Häivähdyksiä: Lukupäiväkirja 2013

54. Anna-Leena Härkönen; Ei kiitos

Tuota noin. Mitähän tähän nyt kirjoittaisi.

Terävän humoristinen romaani iskee siekailematta uuvahtaneen avioliton kipupisteisiin.

Onnen tunti -romaanin jälkeenhän innostuin hieman ja päätin lukea Härköstä hieman lisää. Ja muistan tämän Ei kiitos -romaanin aiheuttaneen hieman kohua ilmestyessään, joten kun se kerran löytyi kirjaston hyllystä ja vielä helposti, niin päätyi myös lainattavaksi.

Aihehan sinänsä oli aika hyvä. Miehen haluttomuus, sillä useimminhan sitä lehdissä kirjoitellaan naisten haluttomuudesta ja miten se vaikuttaa parisuhteeseen. Keski-ikäisen naisen seksuaalisuus, sekin aiheena ihan mielenkiintoinen.

Mutta. Välillä (tai hieman useamminkin) tuli tunne kuin olisin lukenut kotiäidin pehmopornoa ja välillä se pehmokin oli kaukana. Tai Fifty shades of gray -romaania, jota en ole koskaan edes lukenut. En nyt seksiä sinänsä kammoa, mutta joskus liika on kuitenkin liikaa. Että olisi jättänyt yksityiskohtaisen selostuksen panoista kertomatta. Että kun olen lukenut sivun verran yksityiskohtaista selostusta tapahtumasta niin se alkaa riittää, riitti jo hyvin paljon aikaisemminkin. Teinivuosina luetut harlekiinitkin olivat kyllä melkoisen kesyä kamaa tähän verrattuna.

En oikeastaan tiedä mitä kirjoittaisin koko kirjasta. En ole kauhuissani vaan olen enemmänkin naureskellut koko kirjalle ja että luen sellaista. Mutta ehkä sitä seksiä olisi voinut olla vähemmän, tai ainakin ei niin yksityiskohtaisesti.
Sinänsähän kuvaus parisuhteen ongelmista, puhumattomuudesta, väljähtymisestä, haluttomuudesta, kaikesta siitä pitäisi puhua ja kirjoittaa enemmän. Kuitenkin tässä kirjassa pääpointti tuntui yksinkertaisesti olevan seksissä ja kaikki muu jäi vähän sen varjoon. Ja tiedän että seksi ja haluttomuus sinänsä nyt kyllä kulkevat aiheina aika lailla käsi kädessä, mutta niiden tasapaino ja esittämistavat olisivat voineet ehkä olla erilaisia.

Tai ehkä tämä oli vain sitä viihdekirjallisuutta, jota en selkeästi ole lukenut enkä taida lukea jatkossakaan. Kai kaipaan sitten kuitenkin enemmän sitä pinnan alla piilevää. Miksi on haluttomuutta, mitä pään sisällä liikkuu, mitä ja miksi ja mitä sitten.

Enkä saanut slaagia Härkösestä vaan aion urheasti jatkaa hänen tuotantoaan läpi. Ja tiedän. Ei tämä ollut Härkösen ensimmäinen sensaation aiheuttanut romaani. Muistan Akvaariorakkauden ja Häräntappoaseen (vaikka en niitä lukenut olekaan...).

53. Markus Jääskeläinen; Tässä hetkessä, varoittamatta

Lainaan useinkin runokokoelmia, mutta harvoin luen niitä kokonaan. Ja jos en lue kokonaan, niin en niitä tänne lukupäiväkirjaankaan listaa. Jostain kumman syystä runokokoelmia ei täällä lukupäiväkirjassa ole kovinkaan montaa näkynyt, mikä on sinänsä ihme, sillä luen runoja kuitenkin ihan mukavasti.
Mutta harvoin ne sitten sykähdyttävät kokonaisuudessaan niin, että lukisin loppuun (usein lukeminen on sen sijaan ollut runo sieltä, toinen täältä -metodilla).

Mutta tämän alkusepustuksen jälkeen siis itse asiaan, eli Jääskeläisen neljänteen runokokoelmaan Tässä hetkessä, varoittamatta, joka on runoilijalta ensimmäinen, jonka olen lukenut.

Niin hyvä olet vieläkin minulle, / että tunnen syyllisyyttä taas. / Makaan vierelläsi, / rakastan, enkä voi / kuin ajatella lähtemistä. / Kieriskelen viattomissa / silmissäsi jotka ovat nähneet / kuinka huono voin olla. / "Älä ajattele", sanot / ja nauramme itsellemme: / pieniä ovat ongelmamme / suurten rinnalla, unohdamme ne. / Makaamme valveilla / kunnes nukahdamme, näemme / unta samasta junasta. / Syöksymme rotkoon, / lennämme.

Jääskeläinen oli mukava löytö kirjaston hyllystä, sillä se on niin selkeää, ymmärrettävää. Nykyrunouden kanssa minulla riittää edelleen sulateltavaa, joten Jääskeläisen kokoelma oli niin helppolukuista, ja se on runojen kohdalla hyvä asia se. Eikä kyse ollut siitä että runot olisivat olleet jotenkin mitäänsanomattomia tai toistaisivat jotain vanhaa tai mitään muutakaan sellaista. Mutta runot olivat sellaisia, joita luin ja ajattelin että hei, minä ymmärrän tämän runon, että tajuan mistä tässä puhutaan ja hei, tuttu tunnetila, been there, done that.

Ikävä, tuntemattoman naisen / askeleet ikkunan alla. / Mies heilauttaa itsensä / kadulle, kadun yli / toisen huoneeseen; on hetken / voimakas, kuolematon. / Mutta himoa seuraa / surun kostea varjo, aamu / tekee turhaksi yölampun himmeän valon. / Hän nousee vuoteeltaan, / näkee vessan / peilissä naaman.

Vaikka nautinkin siitä että kerrankin sain lukea runoja, jotka ymmärsin ja joita lukiessa minun ei tarvinnut tuntea itseäni sivistymättömäksi idiootiksi, niin välillä osa runoista tuntui jopa liian helpoilta. Että olisin sittenkin kaivannut enemmän. Ettei ole vain rakkautta, sanoja, runoilijaa (se on hieman kulunutta ehkä), elämää ja kuolemaa, minuutta ja mitä vielä, vaan jotain enemmän. Klisheistä ja kuluneista aiheistakin saa uusia kun niitä katsoo uudelta kantilta ja kun uskaltaa lähteä leikkimään enemmän kielellä ja se antamilla mahdollisuuksilla.

Vanhat pukeutuivat / paperiin, suojautuivat / sateelta sanojen alle: / tuuli ja pilvet / vain eivät asetu.

Ei silti, kyllä tästäkin kokoelmasta niitä helmiä löytyi, useampiakin. Mitä sanotte esimerkiksi seuraavasta säkeestä: katumuksen huulet jäätyvät vuoren halkeavaan peiliin. Tai: Poltan suitsuketta, sen hehkuva pää törröttää hampaideni välistä.

Kokoelman ensimmäinen runo nosti odotuksia, odotin sen pohjalta jotain...jotain enemmän kuin kokoelma lopulta oli. Välillä tuntui että se hiipui loppua kohden, muuttui helpommaksi, tavanomaisemmaksi. Ja että olisin kaivannut enemmän, enemmän sitä kielellä leikittelyä, uutta näkökulmaa. Ja vaikka haluan todella ymmärtää lukemani runot, niin pieni haaste ei ole koskaan pahasta.

Ja ajattelin etsiä kirjastosta Jääskeläisen aikaisempaa tuotantoa. On mielenkiintoista nähdä, mistä hän on lähtenyt liikkeelle, mistä päätynyt tähän pisteeseen.

52. Terhi Rannela; Punaisten kyynelten talo

Olen seurannut Terhi Rannelan blogia jo jonkin aikaa ja sen myötä Punaisten kyynelten talo on tullut jollain tavalla tutuksi. Siksipä sen löytyessä kirjaston uutuushyllystä ei ollut epäilystäkään ettenkö ottaisi sitä matkaani. Se vaati päästä luettavaksi. Aihe oli minulle itselleni melko vieras, joten aloitin lukemisen suurella mielenkiinnolla.

Kommunistisen agraariutopian perustaneet punakhmerit ovat lakkauttaneet kaupungit, rahan, perheen ja ihmisten muistot. Maaseudulle pakkosiirretty kansa raataa itsensä hengiltä riisipelloilla.

Kirja kertoo erään perheen tarinan. Se kertoo aatteelle kaikkensa antaneista vanhemmista, sille "uhratuista" lapsista ja ehkä eniten siitä ettei ollut vaihtoehtoja. Miltä tuntuu lapsesta kun ei ole enää vanhempia ei lapsia, on vain tovereita, veljiä ja sisaria? Ja pystyykö vaikutusvaltaisinkaan puolue riistämään muistoja, vanhemmuutta, rakkautta?

Chey Chan on määrätietoinen nainen, joka uskoo vallankumouksen välttämättömyyteen. Kauan eläköön Demokraattinen Kamputsea! Hän on ministerimiehineen vallankumouksen huipulla rakentamassa mallivaltiota, josta muut kansat ottavat vielä oppia.

Rannela mainitsee jälkisanoissaan, että tarina lähti syntymään naistenpäivänä 2010 hänen vieraillessaan punakhmerien S21 -vankilassa Phnom Penhissä. Että Chan Kim Srunin valokuvan edessä tapahtui jotain, kuva ei jättänyt häntä rauhaan. Tarina vaati tulla kerrotuksi. Ja tämä tarina oli mielestäni sellainen, joka myös ansaitsi kerrotuksi.

Kirjan lopussa kirjailija kertoo, että "Punaisten kyynelten talo ei ole Chan Kim Srunin, vaan hänen kaltaisensa naisen fiktiivinen tarina, joka olisi voinut olla totta." Ja ollakseni rehellinen kirjaa lukiessani olisin voinut kuvitella sen kaiken olleen totta. Ehkä asiaan vaikutti kirjassa olevat valokuvat, otteet pöytäkirjoista ja muista arkiston kätköistä löytyneistä dokumenteista. Mutta kyse ei kuitenkaan ollut vain niistä, vaan kyse oli siitä että tarinassa oli jokin joka kosketti niin syvältä.

Ennen kuin Vietnam vapauttaa kamputsean punaisten khmerien ikeestä, vainoharhainen puolue Angkar kääntyy omiaan vastaan. Chan, hänen miehensä ja poikavauvansa viedään pahamaineiseen Tuol Slengin vankilaan.

Nostan kirjailijalle hattua sen työmäärän edessä, minkä hän on tehnyt hankkiessaan materiaalia kirjaansa. Olisihan hän voinut keksiä itse kaiken, ainakin suurimman osan, mutta uskon että kokemus vankilamuseossa ja Chan Kim Srunin valokuva on vaikuttanut päätökseen siitä että se ei riitä. Että tarina vaatii faktoja taakseen. Chan Kim Srun ja hänen kohtalotoverinsa ovat ansainneet sen.

Kolme vuosikymmentä myöhemmin viiden lapsen äiti Vanna sytyttää jasmiinisuitsukkeen henkien taloon. Hän miettii, mitä isälle, äidille ja pikkuveljelle tapahtui 1970-luvun levottomina vuosina. Eräänä päivänä äidin kuiskaus kuuluu vuosien takaa.

Kirjoittamastani huomaa selkeästi että kirja teki minuun vaikutuksen. Kosketti melko syvältä. Voin kuvitella kirjan kirjoitusprosessin olleen myös henkisesti raskas, onhan aihe ollut melkoisen raskas.

Kaikesta hehkutuksestani huolimatta muutama seikka jäi vaivaamaan minua. Ensinnäkin hyppäys 70-luvulta vuoteen 2005 tuntui melkoisen rajulta ja minulta meni hetki päästä takaisin kärryille missä mennään ja kenestä on kyse. En tiedä kuinka oleellista Vannan elämä näinä väliin jääneinä vuosina olisi ollut tarinallisesti, mutta itse olisin ainakin voinut lukea siitä, arjesta selviytymisestä, surusta, painajaisista yms., mutta myös puolisonsa kohtaamisesta, rakastumisesta.

Myös Vannan puoliso jäi hieman vailinaiseksi. Ymmärrän hyvin miksi hänet nostettiin niin selkeästi esiin, mutta olisin kaivannut enemmän. Kmaon tarina jäi nyt vain pintaraapaisuksi, painajaisiksi ja viittauksiksi menneisiin. Tiedän että kirjailijan pitää tehdä valintoja siitä mitä kertoo ja mitä jättää kertomatta, mikä on oleellista ja mikä ei.

Jos kahden ensimmäisen osion välinen aikaharppaus tuntui suurelta, niin myös viimeinen osa jäi hyvin sirpaleiseksi. Kyse on varmasti ollut paljolti myös materiaalin runsaudesta ja toisaalta tämä ratkaisu toi faktan lähemmäs fiktiota, sekoitti ne keskenään. Toi esille sen seikan että kyse ei ole vain fiktiivisestä tarinasta, vaan siitä että se kaikki on ollut täyttä totta. Ei ehkä tässä muodossa, mutta samankaltaisssa kuitenkin.

Mutta mitä jäi käteen suljettuani kirjan?
Kirja tuli luettua nopeasti. Ei aiheensa puolesta, sillä aihe oli hyvin raskas. Mutta jokin tarinassa pakotti lukemaan eteenpäin, vielä yhden luvun ja vielä yhden.
En voi tehdä muuta kuin suositella lukemaan!

51. Anna-Leena Härkönen; Onnen tunti

Vaikka Tuulan elämä kymmenvuotiaan poikansa Roopen ja uuden miehensä Harrin kanssa on hyvää, hänen mielessään alkaa itää ajatus sijoitetusta lapsesta. Harria hanke epäilyttää, ja Tuulan ystävätärkin puuttuu asiaan: "Mitä aukkoasä yrität itsessäsi tukkia?"

Onnen tunti oli itse asiassa ensimmäinen Anna-Leena Härkösen kirja, jonka luin. En tiedä miksi tähän mennessä en ole yhteenkään hänen kirjoistaan tarttunut. Osittain syynä voi olla se että usein karsastan näitä julkisuudessa olevia kirjailijoita ja jätän siksi lukematta, mene ja tiedä. Mutta nyt luin koska aihepiiri sattui kiinnostamaan hyvin paljon.

Asiat alkavat edetä vauhdilla, kun Tuula ja Harri kuulevat mahdollisista sijaislapsista. Sisarukset Luke ja Venni asuvat kriisiperhekodissa, koska omat vanhemmat eivät pysty huolehtimaan heistä. Sanoja on vähän ja ne painavat paljon, kun perheen kuviot menevät uusiksi eikä valmiita toimintamalleja ole.

Minä pidin. Ja takakannessa hehkutettu dialogi ja sarkastinen minäkertoja nousivat itsellänikin korkealle, varsinkin minäkertoja oli onnistunut. Erittäin onnistunut. Tämän kirjan luin vuorokaudessa koska sitä vain piti lukea eteenpäin. Ja tarina oli niin todentuntuinen ja minäkertoja niin raadollisen rehellinen. Ei niin kiiltokuvamainen kuvaus sijaisäidistä.

Muutamaan otteeseen minua tökki se, että tunsin lukevani sijaisvanhemmuudesta kertovaa esitettä ja itse olen kuitenkin kahlannut niitäkin sivuja läpi, joten tiesin kirjailijan tiedonlähteen hyvinkin ;)

Kuitenkin kirja oli hyvä ja melkeinpä kehottaisin jokaisen sijaisvanhemmuutta pohtivan lukemaan tämän kirjan. Sillä se piti sisällään molemmat puolet, niin hyvät kuin huonotkin. Tai en tiedä onko huonot oikea sana, mutta rehellisen kuvan kirja varmasti antoi. Ei jäänyt sellaista kuvaa että jokainen ryntäisi sijaisvanhemmaksi tämän kirjan lukemisen jälkeen... ;)

Ja uskallanpa tämän jälkeen selkeästi jatkaa Härkösen tuotantoon tutustumistakin :)

50. Jack Cavanaugh; Rakas vihollinen

Omasta hyllystäni löytyy yksi Cavanaughin sarjoista Lauluja yössä muistaakseni nimeltään. Joten kun kirjastossa palautettujen hyllyssä oli tämä Cavanaughin Rakas vihollinen otin sen matkaani saman tien. Aavistelin että 373 sivustaan huolimatta kirja olisi nopea lukea, enkä ollut väärässä...

Sotajoulu 1944 lähestyy, ja Anne Mitchellin pitäisi olla Pariisissa viettämässä kuherruskuukautta tuoreen aviomiehensä kanssa. Sen sijaan hän joutuu saksalaissotilaan panttivangiksi Ardennien metsässä. Karl Hausmann herättää vihaa nuoressa sairaanhoitajassa, joka on todistanut työssään natsien kädenjälkiä enemmän kuin tarpeeksi. Mutta mitä kahden vihollisen välillä tapahtuu luotien rätistessä pimeinä joulunpyhinä?

Kirja imaisi mukaansa ensisivuilta lähtien. Luin ja luin ja unohdin ruuanlaiton ja kaiken muun. Ajattelin vain että luen vielä tämän luvun, ja vielä tämän.
Tarina oli siis mukaansatempaava. Se piti otteessaan melkein loppuun saakka. En tiedä mistä johtuu, mutta usein kirjojen loppupuolella tarinat laimenevat, enkä puhu vain Cavanaughista, vaan monista monista muistakin. Alussa tarina etenee hitaammin, kaikelle annetaan aikaa, mutta lopussa alkaa hillitön loppukiri, kun halutaan kertoa mahdollisimman paljon mahdollisimman vähäisellä sivumäärällä.

Mutta tuo seikka ei todellakaan tehnyt kirjasta huonoa, ei todellakaan.
Kirjan aihe on myös tärkeä. Natsisaksan julmuudet ovat kaikkien tiedossa, mutta ihmisyys sen takana saattaa unohtua. Kirja kertookin ihmisestä natsinaamion takana, siitä ettei kaikki univormuun pukeutuneet olleet hirviöitä vaan takin alla sykki lämmin sydän.

Kirja käsittelee mielestäni hyvin vihaa kahden kansan välillä. Kuinka natsisotilaan ja amerikkalaisen sairaanhoitajan tiet kohtaavat talvisessa metsässä ja millaiset ennakkoluulot heillä on puolin ja toisin, kumpikin oman propagandakoneistonsa orjia. Mutta jotain tapahtuu kun antaa toiselle mahdollisuuden. Ja kuka lopulta määrittelee kuka on vihollinen ja kuka ei?

Luin kirjan alle vuorokaudessa. Sitä ei vain malttanut laskea käsistään. Ja vaikka usein kritisoinkin jatko-osia, niin melkein olisin kaivannut tälle kirjalle sellaista. Silloin viimeisten lukujen ei olisi tarvinnut olla sellaista juoksemista.

49. Vladimir Lortsenkov; Lentävä traktori

Hyvästi köydä Moldova! Bella Italia - täältä tullaan! Traktorilla, joka muuttuu lentokoneeksi, joka muuttuu sukellusveneeksi...

Tämä kirja oli löytö kirjaston hyllystä ja odotukset olivat korkealla.

Moldovan perukoilla sijaitsevan Largan kylän asukkaiden matka kohti unelmien Italiaa on täynnä toinen toistaan herkullisempia henkilöhahmoja ja absurdeja käänteitä, jotka saavat lukijan vuoroin hirnumaan naurusta ja vuoroin pakahtumaan liikutuksesta.

Takakannen tekstin luettuani tiesin kirjassa mentävän hieman yli ja osasin odottaa, että moldovalaisia pistetään halvalla. Odotin myös hauskoja karikatyyrejä kyläläisistä, pikkutarkkoja ja humoristisia hahmoja. Odotin siis nauruntäyteistä lukukokemusta ja kirjaa, jonka 279 sivua tulisi luettua hujauksessa.

Gogolin ja muiden venäläisten mestareiden tapaan Lentävän traktorin yhteiskunnallinen satiiri on sivaltavaa, mutta päähenkilöiden sinnikkyys ja loputon kekseliäisyys hehkuvat hellyyttävää lämpöä.

Vertailu Gogoliin ja muihin venäläisiin mestareihin on kyllä hieman liioiteltua, kuka kumma näitä takakannen tekstejä oikein kirjoittaa? Yhteiskunnallista satiiria - kyllä. Päähenkilöt sinnikkäitä - kyllä. Päähenkilöiden loputon kekseliäisyys - kyllä. Mutta silti. Gogol? Ei nyt ihan.

Palkittu romaani piirtää symbolisen mutta polttavan ajankohtaisen kuvan laittomasta siirtolaisuudesta ja ihmisen ikuisesta onnen etsinnästä.

Ymmärsin kyllä symbolisuuden, aiheen ajankohtaisuuden ja poliittisuuden. Ja kyllä minä hymyilin välillä hahmoille niiden absurdiuden vuoksi, kirjailijan tarkkanäköisyyden vuoksi. Mutta silti. Tämä kirja ei ollut niin hauska kuin odotin ja mitä takakannen tekstin mukaan ajattelin. Eikä edes nopealukuinen. Kirja oli kooltaan pieni eikä sivujakaan mahdottomasti, mutta aika monta viikkoa minä sitä kahlasin eteenpäin. Ja vain koska olin päättänyt lukea sen.

Tai ehkä minä en yksinkertaisesti vain ollut kirjan kohderyhmää.

48. Felicia Feldt; Näkymätön tytär

Felicia on lapsi numero kolme. Kohta lapsia onkin jo yhdeksän. Ja vain yksi äiti. Maailman paras äiti? Ainakin lastenkasvatuksen asiantuntija, omasta mielestään.

