Gabrielle Zevin; Tuulisen saaren kirjakauppias

Tämä on kirja, jonka löysin sattumalta kirjaston palautettujen hyllystä. Aiheena kirjat ja kirjakauppias, tottakai luettavaksi kotiin.

A.J. Fikry on melkein nelikymmenvuotias, eikä elämässä ole käynyt niin kuin piti. Hänen vaimonsa on kuollut kolarissa, yhdessä perustetulla kirjakaupalla menee huonommin kuin koskaan, ja hänen aarteensa, harvinainen Edgar Allan Poen ensimmäisen teoksen hyväkuntoinen laitos, on varastettu. Kirjatkaan eivät enää tuota iloa. Mutta sitten kaupan takahuoneesta löytyy outo, elävä paketti. Odottamaton tapaus muuttaa Fikryn elämän, antaa hänelle mahdollisuuden aloittaa kaikki alusta.

Olen rehellinen. Alkuun vei muutaman kymmenen sivun verran päästä mukaan tarinaan, mietin muutamaan otteeseen lopettaisinko kesken. Mutta en lopettanut. Mietin pitkään häiritseekö minua kirjailijan selkeästi laaja tietämys kirjoista ja kirjailijoista, mutta ei se lopulta edes häirinnyt. Sitä ei tuotu esille sellaisella tavalla, että lukijana olisin kokenut itseni mitenkään sivistymättömäksi.

Kuva Fikryn kirjakaupasta on jotenkin hyvin idyllinen. Sellainen, että melkein haluaisin perustaa itsekin kirjakaupan (mutta vain melkein). Fikry elämäänsä tympääntyneenä kauppiaana on henkilönä ensalkuun melko tylsä ja mitäänsanomaton, mutta loppua kohden hän kasvaa hahmona yllättävän vahvasti. Ehkä juuri kirjan muut keskeiset henkilöt tukevat tätä kasvua, mene ja tiedä. Tietenkin tuo takakannessa mainittu odottamaton tapaus, "elävä paketti", muuttaa kaiken, ja hyvä niin. Ilman sitä kirja ei olisi ollut kovinkaan mielenkiintoinen.

Muutoksen myötä ihmiset palaavat Fikryn elämään. Ystävät, sukulaiset ja liiketuttavat; kyläläiset, lukijat ja kirjailijat. Kirjojen ja tarinoiden maailma avautuu taas Fikrylle, ja hän alkaa kirjoittaa tyttörelleen kirjettä, jossa hahmottelee elämän tarkoitusta.

Ihmisen tarve muutokseen, selviytyminen, nouseminen jaloilleen, rakkaus, vahvuuden löytäminen....ehkä kliseisiä aiheita käsitellä, mutta mielestäni Zevin onnistui tehtävässään hyvin. Ja niin, palatakseni vielä kirjoihin ja niiden maailmaan, toivat ne mukavaa vastapainoa A.J. Fikryn ja hänen lähipiirinsä elämään. Ja onhan mukana myös pohdintaa sarjassa e-kirjat versus perinteiset kirjat. Argumentteja löytyy niin puolesta kuin vastaan.

Tuulisen saaren kirjakauppias on unohtumaton kertomus muutoksista ja uusista mahdollisuuksista, siitä, miksi luetaan ja miksi rakastetaan.

Mielestäni kirjan tarina pysyi melko hyvin kasassa, mutta loppua kohden se alkoi muuttua hieman sekavaksi ja fokalisoijia nostettiin esiin ehkä hieman liikaa, tarinan kannalta olisi voinut keskittyä vain muutamaan. Tämä oma subjektiivinen näkemykseni. Ja loppuratkaisu, sen onnistumisesta en ole aivan varma. Ollakseni rehellinen, ehkä hieman odotettavissa kaiken jälkeen. Olisin toivonut jotain muuta, jotain enemmän.

Ehkä Tuulisen saaren kirjakauppias ei nouse parhaiden lukemieni kirjojen joukkoon, mutta ei se silti ollut huonokaan. Se oli tarpeeksi kevyttä, mutta ei liian, vaan siitä löytyi myös syvällisempi puoli, joka kantoi keveyttä huomattavasti enemmän.

L.M. Montgomery; Pieni runotyttö

Matkani tyttökirjojen maailmaan jatkuu, pyydän siis jo valmiiksi anteeksi ;)

Runotyttö-sarjan ensimmäisessä kirjassa orpo Emilia Starr saa kodin Uuden Kuun kartanossa ankaran Elisabeth-tädin kasvattina. Hän on lahjakas ja uneksiva tyttö, jonka luova mielikuvitus ja orastavat kirjoittajankyvyt auttavat häntä kestämään vaikeitakin aikoja. Lempeästä Laura-tädistä ja ymmärtäväisestä Jimmy-serkusta tulee Emilian ystäviä. Vähitellen hänen lahjakkuutensa alkaa herättää huomiota.

Kuten Lotta- ja Anna-kirjojen kohdalla Pieni runotyttö on paluuta omiin teinivuosiin, jolloin olen lukenut kirjasarjan ensimmäistä kertaa. Mutta jollain tavalla se on kuitenkin myös hieman enemmän.

En tiedä miksi minun pitäisi hävetä sitä, että tykkään lukea Pienen runotytön uudestaan kerta toisensa jälkeen. Jos Lotta-kirjat olivat vain nostalgiaa ja sattumaa, niin Pieni runotyttö ei ole lähelläkään sitä. Tämä ensimmäinen osa löytyy omasta hyllystäni, pian toivottavasti myös kaksi muutakin. Ja tiedän, että palaan Emilian seuraan vielä monta kertaa, en ehkä ensi vuonna, mutta seuraavana. Enkä minä ole ainoa aikuinen nainen, joka jostain syystä kokee esimerkiksi Pienen runotytön, mutta myös Anna-kirjat itselleen tärkeiksi. Olen juuri lukemassa Satu Koskimiehen ja Suvi Aholan toimittamaa kirjaa Uudenkuun ja Vihervaaran tytöt, jossa kaltaiseni naiset kertovat miksi kirjat ovat olleet heille niin merkityksellisiä.

Mutta niin, mitä kirjoittaisin sitten tästä sarjan ensimmäisestä osasta?
Se on sarjan kolmesta kirjasta itselleni tärkein. Se on kirja, joka oli minulle vertaistukena, mielikuvituksellisena maailmana, jonne paeta ja se toimi minulle myös kannustimena kirjoittamisen suhteen, aivan kuten niin monelle muullekin.

Minulle kirja on enemmän kuin vain sen tarina. Se kertoo Emilian elämän ja kasvun lisäksi myös mielikuvituksesta ja sen voimasta, se kertoo unelmista ja niiden tavoittelemisesta ja se kertoo että mistä tahansa voi selvitä.

Jotain L.M. Montgomeryn taidoista kirjailijana kertoo se, että hänen perintönsä elää edelleen. Yhä uudelleen sarjoista otetaan uusia painoksia, on kansainvälisiä "fanikerhoja", on Annan lapsuudenmaisemien ympärille rakentunut museo Prinssi Edwardin saarella, on aikuisia naisia (ja ehkä myös miehiä), jotka palaavat yhä uudelleen lapsuutensa ja nuoruutensa mielikuvitusmaailmaan. Ehkä kirjat eivät avaudu nykynuorille, ehkä ne eivät sisällä tarpeeksi toimintaa ja ehkä ne ovat liian vanhanaikaisia. Mutta minulle ja kaltaisilleni, Pieni runotyttö ja Anna siinä sivussa taitavat elää loppuun asti.

