ja järisyttävää. Joskus se tavallinen riittää. Jos osaa kirjoittaa, kuten Itkonen tuntuu osaavan.

Yli neljäsataa sivua ja aikaa kuluu vain muutama päivä. Siinä on sitä, mitä ihailen. Ja vaikka konkreettisesti ei tapahdu paljoakaan, avautuu lukijan eteen monikerroksinen kudelma jokaisesta henkilöstä ja nämä välähdykset avaavat taas hieman lisää nykyhetken tarinaa. Miksi he ovat juuri siinä ja miksi niin solmussa. Henkilöiden sisäinen maailma on voimakas ja vie mukanaan. Sinne vain sukeltaa mukaan.

Että ei Itkosta ole kehuttu turhaan. Nähtävästi itsekin yllyn kehumaan. Mutta se, miten hän solmii tämän näennäisesti yksinkertaisen kudelman kokoon tehden siitä niin monikerroksisen ja syvän. Sitä ihailen.

Lukupäiväkirjaan

Marjo Näkki; Hepoa Tallinnaan

Täytyy tunnustaa, että kirjan nimi se houkutteli ensimmäisenä. Mielleyhtymä tiettyyn valkoiseen aineeseen oli varma ja sitähän siinä vähän haettiinkin. Jo kirjan nimi siis antaa viitteitä kirjan sisällöstä, huumori kukkii ja kielellä leikitään.

Yksinkertaisuudessaan kirja on STT:n toimittajan omakohtainen kertomus elämästään Tallinnassa kahden vuoden ajalta, jolloin hän toimi ulkomaan kirjeenvaihtajana. Sen jälkeen...enpäs kerrokaan.

Näkki kuvaa elämää tiedonvälityksen kulisseissa niin riemukkaasti, että välillä ei tiedä, lukeeko hykerryttävää mediasatiiria, kiinnostavasta näkökulmasta kirjoitettua kuvausta Baltian nykytilanteesta vai vetävää viihderomaania nuoren sinkkunaisen seikkailuista ulkomailla.

Siinäpä se yksinkertaisuudessaan vaikka hieman kyllä väittäisin takakannen liioitelleen. Kirja oli hyvä, täytyy myöntää. Ja nauroinkin usein. Välillä ihailin kirjoittajan kielenkäyttöä, sitä ilotulitusta, jota hän sai sanoillaan aikaan. Huumori oli onnistunutta ja kirjoittaja hallitsi sen, mutta välillä en tiennyt olisiko pitänyt nauraa vai itkeä. Osa teksteistä oli, niin, ihan ok, mutta en aina saanut niistä kiinni. Onneksi kuitenkin enemmistö tekstistä oli sitä onnistunutta. Ja suurena plussana oli se, että kirjoittaja oli uskaltanut laittaa itsensä täysillä peliin. Siinä hän oli onnistunut ja sitä ihailin.

Ja lukisin Näkin tekstejä vielä lisääkin. Seuraavaa kirjaa odotellessa siis...

Kuten huomaa on blogini elänyt hiljaiseloa. Hyvin hiljaista eloa, sillä edes lukupäiväkirja ei ole päivittynyt. Syynä siihen on ollut se, etten ole ehtinyt oikeastaan lukea.

Opiskelut ovat teettäneet töitä niin paljon, että välillä on hirvittänyt. Välillä olen ollut todella stressaantunut, mutta onneksi niissä tilanteissa tajunnut, että kyse on vain koulusta, ei sen vakavammasta. Tein periaatepäätöksen siitä, ettei aina tarvitse pingottaa. Että tietyistä kursseista minulle riittää se, että pääsen läpi.  Joskus on vain pakko opetella hellittämään.

Siihen samaan on myös joulu välillä stressannut kun valtava koulutöiden määrä tuntuu vievän kaiken ajan. Missä välissä sitä ehtisi vielä laittaa jouluakin. Kunnes yritän taas muistuttaa itselleni, että kyse on vain joulusta, ei sen vakavammasta.

