Punajuurisämpylät.

Punajuurisämpylöitä.

Jääkaapissa kolmisen kiloa punajuuria ja ideat loppumassa kesken, että mitäs vielä niistä tekisi. Oli muuten hyviä ja jopa meidän ennakkoluuloiset pojatkin söivät reippaasti useammankin kappaleen iltapalaksi (nuorin syö mitä vaan). Kannattaa siis joskus kokeilla jotain uuttakin...

Paluu arkeen.

Se olisi sitten paluu arkeen.

Hiljainen aamu kotosalla. Lapset koulussa, eskarissa ja päiväkodissa..ja minä täällä yksin. Tai siis kasa tehtäviä seuranani ettei ihan laiskottelemaan pääse.

Loma oli oikeasti aikasta mukava. Nautin lasten kanssa puuhailusta ja laiskottelusta ja teki itselle oikeasti saada vähän hellitettyä kaikesta ja vain olla. Joku joutuu sellaista olemistakin ihan opettelemaan, on se aikamoista. Koululainen lähti aamulla koulua kohti enemmän kuin innoissaan samoin päiväkotilainen. Ainoastaan tuo eskari totesi olevansa mieluiten kotona vain, mutta lohdutin että niinhän me kaikki. Ja kotiin hakiessa takuuvarma kommentti on tuttuun tapaan, että sä tulit äiti taas liian aikaisin...

Pitäisi viilata muutama runo. Viimeistellä oppimispäiväkirja. Saada itsensä innostumaan alkaneen jakson jutuista. Mutta kahlaapa läpi verkkokirjoittajan käsikirja ja kirjoita siitä essee. Kaipaan ihan hilkun verran motivoitumista tuohon. Suuri toiveeni on että tuo opus antaisi jotain uutta ja olisi oikeasti mielenkiintoinen...näin kohta melkein kymmenen vuotta verkkoon kirjoittaneena se tuntuu vain niin hassulle. No, toivottavasti saan nenilleni...

Ai niin. Lauantain opetustuntikin meni mukavasti. Alkuun jännitti kyllä kamalasti ja olisin ollut valmis jättämään väliin. Kuten yleensä kaiken uuden edessä. Mutta se oli kyllä mielenkiintoista ja olen kyllä valmis tekemään tuota jatkossakin. Alkeet tulevat kyllä jatkumaan, joten eiköhän tuotakin työsarkaa riitä jatkossakin. En ole vain tottunut puhumaan noin paljoa, joten neljän tunnin jälkeen alkoi ääni olla käheänä..

Pitänee siirtyä oikeisiin töihin ja irroittautua täältä. Toisaalta vain hienoa huomata, että taas pitkästä aikaa tämä blogikirjoittelukin on kivaa!

Lomahetkiä

Se kunnon äiti olisi kai kiikuttanut lapsensa kaiken maailman liikunnallisiin juttuihin. No, minä en. Meidän syysloma on aikapitkälti koostunut kirjastoreissuista, lukemisesta, kotona oleskelusta ja sen sellaisesta. Ei ihan huonoja juttuja mielestäni!

Loman kunniaksi poppareita ja Martin tarinatalli.

Ihan huippua!

Ja taiteilijat työssään. Ilo silmälle, kun lapset levittävät

taiteellisuutensa keittiön pöydälle!

Ja huomenna jälkikasvu viettää mukavan löhöpäivän isin ja paapan kanssa äiteen suunnatessa nenänsä kohti opetushommia. Luvassa isin ja paapan porukalle luultavimmin ranskalaisia pekonin kera sekä muuta mukavaa.

Ehkei sen lomailun tarvitsekaan olla sen kummempaa! Ihan lomailua vaan niin jaksaa taas..

Riittävän hyvä?

Pääseeköhän kukaan kirjoittava ihminen koskaan eroon siitä tunteesta, ettei olekaan tarpeeksi hyvä? Että muut ovat niiiiiiin paljon parempia ja minä vain keskinkertainen. Ihan tervettä tippua välillä alas oman erinomaisuutensa linnasta ja huomata etten olen maailman napa...vaikken todellisuudessa niin ole kyllä ajatellutkaan.

Juuri alkaneella kurssilla meillä on opettajana ihan oikea kirjailija. Ja se luo tietenkin paineita. Olisihan se hienoa väläyttää omat taitonsa ja erinomaisen kynäilynsä juuri ihkaoikealle kirjailijalle. Vaikka onko sillä loppujen lopuksi mitään väliä?

Ja sitten kun tähän yhtälöön lisätään ne perfektionismin piirteet, mitä tunnistan itsessäni. Kun en koskaan ole tarpeeksi hyvä. Itselleni meinaan. Hassua ettei se kuitenkaan ylety tänne kotiin. Kun ei häiritse tippaakaan kaaos tai sekasotku tai siivoamattomuus, kaikkea muuta. (Jos tunnustan niin meillä mies imuroi, kun en kuulemma tee sitä kunnolla... :D)

Mutta on tämä syyslomailu tehnyt hyvää. Olen joutunut jättämään kouluunmenoja väliin kun tämän viikon lomaileville lapsille ei ole ollut hoitajaa. Mutta eilisen vietin tekemättä oikeasti yhtään mitään. Lueskelin vain ja jumitin ihan tunteella. Kannattaa joskus kokeilla..