Niilo Rauhala; Näen mitä haluan nähdä

Runoilija Niilo Rauhala (s. 1936) on saanut useita kirjallisuuspalkintoja, mm. kirjallisuuden valtionpalkinnon vuosina 1974 ja 1988. Rauhala on toiminut myös seurakuntapappina ja sairaalateologina sekä asiantuntijana raamatunkäännöskomiteassa ja Suomen kirkon virsikirjakomiteassa.
Siinä kokoelman takakannen antamat tiedot minulle tähän asti tuntemattomasta runoilijasta. Ja se riitti, sillä en oikeastaan kaipaa tietoa runoilijoista itsestään, en ainakaan ennen runoja.

Palaan menneisiin jälkiin, kuljemme hitaasti, / pilvet tummuvat, tuuli kohisee / näet kasvojeni uurteet, pienet uomat, / sateitten hiljaiset purot. / Näen, mitä haluan nähdä: / virran kaukaisen valon.

Näen mitä haluan nähdä oli minulle ihana paluu siihen runouteen, jota luen mieluiten. Rauhalan runoissa oli jotain pehmeyttä, kauneutta ja seesteisyyttä. Niissä oli sellaista tunnelmaa, joka vei mukaansa säkeisiin ja niiden väliin.
Yli seitsemänkymppisen runoilijan ei ole tarvetta pysyä mukana runouden uusimmissa tuulissa, hänen ei tarvitse pyrkiä enää muuttamaan kaikkea. Hän on löytänyt oman runoutensa, oman tapansa kirjoittaa ja jos hän tavoittelee vielä muutosta, niin vain itsensä vuoksi, siksi ettei halua pysähtyä paikoilleen. (pinossa odottaa jo Rauhalan vanhempaa tuotantoa, mielenkiinnolla katson onko vuodet tuonut runoihin muutosta...)

Kielellä leikkijöitä on paljon, / runoilijoita entistä vähemmän.

Ehkä Rauhala hieman kritisoi tämän päivän runoilijoita, mene ja tiedä. Tästä saisikin halutessaan pitkän tutkielman aikaiseksi: mitä on runous? Kuka on runoilija? Kuka vain leikkii kielellä?
Enkä minä osaa, enkä edes halua, vastata näihin kysymyksiin. Ihastuin Rauhalan runoihin täysin, mutta pidän myös nykyrunoudesta, joskus jopa kokeellisemmastakin. Eikä minun tähän tarvitse vastata, näihin kysymyksiin etsii vastauksia useampikin runoilija ja runojen rakastaja, ja nuo kysymykset etsivät vastauksiaan loppuun saakka.

Kortit jäivät kirjoittamatta. / Syysruskan punaiset lehdet / putoilevat tutuille kiville, / etsivät nimiä.

Osassa runoista kuultaa läpi Rauhalan työ pappina ja sairaalateologina, osassa taas historia, paluu menneisiin. Näitäkin enemmän runoissa on elämän hyväksymistä, seesteisyyttä, mutta ennen kaikkea kyse on luopumisesta, kaipuusta ja ikävästä.

Näen mitä haluan nähdä oli runokokoelma, joka pysäytti minut paikoilleni. Luin runon toisensa perään, palasin taaksepäin ja luin taas. Näennäisestä yksinkertaisuudesta huolimatta runot kertoivat niin paljon enemmän, säkeiden väleissä on niin paljon sanoja ja tunnelmaa.
Eivätkä nämä runot olleet kielellä leikittelyä. Ne olivat runoja, jotka koskettivat, runoja joissa oli sitä kosketuspintaa, joka saavutti ainakin minut lukijana.

Todd Burbo ja Lynn Vincent; Taivas on totta

Hämmästyttävä tarina pojan matkasta taivaaseen ja takaisin.

Olin nähnyt tämän kirjan jo monessa paikkaa, mainoksissa ja kirjakaupoissa, mutta en nykyään osta kirjoja kovinkaan usein omaksi, joten tämän kirjan lukeminen on vain jäänyt. Ja luulen, että vasta nyt oli oikea aika tämän kirjan lukemiselle; Omista samankaltaisista kokemuksista on tarpeeksi pitkä aika.

Taivas on totta -kirja kertoo pienen Colton-pojan tarinan, hänen sairastumisestaan ja vanhempien tuntemuksista pojan sairasvuoteen vieressä. Se kertoo peloista ja kauhusta, menettämisen pelosta, mutta  myös Jumalaan luottamisesta.

Itse pyyhin monta kertaa kyyneleet poskeltani, sillä se mitä luin tuli hyvin lähelle. Olen itse käynyt vanhempana läpi saman kuin Coltonin vanhemmat. Monta kertaa olisin halunnut sanoa ääneen, että tiedän tismalleen miltä sinusta tuntui, tiedän liiankin hyvin.

Mutta tämä ei kuitenkaan ollut kirjan keskeinen sanoma. Itse asiassa Coltonin sairastuminen ja kuoleman rajalla käyminen käsiteltiin hyvin nopeasti kirjan alussa, koska, no, ne eivät olleet tämän kirjan keskeinen teema.

Se mihin kirjassa keskityttiin oli Coltonin kertomukset taivaasta, missä hän kertoi käyneensä leikkauksensa aikana. Hän kertoi vanhemmilleen hyvin yksityiskohtaisesti asioita, joita hän ei nelivuotiaana vain yksinkertaisesti pystynyt tietämään muuten kuin, käymällä taivaassa. Coltonin vanhemmat saivat monta "teologista" oppituntia pienen poikansa sanoja kuunnellessaan ja oman osansa näistä oppitunneista sai myös kirjan lukija.

Kirja on hengellinen, sitä ei käy kiistämän, mutta mielestäni se oli erinomaisesti kirjoitettu. Siitä ei jäänyt tunnetta siitä, että minun olisi pakko uskoa tätä kaikkea todeksi, ja kuten Coltonin isä Todd Burbo totesi kirjan sivuilla, ei hänen saarnansa (hän on pienen kaupungin seurakunnan pastori) perustu edelleenkään Coltonin kokemuksiin tai puheisiin vaan yksinomaan Raamattuun ja sen sisältämiin totuuksiin.
Mutta Coltonin vanhemmat halusivat lopulta kirjoittaa tämän kirjan rohkaisuksi muille. Kuten kirjan takakannessa kirjailija ja puhuja Don Piper toteaa: Jos olet valmis menemään taivaaseen, kirja innoittaa sinua. Ellet ole valmis, salli pienen lapsen johdattaa sinua.

Tämä oli kirja, jonka luki nopeasti. Sitä ei vain malttanut laskea käsistään!

Isobel Kuhn; Areenalla

Jumalan kutsun noudattaminen voi olla suuri seikkailu.

Tämä on lähtölaskenta koko kirjalle ja tosikertomus lähetyssaarnaajasta vuosisadan alkupuolelta. Tietenkin maailma on muuttunut vuosikymmenten myötä, pienentynytkin omalla tavallaan, mutta se tästä kirjasta tekikin niin mielenkiintoisen. Se kertoi ajasta "kauan sitten".

Ei mikään estä minua pysymästä kotimaassa ja elämästä mukavasti. Mutta on mahdollista säilyttää hurskauden muodot ja kuivua sisäisesti, kunnes olemme niin kovia ja pisteliäitä, että meistä ei ole iloa Jumalalle eikä ihmisille. Milloin jumalallinen elämä virtaa meissä voimakkaammin? Eikä juuri silloin, kun uskallamme ottaa vastaan Jumalan kutsun uuteen tehtävään.

Isobel Kuhn kirjoittaa hyvin rehellisesti. Hän kirjoittaa hyvin avoimesti itsestään, myös niitä tapauksia, joissa hän ei ehkä tietyllä tapaa onnistunut (mutta joista oppi kuitenkin niin paljon). Mutta kyseessä ei kuitenkaan ole vain kertomus lähetyssaarnaajan elämästä keskellä ei mitään, vaan se on kertomus uskosta Jumalaan, uskosta siihen, että Jumala pitää huolen ja se on todisteena siitä, ettei mitään tapahdu sattumalta.

