Merri Vik: Lottapa tietenkin

Johan onkin aikaa vierähtänyt edellisestä lukupäiväkirjamerkinnästä, mutta onhan tässä ollut välissä yksi muutto, opiskeluiden loppuun saattamista ja uusien työkuvioiden alkuunpanoa. Ja ihan uskomatonta väsymystä kaiken tohinan jälkeen, mikä sitten selittääkin muutaman seuraavan lukupäiväkirjamerkinnän.

Sillä. Olo oli aika pitkälti sellainen, että ei mitään syvällistä kiitos, ei mitään sellaista, jonka kanssa pitäisi ajatella liikaa. Joten kun kirjaston poistopöydästä löytyi vino pino vanhoja kunnon Lotta-kirjoja, mitä teimmekään siskoni kanssa? Pakkasimme ne tietenkin siskoni lapsen rattaisiin ja loput syliini ja jaoimme kristillisesti kirjasaaliin puoliksi (tai ei nyt ihan puoliksi, otin vain järjestyksessä neljä ensimmäistä...).

Joten eipä tästä tietenkään tule kovinkaan syvällistä pohdintaa kirjastakaan, eikä kai tarvitsekaan.
Mutta Lotta-kirjat, tarvitseeko niistä se enempää sanoakaan? Moni ikäpolveni edustaja on tuon sarjan kahlannut läpi ja vasta nyt muuten katsoin ensimmäistä kertaa koska kirja on kirjoitettu ja meinasin pudota tuoliltani (oikeastaan sängystä...), sillä ruotsinkielinen alkuteos on kirjoitettu jo 1958.
Tietenkin romaanista kuultaa läpi ajankohta ja siihen liittyvät asiat, mutta toisaalta taas teini-ikäisen elämässä samat asiat pysyvät vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen ja se tekee näistä kirjoista ihanan yhdistelmän. Sopiva sekoitus nostalgiaa ja ajattomia kuvauksia teini-ikäisen elämästä.

Lottapa tietenkin aloittaa koko kirjasarjan ja sen kummempia erittelemättä se avaa hyvin sarjan päähenkilön elämää, perhettä ja sitä kaikkea mikä tekee Lotasta juuri Lotan.

En kolmenkympin rajapyykin jo hetki sitten ylittäneenä ehkä ole ominta kohderyhmää tälle kirjalle, mutta se olikin ennen kaikkea ihana tuulahdus omasta nuoruudesta ja niihin hetkiin Lotta-kirjojen parissa ensimmäistä kertaa.

Anja Snellman; Pääoma

En ole ollut kovinkaan suuri Anja Snellmanin ihailija, mutta toisaalta otantani hänen tuotannostaan on hyvin suppea, sillä olen lukenut aikaisemmin vain Ivana B:n enkä ihastunut. Ja olen kyllä ajatellut, että pitäisi lukea aikaisempaa tuotantoa myös, katsoa ymmärränkö miksi Snellman myy (käsitykseni mukaan) mukavasti.

Pääoma on saanut paljon palstatilaa myös lehdissä ja sieltä minä sen taisin myös bongatakin. Mistäs muualtakaan, sillä kuten sanottua, en ole Snellmanin tuotantoa seurannut enkä näin ollen myöskään odotellut uutta romaania.

Ja näistä alkusepustuksista itse asiaan.

Kun tutkin geenikarttaani ja pieniä värillisiä pisteitä joista näen mahdollisuuteni ja uhkani, ajattelen että tämä on ainoa sijoitussalkkuni, syntymässä saatu. Lentokenttien kävelymatoilla tunnen edelleen olevani kuolematon. Kiidän askeltakaan ottamatta kohti porttia, enkä tiedä mitä tuleman pitää.

Kirjan etuliepeessä mainitaan, että Pääoma on Snellmanin tämänastisen tuotannon henkilökohtaisin teos ja siitä on mainittu myös lehtijutuissa, joita Snellmanista ja hänen uusimmastaan on tehty. Ja se on jo todella henkilökohtainen, sillä ainakin minä luin Ivana B:n hyvin henkilökohtaisena romaanina, vaikka sitä ei sellaiseksi ole mainostettukaan. (Tai sitten Snellman vain on hyvin taitava ja sai minut lukijana tuntemaan niin!)

Mutta niin. Henkilökohtaisuus tekee romaanista tietenkin heti erilaisen ja silti, Snellmanin kohdalla olen varuillani. En voi lukea Pääomaa omaelämäkertana tai edes Marun elämänkertana, sillä en voi olla varma, mikä on faktaa ja mikä fiktiota. Ja silti. Niin paljon siellä on faktaa ja sen minä tarkistin netin syövereistä, tarkastin Snellmanin opinnoista lähtien, matkoista ja muista.

Sinä olisit voinut olla sisareni. Minä voisin olla veljesi tai isäsi. Meillä voisi olla yhteinen lapsi. Minun sisareni olisi voinut syntyä teidän perheeseenne. Sinun tarinasi voisi olla osa minun historiaani. Sattuma. Virhe. Yllätys. Petos. Kaikki on niin pienestä kiinni. Kaksoiskierre vai kaksoissidos. Avunhuuto vai nautinnon parahdus.

Pääoma kertoo siis Marun, Snellmanin sisaren, tarinan. Snellman on kertonut halunneensa kirjoittaa tämän kirjan, saada Marun näkyviksi kaikille, mutta hän on kirjoittanut sen myös itsensä vuoksi. Selvittääkseen asioita, ehkä selvittääkseen ajatuksiaan.

Maru ei ollut kuka tahansa, vaan hän oli erilainen. Snellman kuvaa hyvinkin raadollisesti nuorta itseään, ristiriitaisia tunteitaan sisartaan kohtaan. Häpeää ja rakkautta. Syyllisyyttä ja kapinaa. Ja silti kaiken takana on rakkaus, syvä ja kestävä liitos sisarten välillä.

Minä sain pienenä tartunnan. Sen nimi oli Maru.

Maru on kirjan päähenkilö, mutta ei Snellman voi itseäänkään sulkea pois romaanista, sillä tietenkin hän voi tarkastella Marua vain oman elämänsä kautta, sen kautta mitä on itse nähnyt ja tuntenut. Ehkä juuri se tekeekin tästä romaanista niin henkilökohtaisen, niin koskettavan.
Sillä myönnän että tämä kirja oli koskettava, se sai minut liikuttumaan useampaan kertaan ja minun mielipiteeni Snellmanista kirjailijana muuttui. Sillä tämä on niin päinvastainen kuin Ivana B. Tämä on jotain aivan muuta.

Ja se mitä ihailen ehkä eniten, on Snellmanin taito päästää pinnan alle paljastamatta liikaa. Sillä Snellmanin omia tyttäriä ei kirjassa mainittu nimillä, ei myöskään puolisoita. Ja vanhemmat oli nimetty Pushkinin runon Ruslan ja Ludmila, mukaan. Nimet olivat vain Marulla ja Anjalla itsellään, heillä, joilla loppujen lopuksi oli merkitystä romaanin kannalta.

Eikä Pääoma ollut vain katsaus Marun elämään, vaan myös suuri kysymys siitä että miksi. Miksi juuri Maru? Miksei Anja? Miksei joku muu? Elämän sattumanvaraisuus, geeniperimä, se mitä olemme, mitä tulevat polvet tulevat olemaan. Eikä minua edes ärsyttänyt dna-osiot, sillä ne tuntuivat vain olevan omalla paikaallaan eikä niitä lukiessa tullut oloa tietokirjan lukemisesta. Ne olivat osa tarinaa.

Ja huomaan, etten ole kritisoinut mitään ja se on paljon se! Minun ennakkoluuloni saivat kyytiä ja ihailin Snellmanin kirjoitustyyliä, sitä miten hän on asiat tuonut esiin.

Ja hei, ehkä seuraavaksi lähden liikkeelle alkupisteestä. Sonja O. kävi täällä listalle siis.

Anni Sinnemäki; Aleksis Kiven katu

Mielenkiinnolla lähdin lukemaan tätä runokokoelmaa ja se tulikin luettua nopeasti, itse asiassa jo muutama viikko sitten. Mutta kokoelmasta kirjoittaminen on jäänyt ja jäänyt.

Ehkä syynä on se, että runokokoelmista on niin paljon vaikeampaa kirjoittaa "arvostelua" (lainausmerkeissä siksi, etten koe näitä tajunnanvirtojani oikeiksi arvosteluiksi, kunhan kirjaan mielipiteitäni ja ajatuksiani ylös) kuin proosasta.

Mutta haluan yrittää silti.

Sen kaiken piti olla vasta alkua
mutta onko rakkaus
koskaan myöhemmin
tehnyt niin kipeää
Ne olivat onnen päivät
kukaan meistä ei nähnyt eteensä
sillä iltapäivisin Hämeentiellä aurinko
sokaisee kirkkaasti suoraan päin

Minulla on suuri tarve löytää runokokoelmista jonkinlainen juoni tai tarinan kaari, en tiedä miksi ja etsin myös tästä kokoelmasta. Ja löysin, ainakin jonkinlaisen.
Minä löysin tarinan naisesta, rakkaudesta, hapuilemisesta eteenpäin ja avioliiton päättymisestä, nämä ensimmäisessä osassa. Toisessa osassa sukelletaan enemmän muistoihin, lapsuuteen ja nuoruuteen ja toisessa osassa kuvaan mukaan astuvat myös ystävät, ne uskolliset, jotka pysyvät tukena, tapahtui mitä tapahtui.
Ja kolmannessa osassa matkataan muistoissa vielä enemmän taaksepäin, vanhempiin ja lapsuudenkotiin, ja runon puhuja palaa kotiin aikuisena, vanhemmistaan erillisenä. Ja elää omaa elämäänsä muistoineen päivineen, elää ja hengittää.

Kaikkinensa kokoelma on omalla tavallaan rakkaustarina Helsingille, kaupungille ja sen kaduille, kaupunginosille ja elämälle siellä. Mutta kuten runon puhuja kokee syrjähyppyjä niin myös Helsinki, sillä runoissa matkataan niin monessa muussakin Euroopan kaupungissa.