Anna Wahlgrenin Lapsikirja taitaa olle melkoinen käsite ainakin meillä pohjoismaissa ja kyllä siitä on Suomessakin puhuttu ja kirjoitettu näihin päiviin asti. Felicia on siis Wahlgrenin, tunnetun kasvatusgurun, tytär. Ja kaikkien mukaan onnentyttö kun hänellä on sellainen äiti...

Näkymätön tytär on tarina kasvamisesta perheessä, jossa lapsilauma sai toimia kuuluisan äidin elävänä todisteena kasvatustyön onnistumisesta.

Kirja on todella raskasta luettavaa. Silti sitä ei voinut jättää kesken, oli vain pakko lukea sivu toisensa jälkeen, vaikka välillä se ahdisti, se tuntui pahalta. Mutta luin silti.

Mutta Feliciasta tuli näkymätön, eikä kukaan tiennyt miksi. Nyt hän kertoo sen.

En tiedä oikeastaan mitä kirjoittaisin tästä kirjasta. Voisin kauhistella Feldtin lapsuutta, kaikkea sitä mitä hän on joutunut käymään läpi, joutunut kokemaan. Mutta aivan kuten aina kun kyseessä on faktoihin pohjautuva kirja, en koe tämän olevan oikeutettua. En voi arvioida sitä millainen kirjailijan lapsuus on ollut, miten hän on selvinnyt.

Ehkä kirja kertoo todella karulla tavalla sen kuinka kulissit peittävät taakseen todellisuuden ja että joskus se todellisuus on täysin päinvastaista kuin kukaan osaisi edes kuvitella. Ja ehkä se kertoo myös jotain ihmismielstä, siitä kuinka kyseinen äiti kielsi kaiken, ei ymmärtänyt omaa vastuutaan, oli mielestään toiminut aina täysin oikein ja se kertoo myös siitä kuinka eri tavoin sisarukset reagoivat tapahtuneeseen.

Alussa minua häiritsi se, että merkinnät olivat niin satunnaisessa järjestyksessä. Että ajallisesti hypittiin milloin mistäkin kymmenien vuosien päähän, mutta lopulta se alkoi tuntua loogiselta. Se havainnollisti mielestäni loistavasti kirjailijan mieltä, sitä sirpaleisuutta, rikkinäisyyttä, jonka lapsuus oli saanut hänessä aikaan. Ja tämä ratkaisu oli siis loppujen lopuksi erittäin onnistunut, se oli osa kirjaa. Muoto tuki sisältöä.

Ja asteittaisesta ahdistavuudestaan huolimatta suosittelen kuitenkin lukemaan tämän kirjan. Se oli pysäyttävä.

47. Claes Andersson; Luova mieli

Kuinka tulla kirjailijaksi? Onko se tekniikkaa vai mystiikkaa?

No, minkään kirjan avulla ei ehkä kirjailijaksi tulla, mutta ihan kattava opus tämä Anderssonin Luova mieli kyllä oli. Kirjassa käsitellään esimerkiksi kirjoittamisen syitä, mielikuvitusta, kirjoittamisen vaikeuksista, eri lajityypeistä, sivullisuudesta ja kadotetuista maailmoista, yksilöllisyydestä ja kollektiivisuudesta sekä sivuttiin tottakai hieman myös Anderssonin omaa kirjoittamista ja se olikin mielestäni hyvä pointti, oli hyvänä havainnollisena esimerkkinä käsitellystä aiheesta. Ja omasta kirjoittamisesta on aina helpoin puhua tai kirjoittaa...

Luovuudesta Andersson on luennoinut ja kirjoittanut pitkään. Tämä teos on ensimmäinen laajempi kokonaisesitys luovan kirjoittamisen tapahtumasta. Kuvatessaan konkreettisesti kirjoittamisen tekniikkaa ja kirjailijan tien karikoita Andersson kertoo avoimesti myös omasta kehityksestään kirjailijaksi. Hänen hyvä huumorinsa ja syvä psykologinen tietämyksensä tekevät tästä teoksesta erilaisen oppaan - välttämättömän sille, joka haluaa löytää oman lahjakkuutensa.

Pidin siitä ettei kirja takakannen teksistä huolimatta ollut mikään "Näin tulet kirjailijaksi" -opas, vaan siinä enemmänkin kuvattiin kirjailijan työtä itseään, sen monipuolisuutta, mutta myös vaikeuksia ja karikoita. Andersson kirjoittaa luovuudesta hyvin maanläheisesti eikä ainakaan nosta itseään kovinkaan korkealle jalustalle - päinvastoin, hän laittaa itsensä täysin likoon rehellisesti ja kaunistelematta. Ja se on kunnioitettavaa.

Unissa pystymme lentämään ja liitämään kuin kotka tai avaruusalus, unissa voimme pudota ylöspäin ja rakastella veden alla, unissa voitamme luonnonlait ja kaikki ihmisten keksimät uhat ja metkut.

Luova mieli on hyvä teos aloittelevalle kirjoittajalle, sillä se antaa työkaluja oman lajin etsimiseen, kirjoittamisen ensikarikoihin ja oman juttunsa löytämiselle. Mutta antaa se jotain myös kokeneemmallekin kirjoittajalle. Vaikka olen opiskellut kirjoittamista kaksi vuotta, niin silti sain tästä kirjasta jotain myös itsellenikin. Tietenkin oman lajityylin etsimistä tai muuta sellaista käsittelevät luvut olivat aika ajoin melko tuttua tekstiä, niin ehkä eniten sain luvuista, jotka käsittelivät sivullisuutta, yksilöllisyyttä ja kollektiivisuutta sekä kirjoittamisen kokemuksia. Muutaman kerran tuli sellainen ahaa-elämys, että näinhän se on. Juuri tätä olen itsekin kirjoittaessani pohtinut.

Mutta kannatti lukea ja jos joku kirjoittava ihminen etsii jotain inspiraatiota tai rohkaisua omaan kirjoittamiseensa, niin tämä on oiva teos siihen!

46. Eppu Nuotio; Onnellinen loppu

Olikin ensimmäinen Eppu Nuotion kirja, jonka luin. Ja täytynee tunnustaa että kirja olisi saattanut jäädä tälläkin kertaa kirjaston hyllyyn jos en olisi sattunut lukemaan jostain lehdestä hänen puolisonsa Kurt Nuotion haastattelua, jossa hän kehui vaimonsa kirjailijalahjoja. Joten otin ja lainasin palautettujen kirjojen hyllystä löytyneen teoksen.

Lapsuutta ja nuoruutta ei saa hangatuksi pois, Annukka Lehmuksessa ne ovat kuin pinttynyt tahra. Vaikutusvaltaisen isän salamyhkäiset Helsingin-matkat, masentuneen äidin katoaminen - kuoliaaksi vaiettuja muistoja insinööriperheen elämästä Varkauden komeimmassa tiilitalossa. Niin kauan kuin Annukka muistaa, häntä on kalvanut rakkauden kaipuu. Yli neljäkymmentä vuotta.

Aloitan selkeästi lukemisen aina väärästä päästä, sillä Onnellinen loppu oli sarjan kolmas ja viimeinen kirja. Sen ensimmäinen osa Peiton paikka käsittelee Annukan lapsuutta ja Neitsytmatka teini-ikää. Mutta ehkä tämä oli hyvä näin, sillä kirja toimi myös itsenäisenä romaanina. Ja olen aina hieman skeptinen sarjojen suhteen, meneekö se saman asian jankkaamiseksi, toistamiseksi sitten kuitenkin?

Perheen luurankokaappi avautuu, kun Annukka saa yllättävän soiton sairaalasta. Osastolla makaa tajuttomana vanha nainen, joka on merkinnyt lähimmäksi omaisekseen Annukka Lehmuksen.

Tarina vei lopulta melko nopeasti mukanaan, vaikkakin se jatkuva ryyppäämisestä lukeminen puuduttikin. Kyllä, se oli osa päähenkilön elämää, mutta itse en olisi sellaista jaksanut lukea. Ja toisaalta, sekin kaikki oli kirjoitettu hyvin, että sen puolesta onnistunut kuitenkin.
Mutta ryyppäsi tai ei, tarinan päähenkilö oli uskottava, vaikkakin olisin tietenkin toivonut nelikymppisen naisen käyttäytyvän fiksummin...

Jos tämä olisi elokuva, minä kostaisin isien pahat teot, Annukka ajattelee, mutta tunteekin odottamatonta alakuloa.

Nuotio piti loistavasti jännitystä yllä, sillä lukijana lähdin tekemään omia johtopäätöksiäni matkan varrella ja olin aivan varma että olisin vielä osunut oikeaankin. Ja mitä pidemmälle kirjaa luin sitä varmempi asiastani olin. Ja sitten...enpäs kerrokaan.

En ole aivan varma jäikö kaikki roikkumaan ilmaan hieman liikaa, jäikö käteen enää nippu narunpäitä, joista ei ollut enää mihinkään. Vai oliko se vain loistavaa tilannetajua, tarkoin suunniteltu juttu, että siltä sen pitikin tuntua. Mutta loppuratkaisuun olen tyytyväinen, vaikkakin näennäisen kaiken roikkumisen jälkeen sen tuntui hieman laimealta, niin odotettavalta...

45. Päivi Istala (Toim.); Kirjeitä Saima Harmajalle

Lyhyen elämänsä aikana Saima Harmaja (1913-1937) ehti viettää nuoruutta kotona Helsingissä ja ulkomailla, seurustella, opiskella yliopistossa sekä kirjoittaa ne ikimuistettavat runot ja päiväkirjat, joista jälkipolvet hänet tuntevat.

Minä sain muistaakseni 10-vuotiaana syntymäpäivälahjaksi Saima Harmajan runokirjan ja ihastuin. Kuten moni muu sen ikäinen runoileva tyttölapsi, kuvittelin itseni, jos en ihan Saimaksi itsekseen, niin elämäni hyvin paljon hänen elämänsä kaltaiseksi. Minun huonoksi onnekseni olen ollut harvinaisen terve lapsi, joten jotain jäi puuttumaan ;) Paitsi ei sitä syvää tunneyhteyttä tuohon nuorena kuolleeseen runoilijaan, josta tuli minun idolini ja hetkeksi aikaa myös runojeni taakka.

Tähän Istalan toimittamaan kirjaseen on kerätty Saiman jäämistöstä löytyneitä kirjeitä, mielenkiintoisimpana paljastuu myös Jaakko-sulhanen, mutta eivät muutkaan kirjeenvaihtotoverit jää Jaakon varjoon. Tyyni Tuulio kirjoittaa Saimalle uskollisesti, niin myös moni muu, ja näiden kirjeiden kautta Saima Harmajasta avautuu ennen näkemätön puoli, se, jota hänen päiväkirjoistaan ei välttämättä löydä.