Kiinan Sisämaanlähetys  pyysi Isobel ja John Kuhnia aloittamaan lähetystyön Thaimaan miltei tuntemattomien vuoristoheimojen parissa. He lähtivät pioneereina Salweenin kanjonissa asuvan Iisu-heimon keskuuteen. Kuhnit saivat nähdä heimon hengellisen heräämisen, kokea japanilaisten valloittajien uhan ja vallankumouksen tulon kaukaisiin vuoristokyliin.

Nostan hattua näille pioneerilähetystyöntekijöille, jotka ovat uhranneet koko elämänsä lähetystyölle. Ei ole ollut helppoa matkustaa toiselle puolelle maapalloa, matkat olivat raskaita (raskaampia kuin tänä päivänä kun lentäminen on arkipäivää) ja työ hyvin haastavaa, eikä takana ollut suuria tukijoukkoja. Oli vain se työ ja ennen kaikkea Jumala.

Loukkaantumisesta eräällä vuoristoretkillä sai alkunsa syöpä, mutta Isobelin voimakas luomiskausi jatkui sairaudesta huolimatta. Hän kirjoitti tunnustuskirjansa Areenalla. Päiväkirjamerkintöihin perustuvassa kirjassaan Isobel avaa sielunsa kätköt ja käsittelee avoimesti katkeriakin kokemuksiaan.

Isobel Kuhn kirjoitti Areenalla -kirjan vain hieman ennen kuolemaansa. Hän kuoli 55-vuotiaana syöpään, mutta uskon, että sinä päivänä hän tiesi antaneensa kaikkensa, tehneensä oman osuutensa. Hän oli valmis lähtemään, pääsemään perille kotiin.

Areenalla-kirjaa ei taida pahemmin kirjastoista löytyä eikä kirjakaupoistakaan. Mutta jos sen jossain antikvariaatissa tai kirpputorilla näen, ostan sen varmasti omaksi. Tässä kirjassa meinaan oli pureskeltavaa ja haluaisin todella palata sen pariin vielä uudestaan.

Marianna Kurtto; Maisemasta läpi

Runoihin ja runoilijoihin tutustuminen jatkuu, tämä tulee näkymään hyvin voimakkaasti myös täällä lukupäiväkirjan puolella ja olen kyllä tästä suuntauksesta enemmän kuin innoissani.
Tällä kertaa vuorossa on Marianna Kurtto ja hänen uusin kokoelmansa Maisemasta läpi (2009).

Kurtto toimii kirjoittamisen lisäksi tietokirjallisuuden suomentajana ja kirjallisuuskriitikkona (tiedot poimittu kustantajan sivuilta) ja minusta on aina yhtä upeaa jos joku onnistuu tavoittamaan unelmiaan ja elättämään itsensä sillä, mitä rakastaa. Kirjoittamisella.

Kurton kohdalla oli oikeastaan helppo lähteä lukemaan kokoelmaa. Minulla kun ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia, ei ennakkoluuloja, ei lehtijuttujen perusteella muodostettua kuvaa runoilijasta. Ja tämä on oikeastaan hedelmällisin tapa lähteä runoja lukemaan, runot tulee todella luettua runoina itsenään eikä runoilijan persoonan kautta (jos ymmärrätte mitä yritän sanoa).

Ja sitten kokoelmaan.

Ja jotain muiston kaltaista, paperinukkien leikattuja päitä, iltoja alikulkutunnelissa kun puhuttiin niin kuin ei koskaan puhuta enää, enää koskaan tarakka huutaa kivusta ja onnesta joka on jakaantunut ja yhtynyt kuin rotta, tällaista musiikkia täynnä koko elämä, tällaista mittavaa diminutiivia joka ei pysähdy, ei suostu.

Jos kuvailisin Maisemasta läpi -kokoelmaa vain yhdellä sanalla, olisi se kaunis. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se kertoo hyvin paljon kokoelmasta itsestään, sen sävyistä, sen tunnelmasta. Mutta on se kuitenkin myös paljon enemmän kuin vain kaunis, paljonkin enemmän.

Ihailin Kurton kieltä, sanoilla leikittelyä, mielikuvia, joita runot toivat mukanaan. Säkeitä, jotka saivat hengästymään, intensiivisyyttä, joka vei mukanaan. Tietynlaista yksinkertaisuutta, joka oli kuitenkin jotain niin paljon enemmän.

Maisemasta läpi koostui kuudesta osasta: Laivakielen synty, Lentokenttä on avannut siipensä, Valosta taottu saari, Avaruuteen unohdettu koira, Vihreästä säästä, Iltapäivän loisteessa. Ja nämä osat kuvaavat mielestäni hyvin sisältöä, eri maisemia, niiden läpi kulkemista ehkä. Mutta mukana kulkee myös toisenlainen kaari, joka ehkäpä sisältyy jollain tavalla osien nimiin; runojen tyylin muuttuminen kokeilevampaan suuntaan ja lopuksi hienoinen palaaminen alkupisteeseen.

Kuten kirjoitin aikaisemminkin, runokokoelmista on hyvin vaikea kirjoittaa tänne lukupäiväkirjaan, sillä en jaksa tämän blogin puitteissa lähteä kirjoittamaan niin syvääluotaavia tekstejä, jollaisia kirjoittaisin "oikeina arvosteluina". Mutta haluaisin silti kirjoittaa tästä(kin) enemmän kuin vain sen että kokoelma oli kaunis tai että Kurton kieli oli kekseliästä ja luovaa. Ettei hän sortunut klisheisiin, vaan teki jotain aivan muuta. Haluaisin oikeastaan analysoida jokaisen runon erikseen, kirjoittaa yksityiskohtaisemmin kokoelman aihepiiristä, niistä ajatuksista ja tunteista, joita se minussa herätti.

Ja millaista olisi olla arvokkaampi / omaa painoaan, matkustaa suuren kaupungin torniin / kuin hidas myrsky, tulla merten takaa keskelle maalausta / ja piillä siinä.

Luin Maisemasta läpi -kokelman viimeisen runon vasta juuri. Luin ja ehkä maistelen tätä kaikkea vielä. Ja haluaisin lukea kokoelman läpi uudestaan, pysähtyä jokaisen runon äärelle pidemmäksi aikaa, maistella niitä, lukea hengittäen, hitaasti ja ilman kiirettä niin kuin runoja tulisi lukea. Ja tiedän, että syksyn runokurssilla luemme Kurton runoja ja voi kuinka tulen nauttimaan siitä kun seisahdumme yksittäisen runon äärelle ja sukellamme sen syövereihin.

Miki Liukkonen; Valkoisia runoja

On hauska lähteä murtamaan omia ennakkoluulojaan ja siitä annan tietenkin itselleni pisteet kotiin. Olen yrittänyt lukea tiettyjen kirjailijoiden ja runoilijoiden tekstejä ennekkoluuloistani huolimatta, tai ehkä juuri siksi.

Alustuksesta voittekin siis päätellä, että Miki Liukkonen on yksi näistä runoilijoista, joista olen muodostanut omat ennakkokäsitykseni lehtijuttujen yms. perusteella. Ei tietenkään kovinkaan kannattavaa, mutta usein se vain menee niin. Liukkonen haluaa pitää yllä tiettyä runoilijakuvaa itsestään ja kutsuu itseään parhaaksi suomalaiseksi nykyrunoilijaksi. Ja tietenkin se ottaa päähän. Että rahat menevät tupakkaan, viinaan ja naisiin, että kitara on panttilainaamossa, että jollain on oikeasti pokkaa pitää itseään parhaimpana. Pitäisi olla nöyrä ja sanoa että kunhan jotain kirjoitin, tai elättää itsensä sitten jollain muulla ja kirjoitella runoja siinä sivussa, kyllähän näitä riittää.
Mutta. Toisaalta olen kallistumassa siihen ajatukseen, että hitsivie, tyypillä on pokkaa olla sellainen kuin on. Tai mistä ihmeestä tiedän onko Liukkonen edes sellainen kuin antaa ymmärtää. Tyyppi on luonut oman julkisuuskuvansa eikä siitä ainakaan haittaakaan ole ollut.
Ja sitten ne runot.
Ei ole vain sitä julkisuuskuvaa, sillä tämän kuitenkin olisi tarkoitus olla subjektiivinen lukukokemukseni Liukkosen esikoiskokoelmasta Valkoisia runoja. Runoilija on käsitelty, siirtykäämme siis kokoelmaan.