Enkä oikeastaan tiedä mitä kokoelmasta kirjoittaisin. Selkeästi kirjoitan auki ja puhki, kuten  Karlströmin Taivaan mittakaavan kohdalla kävi, tai sitten en osaa kirjoittaa mitään. Muuta kuin että tykkäsin.
Ja itse asiassa yllätyin, sillä Sinnemäen runot olivat jotenkin niin kauniita ja arkisuus niissä oli jotenkin niin käsinkoskelteltavaa ja ehkä juuri siksi niissä oli sitä kosketuspintaa, sitä, johon lukijana pystyin samaistumaan.

Eli siis. En osaa kirjoittaa muuta kuin, että tykkäsin. Ja paljon.

Maija Vilkkumaa; Nainen katolla

Muusikko kirjoittaa kirjan. Onko se sama asia kun missi ryhtyy laulajaksi tai näyttelijäksi?
Päätin ottaa siitä selvää.

Nainen katolla on moniääninen romaani, jonka henkilöinä nähdään UG-lehti Parsaan gonzoa kirjoittava stand up -koomikko Linda, internetin löytänyt kuusikymppinen juorutoimittaja Leila, kotiäiti Silja, joka yrittää kirjoittaa esseetä, mutta päätyy suoltamaan tarinoita sivupersoonastaan Gwendolynistä, hänen miehensä Harri, joka valloittaa maailmaa pelialan start up -yrityksensä Jano Entertainmentin kanssa sekä äidinkielenopettaja Ville, joka pohtii maahanmuuttoa.  Heidän elämänsä kietoutuvat toisiinsa ja käynnistävät tapahtumien ketjun, josta muodostuu anarkistinen, yllättävä ja hykerryttävän osuva kertomus 2010-luvun Suomesta.

Yllättäen päätin olla mahdollisimman ennakkoluuloton. Halusin antaa kirjalle mahdollisuuden yllättää minut, niin etten lue sitä sivu sivun jälkeen syynäten jokaista mahdollista asiaa ja epäkohtia etsien. (Tunnustan usein tekeväni juuri näin tiettyjen kirjailijoiden kohdalla...)

Ollakseni rehellinen, Nainen katolla ei ehkä nyt kuitenkaan päässyt kipuamaan lukemieni kirjojen listalla (no, ei sellaista oikeasti kirjattuna ole) kärkipäähän, mutta ei se ihan huonokaan ollut.

Positiivista oli se, että juoni todella kantoi 334 sivun verran, alusta loppuun asti. Henkilöhahmot kietoutuivat epäilyksistäni huolimatta toisiinsa tavalla tai toisella ja tarina kehkeytyi vähitellen. Draaman kaari toteutui...ja mitäs vielä. Välillä kirja oli hauskakin, osuvia juttuja nykypäivästämme, tästä arjesta ja sen absurdiudesta. Ja hei, kirjan loppukaan ei lässähtänyt kuten monesti käy.

Mutta. (Nykyään aina on se mutta.)
Runsas kirosanojen käytö häiritsi minua suunnattoman paljon. Minä en itse käytä minkäänlaisia voimasanoja, joten oli aika karua huomata, että kirjan lukemisen jälkeen kaiken maailman sanat sitten pyörivät mielessä ja siitä en kyllä pitänyt.
Eikä siinä vielä kaikki. Kantaaottavuus on varmasti ihan hyvä juttu, mutta liika on aina liikaa. Tuntui, että kirjasssa otettiin kantaa melkein kaikkeen ja jossain vaiheessa se alkoi tympiä.

En tiedä. Luultavimmin tämän tekstin kirjoittamisen hankaluuteen vaikuttaa se, että perhe pyörii tuossa ympärillä enkä saa keskittyä kirjoittamiseen rauhassa. Mutta toisaalta siihen saattaa vaikuttaa myös se, etten keksi kirjasta yhtään enempää sanottavaa. Kirja oli viihdyttävä kyllä ja ainakin oli mielenkiintoista lukea taitavan lauluntekijän kirjoittamaa proosaa...

Ja alun kysymykseen vielä.
Jos missi todella osaa laulaa tai näytellä kannattaa lahjakkuuttaan myös työstää eteenpäin ja tehdä sitä mitä rakastaa. Sama muusikon kohdalla. Ei yli rajojen hyppiminen ole pahasta, päinvastoin. Aina kannattaa kokeilla!

Joel Haahtela; Tähtikirkas, lumivalkea

En tiedä oikeastaan, mitä kirjoittaisin kirjasta, oloni on jokseenkin hieman ristiriitainen.
Yritän kuitenkin.

Tragedian kotimaassaan kokenut nuori ylioppilas kirjoittaa päiväkirjaa Pariisissa vuonna 1889. Nuorukainen etenee kirjeenvaihtajaksi uutistoimistoon ja vie lukijan lumoavalle matkalle kiehuvaan Berliiniin, sen juovuttaviin öihin, ja myöhemmin kauas kolonisoituun Kaukoitään.

Lähtökohta oli mielenkiintoinen, se täytyy myöntää. Ja jotain kertoo tietenkin jo se, että minä tämän kirjan kirjastosta lainasin.
Mutta, tämän kirjan ja lukukokemuksen kohdalla on niin iso mutta.

Yleensä olen pitänyt kiinni sadan sivun säännöstä. Eli jos sadan sivunkaan jälkeen kirja ei ole kokuttanut minua mukaansa, se saa jäädä.
No, ei koukuttanut, mutta halusin silti lukea kirjan loppuun.
Ehkä toivoin tilanteen muuttuvan, että saisin edes jostain kiinni.

Viiteen osaan jakaantuva romaani jäi minulle hieman etäiseksi. Kuten jo mainitsin, en oikein saanut missään vaiheessa juonesta kiinni, en oikeastaan 268 sivunkaan jälkeen ollut saanut paljoakaan irti kirjan päähenkilöstä, tuosta minämuotoisesta puhujasta, joka täytti muistikirjojaan, joita nämä eri osat kuvastivat.

Sanottakoon, että kirjan ensimmäinen osa, Pariisi, oli mielenkiintoisin. Se sisälsi niin paljon enemmän kuin muut, noiden yhdeksänkymmenen sivun aikana minäkin pääsin seikkailemaan 1800-luvun lopun Pariisin kaduille, elin ja hengitin kaupunkia itsekin.

Mutta sitten.
Berliini tuntui olevan jatkuvaa taiteella brassailua, musiikin ja maalaustaiteen yksityiskohdilla "mässäilyä" ja ehkä tämä kolahtaa vain omaan alemmuudentunteeseeni, että minä en ole perillä noin hienoista seikoista, mutta Berliini vain oli minulle sitä. En saanut kiinni, en vain saanut.
Kolmannen osan pelasti paljoltikin laivamatka ja päähenkilön ajatukset. Se valotti ehkä hieman enemmän väliin jääneitä vuosia, päähenkilön sisäistä kasvua, iän mukanaan tuomaa näkökykyä. Tätä ei Pariisin ja Berliinin välillä ollut havaittavissa.
Neljännen osan, Bernburgin, sekavuudelle ja hajanaisuudelle oli syynsä, se myönnettäköön. Mutta sainko siitä täysin kiinni, siitä en ole aivan varma. Taas liian paljon väliin jääneitä vuosia, liian paljon tyhjää, jonka tietenkin lukija itse voi kuvitella, mutta onko se koko homman idea?

Vuonna 2012 Helsingissä miehen jälkeläinen saa päiväkirjat haltuunsa ja huomaa, että meistä jokaisesta jää maailmaan jälki. Mutta on niitä, jotka maksavat kovemman hinnan, surevat muidenkin puolesta.

Tiedostin kyllä lukevani päähenkilön muistiinpanoja, sitä että osa muistikirjoista on kadonnut, että vain nämä kyseiset ajankohdat ovat jääneet jäljelle. Ja kyllähän kirja mielenkiintoinen oli ja Haahtela on tehnyt valtavaa pohjatyötä romaaniinsa, tai ainakin hän sai minut uskomaan tuon maailmanajan todeksi, että näin olisi todella voinut olla.
Mutta se ei pelasta sitä, että ainakaan minulle kirja ei toiminut.
Suurimman osan ajasta mietin kirjan funktiota. Mikä tämän aihe on, miksi tämä kirja yleensäkään on kirjoitettu?
Minua ei häirinnyt se, etten tiennyt päähenkilön nimeä, itse asiassa sen kertominen kirjan viimeisessä osassa sai homman lässähtämään vieläkin enemmän. Enkä minä pitänyt siitä, että romaanin lopussa asioita alettiin avaamaan. Jos ne oli tarkoitus avata, olisin lukenut niitä mieluummin hieman aikaisemmin enkä vasta lopussa tiivistelmän tapaan.

Minä yritin kyllä pitää kirjasta, halusin löytää siitä enemmän hyviä puolia, mutta se ei oikein onnistunut.
Ja suurimpana kysymyksenä minulle jäi se, että kuka ihan oikeasti kirjoittaaa kauan sitten kuolleelle nuoruudenrakastetulleen? Jos on yhdeksäntoistavuotiaana ollut palavasti rakastunut, mutta joutunut luopumaan kaikesta, niin kulkeeko tuo tunne mukana hautaan asti? Jotenkin tämä tökki pahasti, vaikka tiedänhän minä, että näinkin voisi olla, että ihmisen mieli voi mennä rikki, että tällaisesta ei toivu koskaan. Mutta kantoiko se tämän romaanin juonta loppuun asti, siitä en mene takuuseen.

 Mutta sinänsä positiivista; kirja ainakin herätti ajatuksia...

Sanna Karlström: {taivaan mittakaava}

{taivaan mittakaava} oli hyvin voimakas runokokoelma, joka vaati hetken aikaa sulattelemista. Ja minä sulattelin sitä melkein viikon. Ja tämä arvio kokoelmasta on hyvin subjektiivinen ja avaan siinä aika pitkälti koko lukukokemukseni. Eli jos et halua pilata omaa vielä tulossa olevaa lukukokemustasi, sinun ei ehkä kannata lukea tätä pidemmälle.

