Pohjois-Korean vankileirillä vuonna 1982 syntynyt Shin Dong-hyuk ei tiennyt pariin vuosikymmeneen mitään maailmasta piikkilanka-aitojen ulkopuolella. Hänelle rakkaus, ystävyys ja perhe olivat sanoja vailla merkitystä. Väkivalta, kidutus ja murhat sen sijaan olivat arkipäivää.Sitä herää siihen, että hei, tyyppihän on samanikäinen kuin minä itse ja, no, vaikka omakaan elämäni ei nyt ihan ruusuilla tanssimista ole ollut, niin kyllä tässä silti puhutaan hieman eri asioista.
Oli uskomatonta lukea sellaisen ihmisen elämästä, joka on elänyt koko siihenastisen elämänsä vankileirillä, tietämättä mitään aitojen ulkopuolisesta maailmasta, edes Pohjois-Korean tilanteesta leirin ulkopuolella, saati sitten muusta maailmasta valtion rajojen ulkopuolella.
Mutta tätäkin enemmän ajatuksia herätti se, kuinka lapset kasvatettiin pienestä lähtien vihaan, luokka-ajatteluun, alemmuudentunteeseen, siihen että on normaalia ilmiantaa toisia ilman syytä, siihen, ettei perhe merkitse mitään, siihen ettei ole ystävällisyyttä, ei luottamusta, ei vapautta, ei rakkautta, ei oikeastaan mitään. Vain nälkää ja tappavaa arkea päivä toisensa jälkeen.
23-vuotiaana Shin pakeni - ei kuitenkaan vapuden vaan nälän vuoksi. Pakoreitti vei Pohjois-Korean maaseudun halki Kiinaan ja lopulta Yhdysvaltoihin. Shinin matka kohti ihmisyyttä oli alkanutut.Shin pääsi pakenemaan kuin ihmeen kautta, ehkä juuri kertomaan muulle maailmalle Pohjois-Korean tilanteesta ja vankileireistä, joiden olemassaolo kielletään edelleen.
Mutta elämä leirin ulkopuolella ei ole aivan niin yksinkertaista vankileirillä kasvaneelle nuorukaiselle, joka ei paettuaan tiennyt edes missä suunnassa Kiina sijaitsi, mihin suuntaan lähteä taivaltamaan. Eikä hän tiennyt voiko kehenkään luottaa ja voiko tehdä mitä tahansa saadakseen ruokaa, pysyäkseen hengissä.
Shin Dong-hyuk on tiettävästi ainoa, joka on onnistuneesti paennut Pohjois-Korean vankileireiltä - leireiltä, joilla tälläkin hetkellä on jopa 200 000 vankia. Monille näistä ihmisistä leiri on koti ja ainoa totuus, jonka he tuntevat.Sanotaanko näin, että kirja tempaisi mukaansa. Se ei ollut todellakaan mitään kevyttä kesälukemista, mutta ei sitä voinut myöskään laskea käsistään. Kirja oli hyvin rehellinen kertomus vankileireistä, siitä karusta arjesta, jota vangit elävät päivä toisensa jälkeen. Mutta kirjassa ei mässäilty näillä kauheuksilla, vaan ne kerrottiin vain kuin asiat ovat, rehellisesti.
Kirjassa tuotiin rehellisesti myös esiin ne ongelmat, joita pohjoiskorealaisilla loikkareilla on heidän yrittäessä sopeutua elämään Etelä-Koreassa tai esimerkiksi Yhdysvalloissa, jonne pohjoiskorealaisia otetaan vastaan edelleen. Länsimaalaistunut Etelä-Korea on jo suuri shokki pohjoiskorealaisille, saati sitten muut länsimaat. Ja ylipäänsä arki ja elämä muualla kun on tottunut elämään ja köyhyyteen rajan toisella puolella...
Kirja saa pisteet siis ennen kaikkea rehellisyydestä, mutta on kirjan kirjoittajalla, yhdysvaltalaisella kirjailijalla ja toimittajalla, Blaine Hardenilla ollut myös taitoa ja kykyä kirjoittaa kirja, joka tempaa mukaansa, herättää ajatuksia mässäilemättä kuitenkaan kurjuudella ja epäkohdilla.
Tämä oli kirja ja ihmiskohtalo, jota en ehkä hetkeen unohda.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti