Esseiden maailma..

Kirjoitin tänään esseetäni neljä tuntia kahden tunnin pätkissä, välissä lounas.
Kaksi tuntia meni kuin lentäen, näppäimistö laulaen, ja sitähän se kirjoittaminen on, lentämistä muissa maailmoissa. Tunne oli upea. Se, kun katsoo kelloa ja huomaa juuri kirjoittaneensa kaksi tuntia eikä ole edes huomannut ajan kulumista. Sitä kaipaan lisää!

Huomasin myös löytäneeni omimman lajini.
Vaikka rakastan tarinoita ja mielikuvituksen rajattomuudesta ja seuraava romaanikäsikirjoitus on työn alla ovat esseet kuitenkin se omin lajini. Esseissä voin yhdistää faktan ja oman persoonani. Kirjoittaa ja antaa oman ääneni kuulua. Michel De Montaigne kehitti oikeastaan esseen määritelmän. Seuraavaa kirjoittaa Suomentaja Renja Salminen esipuheessa teokseen Esseitä, osa 1 (Michel de Montaigne):

Torninsa hiljaisuudessa hän selaili milloin yhtä kirjaa, milloin toista, luki kappaleen sieltä toisen täältä, mietiskeli lukemaansa ja teki muistiinpanoja. Vähitellen hän alkoi laatia pieniä harjoitelmia, esseitä (latinan essai 'yritys' 'kokeilu'), jotka ovat myöhemmin antaneet nimen koko kirjallisuudenlajille.

Montaigne kirjoitti pieniä reunamerkintöjä ja heittäytyi keskustelemaan antiikin kirjallisuuden kanssa.

Se esseissä juuri on niin kiehtovaa. Keskustelu lähdekirjallisuuden kanssa ja oman äänen kuuluminen tekstissä. Essee saa olla poleeminen, se saa pitää sisällään mielipiteitä, se antaa mahdollisuuden hypätä suureen tuntemattomaan.

Ei kai ihme, että aion kirjoittaa työnäytteessäni esseitä.

Tänään...

...nautin  lumisesta maisemasta. (kyllä, olen päättänyt nauttia siitä..)

...ajelin hyvin varovasti tuolla tuulen ja tuiskun keskellä.. (ja nyt soi päässä Juicen Marilyn..)

...askartelin koulussa mediatutkimuksen tunnilla kuvakollaasia. Ja vierustoverin kanssa huomattiin kuinka inspiroivaa se oli kirjoittajalle..pitäisi käyttää useammin tuollaista tekniikkaa inspiraation lähteenä. Maalailin silmieni eteen kuvaa työhuoneesta tai edes nurkkauksesta, jonka seinille voisin ripustella tuon kaltaisia kuvakollaaseja, kaavioita romaanin henkilöistä ja tapahtumista. (enkä ole koskaan ollut tuollainen, aikaisemmat tekstini ovat syntyneet, henkilöhahmot rakentuneet tarinan edetessä..)

...kuuntelin, ah niin ihanaa, nokkahuilun suloääntä. (kiitos tokaluokkalaisen ja nokkisläksyn.)

...kirjoitin esseetäni kohti valmiimpaa. Aiheena naiseus..ja ydinvirkkeenä kuka ratkaisee kuka minä olen? (Inspiraation lähteenä Merete Mazzarellan tähtien väliset viivat)

...raahasin jälkikasvuni jäälle ja ahkeroin selän hajoamisen uhalla kolmikolle luistimet jalkaan ja avittelin kahta nuorimmaista. Kuopus oli ekaa kertaa luistimilla ja meni melkoisen hyvää tahtia jo nyt. Muutaman (ja vähän useamman) kerran tuo makasi jäällä itkien, kun mä en osaa luistella..

...todettiin ukkokullan kanssa, että me ollaan säälittäviä. Lapset nukkumassa ja me istutaan sängyllä läppärit sylissä..no sentään samassa huoneessa ja vierekkäin.

...oli mukava päivä :)

Koulublogi päivittyy vielä jonkun aikaa.
Tänään kirjoitin lapsuuteni leikkien väreistä.
Piipahda lukemassa täällä.

Kirjoittamisesta.

On alkanut niin rytinällä tämä kevätlukukausi, mutta toisaalta nautin siitä, että on ainakin tekemistä! Helpotusta tuo onneksi se, että tässä jaksossa koulua on vain kahtena päivänä viikossa, muut kolme päivää istun kotona ahkerasti kotona koneen ääressä koulujuttujen parissa...ja antaapa tämä lukujärjestys myös tilaa omalle kirjoittamisellenikin, joka kuitenkin on tärkeintä.

Sitä olenkin tässä miettinyt pidemmän aikaa. Omaa kirjoittamistani meinaan.
Kuinka helppoa minun on vedota, että taas on niin paljon koulujuttuja kirjoitettavana, en ehdi tänäänkään kirjoittaa, no taas on jotain, mikä estää...

Tekosyitä sanon minä!