Yhä kapenevat hartiat sinä loittonet / Sydämeni on tulitikkulaatikon kokoinen.

Löysin tarinan tytöstä, nuoresta naisesta ehkä, joka on menettänyt rakastettunsa, on tullut jätetyksi ja se on suurena kipuna kaikkialla hänessä ja hän haluaisi vain että tuo lähtenyt puoliso tietäisi miltä se kaikki tuntui, kuinka kipeää se kaikki teki. Alussa tyttö myös kyselee Jumalalta tai kohtalolta tai suurelta tuntemattomalta, miten sen nyt haluaakaan ilmaista, miksi näin tapahtui, miksi juuri hän, vaatii vastauksia siltä, joka siirtelee niitä elämän shakkilaudan pelinappuloita.

En tullut tähän jäädäkseni, / en ota kenkiä jalasta, / tulin puhumaan vuosien ylitse / ja shakkimestari kääntää pelilautaa: /valkoinen aloittaa. 

Nainen ottaa selviytymiskeinokseen yrittää hallita elämäänsä, suunnitella ja piirtää kaikki tarkasti, piirtää uusi kaupunki, uusi elämä, rakentaa uutta. Hänessä on kaksi puolta, se epävarma ja hukassa oleva nainen, mutta myös se pilkuntarkka arkkitehti, joka haluaa hallita elämää, suunnitella sen viimeistä piirtoa myöten. Ja kuitenkin myös arkkitehti alkaa haurastua, kuori halkeilee ja nainen joutuu ottamaan tuon arkkitehdin syliinsä, epäonnistumisen jälkeen lohduttamaan tuota vahvuutta itsessään, jota ei sitten ollutkaan.

Katso, mitä sinä olet tehnyt / piirsit kynnellä rintaani tien tarkasti kuin patologi / ja minä nauroin kunnes kaikkialla rasahteli, / nyt kaupunki on täsmällisesti arkistoitu / ja mahtuu sinun käsivarsiesi väliin.

Kontrolli pettää, arkkitehti hiipuu pois ja jäljelle jää vain tuo nainen, epävarmana ja surusta kipeänä. Ja hän haluaisi lohduttaa itseään, saada lohdutusta itse. Arkkitehdin katoaminen saa kaiken nousemaan esiin, hallinta ja kontrolli pettää ja muistot nousevat pintaan. Ja mieleen nousee äiti, joka ei rakastanut, joka ei osannut olla turvallinen, joka pelotti ja sai pelkäämään. Ja äidin rakkaudettomuus on kipuna hänen sisimmässään, mutta silti kerta toisensa jälkeen nainen palaa äidin luokse, palaa vaikka oli vannonut ettei enää koskaan. Ja äidin luona hän taantuu pieneksi tytöksi, puhuu kimeällä äänellä, myöntyy kaikkeen. Ja lopulta nainen seisoo kotitalonsa edessä eikä hänellä ole sinne avainta, hänen elämänsä valuu siellä muistojen talossa hukkaan, eikä hän voi sille mitään. Hän on itsensä ja minuutensa ulkopuolella.

Viisisataa kilometriä ei riitä mihinkään, / vaikka kiskot katkaistaisiin monesta kohtaa. / Ei se riitä etäisyydeksi: ikinä en tule sinne enää.   / Kai se on rakkautta, jos istuu matkalippu kourassa / Helsingin rautatieasemalla ja ajattelee omalla murteella.    /Haen junasta paikan, josta parhaiten näkee, / miten äiti hakee omaansa ikkunasta.

Ja sitten tyttö särkyy. Hän rukoilee ihmettä tapahtuvaksi, rukoilee että tapahtuisi edes jotain. Hän haluaa vain muutoksen, haluaa saada jotain. Eikä hän pysty enää ajattelemaan järkevästi, vaan ajatukset muuttuvat epämääräiseksi sotkuksi, hän sotkeutuu itsekin. Ja tulee lopullinen romahdus, hän tarvitsee apua ja hän erkanee itsestään, tarkkailee itseään ulkopuolelta ja halveksii, ajattelee että jääköön siihen, unohdetaan. Ja silti elää pieni toivo läheisyydestä, että joku rakastaisi. Ja tyttö viedään suljetulle osastolle tai psykiatriselle osastolle, miten sen nyt haluaakaan ajatella. Hän makaa tärkätyissä lakanoissa ja on turtunut itseensä, kaikkeen. Ja nainen saa avaimen, poika heittää sen hänelle parvekkeelta ja sitten tulee pilvetön ajanjakso elämässä, ennen syksyä ja kaiken lopullisuutta.

Olet rukoillut, / sormet soutaen toistensa hankaimissa / olet rukoillut airosi poikki. / Mitä vielä pyytäisit.

Sillä vaikka kuinka olisin toivonut, en löytänyt viimeisestä osasta toivoa, vaan se kertoo tytön elämän päättymisestä. Hän muistelee vielä entistä rakastettuaan, heidän matkojaan ei kaupungeissa, turistina olemista, patsaita ja karttoja. Ja lopulta hänen elämänsä muuttuu kuin pienoismalliksi, hän katsoo sitä kaukaa ja kaikki on niin pientä. Ja hän katsoo kuinka lapset katsovat pienoismallia lasin läpi, ovat niin innoissaan elämästä ja kaikesta. Ja lopulta tulee tuuli, joka vie kaiken  mukanaan, vain kaulaliina jää heilumaan tuuleen. Ja lopulta valokuvista rajataan ihmiset pois, elämä päättyy, ihminen katoaa, vain maisema jää jäljelle.

Lintu, taivas heti, / lintuisa / Voisitko liioitella pilvettömyyttä / ennen kuin pilvet kuin syksyinen tietyömaa tapahtuu.  

Kaunis, mutta surullinen tarina ja minä haltioiduin Karlströmin kielestä, hänen runojensa jokaisesta sanasta ja säkeestä. Ja siitä kuinka hän kirjoitti runojensa kautta tarinan tytöstä, joka särkyy ja runoissa on parasta se, että ne eivät kerro kaikkea, että rivien väliin jää niin paljon ja nuo tyhjät kohdat, tuo hiljaisuus kertoo joskus enemmän.

Pidin myös siitä, että runot eivät olleet liian vaikeita, ei sellaisia, joiden kohdalla olisin kokenut etten yksinkertaisesti ymmärrä. Mutta pidin siitä, etteivät ne myöskään olleen helppoja lukea, vaan minun piti lukea niitä yhä uudelleen ja uudelleen, sukeltaa säkeiden väliin, hakea merkityksiä, löytää tarinalle alku ja leijua sen mukana päätepisteeseen asti.

-------------

Ja jos haluat analyyttisemmän kritiikin kokoelmasta, sellaisen löydät täältä.

Kirsti Ellilä; Kaivatut

Nimenä Kirsti Ellilä oli jo tuttu, ehkäpä kirjaston hyllyjä kolutessani olen siihen törmännyt tai ehkä lehtien sivuilta, kirjailijahaastattelusta tai jostain.
No, kuitenkin. Nytpä käsissäni olikin yksi hänen romaaneistaan, Kaivatut, jonka lainasin kirjastosta. Päätin tutustua Ellillän tuotantoon tämän romaanin kautta.

Saara, Henrik ja kotimaastaan paennut Gilbert ovat kokeneet elämässään suuria menetyksiä. Saaran tytär on kuollut ja Gilbertin perhe on kateissa. Henrikin tytär päättää hylätä "normaalin elämän" ja seurata kutsumustaan luostariin.

Siinäpä yksinkertaisuudessaan lähtökohta, josta matkaan lähdin. Odotin melko kevyttä luettavaa, mutta hömppää en sen uskonut olevan. Halusin jotain sellaista, joka olisi luettuna nopeasti, joka pitäisi vain lukea kun ei voisi lopettaakaan ja jonka parissa voisi vain levähtää, hengähtää hetken aikaa.
Miten siis kävi?

Kolmikon kohtalot kietoutuvat yhteen suomalaisessa kaupungissa, johon virtaa väkeä maailman kaikilta laidoilta. Pakolaiset, onnenonkijat ja elämän haavoittamat etsivät siellä paikkaansa.

Vaikka Saara, Henrik ja Gilbert nostetaan takakannen tekstissä tasavertaiseen asemaan niin Saara kuitenkin oli se, joka oli tarinan keskiössä enemmän kuin muut, oli se säie, joka sitoi lopulta muutkin henkilöt tarinaan mukaan. Eikä se ollut huono asia, vaikkakin huomaan ärsyyntyväni monen kirjan kohdalla siitä, että romaanin sisältö on jotain aivan muuta kuin mitä takakannen teksti on kertonut.

Mutta itse asiaan.
Kolmikon elämät sitoutuvat toisiinsa kuitenkin ja ehkä jopa yllättävin säikein. Pidin siitä ettei kaikkia asioita kerrottu auki, vaan paljon jäi salaisuudeksi, sellaiseksi, jota lukijana jäi miettimään. Pidin myös siitä, että lukijana minulla oli mahdollisuus tehdä omia päätelmiäni, pohtia, että olisiko Gilbert se, jonka kuvittelen hänen olevan ja ehkä ennen kaikkea Henrikin osuutta koko tarinaan mietin pitkään. Ja lopulta hänen paikkansa oli täysin selvä, miksi olinkaan sitä missään vaiheessa epäillyt.

Se mitä kritisoin (Tulihan se sieltä! ;) ) oli muutamassa kohdassa liiallinen "paasaaminen". Seksibaarikohtaus olisi voinut jäädä pois, se tuntui liikaa kirjailijan omalta kannanotolta, tarpeettomalta romaanin juonen kannalta, kokonaisuus olisi toiminut aivan täysin myös ilman sitä.
Mietin paljon myös Trisitian roolia kirjassa. Sille oli tietenkin paikkansa, sitä en kiellä, mutta mielestäni hän sai Saaran elämässä ehkä liian suuren roolin. Tiedän, mitä tällä asetelmalla on ehkä ajettu takaa, mutta jotkut kohdista tuntuivat hieman absurdeilta ja Trisitian näkyvyyden olisi voinut jättää myös hieman pienemmäksikin.