Tietenkin lähdin liikkeelle hyvin varovaisesti. Tiesin lukevani sellaisen runoilijan runoja joka ajattelee olevansa hyvä, jos ei paras kaikista. Ja tiesin lukevani kehuttua esikoiskokoelmaa, kaikki mahdolliset asiat, jotka saavat ainakin minut puolustuskannalle.
Mutta mitä pidemmälle pääsin, sitä enemmän vastustukseni hälveni. Se ropisi vähähn kerrallaan pois ja viimeisen runon luettuani minun oli vain pakko tunnustaa, että Valkoisia runoja oli hyvä kokoelma. Että se oli enemmänkin kuin hyvä. Ei ollut vain sitä kukkoilevaa runopoikaa, ei itsetyytyväisyyttä joka olisi lemunnut säkeiden välistä. Ei, sillä luin oikeasti hyviä runoja, välillä jopa erinomaisia runoja, runoja jotka saivat minut pysähtymään, runoja joiden marginaaliin olisin halunnut kirjoittaa omia kommenttejani.
Tietenkin joukkoon mahtui sellaisiakin runoja, joista en niin pitänyt ja sellaisia, joita en ymmärtänyt. Mutta ei se haitannut.

Minun oli jo pakko laittaa Valkoisia runoja kiertoon ja palauttaa se kirjastoon muiden luettavaksi, mutta tämä on sellainen kokoelma, jonka voisin jopa ostaa omaan hyllyyni, sellainen johon haluaisin palata uudestaan, lukea vieläkin hitaammin, vieläkin syvemmin.

Mutta olen iloinen, että kerrankin ennakkoluuloni saivat kyytiä. Ja loppujen lopuksi, ihailen tyyppiä, joka haluaa elättää itsensä taiteella; musiikilla, kuvataiteella ja kirjallisuudella. Olkoonkin sitten että se kitara on välillä kanissa tai kukkarosta ei kurkista enää kuin matti, jos sekään.

Sirpa Kyyrönen & Tiina Lehikoinen (toim.); Muodonmuutoksia?

Sanotaanko näin, että runokokoelmaista on hyvin vaikeaa kirjoittaa "arvostelua" tai "kritiikkiä" tai muuta vastaavaa (ja lainausmerkit koska en pidä näitä blogiraapustuksiani sentään arvosteluina tai kritiikkeinä, enemmänkin taitavat olla subjektiivisia ajatuksia lukemastani).
Mutta siis. Töiden vuoksi olen aloitellut syväsukellusta runojen maailmaan aivan uudella tavalla, joten taitaa tänne lukupäiväkirjaankin jatkossa ilmaantua yhä useampia postauksia runokokoelmista.

Muodonmuutoksia? on siis vuonna 1993 perustetun runoyhdistys Nihil Interitin, vuonna 2013 ilmestynyt juhlakirja. Nihil Interithän on ollut kahdenkymmenen vuoden ajan keskeinen toimija suomalaisessa runokentässä. Tämä juhlakirja kokoaa yksiin kansiin runoutta Nihil Interitissä ja Tuli&Savu-runouslehdessä vuosien varrella vaikuttaneilta runousaktiiveilta.

Ja olihan Muodonmuutoksia? sitten juurikin aikamoinen kokoelma suomalaisen nykyrunouden uranuurtajilta, se tästä ehkä niin mielenkiintoisen juuri tekikin. Itse olen hieman hidas tässä runouden kentässä ja omat juureni ovat olleet jossain hyvin syvällä perinteisen runouden maaperässä, mutta jokin minua(kin) nyky(aikaisemmassa)runoudessa vetää puoleensa. Ja runous on kuitenkin kenttä, joka muuttuu, ja jonka on muututtava ja Muodonmuutoksia? vetää johonkin aivan uuteen. Ja monen hyvin erilaisen runoilijan runot yksissä kansissa tarjoaa jokaiselle jotakin.

Rakastan runojen analysoimista ja voisin kirjoittaa jo yhdestä runosta monen sivun analyysin, saati sitten kokonaisesta kokoelmasta. Siksi tämä kirjoittaminen tällä haavaa onkin niin hankalaa. Kun yritän pysyä pintapuolisuudessa, siinä etten sukella tähän postaukseen liian syvältä.

Tunnustan, että osa runoista oli, no, hyvinkin nykyaikaista ja hyvinkin kokeilevaa. Joitain runoja minun oli hyvinkin vaikeaa mieltää runoiksi. Mutta jokainen teksti, joka on osa runokokoelmaa on myös runo ja sellaisena luettava. Sehän tästä niin mielenkiintoista tekeekin.

On aika laimeaa todeta, että tämä juhlakirja kannattaa lukea. Lukea ainakin jos kiinnostaa tietää missä suomalaisessa (nyky)runoudessa mennään, mutta myös muutenkin.

L.M. Montgomery; Annan nuoruusvuodet

Ja nämä iltalukemiseni jatkuvat. Ja nyt ollaan sellaisen sarjan parissa, jota en oman muistini mukaan ole lukenut paljoakaan, muutamaa kirjaa lukuunottamatta, jotka itse asiassa löytyvät omasta hyllystäni. Kyseessä ovat Anna-sarjan ensimmäinen ja viimeinen kirja, joten taitaa tulla melkoinen reissu kirjastoihin metsästäessäni loppuja kirjoja siitä välistä, sillä kun tämän aloitin, niin ajattelin lukea sitten kunnolla...

Anna-kirjat taitavat taas olla sitä minun sukupolveni ja vielä vanhempienkin aarteistoa, niitä kirjoja joita luettiin kerta toisensa jälkeen. Ja turha kaiketi sanoa, että näiden kirjojen pariin on mukava palata nostalgiamielessä näin yli kolmikymppisenäkin.

Vaikka kyseessä onkin nuortenkirja, ei kuitenkaan puhuta kovinkaan kevyestä kirjallisuudesta. Siis tarkoitan sitä, että niin Anna-kirjoissa kuin muissakin Montgomeryn kirjoissa käsitellää  hyvin raskaitakin aiheita; orpoutta, kuolemaa, yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta, mutta näiden vastapainoksi on kuitenkin myös se toinen, kaikki se kauneus ja mielikuvituksen runsaus. Ja luulen että tämä yhdistelmä teki näistä kirjoista niin suosittuja ja kainosti väitän kyllä, että osasta nuorten (ja aikuisten yhtä lailla) kirjoista puuttuu tämä sävyjen moninaisuus täysin.

Mutta en tiedä oikeastaan mitä vielä kirjoittaisin. Kuin että Annan nuoruusvuodet olivat mukavaa iltalukemista ennen nukkumaanmenoa, niin viatonta ja kaunista.
Pikkuisen ehkä häiritsi Anna henkilöhahmona, hän oli ehkä jo liikaa...jotain. Liian haltioitunut kaikesta, liian sentimentaalinen tai....äh, en oikeastaan osaa selittää sen tarkemmin.
Mutta häiritsikö se sitten lukemistani liikaa? No, ei ;)

Näin aikuisena paluu nuoruusvuosien nostalgisuuteen kannattaa. Ei aina tarvitse olla niin aikuinen ja järkevä ja vakava. Välillä tekee hyvää heittäytyä toisenlaisten tarinoiden syövereihin!