Tänään tein periaatepäätöksen sään nähdessäni. Jätin kasvatustieteiden kokoontumisen väliin, sillä en halunnut lähteä tuohon säähän ajamaan, siihen valtavaan ruuhkaan, mikä takuuvarmasti oli odottamassa. Jos talvi on taas yllättänyt autoilijat ja kolareita tapahtuu, niin olen ainakin itse poissa sieltä peltien kolinasta. Nyt käytänkin sitten päivän hyödykseni ja teen kouluhommia ahkerasti ja siivoan. Kuopuskin sai tänään kotipäivän, joten siivouskaverikin löytyy...

Lukupäiväkirjaan

Silja Mäki ja Pirjo Arvola (toim.): Satu kantaa lasta

Kimmokkeen tämän kirjan lukemiseen sain koulusta, kun opettaja toi näytille kirjallisuusterapiaa koskevaa kirjallisuutta. Kirjastosta löysin samaisesta hyllystä myös tämän satuterapiaa käsittelevän teoksen.

Teoksessa perehdytään satuterapiaan sekä ennalta ehkäiesvänä että hoidollisena toimintana ja se on ollut ensimmäinen Suomessa ilmestynyt lasten ja nuorten kirjallisuusterapiaa käsittelevä käytännönläheinen opas.

En tee teoksesta mitään syväluotaavaa analyysia. Totean vain, että se sai innostumaan kirjallisuus- ja satuterapiasta vielä enemmän. Teos on kattava katsaus satuterapian eri muotoihin ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin.

Lukupäiväkirjaan...

Nina Honkanen; Joka kymmenes vuosi

Kirja kertoo Ainon ja Pekan tarinan. He takaavat 1980-luvun lopulla Ainon vanhempien asuntolainan ja päätyvät lopulta sen makssajiksi. Parikymppiset opiskelijat joutuvat tilanteeseen, johon heillä ei ole koulutusta tai työkaluja. Mutta he eivät aio lannistua.

Tuttu asetelma. Niin monta lehdestä luettua haastattelua lainojen takaamisista ja niiden mukanaan tuomista painajaisista. Ei ehkä mikään erikoisin aihe romaanille, mutta takuuvarmasti aihe, joka on koskettanut monia suomalaisia.

Yhden suvun onnettomuus kasvaa yleiseen oikeuden ja kohtuuden etsimiseen. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin kuvaus pienen ihmisen taistelusta kapitalistisessa todellisuudessa, jossa ihmisyys on menettämässä arvonsa.

Kirjaa ei ehkä nosteta kirjallisuutemme kaanoniin, mutta sillä on oma paikkansa kirjallisuutemme joukossa. Se antaa äänen monelle unohdetulle takaajalle, joka kärsii ongelmiensa keskellä ehkä vielä tänäkin päivänä. Ja jotta teksti ei menisi aivan paatokselliseksi paasaamiseksi todettakoon vielä, että Honkasen teksti on sujuvaa ja tarina vei mukanaan. Loppu sai hymyilemään, kaikesta huolimatta.

Nyt vähitellen ymmärrän miksi esimerkiksi kirjailijoilla usein on työhuone kodin ulkopuolella.
Nyt minullakin on sellainen...tavallaan.
No ei. Meillä on kotona meneillään putkiremontti (onneksi käyttövesiputket vain, jotka menevät pinnassa...), joten en ajatellutkaan jäädä työskentelemään sen metelin sekaan.
Ajattelin mennä kirjastoon, mutta isäni sanoi, että sen kun menen hänen luokseen kun on itse kuitenkin päivät töissä. Ja täällä minä nyt sitten olen.
Väitän, etten kotonakaan tee mitään turhia, mutta kummasti täällä olen ollut paljon tehokkaampi. Olen tehnyt systemaattisesti kouluhommia ja muita projekteja eteenpäin ja aikaa tuntuu riittävän.

Aikaisemmin kirjailijoiden haastatteluita lukiessani ihmettelin miksi kummassa nyt pitää vuokrata työhuone kun koti on päivät tyhjillään mahdollisen muun perheenkin ollessa muualla.
Mutta en ihmettele enää.
Ehkä se on se, että täällä en mieti, mitä kotona pitäisi tehdä. En mieti pyykin pesua tai tiskejä. Tai sitä ja tätä. Vaan keskityn olennaiseen. Itse tekemiseen.
Onko se sitten itsehillinnän puutetta kun en kotona pysty sulkemaan muuta maailmaa ympäriltäni, vaan siellä se kaikki muu on koko ajan läsnä.