Onko mahdollista elää ilman luottamusta maailmaa kannattavien salaisuuksien voimaan?

Mutta sainko sen, mitä kirjalta odotin?
Kyllä ja enemmänkin, sillä rehellisyyden nimissä odotin kaikesta huolimatta lukevani kevyehköä hömppää, mutta tästä kirjasta oli kyllä hömppä kaukana.
Romaani oli helppolukuinen, mutta se ei tarkoita sitä että kirja olisi ollut jotenkin yksinkertainen. Sillä Kaivatut on paljon monikerroksisempi kuin odotin.
Mutta romaanin parissa rentoutui, sen ääressä sain hengähtää ja luin sen vuorokaudessa, sillä oli vain pakko jatkaa. Lukea eteenpäin, saada tietää miten tarinassa käy...

Zinaida Lindén; Monta maata sitten

Venäläistaustainen, suomalaisen kanssa asuva nainen ja kirjoittaa vielä ruotsiksi, siinä melkoinen ja uskomattoman kiinnostava yhtälö. Kirjastosta matkaani tarttui siis Zinaida Lindénin Monta maata sitten ja kirja olikin mielenkiintoista luettavaa.

Neuvostokansalaisen ensimmäiset sanat ovat Lenin, isänmaa ja Moskova. Galinan ensimmäiset sanat ovat äiti, isä ja Leningrad. Galina kasvaa työlle ja rakkausavioliitolle omistautuneiden vanhempiensa varjossa. Ainoana lapsena hän rakentaa omapäisesti nuoren tytön identiteettiään.

En tiedä miksi kuvittelin puolet kirjasta lukevani Lindénin omaelämäkerrallista romaania. Aloin siis sujuvasti lukea Lindénin omaelämäkertaa ja jossain vaiheessa aloin miettiä että hän kirjoittaa kyllä hieman liian avoimesti kaikista asioistaan, että aika rohkeaa.
Lukasinpa sitten takakannen uudestaan ja googlettelin hieman tietoa kirjailijasta ja kylläpä muuttui lukukokemus tajutessani lukevani täysin kaunokirjallista romaania :D
Osasyynsä tälle väärinkäsitykselle oli ehkä se, että kirjan päähenkilö Galina muistutti niin paljon kirjailijaa itseään, asutut maat, nykyinen asuinpaikka kaupunkia myöten.

Rakkaus Giovanni Battista Piranesin taidegrafiikkaan johtaa hänet opiskelemaan taidehistoriaa perestroikan kuuhulluuden aikaan. Hän tapaa keväisen Nevajoen rannalla diplomaatti Igor Nikolajevitsin - tulevan aviomiehensä ja odysseiansa kartanlukijan. Tie vie Venäjältä Afrikkaan, Japaniin ja viimein Turkuun. Yhä, avioliitosta ja äitiydestä huolimatta, Galinan koti on kaikkialla, ei missään, ja sydän Pietarissa.

Kun sain kiinni ajatuksesta täysin fiktiivisestä romaanista luin sitä myös sellaisena. Kirja oli mielenkiintoinen, käsittelihän se venäläisyyttä, neuvostoaikaa sekä venäläisten kuvaa Suomesta. Havainnot kummastakin maasta olivat terävät, mutta silti ehkä lempeät. Lindénin lukeneisuus näkyy tekstissä, mutta ei liikaa. Viittauksia muualle oli, mutta ei niin että ne olisivat ärsyttäneet eikä lukeneisuus näkynyt tekstissä itsensä korostamisena ja siitä olin erittäin kiitollinen.

Mutta kaunokirjallisesti en oikeastaan tiedä, miten romaania kuvailisin. Omaelämäkerrallisena se olisi ollut huomattavasti parempi, teknisesti ajatellen siis. Kaunokirjalliseksi romaaniksi sen juoni oli melko pelkistetty eikä siitä sinänsä saanut edes kiinni. Mikä oli huippukohta, mikä tarkoitus?

Minulle romaani kertoi eniten ehkä diplomaatin rouvan elämästä, irtolaisuudesta kun koti oli kaikkialla maailmalla. Se kertoi rakkaudesta synnyinmaata, mutta ennen kaikkea syntymäkaupunkia Pietaria kohtaan. Ja romaani kertoi myös eräästä avioliitosta, kahdesta ihmisestä, rakkaudesta ja sen etsimisestä. Ja ehkä sitä löytyi kaikkien vuosien jälkeen ja vuosikymmenten suru harteilla kevenee lopulta ehkä hieman, siitä voi ja onnistuu myös vapautumaan.

Romaani loppuu mielenkiintoisesti ja yllättävästi, vaikka olisi voinut myös lässähtää täysin ratkaisusta huolimatta. Mutta ei lässähtänyt!

Vaikka kaunokirjallisesti Monta maata sitten ei kiri listallani kovinkaan korkealle niin lukukokemuksena se oli mukavan piristävä ja mielenkiintoinen kokemus. Sillä oli omat heikot kohtansa, mutta kuitenkin piti otteessaan niin että oli vain pakko lukea eteenpäin.

Jenni Linturi; Isänmaan tähden

Jotkut sanovat, että kun tipahtaa korkealta, koko elämä vilahtaa silmien edestä. Kun 79-vuotias Antti Vallas putoaa katolta, hänen silmiensä edestä ei vilahda mitään. Maailma muuttuu vasta kun hän avaa silmänsä. Silloin nykyisyyden lävistää palvelusaika natsi-Saksan Waffen-SS-joukoissa.

En tiedä, miksi hyvin usein kirjan luettuani ensimmäinen ajatukseni on; en tiedä.
Sillä niin kävi tämänkin kirjan kohdalla.

Aihe oli kiinnostava, sellainen, josta Suomessa ollaan vaiettu pitkään ja vasta viime vuosien aikana siitä on edes alettu puhua; suomalaisten liittymisestä SS-joukkoihin.
Kirja ei (onneksi!) ollut historiallinen kertomus tuosta ajasta, ei sellainen, jonka kautta olisi saanut avartavan näkökulman tuohon aikaan ja historiallisiin tapahtumiin. Sen sijaan Isänmaan tähden on kertomus yhden miehen elämästä ja valinnoista ja näiden valintojen seuraamuksista.

Kunmpi on järkyttävämpää, kammottavat teot vai niiden elinikäinen taakka?

Yllä oleva on hyvä kysymys eikä tyhjentävää vastausta taida löytyä eikä Isänmaan tähden siihen pyri vastaamaankaan. Mutta se kertoo kuitenkin elämästä Saksassa, rintamalla sotimassa yhteistä vihollista, Neuvostoliittoa vastaan. Ja vaikka koko ajan puhuttiin siitä, että he taistelivat isänmaan tähden, niin jäin miettimään kuinka pitkään miehet uskoivat tuohon lauseeseen? Sitä ei tämäkään romaani kerro, eikä kerro ehkä kukaan tai mikään muukaan.

Romaanin ehdottomia vahvuuksia olivat Saksan-aikojen kamaluus, se minkä keskellä miehet siellä olivat, missä oloissa taistelivat. Ja miltä tuntui tappaminen, miten oikean ja väärän raja hämärtyi, kun mikään ei enää tuntunut miltään.
Ja tätäkin suurempi vahvuus oli vanha Antti, dementoitunut vanha mies, jonka todellisuus sekoittui menneisyyteen ja se oli kirjoitettu niin voimakkaasti, että lukijankin taju meinasi hämärtyä, niin sekottuivat tytär sotatoveriin, kuten vaimo myös. Dementoitunut ja muistoihin uppoava mies ei ajattele enää rationaalisesti eikä näe todellisuutta rationaalisesti ja siihen myös lukijana pääsin kurkistamaan. Ja se oli suuri plussa tälle romaanille.

Sen sijaan kritisoin hieman romaanin sillisalaattimaisuutta. Koin, etten täysin saanut kokonaisuudesta kiinni, että se oli liikaa hajallaan. En tiedä olenko ainoa, joka olisi kaivannut enemmän järjestelmällisyyttä, että olisin saanut vaikka luvun alussa tai otsikossa vinkkiä missä mennään, sillä välillä minulla meni pitkään ennen kuin tiesin missä mennään.

Ja kuten aloitin koko tekstini, kirjoitan edelleen, etten tiedä mitä ajattelisin tästä romaanista. Se ei jättänyt minua haltioituneeseen tilaan, mutta ei se ollut kyllä täysin yhdentekeväkään, sillä mietin sitä illalla lukemisen jälkeenkin. Isänmaan tähden ei ollut kevyttä luettavaa, mutta luulenpa ettei sen ole ollut tarkoituskaan olla. Ote kirjassa on jotenkin brutaalin realistinen, inhimillisyyttä on paikka paikoin hyvin vähän ja se on ehkä se, joka minua ahdisti tai puristi. Ehkä minä vain loppujen lopuksi kaipaan onnellisia loppuja ja ihmisten hyvyyttä. Nyt sitä ei meinannut löytyä...oikeastaan kenestäkään.

Romaanin hupaisin henkilö oli eittämättä Kaarlo, Antin serkku ja kateuden värittämä serkussuhde piristi kummasti muuten hieman raskasta kirjaa. Toisaalta mietin kyllä hyvin pitkään Kaarlon paikkaa koko romaanissa....

Että näin.

Katri Lipson; Kosmonautti

Katri Lipson oli minulle aivan uusi tuttavuus. Viime syksynä lainasin hänen toisen romaaninsa, jonka nimeä en itse asiassa juuri nyt saa mieleeni. Se jäi alkusivujen jälkeen lukematta, sillä ulkomaanreissumme pakotti palauttamaan kirjan takaisin kirjastoon ja aika nyt vain sattui loppumaan kesken.
Mutta Kosmonautti. Siihen tartuin kirjastossa ja päätin ottaa luettavaksi, sillä toisen kirjan takakannessa tätä esikoisromaania kehuttiin melkoisesti.