Blaine Harden; Leiri 14, Pako Pohjois-Koreasta

Pikalainahylly kirjastossa, kiinnostavalta kuulostava kirja, tarvitseeko sitä enempää syitä lainata kirjoja? Eipä kai. No, jonkin verran kuitenkin tiedän Pohjois-Korean tilanteesta ja jos kirja käsittelee pakoa pohjoiskorealaiselta leiriltä alkaa mielenkiinto herätä sen verran voimakkaasti, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin ottaa kirja ja lukea...

Pohjois-Korean vankileirillä vuonna 1982 syntynyt Shin Dong-hyuk ei tiennyt pariin vuosikymmeneen mitään maailmasta piikkilanka-aitojen ulkopuolella. Hänelle rakkaus, ystävyys ja perhe olivat sanoja vailla merkitystä. Väkivalta, kidutus ja murhat sen sijaan olivat arkipäivää.

Sitä herää siihen, että hei, tyyppihän on samanikäinen kuin minä itse ja, no, vaikka omakaan elämäni ei nyt ihan ruusuilla tanssimista ole ollut, niin kyllä tässä silti puhutaan hieman eri asioista.
Oli uskomatonta lukea sellaisen ihmisen elämästä, joka on elänyt koko siihenastisen elämänsä vankileirillä, tietämättä mitään aitojen ulkopuolisesta maailmasta, edes Pohjois-Korean tilanteesta leirin ulkopuolella, saati sitten muusta maailmasta valtion rajojen ulkopuolella.
Mutta tätäkin enemmän ajatuksia herätti se, kuinka lapset kasvatettiin pienestä lähtien vihaan, luokka-ajatteluun, alemmuudentunteeseen, siihen että on normaalia ilmiantaa toisia ilman syytä, siihen, ettei perhe merkitse mitään, siihen ettei ole ystävällisyyttä, ei luottamusta, ei vapautta, ei rakkautta, ei oikeastaan mitään. Vain nälkää ja tappavaa arkea päivä toisensa jälkeen.

23-vuotiaana Shin pakeni - ei kuitenkaan vapuden vaan nälän vuoksi. Pakoreitti vei Pohjois-Korean maaseudun halki Kiinaan ja lopulta Yhdysvaltoihin. Shinin matka kohti ihmisyyttä oli alkanutut.

Shin pääsi pakenemaan kuin ihmeen kautta, ehkä juuri kertomaan muulle maailmalle Pohjois-Korean tilanteesta ja vankileireistä, joiden olemassaolo kielletään edelleen.
Mutta elämä leirin ulkopuolella ei ole aivan niin yksinkertaista vankileirillä kasvaneelle nuorukaiselle, joka ei paettuaan tiennyt edes missä suunnassa Kiina sijaitsi, mihin suuntaan lähteä taivaltamaan. Eikä hän tiennyt voiko kehenkään luottaa ja voiko tehdä mitä tahansa saadakseen ruokaa, pysyäkseen hengissä.

 Shin Dong-hyuk on tiettävästi ainoa, joka on onnistuneesti paennut Pohjois-Korean vankileireiltä - leireiltä, joilla tälläkin hetkellä on jopa 200 000 vankia. Monille näistä ihmisistä leiri on koti ja ainoa totuus, jonka he tuntevat.

 Sanotaanko näin, että kirja tempaisi mukaansa. Se ei ollut todellakaan mitään kevyttä kesälukemista, mutta ei sitä voinut myöskään laskea käsistään. Kirja oli hyvin rehellinen kertomus vankileireistä, siitä karusta arjesta, jota vangit elävät päivä toisensa jälkeen. Mutta kirjassa ei mässäilty näillä kauheuksilla, vaan ne kerrottiin vain kuin asiat ovat, rehellisesti.
Kirjassa tuotiin rehellisesti myös esiin ne ongelmat, joita pohjoiskorealaisilla loikkareilla on heidän yrittäessä sopeutua elämään Etelä-Koreassa tai esimerkiksi Yhdysvalloissa, jonne pohjoiskorealaisia otetaan vastaan edelleen. Länsimaalaistunut Etelä-Korea on jo suuri shokki pohjoiskorealaisille, saati sitten muut länsimaat. Ja ylipäänsä arki ja elämä muualla kun on tottunut elämään ja köyhyyteen rajan toisella puolella...

Kirja saa pisteet siis ennen kaikkea rehellisyydestä, mutta on kirjan kirjoittajalla, yhdysvaltalaisella kirjailijalla ja toimittajalla, Blaine Hardenilla ollut myös taitoa ja kykyä kirjoittaa kirja, joka tempaa mukaansa, herättää ajatuksia mässäilemättä kuitenkaan kurjuudella ja epäkohdilla.

Tämä oli kirja ja ihmiskohtalo, jota en ehkä hetkeen unohda.

Joel Haahtela; Elena

Kuten aikaisemmin on ilmennyt, en ole vielä oikein ihastunut Joel Haahtelaan. Luin alkuvuodesta Haahtelan uusimman; Tähtikirkas, lumivalkea, eikä se oikein saanut minua vielä innostumaan. Onneksi olen kuitenkin sitkeää sorttia, joten päivänä eräänä kirjasossa etsin kaunokirjallisuushyllyistä kohdan H ja Joel Haahtelan. Ja takakansitekstejä luettuani päädyin Elenaan, siinä oli jotain kiinnostavaa. Ja päätin tietenkin lukea kirjaa ilman ennakko-odotuksia...

Minä rakennan Elenan pienistä paloista, otan hänen hymynsä, askeleiden kaiun, kirjaimet paperilla, kenkien ääriviivat sateen jälkeen.

Aivan aluksi haluan kirjoittaa siitä kuinka ihastuin kerrontaan. Minäkertojaan, joka puhuu preesensmuodossa, keino, joka ei mielestäni aina toimi. Mutta nyt toimi. Ja kerronnan runollisuus, se vei mukanaan. Välillä palasin muutaman rivin taaksepäin ja luin virkkeitä uudestaan, sanoja, jotka pitivät sisällään niin paljon, maisemaa, tunteita, arkea ja elämää jotenkin niin kauniilla tavalla, että sitä kaikkea vain hengitti mukana.

Miehen ajatukset on jo kuukausia täyttänyt nainen. Tummahiuksinen, kalpeaihoinen nainen, jonka hän näki sattumalta puistossa. Sittemmin mies on seissyt joka päivä kastanjapuiden varjossa ja odottanut hiljaa.

Jotta tämä ei mene pelkäksi hehkuttamiseksi, niin sanottakoon, että kyllä jonkusen aikaa meinasin heittää kaikesta huolimatta kirjan sivuun. Kun aluksi tuntui aika absurdilta, että luen kirjaa miehestä, joka stalkkaa nuorta naista, kurkkii sanomalehden takaa, seisoo naisen talon ikkunan alla, seuraa jopa saarelle, jonne nainen lähtee kesäksi töihin. Perverssiä? Sairasta? Niin ajattelin, ollakseni täysin rehellinen. Ja tekstin kauneus sai sen kaiken tuntumaan jotenkin, no, oudolta.
Mutta onneksi, onneksi tähän kohtaan voin kirjoittaa ison MUTTA-sanan, sillä minä niin huokaisin helpotuksesta, kun tämä mutta astui kuvioihin. (Asiasta on hieman hankala kirjoittaa niin, etten paljasta liikaa asioita juonen ja muun kannalta...)

Kesäksi nainen lähtee kaupungista, mies seuraa, mutta kadottaa hänet näköpiiristään pitkäksi aikaa. syksyn tullen mies tajuaa mikä naisessa on kiinnittänyt hänen huomionsa.

Ja samoihin aikoihin myös minä lukijana tajusin monta asiaa. Miehen, Elenan, menneisyyden, historian, muistot, kaiken mahdollisen. Ja minä hymyilin helpottuneena, sillä kyse ei enää ollutkaan perverssiosta, ei mistään sellaisesta mitä pyörittelin pienen pääni sisällä. Ja minä hymyilin myös siksi, että Haahtela vei voiton kotiin, vei aivan täysin.