Ehkä kyse on mielikuvista.
Nyt kuvittelen istuvani työhuoneellani. Keitän hieman kahvia ja työskentelen tehokkaasti. Kun kello on tarpeeksi paljon lähden hakemaan kuopuksen päiväkodista ja menemme yhdessä kotiin, missä pojat jo odottavatkin. Tulen vähän niin kuin töistä kotiin.
Miksi en sitten voisi kuvitella kotona olevani työhuoneellani, istuessani työhuoneessa, joka siellä ihan oikeasti on. Siellä en istu olohuoneen tai makkarin nurkassa, vaan minulla on huone, mihin olen levittäytynyt materiaaleineni.

Mutta juuri nyt minulla ei ole vastausta ah niin syvälliseen kysymykseeni.
Työhuoneeni vaikenee tältä erää ja jatkan tehokasta naputteluani. Näppäimistö laulakoon!

Sataa lunta. Ja minä istun tässä koneen ääressä kuuntelemassa kasvatustieteiden verkkoluentoja. Pakko kahlata niitä läpi, jotta ehdin alle kahden viikon kuluessa käymään kaiken sen tuntimäärän läpi.
Hieman stressitasoa laski se, että päätin, etten todellakaan suostu stressaamaan. Oikeasti. Kyse on kuitenkin kasvatustieteissäkin vain tutkimuksen tekemisestä ja sen ymmärtämisestä. Edelleen toitotan itselleni, että kunhan pääsen läpi, se riittää.

Sataa lunta. Ja vaikka en ole talvi-ihmisiä,  niin kaiken tuon harmauden ja synkkyyden jälkeen olen kiitollinen lumesta. Se saa maiseman taas niin kauniiksi. Ja valoisammaksi.
Vaikka kynttilät olen kaivanut esiin jo viikko sitten, ostanut kaupasta lisää ja polttanut niitä heti kun iltapäivä on alkanut hämärtyä. Ja sytyttänyt kynttilöitä heti aamulla herätessäni.
Tänään aamulla pojat halusivat sammuttaa kaikki valot ja syödä aamupalansa kynttilänvalossa. Rauhallinen hetki ennen päivän puuhia.

Turhaan stressasin toisestakaan kurssista. Saati siitä enkunkielisestä materiaalista. Illalla lasten mentyä nukkumaan aloin sitä lukemaan, alleviivasin mielestäni tärkeitä asioita ja jossain vaiheessa luovutin. Päätin etten tajua oikeastaan mitään. Ja sitten suihkun jälkeen pohdin asiaa ja huomasin tajunneeni sittenkin jotain. Artikkeli oli sittenkin herättänyt ajatuksia ja kipaisin sitten työhuoneeseen ja raapustin pikapikaa paperille mieleen nousseet ajatukset. Ukkokulta nauroi sitten sängyssä, että se siitä ettetkö olisi ymmärtänyt.

Olen ihminen, joka stressaa helposti. Joten on vain pakko päättää, etten voi stressata näin koko aikaa. On vain pakko luottaa siihen, että asiat hoituvat omalla painollaan. Useimmiten se oma stressaaminen ei ainakaan auta asiassa, päinvastoin.
Ja onhan sitä elämässä selvitty suuremmistakin asioista, nämä opiskelujutut ovat ehkä melko pieniä siihen verrattuna.

Sataa lunta. Tänään olo on mukavan seesteinen. (ainakin vielä...)

Voihan ahdistus.

Uusi jakso ja uudet kurssit ja ahdistaa jo valmiiksi.
Tai siis, kai se on se, että tulee niin paljon taas uutta ja kaltaiseni perfektionisti ahdistuu kun ei heti saa kaikkea haltuun.
Vaikka kasvatustieteiden opettaja sanoi, että älkää panikoiko. Näyttää pahalta, mutta ei ole sitä. (Hmmm...21000 merkin pituisen teemapäiväkirjan palautus kuukauden päästä. Hieman ahdistaa...) No, oikeasti opettaja on tehnyt tästä meille mahdollisimman helpon ja yksinkertaisen, joten eiköhän se tästä. Kunhan saisin kahlattua nuo tuntien luentotallenteet ja kaikki muutkin materiaalit tässä vähitellen. Haukotus vain.