Kirjeet ovat myös mukava kurkistus tuon ajan Suomeen ja sen ajan ihmisiin. Miten erilaisessa maailmassa he ovat eläneet. Ja silti kaikki on loppujen lopuksi edelleen kuten ennen.

Mutta tämä on kaiketi jokaisen Saima Harmaja -ihailijan pakko lukea ;)

44. Linda Olsson; Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Vanha Astrid elää pienessä ruotsalaisessa kylässä lähes erakkona, itseensä käpertyneenä. Eräänä ankarana talvipäivänä hän huomaa nuoren naisen kantavan muuttokuormaansa naapuritaloon. Jokin Astridissa liikahtaa.

Luin alkuvuodesta Olssonin toisen romaanin Sonaatti Miriamille. Se sai minut ihastumaan Olssoniin kertojana ja niinpä löytäessäni tämän Olssonin esikoisromaanin kirjaston hyllystä lainasin sen, tietenkin. Tietenkin olisi ollut loogisempaa lukea kirjat ilmestymisjärjestyksessä, mutta näin päin sain toisaalta hyvin kuvan siitä mihin Olsson on kirjailijana päässyt ja mistä hän on lähtenyt.

Veronika, suuren menetyksen kohdannut kirjailja, on tullut kylän hiljaisuuteen viimeistelemään uusinta romaaniaan. Veronika ei tiedä mitä odottaa, kun hänen vanha naapurinsa uskaltautuu ensimmäisen kerran kolkuttamaan hänen ovelleen.

Kirjan takakannessa kerrotaan romaanin olevan runollinen tarina poikkeuksellisesta ystävyydestä. Sitä se olikin. Juuri runollisuus, Olssonin kaunis kieli on yksi hänen vahvuuksistaan. Raaoista ja rumistakin asioista ja aihepiireistä huolimatta kirjasta jää päällimmäiseksi ajatus sen kauneudesta. Kaunis kieli tekee tästä(kin) kirjasta helpon lukea. Ei se kevyt ollut, se sukelsi hyvinkin syvälle, mutta se oli kaunis, kaunis kertakaikkiaan.

Lettujen ja metsämansikkahillon äärellä naiset löytävät hiljalleen toisistaan odottamattoman sielunkumppanin. Ihmisen, jonka kanssa jakaa kipeät salaisuudet ja kauniit muistot.

Jos kritisoin jotain, niin minua alkoi jossain vaiheessa ärsyttää se etteivät nämä kaksi erilaista ystävystä aina kohdanneet toisiaan. Tai kyllä kirjan edetessä he merkitsivät toisilleen aina vain enemmän, mutta tuntui että toisen avatessa sydämensä haavat toisen katseltavaksi, toinen vain jatkaa että tästä minulle tulikin mieleen kun minä...
Tiedän että näin luvut ja naisten tarinat on saatu limittymään toistensa lomaan, tarina ja näiden kahden naisen menneisyys tulee esiin pala kerrallaan, mutta kuinka moni normaali ihminen toimiin näin? Eikö ystävyydessä päälimmäisenä ole kuitenkin toisen kohtaaminen, myötätunto kuin omien kipujen vetäminen toisen kipujen päälle, aivan kuin aliarvioisi toisen kokemukset.

Jos tarkastelee Olssonin kahta romaania, niin yhteneväisyyksiä. Kummassakin on suuri pala ruotsalaisuutta ja Ruotsia, josta Olsson on lähtöisin, mutta myös Uutta-Seelantia, jossa Olsson perheineen nykyään asuu. Kummankin kieli on kaunista ja runollista, ne ovat kuin lauluja.
Jos minun pitäisi laittaa nämä kaksi Olssonin romaania paremmuusjärjestykseen niin kyllä tämä esikoisteos nousee ykköseksi. Se on jotenkin niin puhdas, se on tiivis kokonaisuus ja siinä on ehkä eniten kirjailijan sisäistä elämää, että hän on laittanut siihen melkein kaikkensa.
Sonaatti Miriamille oli erilainen ja sen kohdalla, varsinkin nyt kun olen lukenut myös tämän esikoisen, päälimmäisenä tunteena on, että Olsson on halunnut sisällyttää siihen niin paljon ja yrittänyt sen eteen jotenkin todella paljon. Ehkä liikaa. Ja sen vuoksi siitä puuttui se jokin, mikä tässä esikoisessa vielä on.

Kuten Sonaatti Miriamille, myös tämän kirjan loppu oli ei-niin-mieluinen. Eikä siis loppuratkaisun suhteen vaan sen suhteen miten se oli toteutettu. Taas tuli sama tunne, että pitkän kävelyn jälkeen loppu tuntui juoksemiselta ja minä olisin halunnut kävellä loppuun asti.

Mutta kirjan nimi pelastaa paljon. Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on kirjan nimenä aivan uskomattoman kaunis!

43. Daniel Kolenda; Elä ennen kuin kuolet

Oletko valmis toteuttamaan Jumalan suunnitelman elämällesi? Ikuinen, kaikkivaltias Jumala teki sinut omin käsin. Jo ennen kuin synnyit, Hänellä oli unelma elämällesi! Joskus on kuitenkin vaikea tietää, mikä tuo unelma on tai miten seurata sitä.

Ollakseni täysin rehellinen, niin olen aina hieman epäileväinen tämän kaltaisten kirjojen suhteen. Olen uskossa ja tiedän että Jumalalla on suunnitelma meidän jokaisen elämälle. Mutta oppaat idealla "Näin löydät oman tehtäväsi" tai muuta vastaavaa saavat minut aina hieman epäilevälle kannalle. Sinänsä ihan tervettä ettei ole täysillä vietävissä mukana ihan mihin vain...

Kirjassaan Daniel Kolenda auttaa sinua Raamattuun ja omiin kokemuksiinsa pohjautuen löytämään Jumalan kutsun ja seuraamaan sitä.

Raamattuun pohjautuminen on aina hyvästä hengellisissä kirjoissa ja ostopäätökseeni vaikutti myös se, että tämän kirjan kustantaja on kustantanut myös minun kirjani ja muukin tuotanto on ollut erinomaista. Uskalsin maksaa kirjan hinnan ja ottaa sen luettavakseni.

Viepä matkasi sinut lähetyskentälle tai lääketieteelliseen, tuleepa sinusta sitten rakennustyöntekijä, kotiäiti, liikemies, opettaja, kokki tai pastori – sinä voit kokea Jumalan tahdon ihmeen elämässäsi ja elää todeksi sitä seikkailua, joka Hänellä on sinua varten.

Ja olin iloinen siitä ettei kirja ollut sellainen että olisin nyt sitten saanut suoraan vastauksen kysymyksiini tai että nyt tietäisin jotenkin todella tarkkaan tulevaisuuteni. Ei. Tärkeintä oli se, että kirja todella laittoi miettimään omaa elämäänsä ja omia unelmiaan ja toiveitaan. Kirja ehkä laittoi ennen kaikkea liikkeelle sisäisen prosessin, jota pidän paljon tärkeämpänä kuin suorien vastausten saamista.

On aika lähteä liikkeelle!

Ja minä tiedän lukevani tämän kirjan vielä uudestaan, sillä siinä oli paljon asiaa. Ja jos tällä lukukerralla prosessoin tiettyjä asioita on seuraavan lukukerran aikana prosessin alla jokin toinen asia.
Mutta suosittelen siis lukemaan! Ihanan tervettä hengellistä opetusta, joka pohjautuu niin täysin Raamattuun!

42. Jean Kwok; Käännöksiä

Käännöksiä on pysäyttävä kertomus varhain aikuistumaan joutuvan nuoren tytön ponnisteluista vieraassa kulttuurissa. Hongkongilainen Kimberly on vain 11-vuotias, kun hän muuttaa äitinsä kanssa New Yorkiin ja kohtaa karuakin karumman todellisuuden. Äiti ja tytär joutuvat asumaan viheliäisessä murjussa ja raatamaan rahanahdeiden sukulaistensa tehtaassa. Koulussa Kimberly oppii puhumaan englantia ja ymmärtämään paikallisia tapoja, ja pian hän joutuu kantamaan vastuun myös ummikkoäidistään.

Selviytymistarinat sykähdyttävät aina ja tämän kirjan kiinnostavuutta lisäsi tietenkin se seikka, että se pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin.
Tarina olikin melko karu, elämä todellakin on selviytymistä ja on uskomatonta kuinka köyhimmät voivat asua kaiketi edelleen laitakaupunkien slummikortteleissa purkutuomion saaneissa taloissa eikä asialle vain yksinkertaisesti voida tehdä mitään.

Omaa identiteettiään etsivä Kimberly päättää jo varhain tehdä kaikkensa järjestääkseen äidilleen ja itselleen paremmat elinolot, mutta hän ei osaa aavistaakaan, kuinka kivinen tie hänellä on kuljettavanaan.

Muuttaminen vieraaseen maahan ja vieraaseen kulttuuriin mullistaa varmasti jokaisen elämän. Ei ole helppoa aloittaa elämää ummikkona ja vaikeinta on ehkä se ettei voi nojata siihen mitä joskus aikaisemmin on ollut. Ei auta että on ollut huippuoppilas Hongkongissa vaan oma paikka luokassa pitää lunastaa kutakuinkin kielitaidottomana ja pohjalta nousten.

Selviytymistarinoissa tai kasvutarinoissa parasta tietenkin on se, että sieltä pohjalta noustaan. Köyhästä slummien tytöstä tulee selviytyjä, joka voittaa eteensä tulleet esteet. Siksihän näitä kirjoja luetaan...

Kirja vei mukanaan ja sitä oli vain pakko lukea eteenpäin sivu toisensa jälkeen. Kirjan nimen suomennoksesta en sen sijaan pitänyt. Alkuperäiskielellä kirjan nimi on Girl in translation, joka on mielestäni paljon kuvaavampi nimi kuin suomenkielinen vastine Käännöksiä...

41. Hilja Valtonen; Vaimoke

Lukkariperheen nuorimmainen, hulivililuontoinen Kirsti, pakkonaitetaan suvun toimesta ovelalla tempulla rikkaan agronomi Latvan kanssa. Tämä ei lannista Kirstiä, joka loukkaantuneena heittäytyy nimellisrouvaksi, "vaimokkeeksi". Toisiaan seuraavat kommellukset punoutuvat vauhdikkaaksi tapahtumasarjaksi, kun puolisot yrittävät kumppanistaan henkistä niskalenkkiä. Hurmuriagronomin elämä käy hankalaksi, ja mies saa huomata, että Kirstissä on ruutia enemmän kuin tarpeeksi...

Valtosen kirjat ovat mukavan kevyttä luettavaa ja se sopikin tähän hetkeen kun väsymys on ollut melkoinen. Ja Valtosen kirjojen lukemisen jälkeen tulee aina hyvälle tuulelle, siihen ei aivan jokainen kirja pystykään.