Ja hän tapaa Elenan, kerran.

Kirjassa ei ole kuin 126 sivua, on vain lyhyitä lukuja, mutta kaikkea ei voi mitata sivujen määrässä, sanojen paljoudessa. Joskus vähemmän on enemmän ja joskus hiljaisuus kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Minä siis olin myyty. Olin vielä pitkään kirjan viimeisen sivun luettuani. Ajattelin vain lopulta sitä, kuinka kaunis tarina olikaan, kuinka kaunista kaikki oli juuri sillä hetkellä.

Joni Eareckson Tada; Matka jatkuu

Kirja kertoo Jonin työstä vammaisten parissa, hänestä tehdystä elokuvasta ja hänen avioliitostaan. Joni on ollut miljoonille ihmisille rohkaiseva esimerkki siitä, miten vammaisuuteen ja poikkeavuuteen voi sopeutua. Tämä kirja alkaa rehelllisestä omien vikojensa ja tappioidensa tunnustamisesta, sisältää raikasta huumoria, kirpeää itsekritiikkiä ja myös tietoa vammaisen mahdollisuuksista. Elämä ei pääty vammaisuuteen, vaan matka jatkuu entistä mielenkiintoisempana.

Joni siis halvaantui olkapäistä alaspäin 17-vuotiaana uimaonnettomuudessa. Olen lukenut Jonin elämästä muitakin kirjoja, esimerkiksi Jumala jota rakastan kertoo myös Jonin lapsuudesta, ajasta ennen onnettomuutta.
Matka jatkuu -kirjassa halvaantumisesta on jo yli kymmenen vuotta ja Joni tasapainossa asian suhteen. Mutta silti esiin nousee asioita, jotka muuttavat hetkessä kaiken. Matka jatkuu on hyvin rehellinen ja avoimesti kirjoitettu kirja. Joni tekee työtä oman Joni and friends -järjestönsä kautta ja välillä sitä tulee ajateltua ettei hän ainakaan rämmi samoissa asioissa ja ongelmissa kuin me muut. Että kaiken jälkeen Joni on jo niin pyhä...mutta Joni kertoo elämästään ja ongelmistaan hyvin avoimesti ja tämä harhaluuloni hälvenee hyvinkin nopeasti ;)

Matka jatkuu -kirjassa Joni kertoo paljon myös normaalista arjestaan ja Joni and friends -järjestön alkumetreistä. Arki tietenkin oli mielenkiintoisinta ja avasi silmiäni hieman enemmän sen suhteen millaista elämä neliraajahalvaantuneena on. Siinä rinnalla omat vaivani ja ongelmani tuntuivat välillä hieman pienemmiltä. Ja olihan se mielenkiintoista lukea Jonin ja Kenin avioliiton alkuajoista, siitä epävarmuudesta koko asian suhteen ja myös Kenin epäröinnistä siitä olisiko hän valmis avioliittoon vaikeasti vammautuneen naisen kanssa. Mutta rakkaus voitti ja he ovat tehneet työtä yhdessä vuosi vuoden jälkeen.

Kirja ei kuitenkaan ole vain puhetta vammaisuudesta ja tämän aiheen nostamisesta esiin. Sitäkin enemmän minulle kirja oli myös puhetta siitä kuinka meistä jokainen rämpii välillä pimeämmissä vesissä ja epäilee jopa Jumalan olemassaoloa ja että se on oikeastaan ihan normaalia. Mutta sitäkin enemmän kirja puhui minulle Jumalan armosta, Hänen rakkaudestaan meitä jokaista kohtaan. Ja että  meillä jokaisella on omat ongelmamme. Ei meistä jokainen (onneksi) halvaannu tai sairastu vakavasti, mutta meillä on muita ongelmia. Mutta lopulta, onko mikään sattumaa? Joskus Jumalan tiet ovat täysin erilaiset kuin olemme itse suunnitelleet, mutta Hän voi kääntää myös meidän silmissämme negatiiviset asiat ja onnettomuudet suureksi siunaukseksi. Näin on käynyt myös Jonin kohdalla, sillä ilman Jonin halvaantumista ei olisi myöskään Joni and friends -järjestöä eikä sitä arvokasta työtä, jota he tekevät.

Ja kertoohan kirja minulle myös sinnikkyydestä. Siitä ettei koskaan kannata luovuttaa. Että vaikka kädet eivät toimi voi tauluja aina maalata sivellin suussa...

Merri Vik; Onneksi olkoon, Lotta

Viimeinen Lotta-kirja, lupaan sen ;) Nyt on Lotta saateltu naimisiin ja hyvä niin. Mukavastihan näiden Lotta-kirjojen kanssa aika meni ennen nukkumaan menoa iltaisin, mutta aika aikaansa kutakin (sanoo hän joka lukee parhaillaan Vihervaaran Anna -kirjaa iltalukemisenaan...).
Olihan se aikakin jo saada Lotta-sarja päätökseen ja sanotaanko näin, että mitä vanhemmaksi Lotta kirjoissa tuli niin sitä hassumpaa näitä kirjoja oli lukea.
Mutta nyt se on ohi... ;)

Anja Snellman; Aura.

Anja Snellmanin tuotantoon tutustuminen jatkuu, nyt luennassa oli jo sentään vuonna 2000 julkaistu romaani Aura.

Suuria ruskeita pahvilaatikoita on yhdeksän, kaikki täynnä tekstiä. Miksi Aura Aula on halunnut testamentata koko kirjallisen jäämistönsä juuri hänelle, entiselle opettajalleen, nykyiselle menestyskirjailijalle?

Yritin kirjastossa etsiä jotain hieman edeltäneistä Snellmaneista poikkeavaa, jotain joka ei ehkä aivan suoraan voisi olla kuin kirjailijan omasta elämästä. Mutta onnistuinko valinnassani?

Kirjailija palaa kahdenkymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin, muistaa pitkät keskustelut kirjallisuudesta ja taiteesta, yöpuhelut, kirjeet, pianonsoiton, runojen lukemisen. Auralle ja hänelle kirjallisuus oli ollut lumottu puutarha kaukana viihteen ja nopeiden nautintojen tehtailusta, kaukana juovuttavan julkisuuden ja rahanteon maailmasta.

Alussa huokaisin helpotuksesta. Kirjailija kyllä päähenkilönä liippaa hieman liian läheltä, kirjallisuuden opiskelu ja muu tietous myös, mutta en antanut sen häiritä. Silti se oli tarpeeksi kaukana, niin ettei se todellakaan häirinnyt.
Mutta jossain vaiheessa se kuitenkin tapahtui.
En tiedä oliko se sivulla 30, missä Aura toteaa kirjailijalle "Minun etunimeni sisältyy sinun sukunimeesi, mitä se sinun mielestäsi voisi tarkoittaa?". Aura ja Kauranen oli ensimmäinen ajatukseni, mutta vielä ajattelin yrittää. Että ehkä se oli vain sattumaa.
Ehkä se lopulta oli kirjailijan, kirjan minäpuhujan muistot omasta isästään. Pääoman luettuani se oli suoraan Snellmanin oma isä, niin uskomattoman paljon samoja asioita ja piirteitä ettei tosikaan. Tiedän että kirjailijat kirjoittavat paljon omasta elämästään, mutta joskus voi kysyä milloin on liikaa?

Vähitellen kirjailija ymmärtää, mitä lahjakas Aura Aula, ikuinen pöytälaatikkorunoilija, oli halunnut testamentillaan hänelle sanoa.

Harmi, etten minä lukijana koskaan saanut siitä selvää. En tiedä olinko jo niin kyllästynyt etten jaksanut lukea tarpeeksi tarkasti ja intensiivisesti. Onneksi, onneksi kirjassa oli vain 144 sivua, sillä en olisi itse asiassa jaksanut lukea paljoakaan pidemmälle. Ja silti, omalla asteikollani Aura oli huomattavasti Kiinalaista kesää parempi.