Svetlana Kovalevna on kiusattu musiikinopettaja, jonka uralla on ollut yksi valopilkku: Serjoza, ujo poika, joka oli salaa häneen syvästi rakastunut. Sen tiesi vain Sasha, jonka kanssa Serjoza makasi lumessa tuijottaen yötaivasta, heistä kun piti tulla kosmonautteja. Sama Sasha, jolle Serjozan äiti aina soitti ja haukkui, kun omasta pojasta oli huolta.

Jos minun pitäisi tiivistää tuntemukseni tästä kirjasta vain muutamaan sanaan, ne olisivat yksinkertaisesti en tiedä, mikä sinänsä on parempi kuin että olisin voinut tyhjentävästi sanoa, että joo, ihan kiva tai että ei mikään erityinen. En tiedä tarkoittaa, etten tiedä mitä Kosmonautista kirjoittaisin.

Kun ammoinen dokumentti herättää Kremlin ja koko maailman sympatiat siinä esiintynyttä avaruuteen haikailijaa kohtaan, onni näyttäisi kääntyvän. Neuvostotodellisuuden on oltava dokumentin väärtti ja dokumentille saatava ylväs jatko. Mutta missä on Serjoza?

Tapahtumien sijoittuminen Venäjälle ja Murmanskiin kiinnostivat ja olivatkin itselleni niin kotoisa aihepiiri. Ja henkilöt olivat aitoja neuvostokansalaisia, tapahtumat ja miljöötkin niin todellisen tuntuisia.
Mutta jokin minua jäi silti tökkimään. Enkä ole aivan varma mikä.
Ehkä se, että takakannessa Serjoza nostetaan kirjan keskeisimmäksi henkilöksi ja antaahan kirjan nimikin viitettä siihen. Mutta kirjaa lukiessa Serjoza kuitenkin hiipuu jonnekin taka-alalle, hän ei luettuna tule niin lähelle kuin olisi odottanut, hän ei lunasta paikkaansa kirjan päähenkilönä.
Enemmän romaanin keskiössä tuntuu olevan Sasha, Serjozan paras ystävä, sekä Svetlana, Serjozan musiikinopettaja ja ihastumisen kohde.

Mutta se mistä pidin oli romaanin elokuvamaisuus. Siinä oli jotain elokuvan käsikirjoitusta muistuttavaa, kohtauksia, kameran zoomaamista tiettyihin yksityiskohtiin, uusien kuvakulmien hakemista ja löytämistä. Tätä tuki myös ohjaajan ja Koljan piipahdus Murmanskissa ja kirjan sivuilla.

Tietyllä tavalla minua häiritsi suunnattomasti se, etten aina tiennyt missä mentiin, mitä tapahtui ja miksi. Mutta toisaalta tämä oli myös kutkuttavaa, se piti jännitystä yllä eikä kaikkea aina todellakaan tarvitse selittää auki. Mutta Serjozan kohtalo tiputetaan lukijan silmien eteen liian nopeasti, liian arkisesti, niin että hieman pettyy, tunnelma lässähtää.

Ja mietin osaanko kirjoittaa enää arvostelua, jossa en puuttuisi niin paljoa itseäni häiritseviin asioihin, vaikka toisaalta eihän tämän tarvitse romaanien jatkuvaa ylistämistäkään olla. Enkä minä lukijana ole niin kriittinen kuin näistä arvioistani saattaa ymmärtää, epäkohdista ja itseäni häiritsevistä asioista on aina helpompi kirjoittaa, niissä on sitä rosoisuutta, josta saa paremmin kiinni.

Mutta minä siis kaikesta huolimatta pidin Lipsonista sekä Kosmonautista. Pidin niin paljon, että etsin kirjastosta sen toisen, jonka nimen päätin googlettaa. Jäätelökauppias on Lipsonin toisen romaanin nimi ja sen minä aion etsiä käsiini ja lukea.

Pauliina Rauhala; Taivaslaulu

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu herätti ilmestyessään melkoista huomiota ja itsekin kirjasin sen muistikirjaani joskus lainattavien joukkoon. Varausjonot kirjastossa ovat olleet melko pitkät ja viime viikolla kirjastossa käydessäni löysinkin Taivaslaulun pikalainahyllystä. Mukaan lähti tietenkin.

Taivaslaulu kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin tarinan. Heti kun käsi löytää käden, he näkevät mielessään viiden litran riisipuurokattilan ja pirtinpöydän alta vilkkuvat seitsemänkymmentä varvasta.

 Meillä jokaisella on omat käsityksemme lestadiolaisista ja tietyt stereotypiat elävät edelleen. Kirja purkaa hyvin noita vääriäkin stereotypioita ja antaa muutenkin kattavan kuvan lestadiolaisuudesta. Mutta se ei oikeastaan ollut kirjan tärkein anti, vaan Taivaslaulu myös kritisoi omalla tavallaan liikkeen sisällä olevia tapoja toimia ja ajatella.

9 vuotta ja 4 lasta myöhemmin, Vilja katselee, kun Otso-poika tanssii valkoiset kiharat hulmuten, ja yrittää muistaa, mikä oli se hetki, kun hänen kehostaan hävisi rytmi. Seuroissa naiset katsovat ensiksi vatsaan ja sitten silmiin. Saarnassa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pesän uumenista. Sitten tulee päivä, jolloin Aleksi ja Vilja istuvat käsi kädessä äitiyspolilla, ja kaikki muuttuu lopullisesti.

Taivaslaulu kertoo nuoresta lestadiolaisparista, joka väsyy vähitellen ja kamppailevat omien ajatustensa ja liikkeen antamien toimintatapojen välillä. Miten toimia kun äiti väsyy, pitääkö jaksaa raskaus toisensa jälkeen, onko äidin pakko vain jaksaa ja jaksaa ja jaksaa.
Vaikka Taivaslaulussa kritisoitiin paljon äitiyteen ja lasten hankkimiseen liittyviä lestadiolaisliikkeen toiminta- ja ajattelutapoja, kirja ei ollut rienaava tai puhunut asioista alentuvasti. Liikkeen hyvät puolet nostettiin esille tasavertaisesti, mutta ennen kaikkea mieleeni jäi kaunis ajatus siitä, että eikö oma henkilökohtainen usko ja Raamatun sanaan päätösten perustaminen riitä. Että tärkeintä on se, mitä on yksilön ja henkilön välillä, ei yksilön ja lestadiolaisliikkeen välillä.

Kaunokirjallisesti kirja oli laadukasta luettavaa. Eri kertojaäänet vuorottelivat ja äänessä olivat niin Vilja, Aleksi, heidän tyttärensä sekä Aleksi blogitekstiensä kautta. Blogitekstiosuus on se, jota hieman kritisoin ja jonka kyseenalaistan, olisiko sitä tarvinnut ollenkaan? En jaksanut lukea näitä lukuja kovinkaan tarkasti, sillä niiden antama faktatieto sai aikaan melkoisen informaatioähkyn aika ajoin.
Mutta Viljan kertojaääni ennen kaikkea oli kaunis ja runollinen, kuin alkuemo joka tuudittaa lapsiaan uneen. Kansanrunomaisuus oli ihana ja kuvasti paljon Viljaa äitinä. Ja unien lomittuminen muuhun kerrontaan tajunnanvirtamaisesti imaisi mukaansa, se soljui eteenpäin.

Aleksin kertojaääni oli tavallisempi, mutta se oli ratkaisuna juuri oikea. Se tasapainotti Viljan kertojaääntä ja Aleksin kautta lukija pääsi sukeltamaan aikaan ennen, miten kaikki alkoi.

Luin Taivaslaulun muutamassa illassa. Sitä oli vain pakko lukea luku toisensa jälkeen enkä vain voinut lopettaa. Eikä se silti ollut kevyt, kaikkea muuta. Sen käsittelemät asiat olivat raskaita ja välillä hyvin tummien sävyjen värittämiä. Mutta rumakin voi olla kaunista ja joskus ristiriidat nostavat esiin sen mikä loppujen lopuksi on tärkeää.

Enkä voi muutakaan kuin suositella lukemaan.

Aki Ollikainen; Nälkävuosi

Olisikohan tästä kirjasta ollut puhe joskus koulussa tai sitten satuin lukemaan siitä kiitettävän arvioinnin jostain seuraamastani blogista. Niin tai näin, ei sillä niin väliä lopputuloksen kannalta.

Nälkä on se kissanpentu jonka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukutti avantoon. Se raapii pienillä kynsillään ja kynsäisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen.

 Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun puoleen väliin. On pitkä talvi, takatalvi sen jälkeen ja nälän täyttämät vuodet. Aihe, joka on jostain syystä kiinnostanut minua niin kauan kuin muistan ja se oli yksi syy miksi kirjan lainasin kirjastosta.

Pieni Mataleena tarpoo uupuneena hyytävän lumituiskun keskellä, äitinsä jalanjälkiin askeleensa huolellisesti asettaen. Eletään vuotta 1867, ympärillä auekaa vain lohdutonta kurjuutta, mielessä kangastelee kullanhohtoinen Pietari. Loputon talvi ja armoton nälkä ovat tehneet kerjuulle pakotetuista ihmisistä eläimiä toisilleen.

Tuo viimeinen virke oli se mihin takerruin aluksi kirjaa lukiessani, sillä aikaisemmat pula-ajan vuosista kertovat kirjat ovat tuoneet aihepiirin esiin kauniimmalla tavalla, kuinka ihmiset kuitenkin auttoivat toisiaan ja loppu hyvin, kaikki hyvin. Mutta Nälkävuodessa tämä oli toisin. Aluksi en pitänyt siitä, en halunnut asian olevan niin. Mutta toisaalta, asia on varmasti ollut myös niin. Nälkä ajaa ihmiset mitä karmeimpiin tekoihin ja lähimmäisenrakkaus hiipuu pois kunnes sitä ei ole enää ollenkaan.

Samaan aikaan lämpimässä huoneissaan tuskailevat parempiosaiset Renqvistin veljekset, lääkäri-Teo ja apulaiskamreeri Lars, omien elämänkysymystensä kanssa. Kun Renqvistien ja nälkäisten vaeltajien tiet yhtyvät, inhimillisyys voittaa viimein kaiken kärsimyksen keskellä.