En tiedä onko tästä muuta sanottavaa, en oikeastaan jaksa lähteä erittelemään Vaimoketta sen kummemmin. No, kuten aikaisemmatkin lukemani Valtoset tämäkin tuntui loppuvan kesken, sitä olisi voinut lukea kyllä enemmänkin. Ja plussana sanottakoon kirjasta sen rakenne, sillä juoni etenee Kirstin kirjoittamien kirjeiden kautta. Ja tässä se toimi loistavasti!

Mutta jos jotain yhteenvetoa, niin kannattaa lukea! Koko Valtosen tuotanto muutenkin :)

40. Mari Saat; Lasnamäen lunastaja

Virolaista kirjallisuutta ei ole paljoakaan tullut luettua, joten tämä olikin ihan mieluinen ja kiinnostava aluevaltaus. Ja olihan se ihan mukava aloittaa virolaiskirjallisuuteen tutustuminen romaanilla, joka on valittu Viron parhaaksi romaaniksi vuonna 2008.

Natalja Filippovnsa muutti Tallinnaan 1980-luvulla ja sai tyttären. Lapsen isä oli ollut vain lämmin tuulahdus Nataljan elämässä. Neuvostojärjestelmän romahdus teki viroa osaamattomasta Nataljasta toisen luokan kansalaisen, ja vielä ahtaammaksi elämä käy, kun hän saa potkut työstään. Mikä nyt eteen, kun Sofia-tyttären hammashoitokin maksaa omaisuuden?

Mikä tässä kirjassa minua sitten kiinnosti niin paljon että lainasin sen kirjastosta?
Ehkäpä juuri se että on virolaiskirjailijan tuotantoa ja virolainen kirjallisuus on alue, johon en pahemmin ole tutustunut. Toisena tärkeänä seikkana oli se, että romaani kertoo vironvenäläisestä ja siitä aiheesta olen lukenut enemmänkin, siitä kuinka he todella ovat halveksittuja, toisen luokan kansalaisia. Ja kolmantena syynä kirjan lainaamiselle oli sen pituus, vain 141 sivua, mikä sopi minulle vallan mainiosti.

Teräväpäisen, presidentin urasta haaveilevan Sofian tietämättä Natalja ryhtyy ilotytöksi. Työ tuo outoja tilanteita ja nöyryytyksiä, mutta myös mystisen ystävän, joka näyttää äidille ja tyttärelle uuden tien.

Kertomus ilotytöksi ryhtymisestä oli aika karu, mutta varmasti täyttä todellisuutta monen elämässä kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole ja on kuitenkin pakko elättää perhe. Kirjassa pohdittiinkin paljon juuri tätä "maailman vanhinta ammattia" ja se olikin ehkä kirjan parasta antia. Mitä miettii nainen, jonka päällä ähisee mies, joka tekee sen rahasta, ja mikä todella ajaa naisen myymään itseään rahasta?

Olen kuitenkin sitä mieltä että kirja jäi hieman puolitiehen. Olisin halunnut lukea enemmän. Näin lyhyeen romaaniin kaksi fokalisojaa oli liikaa, nyt kummastakin, Nataljasta ja Sofiasta, sai vain pienen pintaraapaisun. Henkilöhahmoja olisi siis voinut syventää entisestään, lihavoittaa tarinaa ainakin sadan sivun verran lisää. Paneutua äidin ja tyttären suhteeseen ja antaa myös salaperäiselle Dimalle enemmän palstatilaa. Nyt tuo mies, joka kuitenkin oli niin tärkeässä roolissa romaanin tapahtumissa jäi hieman puolitiehen, hän olisi ansainnut saada hieman enemmän.

Kirjan takakansi kertoo vielä, että Lasnamäen lunastaja on sympaattinen romaani vironvenäläisestä äidistä ja terävästä tyttärestä. Sitä se kyllä oli, mutta se olisi voinut olla vieläkin enemmän!

39. Riikka Pelo; Jokapäiväinen elämämme.

Jokapäiväinen elämämme on kertomus yhdestä merkittävimmästä venäläisestä runoilijasta, Marina Tsvetajevasta, ja hänen tyttärestään Aljasta ja heidän yrityksestään saada yhteys toisiinsa. Se on unohtumaton kuvaus perheestä, jonka Stalinin terrori tuhoaa. Kiihkeä ja järkyttävän kaunis tarina ihmisyydestä, rakkaudesta ja kirjoittamisen ehdottomuudesta.

Tämän kirjan kohdalla haluaisin olla hiljaa, mutta toisaalta taas haluan kirjoittaa siitä niin paljon. Yrittää pukea sanoiksi sen mitä olen lukenut sana sanalta, sivu sivulta. Enkä tiedä mistä aloittaisin, mistä lähtisin purkamaan sitä minkä olen juuri kokenut.

Ehkä en olisi koskaan ottanut kirjaa luettavakseni jos Pelo ei olisi ollut pitämässä meidän aineproosan kurssiamme, tai ehkä olisin, Venäjä, venäläisyys, Stalinin kauheudet ja se kaikki, ehkä olisin lukenut kuitenkin. Mutta intensiiviset kokoontumiset kirjoittamisen äärellä ehkä saivat aikaan sen että halusin nähdä miten Pelo itse kirjoittaa, kuulimmehan jo kuitenkin jotain hänen kirjoitusprosessistaan, tästä romaanista joka oli viimeistelyssä kun me ahersimme omien tekstiemme parissa.

Rehellisesti sanoen alussa en ollut saada kiinni tarinasta, kaksi eri aikatasoa, kaksi eri kertojaa, se kaikki tuntui niin irralliselta, mutta loppua kohden, niin, minä vain luin ja nämä kaksi aikatasoa kietoutuivat yhteen, kietoutuivat niin ettei niitä saanut irti toisistaan. Ja alussa koin että romaania ei voi lukea niin paljoa yhdellä istumalla, että se vaatii niin paljon. Mutta loppua kohden se vei mukanaan, Pelon kerronta oli niin voimakasta, niin intensiivistä että halusin lukea luvun toisensa jälkeen, halusin ettei se lopu koskaan, että sanat jatkuisivat.

En enää ihmettele miksi Jokapäiväinen elämämme on saanut ylistävää palautetta, miksi se on nostettu niin korkealle. Minäkin nostan koska en voi muutakaan. Voin vain kuvitella kuinka työläs tämän romaanin kirjoitusprosessi on ollut, taustatöineen, runojen maailman, historian ja kuin lihaa ja verta olevien henkilöiden kanssa. Tiedän että kirjoitan ylisanoja, mutta suljin juuri kirjan luettuani viimeisenkin sivun. En halunnut odottaa huomiseen, sillä halusin kirjoittaa tästä romaanista siinä intensiivisessä tunnelmassa, johon romaani minut vei. Se vei ja minä vain ihailen.

38. Lisa Genova; Edelleen Alice

Alice Howland on viisikymppinen älykäs ja viehättävä nainen, jolla on kelpo aviomies ja kolme aikuista lasta. Hän on urallaan menestynyt ja saavutuksistaan ylpeä. Hän on hajamielinen aivan kuten muutkin, kunnes unohduksia eivät enää selitä stressi, kiire eivätkä vaihdevuodet.

Sain tämän kirjan lainaan ystävältäni ja täytyy sanoa, että oli sitten pysähdyttävä kirja. Se kertoo alzheimerintautia sairastavasta Alicesta, joka kamppailee oman rapistuvan mielensä kanssa, se kertoo elämästä, joka tuntuu murentuvan käsiin. Se kertoo tuskasta ja peloista, mutta ehkä ennen kaikkea surusta, siitä kuinka tuntuu että kaikki lipuu pois käsistä.

Edelleen Alice on syväsukellus alzheimerintaudista kärsivän ihmisen mieleen, silmät avaava kertomus taudista, jossa yhteydet katkeavat eivätkä paikat ja ajat, sanat ja kasvot enää löydä toisiaan. Alicen kokemuksista muodostuu vaikuttava tutkielma identiteetistä, rakkaudesta ja merkityksellisen elämän ehdoista. Vaikka ulkopuolisen silmin Alice näyttää kadottaneet otteen elämään, hän itse kokee pitävänsä siitä päivä päivältä tiukemmin kiinni.

En allekirjoita täysin takakannen tekstin viimeistä virkettä. Sillä minusta tuntui enemmän, että päivä päivältä Alice tunsi itse lipuvansa jonnekin kauas, otteensa lipeävän arkisestä elämästään. Kirjassa oli onnistuttu välittämään se sekasotku, jollaiseksi mieli oli muuttunut, se epävarmuus ja unohdukset, normaalin elämän monimutkaistuminen ja se kuinka nimet unohtuivat, kuinka ei enää tunne ihmisiä ympärillään. Tämän kaiken lisäksi kirja kertoo myös lähipiirin reaktioista, tuskasta ja surusta, luopumisesta. Se kertoo myös siitä kuinka erilaisia me ihmiset olemme, kuinka eri tavalla reagoimme asioihin ja tapahtumiin.

Kuitenkin ennen kaikkea kirja kertoo siitä rakkaudesta, joka kantaa loppuun saakka, siitä rakkaudesta jota ei voi mitata, jota vain on.

37. Juha Itkonen; Anna minun rakastaa enemmän

Olla hän joka jotain merkitsee, laulujen hän. Olla hän jota rakastetaan, kaivataan tai vihataan; hän joka löydetään tai jätetään taakse. Elää ihmisten mielissä, elää ikuisesti.

Juha Itkosen toinen romaani, viimeinen jonka luin. Luin ja haltioiduin. En innostunut esikoisromaanista Myöhempien aikojen pyhiä, ihmettelin enemmänkin sen saamaa hehkutusta. Mutta tämä, tämä vei minut mukanaan.

Leena Vaahtera ja Antti Salokoski. Suomen suurimman rocktähden Summer Maplen, ristimänimeltään Suvi Vaahteran äiti ja entinen poikaystävä. Molemmilla heillä on, tahtovat tai eivät, osansa Summer Maplen yhä mielikuvituksellisemmaksi kääntyvässä tarinassa. Sivuosa, kenties - tarinassa jota kumpikaan ei pysty hallitsemaan. Ja pystyykö kukaan? Summer Maple itse on nimittäin kadonnut Afrikan-matkallaan kuin tuhka tuuleen.

Olen katsonut Anna minun rakastaa enemmän -romaania kirjaston hyllyssä useampaan otteeseen, mutta sen aihepiiri, musiikkimaailma, ei ole sykähdyttänyt. Mutta nyt kun olen tietoisesti lukenut Itkosen tuotantoa läpi tämäkin oli edessä. Ja ennakkoasenteeni muuttuivat hyvin nopeasti. Vaikkakin välillä musiikkiasiaa tuntui olevan hieman liikaa, hieman liian yksityiskohtaisia asioita tietyistä artisteista tai muuten vain musiikkiin liittyvistä jutuista. Mutta se tuntuu olevan Itkosen juttu, sillä kutakuinkin jokaisesta hänen romaanistaan löydän saman, jonkin aihepiirin johon sukelletaan syvälle, hyvin syvälle. En sano että se olisi huono juttu, mutta välillä mietin onko se hyväkään.