Ja toinen alkanut kurssi on kirjoittamisen historia ja tutkimus. Paljon lukemista ja kirjoittamista. Ja enkuksi lukemista vielä lisäksi. Se ahdistaa. Kun ei oikein olisi aikaa. Eikä kiinnostusta. Ja kun enkku takkuaa. Paljon.

Ja sitten alkaisi vielä proosakurssikin. Joka muuten on kuulemma tosi työläs. Paljon tehtävää. Paljon kirjoitettavaa.
Mutta hei, se ei ahdista!
Kirjoittaminen on kivaa ja tuolla kurssilla voin työstää samalla käsikirjoitustani eteenpäin. Jee jee jee.

Mutta joopajoo. Jos jouluun mennessä olen vielä järjissäni, niin se on ihan kiva. Onneksi joululahjat on melkein ostettuna. Yksi stressin aihe vähemmän. Mutta jossain vaiheessa pitäisi siivotakin, viettää aikaa lasten kanssa, ai niin, opettaakin ja mitä vielä.
Mutta itsepähän valitsin opiskelun. Ja onhan tämä kiinnostavaa. Ja kunhan pääsen tästä ahdistusolosta eroon alkaa hommakin sujumaan.
Toivottavasti.

Lukupäiväkirjaan

Riikka Ala-Harja: Tom Tom Tom

Kokko, 25-vuotias nuori nainen, joutuu yllättäen sen tosiasian eteen, että Afrikkaan neljäksitoista vuodeksi muuttanut isä palaakin takaisin. Hän ei kuitenkaan ole se suuri sankari, kapteeni Pitkätossu, jollaiseksi Kokko hänet nuorempana kuvitteli, vaan avuton ja sairas mies. Nyt, aikuisena, tytär joutuu vastoin tahtoaan tutustumaan isäänsä uudelleen. Puhekyvyttömän isän hoivaaminen herättää hänessä sekä ärtymystä että hellyyttä.

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin takakansi ei antanut mitään valtavaa sysäystä siitä, että kirja pitäisi lukea. Aihe ihan ok, mutta ei niin erikoinen. Ja henkilökohtaisesti minua ärsytti se, että päähenkilöstä puhutaan sukunimellä, vaikka tulee se etunimikin tietoon. Mutta silti.

Suurin syy kirjan lukemiselle oli ehkä Ala-Harjan uutuusromaanin Maihinnousun aiheuttama kohu, josta voi lukea lisää esimerkiksi täältä. Halusin siis tutustua kirjailijaan paremmin, mutta kuitenkin ensin aikaisemman tuotannon valossa. Ja mikäs siihen sopikaan paremmin kuin kehuttu esikoiskirja Tom Tom Tom.

Kuten usein kohdallani tuntuu käyvän, niin myös tämän kohdalla, kirja ei alussa temmannut mukaansa. Jonkin aikaa mietin, jaksanko edes lukea kirjaa loppuun saakka. Mutta jossain vaiheessa huomasin, että odotin seuraavaa hetkeä, jolloin pääsen kirjaa lukemaan. Se vei kuitenkin mukanaan.

Tarinaa enemmän pidin Ala-Harjan tyylistä kirjoittaa kuin itse tarinasta. Kieli oli upeaa ja sen tajunnanvirtamaisuus vei mukanaan. Upeat ajatuskulut ovat kirjan voimavara ja tämä oli yksi suurimmista plussista kirjan kohdalla. Eikä se tarinakaan ihan huonoimmasta päästä ollut. Kannattaa lukea.

Ja ehkä itsekin luen vähitellen Ala-Harjan muutakin tuotantoa, Tom Tom Tom ainakin nosti odotukseni korkealle.

Lukupäiväkirjaan...

Kreetta Onkeli; Kutsumus

Kutsumus ei ole taivaankappale, joka lähestyy kirjailijaa valon nopeudella. Kirjailijaksi ei synnytä. Kirjailijaksi ajaudutaan. Elämä tekee sen ihmiselle. Tai ihminen tekee elämästään sellaisen, ettei voi kuin kirjoittaa.

 Idea oli mielenkiintoinen. Ja ainahan kirjoittavaa ihmistä kiinnostaa kirjoittamista käsittelevät kirjat. Ja kun tämä nyt sattui kirjastoautossa olemaan silmien edessä niin pakkohan se oli lainata.