Tarinassa on siis kaksi perhettä; kerjuulle lähtevä Marja lapsineen sekä rikkaat kaupunkilaisveljekset omine huolineen. Kirjassa tällä asetelmalla on ehkä haettu kontrastia rikkaiden ja köyhien välillä, mutta en ole aivan varma onnistuiko se täysin. Ja ainakin rikkaiden veljesten elämä jäi hyvin pitkälti peittoon. Jos heidät on nostettu kirjaan tasa-arvoisiksi fokalisojiksi, olisi heille voinut antaa myös hieman enemmän tilaa, sillä rikkaudestaan ja hyvinvoinnistaan huolimatta heidän kauttaan olisi voinut tuoda esiin nälkävuosien asioita toisesta näkökulmasta.

Esikoiskirjailija Aki Ollikainen vie lukijansa keskelle Suomen suuria nälkävuosia, ajanjaksoon jolloin kuoleman väri oli valkoinen ja se valkoinen levittäytyi kaikkialle. Ollikainen kertoo julman ja traagisen tarinansa koruttomasti mutta kauniisti, ehdottoman sydämeenkäyvästi. Mataleena perheineen jää pitkäksi aikaa elämään lukijan mieleen.

 On mielenkiintoista että Mataleena on nostettu esittelytekstin keskiöön, sillä romaanin juonen kannalta hän ei ollut kuitenkaan niin keskeinen. Oikeastaan vain äiti-Marja henkilönä saa tarpeeksi syvyyttä pysyäkseen tarinan keskipisteessä, muut kirjan henkilöistä jäivät ainakin minulle hieman etäisiksi ja toivoinkin, että kirja olisi ollut hieman pidempi, että se olisi edennyt hitaammin, että henkilöt olisivat saaneet enemmän tilaa, aikaa tulla näkyvämmiksi.

Mutta se mistä pidin, ja pidin paljon, oli Ollikaisen kerronta. Tarina oli traaginen ja oikeastaan melko julmakin, mutta jollain tavalla se oli kuitenkin myös todella kaunis. Ollikaisen kieli oli paikka paikoin hyvin intensiivistä, se imaisi mukaansa ja oli kuvia, joita ihailin, virkkeitä jotka kirjoitin ylös kauneutensa vuoksi. Esikoisteoksena herätti siis mielenkiintoni ja jään innolla odottamaan seuraavaa...

Sofi Oksanen; Kun kyyhkyset katosivat

En ole ollut missään vaiheessa Sofi Oksasen suuri ihailija tai ihailija ollenkaan. Puhdistus oli ihan ok, mutta ei enempää, Baby Jane jäi kesken ja Stalinin lehmiä en ole lukenutkaan. Kirjastossa tämä Kun kyyhkyset katosivat sattui olemaan palautettujen hyllyssä ja päädyin lainaamaan sen, ajattelin lukea tämän niin hehkutetun kirjan ja katsoa mitä mieltä itse siitä olen.

Hän ei ollut kuka tahansa. Kohta hän voisi olla kuka tahansa. Hän voisi olla ei-kukaan.

Yritin päästä ennakkoasenteestani eroon, yritin todella pitää kirjasta, mutta ollakseni rehellinen kirjan lukeminen oli pakkopullaa alusta loppuun asti. Olen pitänyt kiinni säännöstä, että jos kirja ei ole koukuttanut minua ensimmäisten neljänkymmenen sivun jälkeen voi sen jo jättää lukematta, mutta tämän päätin lukea läpi siitäkin huolimatta, että tuota toivottua koukuttumista ei vain tapahtunut.

Kun kyyhkyset katosivat on kuvaus eräästä erittäin surullisesta avioliitosta. Se on romaani ihmisten valinnoista, uskollisuudesta ja uskottomuudesta, sopeutumisesta ja sopeutumattomuudesta maassa, jonka kohtalona on joutua miehittäjien armoille.

En saanut juonesta kiinni, en sitten missään vaiheessa. Fokalisoija vaihtui liiian usein, niitä oli myös liikaa, jotta kokonaisuus olisi pysynyt kiinteämpänä. Putosin kärryiltä monta kertaa ja jossain vaiheessa sentään ajattelin sen olevan hyvä juttu, että tässä on haettu sitä ettei lukijaa päästetä liian helpolla, mutta tästäkin ajatuksesta luovuin melko nopeasti. Kun se ei vain toiminut, ei sitten millään. Ei ainakaan omalla kohdallani.

Kun kyyhkyset katosivat on suomalaisen kirjallisuuden kirkkaimman tähden pitkään odotettu romaani, Sofi Oksasen uusin.

Ollakseni aivan rehellinen en oikeastaan ymmärrä miksi Oksasta kehutaan niin paljon, on nostettu "suomalaisen kirjallisuuden kirkkaimmaksi tähdeksi". No, olen lukenut huonompiakin kirjoja, mutta yhtä lailla parempiakin. Eikä sinänsä, olihan tässäkin kirjassa omat hyvät puolensa. Se antaa oikeasti näkökulmaa Viron tilanteeseen Saksan ja Neuvostoliiton miehittämisen ajoista, sen eteen on tehty varmasti paljon taustatyötä ja välillä kyllä ihailin Oksasen runollista ilmaisua, jota löytyi aika ajoin.
Mutta en ihastunut siltikään. Enkä muuttanut käsitystäni. Luultavasti moni muu on saanut tästä kirjasta paljon enemmän irti kuin minä, mutta näin tässä kävi kohdallani tällä kertaa...

Lukupäiväkirjaan.

Anna-Leena Härkönen; Ei kiitos

Tuota noin. Mitähän tähän nyt kirjoittaisi.

Terävän humoristinen romaani iskee siekailematta uuvahtaneen avioliton kipupisteisiin.

Onnen tunti -romaanin jälkeenhän innostuin hieman ja päätin lukea Härköstä hieman lisää. Ja muistan tämän Ei kiitos -romaanin aiheuttaneen hieman kohua ilmestyessään, joten kun se kerran löytyi kirjaston hyllystä ja vielä helposti, niin päätyi myös lainattavaksi.

Aihehan sinänsä oli aika hyvä. Miehen haluttomuus, sillä useimminhan sitä lehdissä kirjoitellaan naisten haluttomuudesta ja miten se vaikuttaa parisuhteeseen. Keski-ikäisen naisen seksuaalisuus, sekin aiheena ihan mielenkiintoinen.

Mutta. Välillä (tai hieman useamminkin) tuli tunne kuin olisin lukenut kotiäidin pehmopornoa ja välillä se pehmokin oli kaukana. Tai Fifty shades of gray -romaania, jota en ole koskaan edes lukenut. En nyt seksiä sinänsä kammoa, mutta joskus liika on kuitenkin liikaa. Että olisi jättänyt yksityiskohtaisen selostuksen panoista kertomatta. Että kun olen lukenut sivun verran yksityiskohtaista selostusta tapahtumasta niin se alkaa riittää, riitti jo hyvin paljon aikaisemminkin. Teinivuosina luetut harlekiinitkin olivat kyllä melkoisen kesyä kamaa tähän verrattuna.

En oikeastaan tiedä mitä kirjoittaisin koko kirjasta. En ole kauhuissani vaan olen enemmänkin naureskellut koko kirjalle ja että luen sellaista. Mutta ehkä sitä seksiä olisi voinut olla vähemmän, tai ainakin ei niin yksityiskohtaisesti.
Sinänsähän kuvaus parisuhteen ongelmista, puhumattomuudesta, väljähtymisestä, haluttomuudesta, kaikesta siitä pitäisi puhua ja kirjoittaa enemmän. Kuitenkin tässä kirjassa pääpointti tuntui yksinkertaisesti olevan seksissä ja kaikki muu jäi vähän sen varjoon. Ja tiedän että seksi ja haluttomuus sinänsä nyt kyllä kulkevat aiheina aika lailla käsi kädessä, mutta niiden tasapaino ja esittämistavat olisivat voineet ehkä olla erilaisia.

Tai ehkä tämä oli vain sitä viihdekirjallisuutta, jota en selkeästi ole lukenut enkä taida lukea jatkossakaan. Kai kaipaan sitten kuitenkin enemmän sitä pinnan alla piilevää. Miksi on haluttomuutta, mitä pään sisällä liikkuu, mitä ja miksi ja mitä sitten.

Enkä saanut slaagia Härkösestä vaan aion urheasti jatkaa hänen tuotantoaan läpi. Ja tiedän. Ei tämä ollut Härkösen ensimmäinen sensaation aiheuttanut romaani. Muistan Akvaariorakkauden ja Häräntappoaseen (vaikka en niitä lukenut olekaan...).

Lukupäiväkirjaan.

Markus Jääskeläinen; Tässä hetkessä, varoittamatta

Lainaan useinkin runokokoelmia, mutta harvoin luen niitä kokonaan. Ja jos en lue kokonaan, niin en niitä tänne lukupäiväkirjaankaan listaa. Jostain kumman syystä runokokoelmia ei täällä lukupäiväkirjassa ole kovinkaan montaa näkynyt, mikä on sinänsä ihme, sillä luen runoja kuitenkin ihan mukavasti.
Mutta harvoin ne sitten sykähdyttävät kokonaisuudessaan niin, että lukisin loppuun (usein lukeminen on sen sijaan ollut runo sieltä, toinen täältä -metodilla).

Mutta tämän alkusepustuksen jälkeen siis itse asiaan, eli Jääskeläisen neljänteen runokokoelmaan Tässä hetkessä, varoittamatta, joka on runoilijalta ensimmäinen, jonka olen lukenut.

Niin hyvä olet vieläkin minulle, / että tunnen syyllisyyttä taas. / Makaan vierelläsi, / rakastan, enkä voi / kuin ajatella lähtemistä. / Kieriskelen viattomissa / silmissäsi jotka ovat nähneet / kuinka huono voin olla. / "Älä ajattele", sanot / ja nauramme itsellemme: / pieniä ovat ongelmamme / suurten rinnalla, unohdamme ne. / Makaamme valveilla / kunnes nukahdamme, näemme / unta samasta junasta. / Syöksymme rotkoon, / lennämme.