Molemmat omalla tavallaan Leena ja Antti kerivät auki elämäänsä, suhdettaan rakastamaansa ihmiseen, joka muuttui joksikin toiseksi. Mutta miten kohdata hänet, jonka olemus juuri on olla haaveita ja kuvitelmaa, kuulua kaikille eikä kenellekään?

Jos tuo musiikkiteeman yksityiskohtaisuus ärsyttikin hieman niin tarinallisesti Itkonen on onnistunut kuten myös henkilöiden kohdalla. Hän on onnistunut punomaan näennäisesti yksinkertaisen tarinan, joka kuitenkin osoittautuu aivan joksikin muuksi, niin erilaiseksi kuin olin koskaan kuvitellutkaan. Itkonen menee syvälle henkilöihinsä, hän elää ja hengittää heidän kanssaan ja se välittyy kirjan sivuilta. Nämä henkilöt olivat eläviä, hyvin eläviä.

Olen nyt lukenut Juha Itkosen koko tuotannon, tai siis romaanit läpi. Olen ihastunut ja haltioitunut, mutta toisaalta on ollut positiivista että jokin asia kussakin romaanissa on aina myös ärsyttänyt. Mutta nostan tämän Anna minun rakastaa enemmän -romaanin parhaimmaksi tähänastisista. Vaikka se aihepiiriltään oli varmasti kaikkein kauimpana minusta se oli intensiivisyydellään ja tunnelmallaan lähinnä minua, tai se tuli lähelle. En osaa sitä oikeastaan pukea sanoiksi mikä tässä kirjassa oli se jokin. Siinä vain oli sitä jotain. Ja kirjan nimi on ihana, sitä ihailen edelleen!

36. Hilja Valtonen; Nykyhetken tyttölapsi

Hilja Valtosta löytyy omasta kirjahyllystänikin jonkin verran, mutta kerrankin kirjastosta löytyi joku sellainen, jota en vielä ole lukenut. Nykyhetken tyttölapsi oli taattua Valtosta, sen luki nopeasti ja se sai hyvälle tuulelle.

Parikymppinen neito Anja Utria viettää kesää tätiensä huvilalla Saimaan saaressa. Ongelmia aiheuttaa kuitenkin jo heti alkuun saaren uusi nuori omistaja Tuomas Ollikainen. Tämä nimittäin osoittautuu naisten vihaajaksi rakkaudessa kokemansa epäonnen vuoksi. Anjan on naamioiduttava 14-vuotiaaksi huijatakseen miestä, eikä seikkailujen täyteisestä kesästä puutu yllätyksiä ja sattumia.

Mies, nainen, tapahtumia ja sattumuksia ja lopulta..., no, Valtosta lukeneet tietävät että yleensä ne kirkon kellot soivat viimeisillä lehdillä. En tiedä mitä tästä kirjoittaisin enkä tiedä onko tarpeenkaan. Ehkä nostan nämä vanhat kirjat jonnekin jalustalle enkä jaksa puuttua niiden epäkohtiin, ehkä niin myös nyt. Nykyhetken tyttölapsi on kirjoitettu vuonna 1937 ja sen kautta saa hyvän kuvan tuosta ajasta ja ihmisistä. Toisaalta ihmiset ja tapahtumat ovat kuitenkin myös sellaisia että kaikki se olisi voinut tapahtua myös nykyhetkessä.

Kirja sai minut hyvälle tuulelle, siinä se kai yksinkertaisuudessaan, eikä aina kai muuta tarvitakaan. Yksi miinus oli se että loppuratkaisu tuli kyllä niin nopealla syötöllä ettei perässä meinannut pysyä. Aivan kuin kustantajalta olisi ollut tietty sivumäärä, jota teksti ei saanut ylittää ja loppujutut piti ahtaa yhteen lukuun. Mene ja tiedä, mutta ei sekään nyt sentään lukunautintoa pilannut!

35. Mitch Albom; Tiistaisin Morrien luona

Pitkästä aikaa kirja omasta hyllystä. Siellä onkin lukemattomia lukemattomia kirjoja...

Lehtimies Mitch Albomin opiskeluaikojen merkittävin ihminen oli sosiologian professori Morrie Schwartz. Parikymmentä vuotta myöhemmin Mitch saa tietää, että Morriella oli vakava, lihasten surkastumiseen johtava ALS-tauti.

Kirja perustuu siis tositapahtumiin, oikeisiin ihmisiin ja se tekikin tästä erilaisen. En lukenut sitä kaunokirjallisuutena, sillä eihän se ollut sitä. En tarkkaillut sen kaunokirjallisia keinoja tai muuta sellaista, vaan keskityin vain lukemaan. Keskityin siis itse sisältöön ennen kaikkea muuta.

Mitch lähti tervehtimään Morrieta, ja he tapasivat sen jälkeen joka tiistai Morrien kuolemaan asti. Tapaamisten aikana he keskustelivat rakkaudesta ja perheestä, rahasta, vanhenemisesta sekä siitä, mitä ihmiset ajattelevat ja tekevät ja mikä loppujen lopuksi on tärkeää.

Monta kertaa kirjan sivuilla Morrien puhuu siitä kuinka ihmiset eivät osaa elää, tai elävät vain puoliteholla. Että usein vasta kuoleman kohtaaminen herättää meidät, se kun saa tietää ettei elinaikaa ole enää paljoakaan jäljellä, vasta silloin huomaa ja ymmärtää elämän merkityksen, sen ainutlaatuisuuden. Jos saisin kuulla että kuolen pian, mitä tekisin? Sitä mietin useampaan otteeseen kirjaa lukiessani. Mitä sinä tekisit?

Kun Morrie tiesi pian kuolevansa, hän antoi Mitchille viimeisen, arvokkaan lahjan: kyvyn nähdä oma elämänsä muunakin kuin pelkästään rahan ja maineen tavoitteluna.

Kuinka moni ihminen elää elämäsä huomaamatta sen arvokkuutta? Ja kuinka usein me elämme säästöliekillä, odottaen että sitten tulevaisuudessa minä teen sitä ja sitä. Mutta entä jos huomista ei koskaan tulekaan? Entä jos tulevaisuus on se päivä joka meillä on elettävänämme, sillä hei, ollaan rehellisiä. Kukaan ei tiedä herääkö enää seuraavana aamuna. Jos en heräisi, olisinko tyytyväinen siihenastiseen elämääni? Olenko elänyt sen niin että voisin kuolla hymy huulillani?

Teos kuvaa näitä miesten yhteisiä hetkiä. Se kertoo surullisista asioista, mutta myös anteeksiannosta, ilosta ja rauhasta.

Kenellekään ei liene yllätys että Morrie todella kuolee kirjan aikana, joten voin siitä tässä kirjoittaa pilaamatta lukunautintoa keneltäkään. Vuodatin muutaman kyyneleen, lopussa useammankin, sillä se kaikki oli hyvin surullista. Mutta toisaalta kirja toi kuoleman niin arkiseksi, jokapäiväiseksi asiaksi, jota se kyllä oikeasti onkin, sillä joka päivä maailmassa, Suomessakin, kuolee ihmisiä. Kuolema on vain jokseenkin ulkoistettu yhteiskunnastamme, siivottu pois tietoisuudesta.

Pidän kirjoista, jotka saavat minut ajattelemaan, pohtimaan myös omaa elämääni. Tämä oli sellainen! Oli luonnollista miettiä omaa kuolemaa, havahtua siihen tosiasiaan että se voi teoriassa tapahtua milloin vain. Tietenkin toivon eläväni vielä pitkään, mutta koskaan ei tiedä. Eikä tämä oman kuolevaisuuden ymmärtäminen ollut se suurin ahaa-elämys, olen tainnut sen tietää jo aikaisemminkin ;) Mutta se mitä kirja laittoi pohtimaan oli se, onko minun elämäni sellaista että voisin kuolla? Elänkö tämän päivän täysillä?

Morrie kertoi kirjassa että kyllä hänkin heräsi välillä aamulla surullisena, tajuten kuolevansa, menettävänsä otteensa. Hän kertoi itkeneensä sen vuoksi, pyörineensä itsesäälissä ja siihen hänellä todella oli oikeus. Mutta se miten Morrie eroaa monesta muusta oli se, että tämän jälkeen hän päätti että nyt riittää itsesääli. Tämä on uusi päivä ja hän on vielä elossa!

Tämä asenne kun olisi meillä kaikilla! Wau, uusi päivä ja minä elän tänään!

34. Siri Hustvedt; Kesä ilman miehiä

Vapiseva nainen taisi nostaa Suomessakin Hustvedtin kaikkien tietoisuuteen. Itse en kyseistä kirjaa ole vielä lukenut, kirjastoautolla kylläkin selaillut, mutta se ei innostanut. Aiheena ehkä kylläkin, mutta pikaisen selailun myötä se osoittautui melkoiseksi tietokirjaksi kyseisen sairauden osalta, joten...
Mutta ei ollut tarkoitus kirjoittaa Vapisevasta naisesta vaan Hustvedtin toisesta kirjasta; Kesä ilman miehiä.

Kun aviomies kolmenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen ilmoittaa haluavansa pitää taukoa avioliitosta, Mia Fredricksen saa hermoromahduksen. Toivuttuaan ensi shokista hän vetäytyy lapsuutensa kotikaupunkiin äitinsä helmoihin. Yksin vuokraamassaan talossa hän raivoaa, puhisee ja valittaa surullista kohtaloaan.

Ideana hyvä. Todenmukainen. Kuinka monen muu puoliso nykypäivänä haluaa pitää taukoa, tai erota?

Hitaasti Mia tulee vedetyksi ympärillään olevien ihmisten elämään. Hän vaikuttuu siitä palavasta elämänhalusta, jolla hänen äitinsä ja tämän läheiset ystävät suhtautuvat hiipumisen vuosiinsa. Hän tutustuu naapurin nuoreen naiseen, jolla on kaksi pientä lasta ja vihainen aviomies. Hän seuraa vetämänsä runopajan teinityttöjen juonia ja pikkumaisia julmuuksia.

Mielenkiinto heräsi lisää. Keski-ikäinen nainen (kasvatustieteiden esseeni!), vanhukset (kakksokässärini!) ja runopajan vetäminen nuorille (haaveeni kirjoittamisen opettamisesta!). Hei, tämähän voisi olla hyvä kirja, haluan lukea lisää!
Ja kun luen lisää mietin vähän väliä pitäisikö lopettaa kesken. Kirja on jotenkin sekava, siinä on liikaa kaikkea. Tarina on hyvä, juoni toimii ja henkilöhahmot mielenkiintoisia ja uskottavia. Mutta se kaikki muu.
Tekstiä kommentoiva kertoja tulee mukaan puolessa välissä romaania ja se ärsyttää. Kertoja, joka puhuttelee lukijaa, se on jotenkin niin...en tiedä. En vain pitänyt siitä. Ja sitten se, että kirja oli täynnä yletöntä snobbailua kirjailijan lukeneisuudella. Ehkä se kolahti vain siihen heikkoon kohtaani, minä kun en ole korkealle kouluttautunut, en omaa hillitöntä akateemista tietoutta. Ja kyllä, olihan kirjan päähenkilö ties minkä alan professori ja kokoelmia julkaissut runoilija, mutta silti se yletön runojen siteeraaminen tai viiden sivun luennot naisten ja miesten eroista tai muista hienoista tieteellisistä jutuista olivat liikaa. Aluksi yritin lukea kaiken, mutta loppua kohden hypin yhä useammin näiden kohtien yli. Jos haluan lukea tietokirjan lainaan sellaisen!