Vaikka tähän asti tämä on tainnut kuulostaa melkoiselta lynkkaukselta, niin jollain tavalla minä myös pidin Aurasta. Jollain tavalla. Minulle avartavimmat kohdat olivat sivuilla 130 ja 131, missä kirjailija lukee Auran kirjoittamia sanoja, kirjeitä siitä kuinka kirjailija oli saanut hänet ottamaan itsensä vakavasti kirjoittajana, saanut uskomaan itseensä ja että hänellä on oikeus sanoa asioita. Siinä puhutaan sitkeydestä ja myös ankaruudesta omia tekstejä kohtaan.

Mutta vielä minusta ei Anja Snellmanin ihailijaa saa.

Khaled Hosseini; Tuhat loistavaa aurinkoa

Juuri suljin kirjan, luin viimeiset rivit.
Enkä oikeastaan tiedä mitä kirjoittaisin, sillä olen oikeastaan sanaton.

Mariam on vain 15-vuotias, kun hänet lähetetään Kabuliin ja naitetaan itseään kolmekymmentä vuotta vanhemmalle Rashidille. Hän aloittaa uuden elämänsä toiveikkaana, mutta vuosien kuluessa burqa kätkee alleen niin nöyryytykset, mustelmat kuin hiipuvan toivon lapsesta.

Mariamin kohdalla mietin elämän epäoikeudenmukaisuutta, alistumista, toivottomuutta. Hiljaisuutta, joka kätkee alleen niin paljon. Mietin elämää, joka ei ollut hänen oma elämänsä, elämää naisena, jolla ei ollut mitään arvoa. Ja mietin olisinko minä itse alistunut samoin vai olisinko pistänyt vastaan niin pitkään kuin henki olisi pihissyt minussa. Enkä osannut vastata, en todellakaan tiedä.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin Kabulissa riehuvat taistelut murskaavat myös nuoren ja rakastuneen Lailan haaveet tulevaisuudesta. Hänestä tulee Rashidin toinen vaimo.

Lailan tarinassa oli alusta lähtien enemmän toivoa. Oli rakastavat vanhemmat, nuoruuden rakastettu Tariq ja tulevaisuus, joka olisi voinut olla edessä. Ja sitten alkavat taistelut, luodit lentävät ja summittaisesti ammuttu raketti vie tämän kaiken Lailalta.
Laila astuu taloon toiseksi vaimoksi. Nuori, kaunis, kaiken menettänyt. Millaista on kun vaimon paikan vie toinen, kun joutuu syrjään, hylätyksi, vieläkin enemmän jos mahdollista.
Ja silti kaiken keskellä on jotain enemmän. On ystävyyttä, joka syntyy kuin varkain, mutta kutoutuu niin kauniiksi kudelmaksi, että se kantaa läpi tarinan.

Afganistanilaisnaisen kohtalosta määräävät miehet, sota, talibanien hirmuhallinto. Mutta Mariamin ja Lailan välille kasvaa ystävyys, joka on kaikkia näitä vahvempi - ja joka saa heidät yhtä uudestaan taistelemaan toivon ja vapauden puolesta.

 Oli hetkiä, jolloin minun oli pakko laskea kirja pois kädestäni, olla lukematta hetken aikaa. Jännitin Lailan ja Tariqin rakkaustarinaa, toivoin ja elin kaikessa mukana. Ja monessa muussa kohdassa tämän lisäksi elin ja hengitin kirjoitettujen sanojen mukana, ahmin sivun toisensa jälkeen, en vain voinut lopettaa lukemista.
Ja vaikka yleensä kritisoin sitä, että tulevia tapahtumia kerrotaan etukäteen edes vaivihkaa, niin tämän kirjan kohdalla se ei häirinnyt minua yhtään. Loppujen lopuksi tuntui siltä, että ne pienet viittaukset tuleviin asioihin olivat oljenkorsia, joista kiinni pitäen lukijana luin eteenpäin, tiesin, että asioihin tulisi vielä muutoksia.

Tuhat loistavaa aurinkoa oli kirja, joka kosketti. Mitä pidemmälle sitä luin, sitä haltioituneempi olin. Itkin kirjan loppupuolella useampaankin otteeseen, se kaikki oli vain niin, no, koskettavaa.
Kirjan kieli oli niin kaunis, ja kaikessa karuudessaan tarina oli kaunis. Ja ehkä koskettavan tarinasta teki se tieto, että tämä olisi voinut perustua tositapahtumiin. Ja omalla tavallaan myös perustuikin. Että se on jonkun naisen arkipäivää tälläkin hetkellä.

Tuhat loistavaa aurinkoa oli kertomus ystävyydestä, toivosta ja rakkaudesta. Ja se oli kirjoitettu tavalla, joka meni luihin ja ytimiin asti. Minä vaikutuin.

Ben Malinen; Taakkana läheisriippuvuus.

Täydellisyydentavoittelija, sovittelija, määräilijä, ylisuorittaja, työriippuvainen, viihdyttäjä, Puuha-Pete, draamakuningatar, narsisti, ovimatto ja uhri. Läheisriippuvaisuus ilmenee monella tapaa. Yhteistä kaikille rooleille on, että ihminen keskittyy toisten elämään, ongelmiin ja tarpeisiin. Oma elämä jää silloin elämättä.

Ben Malisen uusin kirja (2014) käsittelee läheisriippuvuutta, joka ilmenee jo kirjan nimikkeestä. Se on aika kattava perusteos melko vähäisestä sivumäärästä (143) huolimatta. Aihetta lähestytään hyvin ruohonjuuritasolta, niin  ettei tarvitse kaivaa esiin psykologian sanastoa käsittelevää kirjaa tai muutakaa vastaavaa.

Läheisriippuvuus on jo lapsuudessa opittu suojautumis- ja puolustautumiskeino, jonka avulla ihminen pyrkii välttämään hylätyksi ja torjutuksi tulemisen. Esimerkiksi läheisen narsismi, päihde- tai muu riippuvuus, krooninen sairaus tai mielenterveysongelmat saattavat johtaa läheisriippuvaiseen käyttäytymiseen.

Kirjassa lähdetään liikkeelle aivan perusasioista. Mitä on läheisriippuvuus? Millaisia ovat läheisriippuvaisuuden yleisimmät ominaispiirteet, entäpä sitten yksilölliset piirteet? Tästä päästäänkin hyvin eteenpäin siihen, mikä on kullekin aiheuttanut läheisriippuvaisuutta eli läheisriippuvaisuuden taustatekijöihin ja lopulta kirjassa käsitellään vielä läheisriippuvuuden hallintaa ja ennen kaikkea sitä, että aina on mahdollisuus muutokseen.

Läheisriippuvaisuudesta voi kuitenkin oppia eroon. Kun läheisriippuvaisuutensa tiedostaa, siitä voi vapautua, kuten muistakin riippuvaisuuksista. Se edellyttää kokemusta omasta arvokkuudesta ja vastuuta omasta elämästä.

Taakkana läheisriippuvuus ei kuitenkaan ole mikään hokkuspokkusopas, jonka luettua olisi jotenkin muuttunut ja läheisriippuvaisuus historiaa. Ja onneksi se ei olekaan näin, sillä muutos vaatii aina aikaa ja ennen kaikkea tahtoa tehdä asioille jotain, että haluaa asioiden muuttuvan. Ajatuksia kirja kyllä herättää ja jos läheisriippuvaisuus on pienissäkin määrin omaa taakkaasi, kannattaa tämä kirja lukea. Ja mielestäni tämä toimii hyvänä materiaalina myös terapeuteilla, jotta voisi ymmärtää asiakkaitaan paremmin.
Eli suosittelen lukemaan...

Merri Vik; Kovaa touhua, Lotta!