Iskevistä lauseistaan tunnettu Kreetta Onkeli myöntää Kutsumuksessa kirjailijan ammatista kaiken: varastamisen, mielijohteet ja hatusta vetämisen.

En ole varma iskikö Onkelin kirjoitustyyli minuun. En vain oikein saanut siitä kiinni. En vain saanut. Ehkä se on se muiden ihaileman runsaiden päälauseiden (ja vain niiden) käyttö. Se häiritsi, olkoon kirjailijan tehokeino tai ei.

Haluatko kirjailijaksi? Luen ensin Kutsumus.

Olen ehkä tosikko tai jotain, mutta odotin jotain enemmän. Sinänsä kirja sisälsi takuuvarmasti kirjailijan elämään liittyviä asioita ja kuvasi välillä niitä ihan hauskastikin. Mutta sitli jäin vähän kylmäksi. En vain saanut otetta kirjasta. Voin sanoa, että ihan hyvä, mutta muuta? Enpä oikeastaan.

Talvi kyllä yllätti tulollaan.
Ukkokulta on parhaillaan vaihtamassa talvirenkaita autoon, jotta päästäisiin lähtemään matkaan. Tavarat on pakattuna ja odotan innolla viikonlopun kurssiani!

Se olisi moro, me lähdemme kohti Keski-Suomea...

Syyslomailun puuhat ovat saaneet jatkoa.

Aamupäivästä kävimme kirjastossa (Se varattu kirja olikin vasta seuraavassa jaksossa alkavaan kurssiin...) ja hakemassa hieman täydennystä jääkaappiin.

Kotona lounas, jonka jälkeen kirjoitin esseeni lähdeluettelon valmiiksi ja luin koko tekstin vielä kerran läpi. Eiköhän se ollut siinä.

Sitten ystäväni tuli lastensa kanssa meille ja ulkoilutettiin lapsia reilun tunnin verran nauttien tuosta harvinaisesta aurinagonpaisteesta. Ja parannettiin hieman maailmaa taas lasten leikkiessä tahollaan.

Ja jotta syysloman esimerkilliset puuhat jatkuisivat siirryn jälkikasvuni kanssa keittiöön. Suunnitelmissa on leipoa brownieita ja tarjoilla se kermavaahdon kera. Kyllä meidän kelpaa...

Huomenna sitten tavaroiden pakkausta ja kohti Keski-Suomea.

Vaikka olen ollut kiitettävän työllistetty kouluhommien ansiosta, en ole malttanut pitää näppejäni erossa kässäristäni. Se on levännyt muutaman kuukauden ja olen pyöritellyt sitä ajatuksissani niin usein, että oli vain pakko avata tiedosto uudestaan.
Olen siihen ihan tyytyväinen, mutta tämä toinen versio saa enemmän lihaa luiden päälle. Ja kolmatta versiota työstäessäni aion paneutua kielen hiomiseen. (Kyllä olen päättänyt, että tulee vielä kolmaskin versio.)

Kohta lähdetään kirjastoon. On ollut taas yksi kirja varauksessa ja tajusin sen olevan tuota tieteellistä esseetäni varten. Paras siis käydä hakemassa se ja katsoa hyödynkö enää tässä vaiheessa koko kirjasta yhtään mitään. Esseen palautus kun on huomenna.

Eilen leivoin lasten kanssa sämpylöitä. Tai oikeastaan tehtiin sämpyläkranssi ja kyllä on maittanut lapsillekin kun ovat olleet mukana tekemässä taikinan sekä pyörittelemässä taikinasta sämpylöitä.
Ja meillä oli mukavaa yhdessä touhutessa!

Tänään jatkuu vielä mukava syyslomailu kun ystäväni tulee kahden lapsensa kanssa meille iltapäiväksi. Lapset saavat leikkiä yhdessä ja me parantaa maailmaa. Ei huonompi homma!