Mia pohtii rakkautta ja avioliittoa, käy läpi muistoja ja miettii, onko paussi sittenkään kaiken loppu.

Rehellisesti sanoen kirja ei sytyttänyt minua missään vaiheessa. Luin sen loppuun vain siksi että olin lukenut sitä jo niin pitkälle ja sen myötä voin kirjoittaa siitä kriittisen arvion tänne blogiini (josta on hyötyä miten?). Ja tämän kirjan lukeminen aiheutti kyllä sen, etten taida enää sen kummemmin yrittää tutustua Hustvedtin muuhun tuotantoon. Koen nähneeni tarpeeksi.

33. Enni Mustonen; Kultarikko

Löysinpä kirjastomme pikalainahyllystä Pohjatuulen tarinoita -sarjan kolmannen ja viimeisen osan, Kultarikon. Kirja oli lainatyyppinsä mukainen pikalaina, sillä se tuli luettua vuorokaudessa. Mutta se ei kylläkään tarkoita sitä, että kirja olisi mitenkään huono. Itse asiassa havahduin siihen, että puolustelin itselleni kirjan lainaamista, että tämä nyt on tällainen välipala muun lukemisen välissä ja ja ja. Miksi ihmeessä? Väitän osasyynä olevan sen että koulussa minuun on saatu iskostettua määritteitä siitä mitä on hyvä kirjallisuus ja mikä ei niinkään. Enkä minä tahdo ajatella niin. En todellakaan tahdo!

Saksassa 60-luvun lopussa syntynyt Heidi Felder pakenee kipeää suhdetta naimisissa olevaan esimieheensä Martin Steineriin. Hän päätyy isoäitinsä Annikin hoteisiin Hettaan ja joutuu ratkomaan oman naiseutensa ristiriitoja. Samalla hän tutustuu läheisesti suomalaisiin sukujuuriinsa. Heidin elämä mullistuu lopullisesti, kun hän tapaa nuoren lomakyläyrittäjän Arttu Savelan.

Päätin lukea tyytyväisenä tämänkin kirjan ja annoin itseni nauttia siitä täysin siemauksin. Ei tarvinnut pitää taukoja eikä hengähtää, odotin vain että saisin lukea lisää! Olkoon romantiikkaa, olkoon kevyttä kirjallisuutta, mutta ainakin se on hyvin kirjoitettua sellaista. Taas kerran Mustonen on tehnyt paljon taustatyötä kirjaa tehdessään, tarkkoja yksityiskohtia löytyy vaikka kuinka. Mutta ennen kaikkea kirjassa mukanaan vei itse tarina, sen sijoittuminen Suomen Lappiin ja elämänmenoon siellä.

Jos jotain kritiikkiä annan se koskee koko trilogiaa. Se oli mielestäni aivan liian typistetty, aivan liian lyhyt. Jokainen kirja toimii kyllä myös itsenäisinä romaaneina, mutta itse olisin kaivannut lisää. Kolme kirjaa, kolme sukupolvea ja edellisen myöhemmät vaiheet yleensä kerrottiin seuraavan kirjan alkulehdillä. Olisin kaivannut sitä että jokaisesta trilogian päähenkilöstä olisi kerrottu enemmän, näistä myöhäisemmistä vaiheista myös. Ei niin että avioerot ja kuolemat kuitataan sivulauseessa vaan että ne olisivat saaneet enemmän tilaa, omat sivunsa, sillä sitä se elämä on.

Mutta se siitä. Kannattaa lukea koko trilogia jos sukupolvitarinat kiinnostavat. Tai Lapin sota, tai suomalaisena ulkomaille lähteminen. Tai vieraat kulttuurit. Tai omille juurilleen palaaminen...

32. Andreï Makine; Ranskalainen testamentti

Makinen tuotannon läpi lukeminen jatkuu selkeästikin, sillä nyt voin kirjata luetuksi myös Makinen läpimurtoteoksen, Ranskalaisen testamentin, joka on voittanut mm. Goncourt-palkinnon, lukiolaisten Goncourt-palkinnon ja Médicis-palkinnon.

Kesälomallaan pieni poika istuu ranskalaisen isoäitinsä parvekkeella helteisen aron laidalla Siperiassa ja kuulee mielikuvistusta kiihottavia kertomuksia entisiltä ajoilta. Ajoilta jolloin tsaari ja tsaaritar kävivät Pariisissa, kertomuksia tapahtumista ja paikoista jotka taikovat oven auki neuvostotodellisuuden arjesta ihmemaailmaan.

Aikuinen mies muistelee lapsuuttaan, elämäänsä Neuvostoliitossa, mutta sitäkin tärkeämpään rooliin romaanissa nousee pojan ranskalaisperäinen isoäiti, joka kertoo lapsenlapsilleen tarinoita lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Pieni poika omaa uskomattoman eläytymiskyvyn, joka meinaa myös koitua hänen kohtalokseen. Muistot risteilevät, aikuinen muistelija kyseenalaistaa niitä, mutta silti sadunhohtoiset kuvat piirtyvä pojan mieleen pysyvästi, halusi hän tai ei.

Parveke leijuu aron yllä, ja poika näkee edessään Pariisin suuren tulvan, kaupungin talorykelmät, katedraalien huiput, lyhtypylväät. Isoäidin säilyttämät kellastuneet sanomalehtileikkeet ja vanhat valokuvat lumoavat pojan. Isoäidiltä hän myös perii rakkauden ranskan kieleen ja kirjallisuuteen.

Romaanin pohjana ovat Makinen omat elämänvaihee. Se on koskettava ja välillä raankin todellinen kertomus elämästä, pienen pojan kasvamisesta aikuiseksi. Kuitenkin tätäkin suurempaan rooliin nousee isoäiti Charlotte ja hänen elämänsä, ehkä ennen kaikkea hänen menneisyytensä, jonka lumoihin pieni poika joutuu ja jota kohti hän kurkottaa jollain tavalla koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Ranskalainen testamentti tuntuu olevan ennen kaikkea kunnian osoitus edesmenneelle isoäidille, se on kauniisti kerrottu tarina isoäidin elämästä, mutta myös sen heijastuksesta seuraaville sukupolville.

Isoäiti Charolotten kertomuksissa ja todellisessa elämässä ovat vastakkain erikoisella ja groteskillakin tavalla toisaalta venäläinen suljettu yhteiskunta ja kansan kärsimykset, toisaalta keskieurooppalainen elämästä nauttiminen, joka tuntuu pojasta uskomattomalta, kuin sadulta. Myöhemmin pojan koko elämää leimaa tasapainottelu hänen venäläisyytensä ja ranskalaisten juuriensa välillä. Kun hän aikuisena muuttaa Ranskaan maa on hänelle tavallaan tuttu mutta myös täysin vieras.

Ajankuvaus sotien jälkeisestä Neuvostoliitosta on koskettava. Se piirtää lukijan silmien eteen realistisen kuvan todellisuudesta, kansan elämästä pommitusten jälkeen, sen jälkeen kun hengissä selvinneet palaavat rintamalta kotiin, jos sellaista enää on olemassa ja se kertoo myös elämästä, joka oli pitkään suurta kamppailua pysyäkseen hengissä. Kuitenkin Makine piirtää eteeni myös omalla tavalla kauniin kuvan venäläisestä pikkukylästä Siperian perukoilla, kylästä, joka elää oma elämäänsä ja jossa ihmiset selviävät, ainakin seuraavaan päivään.

Välillä romaania oli raskas lukea. Joskus pääsin eteenpäin vain muutaman sivun kun oli jo pakko pitää taukoa tai jättää lukeminen siltä erää. Ehkä sen teki aihe raskaudellaan, mutta ennen kaikkea ehkä sen tietynlainen sekavuus, joka aiheutti sen ettein aina meinannut pysyä mukana. Mutta se ei himmentänyt lukukokemustani. Vaikka rehellisesti sanoen kirjan luettuani ajattelin sen olleen ihan hyvä, mutta ei sen enempää, mutta kirjoittaessani ylös ajatuksiani kirjasta huomaan sen olleen kuitenkin enemmän kuin ihan hyvä. Ehkä se on kirja, joka pitäisi lukea uudestaan, hitaasti ja sille aikaa antaen. Mutta vaikutti se näinkin, vaikutti sitten kuitenkin.

31. Juha Itkonen; Myöhempien aikojen pyhiä

Kuten edellisistä on jo tullut ilmi olen päättänyt lukea Itkosen tuotannon läpi ja nähtävästi melko käänteisessä järjestyksessä kylläkin. Nyt olen siis päässyt käsiksi Itkosen esikoisromaaniin Myöhempien aikojen pyhiä ja aloinkin lukea sitä suurella mielenkiinnolla.

Kaksi mormoninuorukaista saapuu Salt Lake Citystä lähetystyöhön Suomeen. Viikosta toiseen David ja Mark kiertävät polkupyörillään hiljaista pikkukapunkia, joka hylkii heitä kuin tautia. Tiivis yhteiselämä hiertää, Mark pyrkii kaikessa niskan päälle.

Mielenkiintoinen aihevalinta ja olin oikeastaan vähän epäileväinen koko homman suhteen. Mutta päätin lukea silti. Ja ehkä se toimi. Ei niin hyvin kuin odotin, mutta kyllä tarina puolessa välissä kirjaa vei minut mukanaan. Kyllä, niin kauan siinä meni ja yleensä olen luovuttanut jo tuossa vaiheessa jos ei ole napannut, mutta Itkosen kohdalla toiveeni olivat korkealla.

Davidilla on takanaan tuskallinen menetys, ja kun usko, toivo ja rakkaus tulevat lihaksi naapurin Emman hahmossa, hauras mieli järkkyy. Millainen Jumala voi määrätä yhden ihmisen kannettavaksi tällaisen syyllisyyden taakan? Kuinka monta kertaa on pyydettävä anteeksi saadakseen luvan rakastaa?

