Joel Haahtela; Elena

Kuten aikaisemmin on ilmennyt, en ole vielä oikein ihastunut Joel Haahtelaan. Luin alkuvuodesta Haahtelan uusimman; Tähtikirkas, lumivalkea, eikä se oikein saanut minua vielä innostumaan. Onneksi olen kuitenkin sitkeää sorttia, joten päivänä eräänä kirjasossa etsin kaunokirjallisuushyllyistä kohdan H ja Joel Haahtelan. Ja takakansitekstejä luettuani päädyin Elenaan, siinä oli jotain kiinnostavaa. Ja päätin tietenkin lukea kirjaa ilman ennakko-odotuksia...

Minä rakennan Elenan pienistä paloista, otan hänen hymynsä, askeleiden kaiun, kirjaimet paperilla, kenkien ääriviivat sateen jälkeen.

Aivan aluksi haluan kirjoittaa siitä kuinka ihastuin kerrontaan. Minäkertojaan, joka puhuu preesensmuodossa, keino, joka ei mielestäni aina toimi. Mutta nyt toimi. Ja kerronnan runollisuus, se vei mukanaan. Välillä palasin muutaman rivin taaksepäin ja luin virkkeitä uudestaan, sanoja, jotka pitivät sisällään niin paljon, maisemaa, tunteita, arkea ja elämää jotenkin niin kauniilla tavalla, että sitä kaikkea vain hengitti mukana.

Miehen ajatukset on jo kuukausia täyttänyt nainen. Tummahiuksinen, kalpeaihoinen nainen, jonka hän näki sattumalta puistossa. Sittemmin mies on seissyt joka päivä kastanjapuiden varjossa ja odottanut hiljaa.

Jotta tämä ei mene pelkäksi hehkuttamiseksi, niin sanottakoon, että kyllä jonkusen aikaa meinasin heittää kaikesta huolimatta kirjan sivuun. Kun aluksi tuntui aika absurdilta, että luen kirjaa miehestä, joka stalkkaa nuorta naista, kurkkii sanomalehden takaa, seisoo naisen talon ikkunan alla, seuraa jopa saarelle, jonne nainen lähtee kesäksi töihin. Perverssiä? Sairasta? Niin ajattelin, ollakseni täysin rehellinen. Ja tekstin kauneus sai sen kaiken tuntumaan jotenkin, no, oudolta.
Mutta onneksi, onneksi tähän kohtaan voin kirjoittaa ison MUTTA-sanan, sillä minä niin huokaisin helpotuksesta, kun tämä mutta astui kuvioihin. (Asiasta on hieman hankala kirjoittaa niin, etten paljasta liikaa asioita juonen ja muun kannalta...)

Kesäksi nainen lähtee kaupungista, mies seuraa, mutta kadottaa hänet näköpiiristään pitkäksi aikaa. syksyn tullen mies tajuaa mikä naisessa on kiinnittänyt hänen huomionsa.

Ja samoihin aikoihin myös minä lukijana tajusin monta asiaa. Miehen, Elenan, menneisyyden, historian, muistot, kaiken mahdollisen. Ja minä hymyilin helpottuneena, sillä kyse ei enää ollutkaan perverssiosta, ei mistään sellaisesta mitä pyörittelin pienen pääni sisällä. Ja minä hymyilin myös siksi, että Haahtela vei voiton kotiin, vei aivan täysin.

Ja hän tapaa Elenan, kerran.

Kirjassa ei ole kuin 126 sivua, on vain lyhyitä lukuja, mutta kaikkea ei voi mitata sivujen määrässä, sanojen paljoudessa. Joskus vähemmän on enemmän ja joskus hiljaisuus kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Minä siis olin myyty. Olin vielä pitkään kirjan viimeisen sivun luettuani. Ajattelin vain lopulta sitä, kuinka kaunis tarina olikaan, kuinka kaunista kaikki oli juuri sillä hetkellä.