Nähtävästi meillä vietetään oikein esimerkillistä syyslomaa.
Maanantaista jo kerroinkin. Eilen olin koulussa ja ukkokulta lasten kanssa kotona. Lounasta olivat saaneet, mutta välipala oli unohtunut. (Se siitä esimerkillisyydestä!) Eikä toiveistani huolimatta kotona odottanut ruoka valmiina vaan sain ryhtyä puuhiin kotiuduttuani. Mutta illalla sitten lähdettiin ulos ja tehtiin pieni kävelylenkki metsässä  ja leikittiin läheisessä leikkipuistossa. Minä ja ukkokulta myös.
Käveltiin hiljaista ja pimeää metsätietä pitkin kaikki viisi käsi kädessä leveänä letkana ja se oli huippua! Arjen helmiä tuollaiset!
Tänään kunnon äiti rahtasi jälkikasvunsa uimahalliin. Malliopillisestihan se kuuluu syysloman ohjelmaan. Tunti altaassa, hieman saunomista ja väsynyt sekä nälkäinen porukka kotiin välipalalle. Nyt kuopus meni päiväunille omasta tahdostaan, pojat lueskelevat olohuoneessa sohvalla ja minä epälomalaisena palaan sorvin ääreen. Naputtelen kritiikkiä vielä vähän ja sitten kasvatustieteiden kimppuun. Tieteellisen esseen kirjoitin aamusesta kutakuinkin valmiiksi.
Ja ei se esimerkillisyys tähän vielä lopu. Tänään leivotaan vielä yhdessä sämpylöitä. Ah, kyllä voin kiillotella sädekehääni vähitellen...

Lukupäiväkirjaan

Masha Gessen; Kasvoton mies, Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi

Sanotaanko näin, että oli melkoisen tuhti annos Venäjää, mutta ennen kaikkea Putinia. Myönnän, että jossain vaiheessa lukeminen alkoi tahmata. Ehkä olin vain niin väsynyt, opiskelut ja kaikkea, mutta loppupuolikas tuli taas ahmittua muutamassa päivässä.

Uuden ja ainutlaatuisen lähdemateriaalin varaan rakentuva kuvaus "kasvottoman" miehen säälimättömästä vallankäytöstä auttaa ymmärtämään, miksi Putinin Venäjä koetaan uhkana myös venäläisten parissa. Entä onko Putinin vallalla tulevaisuutta? Teos antaa perusteltuja aineksia kun pohditaan tätä Venäjän lähitulevaisuuden tärkeintä kysymystä.

En lähde tässä erittelemään sisältöä sen kummemmin. Kukin olkoon haluamaansa mieltä Venäjän nykyhallinnosta ja Putinista. En siis lähde esittämään tässä tilanteessa myöskään omia ajatuksiani. Mutta sanotaanko näin, että kirja vahvisti omia mielikuviani ja antoi uutta perspektiiviä moniin asioihin. Siinä se näin lyhykäisyydessään.

Ne jotka ovat kiinnostuneita Venäjän nykytilasta ja siihen vaikuttaneista historian tapahtumista, tämä kirja on hyvä tietopaketti luettavaksi. Ja tämän jälkeen on taas kiitollinen olo siitä, että on syntynyt Suomeen ;)

Ihanaa lomailua.
Tai siis oma lomailuni näkyy siinä, että aamulla saa nukkua pitkään. Ja juoda aamuteen ihan rauhassa ennen päivän puuhiin ryhtymistä.
Ja on muutenkin ollut leppoinen tunnelma, vaikka eilenkin paahdoin ihan ahkerasti koulujuttuja eteenpäin.
Mutta turha kiire oli kuitenkin poissa. Lounaan jälkeen käytiin kirjastossa ja istuskeltiin sielläkin ilman turhaa hopppua. Kotona tein hetken vielä koulujuttuja ennen ruuan laittoa. Esikoinen ja kuopus halusivat tulla apulaisiksi, joten mikäs siinä oli yhdessä tehdessä.
Esikoinen raastoi juustoraasteen ja paistoi jauhelihan. Kuopus sekoitti kanssani valkokastikkeen. Ja lasagnen lastaus vuokaan hoitui yhteistuumin. Esikoinen hoiti kattauksen serveteistä lähtien ja minä pilkoin saalaattiainekset sopivaan muotoon apulaisteni kasatessa jokaiselle oman salaattiannoksen.
Ja ruoka kuulemma maistui erityisen hyvältä!