Jääskeläinen oli mukava löytö kirjaston hyllystä, sillä se on niin selkeää, ymmärrettävää. Nykyrunouden kanssa minulla riittää edelleen sulateltavaa, joten Jääskeläisen kokoelma oli niin helppolukuista, ja se on runojen kohdalla hyvä asia se. Eikä kyse ollut siitä että runot olisivat olleet jotenkin mitäänsanomattomia tai toistaisivat jotain vanhaa tai mitään muutakaan sellaista. Mutta runot olivat sellaisia, joita luin ja ajattelin että hei, minä ymmärrän tämän runon, että tajuan mistä tässä puhutaan ja hei, tuttu tunnetila, been there, done that.

 Ikävä, tuntemattoman naisen / askeleet ikkunan alla. / Mies heilauttaa itsensä / kadulle, kadun yli / toisen huoneeseen; on hetken / voimakas, kuolematon. / Mutta himoa seuraa / surun kostea varjo, aamu / tekee turhaksi yölampun himmeän valon. / Hän nousee vuoteeltaan, / näkee vessan / peilissä naaman. 

Vaikka nautinkin siitä että kerrankin sain lukea runoja, jotka ymmärsin ja joita lukiessa minun ei tarvinnut tuntea itseäni sivistymättömäksi idiootiksi, niin välillä osa runoista tuntui jopa liian helpoilta. Että olisin sittenkin kaivannut enemmän. Ettei ole vain rakkautta, sanoja, runoilijaa (se on hieman kulunutta ehkä), elämää ja kuolemaa, minuutta ja mitä vielä, vaan jotain enemmän. Klisheistä ja kuluneista aiheistakin saa uusia kun niitä katsoo uudelta kantilta ja kun uskaltaa lähteä leikkimään enemmän kielellä ja se antamilla mahdollisuuksilla.

Vanhat pukeutuivat / paperiin, suojautuivat / sateelta sanojen alle: / tuuli ja pilvet / vain eivät asetu.

Ei silti, kyllä tästäkin kokoelmasta niitä helmiä löytyi, useampiakin. Mitä sanotte esimerkiksi seuraavasta säkeestä: katumuksen huulet jäätyvät vuoren halkeavaan peiliin. Tai: Poltan suitsuketta, sen hehkuva pää törröttää hampaideni välistä.

Kokoelman ensimmäinen runo nosti odotuksia, odotin sen pohjalta jotain...jotain enemmän kuin kokoelma lopulta oli. Välillä tuntui että se hiipui loppua kohden, muuttui helpommaksi, tavanomaisemmaksi. Ja että olisin kaivannut enemmän, enemmän sitä kielellä leikittelyä, uutta näkökulmaa. Ja vaikka haluan todella ymmärtää lukemani runot, niin pieni haaste ei ole koskaan pahasta.

Ja ajattelin etsiä kirjastosta Jääskeläisen aikaisempaa tuotantoa. On mielenkiintoista nähdä, mistä hän on lähtenyt liikkeelle, mistä päätynyt tähän pisteeseen.

Lukupäiväkirjaan.

Terhi Rannela; Punaisten kyynelten talo

Olen seurannut Terhi Rannelan blogia jo jonkin aikaa ja sen myötä Punaisten kyynelten talo on tullut jollain tavalla tutuksi. Siksipä sen löytyessä kirjaston uutuushyllystä ei ollut epäilystäkään ettenkö ottaisi sitä matkaani. Se vaati päästä luettavaksi. Aihe oli minulle itselleni melko vieras, joten aloitin lukemisen suurella mielenkiinnolla.

Kommunistisen agraariutopian perustaneet punakhmerit ovat lakkauttaneet kaupungit, rahan, perheen ja ihmisten muistot. Maaseudulle pakkosiirretty kansa raataa itsensä hengiltä riisipelloilla.

Kirja kertoo erään perheen tarinan. Se kertoo aatteelle kaikkensa antaneista vanhemmista, sille "uhratuista" lapsista ja ehkä eniten siitä ettei ollut vaihtoehtoja. Miltä tuntuu lapsesta kun ei ole enää vanhempia ei lapsia, on vain tovereita, veljiä ja sisaria? Ja pystyykö vaikutusvaltaisinkaan puolue riistämään muistoja, vanhemmuutta, rakkautta?

Chey Chan on määrätietoinen nainen, joka uskoo vallankumouksen välttämättömyyteen. Kauan eläköön Demokraattinen Kamputsea! Hän on ministerimiehineen vallankumouksen huipulla rakentamassa mallivaltiota, josta muut kansat ottavat vielä oppia.

Rannela mainitsee jälkisanoissaan, että tarina lähti syntymään naistenpäivänä 2010 hänen vieraillessaan punakhmerien S21 -vankilassa Phnom Penhissä. Että Chan Kim Srunin valokuvan edessä tapahtui jotain, kuva ei jättänyt häntä rauhaan. Tarina vaati tulla kerrotuksi. Ja tämä tarina oli mielestäni sellainen, joka myös ansaitsi kerrotuksi.

Kirjan lopussa kirjailija kertoo, että "Punaisten kyynelten talo ei ole Chan Kim Srunin, vaan hänen kaltaisensa naisen  fiktiivinen tarina, joka olisi voinut olla totta." Ja ollakseni rehellinen kirjaa lukiessani olisin voinut kuvitella sen kaiken olleen totta. Ehkä asiaan vaikutti kirjassa olevat valokuvat, otteet pöytäkirjoista ja muista arkiston kätköistä löytyneistä dokumenteista. Mutta kyse ei kuitenkaan ollut vain niistä, vaan kyse oli siitä että tarinassa oli jokin joka kosketti niin syvältä.

Ennen kuin Vietnam vapauttaa kamputsean punaisten khmerien ikeestä, vainoharhainen puolue Angkar kääntyy omiaan vastaan. Chan, hänen miehensä ja poikavauvansa viedään pahamaineiseen Tuol Slengin vankilaan.

Nostan kirjailijalle hattua sen työmäärän edessä, minkä hän on tehnyt hankkiessaan materiaalia kirjaansa. Olisihan hän voinut keksiä itse kaiken, ainakin suurimman osan, mutta uskon että kokemus vankilamuseossa ja Chan Kim Srunin valokuva on vaikuttanut päätökseen siitä että se ei riitä. Että tarina vaatii faktoja taakseen. Chan Kim Srun ja hänen kohtalotoverinsa ovat ansainneet sen.

Kolme vuosikymmentä myöhemmin viiden lapsen äiti Vanna sytyttää jasmiinisuitsukkeen henkien taloon. Hän miettii, mitä isälle, äidille ja pikkuveljelle tapahtui 1970-luvun levottomina vuosina. Eräänä päivänä äidin kuiskaus kuuluu vuosien takaa.

 Kirjoittamastani huomaa selkeästi että kirja teki minuun vaikutuksen. Kosketti melko syvältä. Voin kuvitella kirjan kirjoitusprosessin olleen myös henkisesti raskas, onhan aihe ollut melkoisen raskas.

Kaikesta hehkutuksestani huolimatta muutama seikka jäi vaivaamaan minua. Ensinnäkin hyppäys 70-luvulta vuoteen 2005 tuntui melkoisen rajulta ja minulta meni hetki päästä takaisin kärryille missä mennään ja kenestä on kyse. En tiedä kuinka oleellista Vannan elämä näinä väliin jääneinä vuosina olisi ollut tarinallisesti, mutta itse olisin ainakin voinut lukea siitä, arjesta selviytymisestä, surusta, painajaisista yms., mutta myös puolisonsa kohtaamisesta, rakastumisesta.

Myös Vannan puoliso jäi hieman vailinaiseksi. Ymmärrän hyvin miksi hänet nostettiin niin selkeästi esiin, mutta olisin kaivannut enemmän. Kmaon tarina jäi nyt vain pintaraapaisuksi, painajaisiksi ja viittauksiksi menneisiin. Tiedän että kirjailijan pitää tehdä valintoja siitä mitä kertoo ja mitä jättää kertomatta, mikä on oleellista ja mikä ei.

Jos kahden ensimmäisen osion välinen aikaharppaus tuntui suurelta, niin myös viimeinen osa jäi hyvin sirpaleiseksi. Kyse on varmasti ollut paljolti myös materiaalin runsaudesta ja toisaalta tämä ratkaisu toi faktan lähemmäs fiktiota, sekoitti ne keskenään. Toi esille sen seikan että kyse ei ole vain fiktiivisestä tarinasta, vaan siitä että se kaikki on ollut täyttä totta. Ei ehkä tässä muodossa, mutta samankaltaisssa kuitenkin.

Mutta mitä jäi käteen suljettuani kirjan?
Kirja tuli luettua nopeasti. Ei aiheensa puolesta, sillä aihe oli hyvin raskas. Mutta jokin tarinassa pakotti lukemaan eteenpäin, vielä yhden luvun ja vielä yhden.
En voi tehdä muuta kuin suositella lukemaan!

Lukupäiväkirjaan.

Anna-Leena Härkönen; Onnen tunti

Vaikka Tuulan elämä kymmenvuotiaan poikansa Roopen ja uuden miehensä Harrin kanssa on hyvää, hänen mielessään alkaa itää ajatus sijoitetusta lapsesta. Harria hanke epäilyttää, ja Tuulan ystävätärkin puuttuu asiaan: "Mitä aukkoasä yrität itsessäsi tukkia?"

Onnen tunti oli itse asiassa ensimmäinen Anna-Leena Härkösen kirja, jonka luin. En tiedä miksi tähän mennessä en ole yhteenkään hänen kirjoistaan tarttunut. Osittain syynä voi olla se että usein karsastan näitä julkisuudessa olevia kirjailijoita ja jätän siksi lukematta, mene ja tiedä. Mutta nyt luin koska aihepiiri sattui kiinnostamaan hyvin paljon.