Tottakai tämänhetkiset opiskeluni rajoittavat omaa kirjoittamistani, mutta eivät kyllä estä sitä. Samoin on perheen kohdalla, meneehän lapset ja puoliso kaiken muun edelle.
Mutta eikö kuitenkin ennen kaikkea ole kyse priorisoinnista?
Kuinka tärkeää kirjoittaminen on minulle? Olenko valmis luopumaan jostain niin, että saisin päiviini enemmän aikaa kirjoittamiselleni? Minun elämäni ei ole niin täyteen ahdettua ja aikataulutettua ettenkö voisi karsia jotain pois. Vaikka turhaa nettisurffailua, vaikken olekaan sosiaalisen median suurkuluttaja tai roiku netissä tuntitolkulla päivän aikana.

Viimeiset kymmenen vuotta kirjoittamiseni on lopahtanut ajan puutteeseen. Edelleen aikani tuntuu olevan kortilla yrittäessäni yhdistää sekä opiskelun että perheen. Kolmen pienen lapsen äitinä minun on pakko miettiä hyvin tarkkaan miten käytän aikaani. Voin puhua koko loppuelämäni siitä kuinka haluan kirjoittaa, mutta huomaan katkeroituneena kuusikymppisenä etten koskaan tehnyt mitään konkreettista asian eteen.

Näin kirjoitin viime syksynä kirjoittamisen perusopinnoissa. Ja näinhän se on. Voin jaaritella koko loppuelämäni kuinka minä vielä kirjoitan, mutta tuo pelkkä puhuminen ei riitä. Usein tarvitaan niitä tekojakin.

Ja nyt todellakin aion ryhtyä sanoista tekoihin!
Koulujutut on tehty hyvään malliin ja nyt on aika hypätä kirjoittamaan ihan omiani ;) Ja sen pyörteissä kysyn vain itseltäni, miksi kummassa en muka ehtisi kirjoittaa? Miten voisin olla kirjoittamatta?

Luettua ja viilailtua.

Päätin tänä vuonna listata lukemani kirjat myös tänne blogiin. Ehkä ennen kaikkea mukavaksi muistilistaksi itselleni, mutta toivottavasti inspiraation lähteeksi myös muille. Linkki lukupäiväkirjaani löytyy siis tuosta yläpalkin alta..

Ja nyt sitten ensimmäinen luettu kirja listattavaksi.

Christmas Carol Kauffman: Ei kenenkään lapsi

Ei kenenkään lapsi on uusintapainos nuoren englantilaistytön ja hänen David-poikansa kohtalosta. Salaperäinen syntymä varjostaa Davidin elämää, kunnes palat alkavat loksahdella kohdalleen. Christmas Carol Kauffman on tuottanut lukuelämyksen, joka ei jätä ketään kylmäksi.

En tiedä lupaileeko takakansi liikoja mutta toisaalta en voi sanoa, etteikö kirja olisi ollut hyvä. Lukuelämys, siitä en mene takuuseen kuitenkaan. Pitäisi tietenkin lukea alkuperäiskielellä niin voisin sanoa oliko vika itse teoksessa vai suomennoksessa. Mutta ei, en siis lähde lyttäämään teosta. Se piti kyllä otteessaan niin etten halunnut lopettaa kirjaa keskenkään (miten kävi Sofi Oksasen Baby Janen kohdalla, lopetin tylysti kesken.).

........

Nyt olisi sitten Venäjän kulttuurihistorian esseekin viilattuna. Luetutin sen vielä luottolukijallanikin, ulkopuolisen kommentit ovat aina tervetulleita. Kun itse on tarpeeksi kauan tuijotellut omaa tekstiäään sille tulee vähitellen sokeaksi. (Hah..siitä on kaiketi kyse myös koulussa puhutussa prosessikirjoittamisessa; tekstin prosessin omaisesti työstämisessä ryhmän kommenttien perusteella..).

Tieteellisen kirjoittamisen kurssin johdosta luin juuri Michel De Montaignen esseen Ystävyydestä. Siitä pitänee kirjoittaa jo ihan oma postauksensa, herätteli mukavasti ajatuksia meinaan.

Ja hahmottelinpa kurssin esseetäni myös. Onneksi huomiseksi tarvitsee olla vasta luonnostelua ja ideoita valmiina, siitä se homma sitten lähtee. Aihekin löytyi (Vapaa, omavalintainen aihe oli kyllä oikeastaan melko haasteellinen tehtävänanto vaikka voisi muuta kuvitella!) ja kirjallisuuskin sitä varten löytyi kivuttomasti. Nyt pitäisi vain lähteä hahmottelemaan esseen rakennetta vähitellen. Mutta kuten tiedän, alku aina hankalaa ja lopussa olen enemmän kuin innoissani. Kyllä vain!

Tästä se taas lähtee liikkeelle. Arki ja opiskelut nääs.
(Mutta onneksi vähäinen kurssimäärä jättää paljon aikaa myös omalle kirjoittamiselle!!)