Tänään ukkokulta on kotosalla töitä tekemässä ja minä suuntaan iltapäiväksi kouluun. Ihan mukavaa vaihtelua sekin...

Lapset viettävät syyslomaa tämän viikon, minä en.
No, onneksi tällä viikolla on hurjasti yhtenä päivänä koulua, joten en ihan ehdi taakoittumaan. Mutta juuri ajoin lapset pihalle, missä muuten paistaa ihanasti aurinko juuri nyt ja itse istun tässä koneella. En niinkään bloggaamassa ja surffailemassa, vaan aloittelemassa kasvatustieteiden tehtävien tekoa.

Viikonloppu meni ihan mukavasti oleskelun merkeissä. Tai lauantaina oli ohjelmassa venäjän opetusta ja innostaa se edelleen. On huippua suunnitella tunteja etukäteen, miettiä mitä ja miten käydään läpi ja ennen kaikkea miten saisin tuon joukkoni innostumaan kielen opiskelusta vieläkin enemmän. Kun on itse löytänyt innon venäjän kieleen, sitä haluaisi antaa eteenpäin muillekin!
Ja aika hyvin nämä alkaneet kasvatustieteiden opinnot ovat tukeneet omaa opetustyötäni ja uusia ideoita olen jo saanut ja ottanut jopa ne käyttöön itselleni..

Mutta nyt. Mars ahkeroimaan!

Olenpahan ihan tyytyväinen. Juttu mainitaan jo kannessa
ja sai tilaa jopa kahden aukeaman verran. 

Jee, syytä hymyillä!

Huoh. Kyllä on tullut aherrettua koko aamupäivä tiiviisti tässä koneen ääressä. Ja nyt on jo tauon paikka.

Puolitoista viikkoa sitten tieteellisen esseeni raakaversio käytiin läpi tunnilla ja tuntui, että sain siitä erittäin kriittistä palautetta vaikka olin itse oikeastaan ihan tyytyväinen siihen. Ei sen puolen, saatu kritiikki oli täysin perusteltua ja olen oikeastaan samaa mieltä. Kuitenkin ajatus siitä, että pitäisi lähteä työstämään esseetä niin eri suuntaan ja tehdä niin paljon muutoksia...en vain ole halunnut tarttua siitä kiinni.
Eilen kuitenkin ajattelin saamaani kritiikkiä. Päädyin siihen, että ehkä opettaja antoi niinkin kriittistä palautetta siksi, että tietää minussa olevan potentiaalia enempäänkin. (Joo, ehkä itserakkautta ajatella näin, mutta antoi ainakin potkua ryhtyä työhön) Ja niin tänä aamuna sitten tartuin härkää sarvista.
Ei se nyt käynyt niin helposti kuin olisin toivonut, mutta mitä enemmän kirjoitin, sitä enemmän tajusin, että näkökulman tarkempi määrittely oli tarpeen. Ja, että oli ihan järkevää lähteä viemään tekstiä siihen suuntaan, mikä minua itseäni erityisesti kiinnostaa.
Reilun kolmen sivun jälkeen olen kuitenkin taas umpikujassa, mutta päätin ettei se haittaa. Reilut kolme sivua on hyvä saavutus ja tekstin palauttamiselle on vielä viikko aikaa. Päätin että se saa levätä viikonlopun yli ja ehkä maanantaina saan siitä uudella tavalla kiinni ja saan sen johdateltua myös loppuun.

Viilaan vielä hieman kurssitehtävää ja lähetän sen eteenpäin. Ajattelin kurkistaa kasvatustieteiden tehtäviäkin, mutta saas nähdä jaksanko. Ainakin lauantain venäjän tuntia pitää vielä pohjustaa, vaikka suurinpiirtein kaikki onkin jo valmiina.

Kohta haen kuopuksen päiväkodista ja unohdan kaiken, mitä pitäisi vielä tehdä. Sitten ohjelmassa on vain hieman imuroimista ja sen sellaista ja valmistautumista esikoisen kaverisynttäreihin. Onneksi esikoinen keksi pitää synttärit jalkapallokorttiturnauksen muodossa, joten ehkä vältymme ylenmääräiseltä riehumiselta, mitä viisi poikaa plus oma poppoo voisi saada aikaiseksi. Silti kyllä pitää keksiä jotain varalle...