Kesäloman viimeisiksi päiviksi Lotta saa ystävänsä Giggin seurakseen mökille Pihlajalahteen. Giggi toivoisi lepoa ja rauhaa, mutta siitä on turha uneksia, kun Lotta on lähettyvillä.

Aika loppupäässä Lotta-sarjaa mennään ja näiden jälkeen iltaisin on aina helppo nukahtaa ;)
En tiedä mitä nyt sen kummemmin kirjoittaisin, kun tällä kertaa pääasiallinen tarkoitus on vain saada kirjoja listattua tänne lukupäiväkirjan puolelle.
Mutta jos jotain, niin näin yli kolmikymppisenä Lotta-kirjoissa tapahtuu ehkä hieman liikaa ja jotkin tapahtumat vain ovat hieman absurdeja. Mutta annettakoon se anteeksi, viihdyttäviähän nämä kirjat ovat joka tapauksessa!

Merri Vik; Katso eteesi, Lotta!

Lupaan, että jäljellä ei ole enää kuin kaksi tai kolme Lotta-kirjaa, sen jälkeen lukupäiväkirjani on jotain muutakin. Mutta näitä iltalukemisia on tullut napsittua ilta toisensa jälkeen ja mikäs siinä on lukiessa kun koko kirjan voi lukea kevyesti yhdeltä istumalta...
Eivätkä kaikki Lotta-kirjat ole yhtä hyviä, mutta se ei sinänsä ole mikään ihme ottaen huomioon minkä määrän Merri Vik niitä kirjoitti, sillä Wikipedia kertoo Lotta-kirjoja julkaistun vuosien 1958-1991 yhteensä 47 nimekettä. Eli joinain vuosina jopa kaksikin kirjaa. Ja kirjoittipa Merri Vik elämänsä aikana yhteensä 140 kirjaa, joten ihan ihailtava suoritus.
Itse jaottelen Lotta-kirjat vähän sen mukaan, että osa niistä tuntuu enemmän sellaisilta välikirjoilta, kun on ollut pakko kirjoittaa jotain, mutta idea ei ihan aina ole toiminut. Ja tämä Katso eteesi, Lotta oli sellainen välikirja. Hyvä kyllä, mutta ei Lotta-kirjojen parhaimmistoa.

Ei nyt mitään kattavaa analyysiä kirjasta tälläkään kertaa, mutta aina ei ehkä tarvitsekaan ;)

Annamari Marttinen; Mistä kevät alkaa

Annamari Marttisen Mistä kevät alkaa oli löytö kirjaston hyllystä. Nimi ja kansi houkuttelivat.
Mutta se oli pitkään luvussa, sillä en meinannut vain päästä eteenpäin ensimmäisten sivujen jälkeen. Ehkä syynä on ollut oma väsymykseni ja se, etten lukenut paljon muutakaan, mutta osittain kyllä myös se että ensimmäiset luvut eivät meinanneet oikein sytyttää. Mutta jokin sai minut jatkamaan lukemista kaikesta huolimatta, ehkä aihe, en tiedä.

Kun Leilan äiti sairastuu Alzheimerin tautiin, ei mikään ole enää kuin ennen. Yhtäkkiä äiti onkin oikutteleva lapsi, joka ei kykene huolehtimaan itsestään eikä lopulta edes tunnistamaan läheisiään. Samaan aikaan Leilan tytär Kia alkaa osoittaa yhä vahvempia itsenäistymisen merkkejä; suloisesta pikkutytöstä on kuoriutumassa itsetietoinen nainen.

Kolme naista, kolme tarinaa, mutta kuitenkin yksi ja sama tarina.
Ja vaikka tarinaa kerrotaan vuorotellen jokaisen kolmen näkökulmasta tuntuu Leila siltikin olevan romaanin keskeisin henkilö, ja oikeastaan ihan ansaitustikin. On ikääntyvä ja muistinsa menettävä äiti, on aikuistuva tytär ja oma keski-ikä. Koko Leilan elämä tuntuu yhtäkkiä kiertyvän näiden elämänsä naisten ympärille, äiti vaatii aina vain enemmän, tytär aina vain vähemmän. Eikä kumpikaan tunnu hyvältä. Leila haluaa olla hyvä tytär ja hyvä äiti, hoitaa äitiä niin hyvin kuin pystyy ja järjestämään Kialle ikimuistoiset lakkiaiset.

On kevät, luonto puhkeamassa kukkaan, Kian huolella valmistellut ylioppilasjuhlat edessä, mutta kaikki tuntuu hajoavan käsiin. Leila sukkuloi työn, kodin ja äitinsä päähänpistojen väliä ja tuntee itsensä kaikkien velvollisuuksien keskellä valtavan riittämättömäksi. Nuoresta ja iloisesta Leilasta on tullut liian nopeasti keski-ikäinen ja äkäinen nainen.

Ja Leila henkilönä on hyvin todentuntuinen, sellainen johon on helppo samaistua vaikka en vielä itse keski-ikäinen olekaan. Mutta Leilan riittämättömyydentunteet, ahdistus, kaikki se vain tulee esiin jokaisesta kirjoitetusta sanasta, välillä olisin halunnut napata koko Leilan syliini ja kertoa, että kyllä se siitä.
Eikä äiti, Helena, jää paljoa taakse. Vaikkakin mitä pidemmälle äidin sairaus etenee, sitä ahdistavampaa siitä oli lukea. Toisaalta taas, kuinka hienosti Marttinen olikaan päässyt Alzheimerpotilaan nahkoihin, harhoihin ja siihen kun maailma menettää muotonsa ja järkevyyden. Kun koko elämä on enää pelkkää harhaa.
Kia oli henkilöistä heikoin. Tunnistin niitä aikuistuvan tytön piirteitä, mutta jotenkin se kaikki tuntui jokseenkin niin ylimalkaiselta, suuripiirteiseltä. En tiedä mitä olisin kaivannut enemmän. Ei ylioppilasjuhliaan viettävän tytön tarvitsekaan pohtia syntyjä syviä sivu toisensa jälkeen ja sen ikäisen elämä on ja saa olla ihastumista ja tietynlaista itsekeskeisyyttä. Eikä Kian elämä edes ollut sellaista, sillä hän ajatteli paljon äitiä ja mummoaan, muutoksia joita näki tapahtuvan. Mutta silti, jotenkin Kia jäi etäiseksi. Ja mietin, että romaani olisi toiminut ilman Kiaa fokalisoijana. Että olisi ollut vain äiti ja tytär, Helena ja Leila. Sillä se suhde, luopuminen ja tietynlainen surutyö oli kirjoitettu niin voimakkaasti, ja keski-ikäisen naisen sielunmaisema oli maalattu niin realistisin, mutta kuitenkin kauniin värein. Siinä oli tämän romaanin voima ja salaisuus.

Merri Vik; Yhtä hulinaa, Lotta!

Ja samassa sain typerän päähänpiston, jollaisen ihminen välillä saa. Päätin pilailla Giggin kustannuksella! Piiloutuisin seinäsyvennykseen, loikkaisin Giggin eteen ja mölähtäisin 'Buu!'. Tuumasta toimeen. Harppasin seuraavaan seinäsyvennykseen ja vetäydyin näkymättömiin...

Ja jatko onkin tuttua Lotta-kirjojen lukijoille. Tämä kirja vaikutti kaikista lukemistani varmasti tutuimmalta, joten sitä on kaiketi tullut luettua aikoinaan useampaankin kertaan. Ja sinänsä, ihan hauskahan tämä(kin) oli.

Ja koska nukkumaan mennessä on mukava lukea hetken aikaa, toimii omalla kohdallani Lotta-sarja paremmin kuin loistavasti. Ei niin hyvä kirja, ettei sen lukemista malttaisi lopettaa, ja tarpeeksi kevyt tarina, jotta se ei hankaloita nukahtamista... ;)