Äsken rykäisin valmiiksi ensi viikolle tarvittavan novellin. Kohta ruokin rakkaan jälkikasvuni ja paneudun sen jälkeen Kurjien dramatisointiin tulevaa joulunäytelmää varten. Ja valmistella se huominen venäjän tunti..

Itsepähän olen kaivannut tekemistä arkeeni...

Uusia tuulia tai jotain...

Huh...kohta voisi jo hirvittää kaikki elämään ilmestyvä uusi.

Mutta ehkei sittenkään. Pitkän hiljaiselon ja mulleeikoskaantapahdumitään -valituksen jälkeen tuntuu ihan mukavalle, että elämään on tullut uusia haasteita. Kaikki kaiketi kaipaavat joskus jotain uutta ja vaihtelevaa. (Tai ainakin minä kaipaan!)

Ensi lauantaina pitäisi lähteä vetämään venäjän alkeita! Siis minähän en ole mikään koulutettu venäjänkielessä vaan oman mielenkiinnon pohjalta opiskellut ja matkustellut rajan tuolla puolen ja opetuskin tapahtuu meidän lähetysjärjestön puitteissa. Mutta joo. Innoissani olen! Pitäisi vähän koota materiaalia ja rakentaa "tuntia" vaikkei se oikeasti niiiiin virallista ole ;o)

On niitä muitakin uusia tuulia, mutta nyt on pakko viilettää tuulispäänä lasten kanssa pihailemaan, kun kaveri juuri soitti olevansa jo tulossa jälkikasvunsa kanssa.

Uudemman kerran siis...

...

Kohta pitäisi suunnata auton nokka kohti koulua. Aamupäivä kuluikin mukavasti kotosalla viimeisiä tehtäviä viilaillen. Olo on tuottelias, kun istun tuijottaen näyttöä, miettien yhtä sanaa runoon vartin verran. Toisaalta aivoparat tekevät töitä jo ylikierroksillakin vaikkei ulkopuolisen silmin tämä toiminta niin tehokasta näyttäisi olevan.

Ensi viikolla olisi sitten syysloma. Lapsilla. Loistavaa opiskella toisella paikkakunnalla, joten ei toivoakaan että nämä lomailut kohtaisivat kovinkaan hyvin. Onnekseni ensi jakson lukujärjestys on aika löysä, joten voin olla lasten kanssa lomailemassa. Muuten sitten sumplitaankin sinne tänne jotta pääsen piipahtamaan elintärkeillä ensimmäisillä tunneilla.

Tietyin väliajoin stressipisteet kohoavat sallitun yläpuolelle...mitäs olen tällainen hermokimppu. Toisaalta joskus on vain pakko oppia kestämään keskeneräisyyttä (omaani!) ja sitä, etten tiedä kaikkea etukäteen. Kun oppisi ajattelemaan, että elämä kyllä kantaa ilman liiallisia omia ponnisteluitanikin...

Kiire.

Kyllä on sitten pitänyt hiljaiseloa blogin suhteen. Kiire, väsymys...tai onko niitä tekosyitä olemassakaan?

Ehkä opiskelutahti siltikin yllätti. Kahdeksan kotiäitivuoden jälkeen koulun penkille palaaminen ei sujunutkaan niin kivuttomasti. Kun niitä koulutehtäviä on riittävästi kotonakin tehtäväksi useammasta eri aineesta. Ja tuo jälkikasvun olemassaolo tuo omat haasteensa aikatauluttamiseen. Prioriteetit kuitenkin tulisi olla kunnossa ja lapset elämässä ykkössijalla.

Joku on joutunut myös luopumaan omasta vaatimuksestaan olla paras. On ollut pakko opetella tekemään välillä myös sinne päin ja hyväksyä tilanne sellaisenaan. Koen sen kuitenkin hyväksi muutokseksi...on hyvä jossain vaiheessa elämäänsä oppia löysäämäänkin. Ja hyväksyä se, etten vain pysty suorittamaan kirjallisuustieteen approa tässä sivussa...niin paljon kuin olisi kiinnostanutkin. Se on tämä elämä, joka häiritsee opiskelua välillä... ;o)

Jos joku kysyisi onko minun paikkani tuolla koulussa, niin vastaus olisi hyvin selkeä ja yksinkertainen. Kyllä! Alan vähitellen löytämään voimavaroja sisältäni (kuulostaapa mahtipontiselta) ja uskoa siihen, että minä myös osaan. Koulussa kirjoitamme paljon ja sehän sinne hakemisessa oli ideanakin. Tämä yhdistettynä loistaviin ja ammattitaitoisiin opettajiin on aika loistava yhtälö.

Ja jotain muutakin on tapahtumaisillaan. Kohta tulee päätökseen eräs pitkäaikainen projekti. Joskus selviää sitten saako tuulta siipiensä alle vai mieten käy..