Miesten vuoro..

Suuri helpotuksen huokaus.
Esseen ensimmäinen versio on valmis. Nyt annan sen (ehkä) levätä ja lähden viilaamaan sitä hieman myöhemmin. Yksi syy helpotuksen huokaukseen on se, ettei sivuja tullut kuin vajaa kuusi, joten typistäminen viiteen sivuun ei ole niin iso urakka kuin pelkäsin (vertaa dramaturgian elokuva-analyysiin, jonka typistin 12:sta sivusta viiteen..). Suuri osa viilausta on myös tarkastaa olenko viitannut tarpeeksi lähdemateriaaliini ja toiseksi, olenko pohtinut tarpeeksi myös itse. Se on toisaalta mukavaa, mutta myös haastavaa saada oma ääni kuuluviin tekstissä, kun on tottunut kirjoittamaan esseet hyvin tieteellisinä.

...

Katsoin tänään äitini kanssa erittäin mielenkiintoisen dokumentin nimeltään Miesten vuoro. Muistan dokumenttia kehuttaneen hyvin paljon, joten löytäessäni sen kirjastosta, oli se jo pakko myös lainata. Ja kannatti. Välillä nauroin katketakseni, välillä pyyhin poskille valuvia kyyneleitä. Enkä enää ihmettele miksi dokumenttia on kehuttu. Kannattaa katsoa itse niin tiedät miksi! (Linkin takaa löytyy myös dokumentin traileri jos kiinnostaa tietää, mistä on kyse.)

Laittoi se myös miettimään suomalaista miestä.
Onhan suomalaisilla miehillä painolastinaan ikiaikainen kasvatus siihen, ettei mies itke eikä puhu tunteistaan. Ehkä sodat aiheuttivat tätä osaltaan lisää. Mutta mietin kuinka paljon myös me naiset aiheutamme tätä? Dokumentti todistaa sen, että kyllä suomalainen mieskin osaa puhua. Suomalainen mieskin tuntee ja ajattelee. Onko niin, että me naiset emme aina vain osaa antaa miehille mahdollisuutta siihen?

..

Note to myself.
Dokumentit ovat aika loistava ja mielenkiintoinen tapa kertoa tarinoita.

Hyvää alkanutta vuotta 2012!

Se olisi sitten uusi vuosi...ja uudet kujeet ehkäpä myös?
No, arki ainakin on palaillut, sillä lapset palasivat tänään kouluun, eskariin ja päiväkotiin ja minä olen viettänyt aamupäiväni mukavasti Venäjän kulttuurihistorian esseetä tehden. Nyt on meneillään juurikin se ärsyttävä vaihe, kun tuntuu ettei kerätystä materiaalista saa mitään järkevää tekstiä aikaan. Mutta kirjoitan silti. Sillä kun olen kirjoittanut sen kymmenen sivua tekstiä on helppo lähteä muokkaamaan esseetä viisisivuiseksi. Juu, ehkä hullun hommalta kuulostaa, mutta toimii.

Mutta kyllä on ollut tsemppaamista tässä kahden viikon lomailun jälkeen että on päässyt työhön kiinni. Kun oikeasti osasin lomani lomailla ja laiskotella (mikä muuten teki hyvää!!), niin tämä arki kamaline aamuherätyksineen tuntui melkoiselle kidutukselle. Esikoinenkin sanoi eilen nukkumaan mennessä, että laita äiti sitten kello herättämään... (ai miten niin olen saattanut nukkua aamuisin pitkään....)

Olin niin suunnitellut nämä tulevat kolme päivää työntäyteisiksi päiviksi täällä kotona, kunnes aamulla päiväkodilla ja eskarilla tulin muistutetuksi, että torstaina ei hoitopäiviä ole hoitajien koulutuspäivän vuoksi. Sen vuoksi juurikin minun selkeästi kannattaa istua tässä koneen ääressä bloggaamassa eikä paahtaa tuota esseetä kohti valmiimpaa. Yritän selittää tätä sillä, että kirjoittamisessa kaipaa välillä taukoja.. ;)
Ei sen puolen, ettenkö lasten kotona ollessa voisi myös olla ahkera, sillä ei tuo kolmikko äitin seuraa kaipaa enää niin..kyllä niitä rauhallisia hetkiä koneen ääressä riittää torstainakin..

Ja eilen sain elämääni myös Pellervon (Älkää kysykö, mistä nimi..).
Joululahjarahoilla siis ostin pitkään haaveilemani kannettavan tietokoneen (Älkää kysykö, miksi tietokoneellani on nimi!) (Älkääkä edelleenkään, miksi Pellervo..).
Tänään takkusin jo officen asentamisen kanssa, vaikkei se kyllä koneen vika ollut (vaan ohjelman tietenkin!). Rankkaa kun tuo perheen insinööri on töissä eikä teknisenä tukena täällä kotona..

Odotan puhelinta soivaksi tai sähköpostia saapuvaksi.
Joskus odottavan aika on hyvin pitkä!