Asiat alkavat edetä vauhdilla, kun Tuula ja Harri kuulevat mahdollisista sijaislapsista. Sisarukset Luke ja Venni asuvat kriisiperhekodissa, koska omat vanhemmat eivät pysty huolehtimaan heistä. Sanoja on vähän ja ne painavat paljon, kun perheen kuviot menevät uusiksi eikä valmiita toimintamalleja ole.

Minä pidin. Ja takakannessa hehkutettu dialogi ja sarkastinen minäkertoja nousivat itsellänikin korkealle, varsinkin minäkertoja oli onnistunut. Erittäin onnistunut. Tämän kirjan luin vuorokaudessa koska sitä vain piti lukea eteenpäin. Ja tarina oli niin todentuntuinen ja minäkertoja niin raadollisen rehellinen. Ei niin kiiltokuvamainen kuvaus sijaisäidistä.

Muutamaan otteeseen minua tökki se, että tunsin lukevani sijaisvanhemmuudesta kertovaa esitettä ja itse olen kuitenkin kahlannut niitäkin sivuja läpi, joten tiesin kirjailijan tiedonlähteen hyvinkin ;)

Kuitenkin kirja oli hyvä ja melkeinpä kehottaisin jokaisen sijaisvanhemmuutta pohtivan lukemaan tämän kirjan. Sillä se piti sisällään molemmat puolet, niin hyvät kuin huonotkin. Tai en tiedä onko huonot oikea sana, mutta rehellisen kuvan kirja varmasti antoi. Ei jäänyt sellaista kuvaa että jokainen ryntäisi sijaisvanhemmaksi tämän kirjan lukemisen jälkeen... ;)

Ja uskallanpa tämän jälkeen selkeästi jatkaa Härkösen tuotantoon tutustumistakin :)

Lukupäiväkirjaan.

Jack Cavanaugh; Rakas vihollinen

Omasta hyllystäni löytyy yksi Cavanaughin sarjoista Lauluja yössä muistaakseni nimeltään. Joten kun kirjastossa palautettujen hyllyssä oli tämä Cavanaughin Rakas vihollinen otin sen matkaani saman tien. Aavistelin että 373 sivustaan huolimatta kirja olisi nopea lukea, enkä ollut väärässä...

Sotajoulu 1944 lähestyy, ja Anne Mitchellin pitäisi olla Pariisissa viettämässä kuherruskuukautta tuoreen aviomiehensä kanssa. Sen sijaan hän joutuu saksalaissotilaan panttivangiksi Ardennien metsässä. Karl Hausmann herättää vihaa nuoressa sairaanhoitajassa, joka on todistanut työssään natsien kädenjälkiä enemmän kuin tarpeeksi. Mutta mitä kahden vihollisen välillä tapahtuu luotien rätistessä pimeinä joulunpyhinä?

Kirja imaisi mukaansa ensisivuilta lähtien. Luin ja luin ja unohdin ruuanlaiton ja kaiken muun. Ajattelin vain että luen vielä tämän luvun, ja vielä tämän.
Tarina oli siis mukaansatempaava. Se piti otteessaan melkein loppuun saakka. En tiedä mistä johtuu, mutta usein kirjojen loppupuolella tarinat laimenevat, enkä puhu vain Cavanaughista, vaan monista monista muistakin. Alussa tarina etenee hitaammin, kaikelle annetaan aikaa, mutta lopussa alkaa hillitön loppukiri, kun halutaan kertoa mahdollisimman paljon mahdollisimman vähäisellä sivumäärällä.

Mutta tuo seikka ei todellakaan tehnyt kirjasta huonoa, ei todellakaan.
Kirjan aihe on myös tärkeä. Natsisaksan julmuudet ovat kaikkien tiedossa, mutta ihmisyys sen takana saattaa unohtua. Kirja kertookin ihmisestä natsinaamion takana, siitä ettei kaikki univormuun pukeutuneet olleet hirviöitä vaan takin alla sykki lämmin sydän.

Kirja käsittelee mielestäni hyvin vihaa kahden kansan välillä. Kuinka natsisotilaan ja amerikkalaisen sairaanhoitajan tiet kohtaavat talvisessa metsässä ja millaiset ennakkoluulot heillä on puolin ja toisin, kumpikin oman propagandakoneistonsa orjia. Mutta jotain tapahtuu kun antaa toiselle mahdollisuuden. Ja kuka lopulta määrittelee kuka on vihollinen ja kuka ei?

Luin kirjan alle vuorokaudessa. Sitä ei vain malttanut laskea käsistään. Ja vaikka usein kritisoinkin jatko-osia, niin melkein olisin kaivannut tälle kirjalle sellaista. Silloin viimeisten lukujen ei olisi tarvinnut olla sellaista juoksemista.

Lukupäiväkirjaan.

Vladimir Lortsenkov; Lentävä traktori

Hyvästi köydä Moldova! Bella Italia - täältä tullaan! Traktorilla, joka muuttuu lentokoneeksi, joka muuttuu sukellusveneeksi...

Tämä kirja oli löytö kirjaston hyllystä ja odotukset olivat korkealla.

Moldovan perukoilla sijaitsevan Largan kylän asukkaiden matka kohti unelmien Italiaa on täynnä toinen toistaan herkullisempia henkilöhahmoja ja absurdeja käänteitä, jotka saavat lukijan vuoroin hirnumaan naurusta ja vuoroin pakahtumaan liikutuksesta.

Takakannen tekstin luettuani tiesin kirjassa mentävän hieman yli ja osasin odottaa, että moldovalaisia pistetään halvalla. Odotin myös hauskoja karikatyyrejä kyläläisistä, pikkutarkkoja ja humoristisia hahmoja. Odotin siis nauruntäyteistä lukukokemusta ja kirjaa, jonka 279 sivua tulisi luettua hujauksessa.

Gogolin ja muiden venäläisten mestareiden tapaan Lentävän traktorin yhteiskunnallinen satiiri on sivaltavaa, mutta päähenkilöiden sinnikkyys ja loputon kekseliäisyys hehkuvat hellyyttävää lämpöä.

Vertailu Gogoliin ja muihin venäläisiin mestareihin on kyllä hieman liioiteltua, kuka kumma näitä takakannen tekstejä oikein kirjoittaa? Yhteiskunnallista satiiria - kyllä. Päähenkilöt sinnikkäitä - kyllä. Päähenkilöiden loputon kekseliäisyys - kyllä. Mutta silti. Gogol? Ei nyt ihan.

Palkittu romaani piirtää symbolisen mutta polttavan ajankohtaisen kuvan laittomasta siirtolaisuudesta ja ihmisen ikuisesta onnen etsinnästä.

 Ymmärsin kyllä symbolisuuden, aiheen ajankohtaisuuden ja poliittisuuden. Ja kyllä minä hymyilin välillä hahmoille niiden absurdiuden vuoksi, kirjailijan tarkkanäköisyyden vuoksi. Mutta silti. Tämä kirja ei ollut niin hauska kuin odotin ja mitä takakannen tekstin mukaan ajattelin. Eikä edes nopealukuinen. Kirja oli kooltaan pieni eikä sivujakaan mahdottomasti, mutta aika monta viikkoa minä sitä kahlasin eteenpäin. Ja vain koska olin päättänyt lukea sen.

Tai ehkä minä en yksinkertaisesti vain ollut kirjan kohderyhmää.

Lukupäiväkirjaan.

Felicia Feldt; Näkymätön tytär

Felicia on lapsi numero kolme. Kohta lapsia onkin jo yhdeksän. Ja vain yksi äiti. Maailman paras äiti? Ainakin lastenkasvatuksen asiantuntija, omasta mielestään.

 Anna Wahlgrenin Lapsikirja taitaa olle melkoinen käsite ainakin meillä pohjoismaissa ja kyllä siitä on Suomessakin puhuttu ja kirjoitettu näihin päiviin asti. Felicia on siis Wahlgrenin, tunnetun kasvatusgurun, tytär. Ja kaikkien mukaan onnentyttö kun hänellä on sellainen äiti...

Näkymätön tytär on tarina kasvamisesta perheessä, jossa lapsilauma sai toimia kuuluisan äidin elävänä todisteena kasvatustyön onnistumisesta.

Kirja on todella raskasta luettavaa. Silti sitä ei voinut jättää kesken, oli vain pakko lukea sivu toisensa jälkeen, vaikka välillä se ahdisti, se tuntui pahalta. Mutta luin silti.

Mutta Feliciasta tuli näkymätön, eikä kukaan tiennyt miksi. Nyt hän kertoo sen.

En tiedä oikeastaan mitä kirjoittaisin tästä kirjasta. Voisin kauhistella Feldtin lapsuutta, kaikkea sitä mitä hän on joutunut käymään läpi, joutunut kokemaan. Mutta aivan kuten aina kun kyseessä on faktoihin pohjautuva kirja, en koe tämän olevan oikeutettua. En voi arvioida sitä millainen kirjailijan lapsuus on ollut, miten hän on selvinnyt.

Ehkä kirja kertoo todella karulla tavalla sen kuinka kulissit peittävät taakseen todellisuuden ja että joskus se todellisuus on täysin päinvastaista kuin kukaan osaisi edes kuvitella. Ja ehkä se kertoo myös jotain ihmismielstä, siitä kuinka kyseinen äiti kielsi kaiken, ei ymmärtänyt omaa vastuutaan, oli mielestään toiminut aina täysin oikein ja se kertoo myös siitä kuinka eri tavoin sisarukset reagoivat tapahtuneeseen.

Alussa minua häiritsi se, että merkinnät olivat niin satunnaisessa järjestyksessä. Että ajallisesti hypittiin milloin mistäkin kymmenien vuosien päähän, mutta lopulta se alkoi tuntua loogiselta. Se havainnollisti mielestäni loistavasti kirjailijan mieltä, sitä sirpaleisuutta, rikkinäisyyttä, jonka lapsuus oli saanut hänessä aikaan. Ja tämä ratkaisu oli siis loppujen lopuksi erittäin onnistunut, se oli osa kirjaa. Muoto tuki sisältöä.

Ja asteittaisesta ahdistavuudestaan huolimatta suosittelen kuitenkin lukemaan tämän kirjan. Se oli pysäyttävä.