Itkonen on tehnyt melkoisen taustatyön kirjan suhteen, oletan siis faktojen pitävän paikkaansa. Välillä tuntui että olin lukemassa tietokirjaa, saamassa hervotonta infopläjäystä mormoneista ja heidän uskonnostaan. Enkä oikeastaan olisi kaivannut sitä. Kritisoin siis hieman välillä olleita Markin sähköpostiviestejä, jotka sisälsivät omaan makuuni aivan liikaa informaatiota, aivan liikaa. Toisaalta taas ihailin sitä kuinka nuo sähköpostiviestit oli kytketty tarinaan mukaan ehkä hieman yllättävälläkin tavalla ja parasta oli tietenkin se, että lukijana itse sai jossain vaiheessa kokea sen ahaa-elämyksen ja se kerrottiin vasta myöhemmin itse kirjassa.

Juha Itkosen kirkas kieli ja vangitseva kerronta pakottavat lukemaan eteenpäin. Teos on paitsi moraalisfilosofinen sukellus uskon olemukseen ja ihmisyyden ytimeen, myös ikkuna Suomeen. Miltä näyttää pyhän amerikkalaispojan silmin tämä outo, vaitonainen maa, jossa vähät talot ovat etäällä toisistaan ja ovien kanssa on niin perin hankalaa?

Jos olen aivan rehellinen en ymmärrä miksi juuri tämä romaani on ollut myös Finladia-palkintoehdokkaana ja onpa se saanut Kalevi Jäntin palkinnonkin. Uskon että ilmestyessään romaani sai paljon huomiota juuri aiheensa vuoksi, mutta romaanillisesti...en kyllä nosta sitä kovinkaan korkealle. Ja jos vertaan kirjaa Itkosen myöhempään tuotantoon ovat ne huomattavasti parempia. En tiedä mikä tässä kirjassa minua niin tökki, mutta tämä oli minun subjektiivinen lukukokemukseni.

Mutta plussaa pitää kyllä antaa kirjan loppuratkaisusta. Se on Itkosen tyylin mukaan niin avoin, että ei rajaa. Sen jälkeen voi tapahtua mitä vain. Itse tietenkin odotin, että David herää todellisuuteen, heittää koko uskonsa romukoppaan ja ratsastaa Emman kanssa auringonlaskuun vapaana kuin taivaan lintu ja ehkä löytäisi todellisen uskon elämäänsä. Näin tietenkin voin kuvitella tapahtuvan sen jälkeen kun viimeiset sanat on luettu...

30. Joonas Konstig; Totuus naisista

Alkuvuodesta luin Konstigin esikoisteoksen Kaikki on sanottu ja pienestä kritiikistä huolimatta pidin siitä. Konstig oli myös koulussa omaelämäkertakirjoittamisen kurssilla kirjailijavieraana ja kirjailijan ilmielävänä nähtyään kirjatkin saavat uutta vivahdetta. Jo silloin vierailullaan Konstig kertoi tästä uutukaisestaan, ajatuksesta mistä se lähti.

Romaani riippuvuudesta ja isän pahimmista peloista.

Siinä se kai yksinkertaisuudessaan. Äitinä samaistuin kirjan isän, Tapani Koskikarin, ajatuksiin. Huoleen kahdesta tyttärestään, avuttomuuteen ja ymmärrykseen siitä että kaikkea ei kuitenkaan voi lapsen puolesta tehdä. Ja silti yrittää kaikkensa.

Totuus naisista kertoo Tapanista, Roosan isästä. Se kertoo lukioikäisestä Roosasta ja nuoresta miehestä, johon hän ihastuu. Se kertoo naisista - ja miehistä, jotka yrittävät rakastaa heitä.

Totuus naisista kirjan nimenä ehkä on hieman suureellinen, tai antoi ennakko-odotuksia ennen lukemisen aloittamista. Mutta se ehkä oli ideanakin ja kukapa sitä osaisi kertoa totuutta naisista, ei niin kukaan kun eivät kai naiset itsekään. Kirjan keskiössä on Tapanin naiset: vaimo Tiina, tyttäret Ronja ja Roosa, naiset joita Tapani rakastaa, joita hän yrittää ymmärtää ja joiden kautta hän löytää totuuden, ei ehkä naisista, vaan siitä ettei sitä totuutta ehkä ole olemassakaan. Ja mikä on totta, mikä totuutta ja mikä kuvitelmaa?

Joonas Konstig kirjoittaa kirkasta, komeaa lausetta ja vahvaa tarinaa, joka imee lukijan mukaansa

Allekirjoitan. Jos Kaikki on sanottu -romaanin vahvuus oli dialogi niin Totuus naisista -romaanissa keskityttiin intensiiviseen kerrontaan, dialogi oli taka-alalla ja tätä arvostan. Sitä että kirjailija ei jää toistamaan totuttua, sitä mistä on esikoisteoksensa kohdalla saanut loistavaa palautetta. Arvostan sitä että kirjailija uskaltaa muuttua, kokeilla uutta.

Totuus naisista on karu ja kohtalokas ajankuva, analyysi ihmiseläimestä, näkemys kuolemattomuudesta.

29. Rakel Liehu; Helene

Rakel Liehu katsoi kauan Helene Schjerfbeckin kuvia ja lähti vuosien matkalle etsimään ihmistä ja elämää niiden takaa. Matka vei elämyksiin ja purkautui romaaniksi, jossa kirjailija rakentaa taiteilijan elämän täyden kaaren. Teos kertoo tinkimättömästä lahjakkuudesta, aistivoimaisesta naisesta, salatun rakkauden kokemuksista. Ja avaa oven viimeisen huoneen yksinäisyyteen, puhuttelevan paljaiden omakuvien luo.

Helene Schjerfbeck on yksi inspiraation lähteeni, innoittajani, vaikka se kuulostaakin niin hassulta. Rakkaus Scjerfbeckin taiteeseen syttyi seitsemisen vuotta sitten kun olin silloisen lukupiirini kanssa Didrichsenin taidemuseossa katsomassa Schjerfbeckin näyttelyn. Opastus antoi paljon, samoin näyttelyä ennen luettu Riitta Konttisen kirjoittama Oma tie -elämäkerta. Viime syksynä kävin Ateneumissa katsomassa Schjerfbeckin näyttelyn ja odotan vain seuraavaa..

Kuolema ja elämä lähekkäin, tyyninä, imien toisistaan voimaa ja viisautta.

Mutta itse kirjaan sitten,

Siinä oli paljon tuttua, kaikkea sitä mitä olen lukenut aikaisemmin. Siksi se tuntuikin niin todenmukaiselta, välillä unohdin että se kuitenkin on vain fiktiota, joka kylläkin pohjautuu faktoihin.
Mutta Liehu onnistui siinä, että romaani oli kuin Schjerfbeck itse. Tinkimätön, lahjakas, taitava, syvä ja lähelle tuleva. Minä haltioiduin, todellakin haltioiduin. 513 sivua intensiivisyyttä ja silti toivoin ettei se olisi loppunut koskaan. Olisin voinut lukea, olisin voinut elää mukana edelleen.

Pelkistyksen mestaria Liehu kuvaa intiimisti vahvoin vedoin, jotka ovat kuin taitelijan omasta siveltimestä.

Runoilijana Liehu onnistui vaativassa tehtävässään. Tekstissä oli siis ehkä myös Liehua itseään. Hänen runomaisuuttaan, hänen hengitystään. Mutta tekstistä kuultaa kuitenkin läpi se, että Liehu on hengittänyt Schjerfbeckin taidetta, viettänyt aikaa hänen taulujensa äärellä, kuunnellut mitä niillä on hänelle sanottavaa.

Aluksi tekstin rikkonaisuus, jatkuva ajassa liikkuminen, kronologisuuden täydellinen puuttuminen häiritsi, mutta jossain vaiheessa kirjaa unohdin sen täysin ja ajattelin että juuri näin tämä on pitänyt kirjoittaa.

Kirjan viimeiset sivut ovat ehkä romaanin syvimmät. Kuolema on lähellä ja taiteilija yksin huoneensa hämäryydessä. Sanoja, jotka piti lukea hitaasti, sanoja, joihin piti palata uudestaan. Ja sitten enää hiljaisuus, viimeiset sivut, taustaa ja faktoja.

Omakuvani alkavat olla enemmän kuin minä. Ne ovat alkaneet surra, ne pystyvät suurempaan suruun kuin minä pystyn! Osa minusta on jo poissa, pyyhkiytynyt sumuun.

28. Andreï Makine; Elämän musiikki [La musique d'une vie]

Nuori pianisti Aleksei Berg valmistautuu ensikonserttiinsa vuonna 1941. Hänellä on edessään hieno ura ja todennäköisesti myös avioliitto varakkaan perheen tyttären kanssa. Kohtalo - Stalinin puhdistukset - heittää hänet kuitenkin toisille raiteille. Konserttiaan hän ei voi pitää, vaan joutuu pakenemaan henkensä edestä.

Andreï Makine, suuri ihastukseni. Uskomaton kynätaituri, joka kirja toisensa jälkeen vie mukanaan. Jos Ikuisen rakkauden kosketuksia ei sytyttänyt minua Veran tavoin, Elämän musiikki ylsi jo yli Verankin. Kirjassa oli vain 111 sivua, mutta asiaa sitäkin enemmän. Siinä oli jotain syvää intensiivisyyttä, joka imaisi syövereihinsä. Se pakotti lukemaan, ahmimaan kirjaa sivun toisensa jälkeen.

Aleksein tie vie Moskovaan ja Ukrainaan. Hän ottaa väärän henkilöllisyyden ja joutuu sotaan. Rauhan tultua hän pääsee nauttimaan paremmista oloista, joskin elää koko ajan paljastumisen pelossa. Uudet vastoinkäymiset muuttavat kuitenkin vääjäämättä kaiken.

Karu, mutta kuitenkin niin kaunis kertomus siitä kuinka jokainen venäläinen joutui pelkäämään ilmiantamista, aiheettomasti useimmiten. Kun oli mahdollisuus joutua Siperiaan mistä syystä tahansa eikä kehenkään voinut luottaa. Ja pakomatka, pakeneminen kaikkea sitä mitä joskus oli ollut, mitä olisi voinut olla. Kun hengissä pysyminen vaati unohtamaan kaiken, olemaan joku muu. Ja palaako koskaan entiselleen? Onko mikään koskaan entisellään?

Kirjan takakannessa todetaan että tämä romaani on ihmisen henkisen voiman ylistys. Että Makinen osoittaa, miten vähäeleinen kerronta voi olla pajonpuhuvaa. Olen samaa mieltä. Niin samaa mieltä.

Hän tajusi että kaiki mitä hänellä oli elämästä jäljellä tiivistyi siihen heikosti keväiseen tuulahdukseen, auringon ilmavaan ja usvaiseen loistoon, jään alla heräävän veden tuoksuun.

Oi Makine, veit taas mukanasi. Ja ei kai yllätys että lukemista on jo odottamassa seuraava, Ranskalainen testamentti nimittäin...

27. Juha Itkonen; Seitsemäntoista

Sanotaan ettei totuus pala tulessakaan. Fiktio sen sijaan palaa oikein hyvin.

Päätin sitten aika pitkälti lukea Itkosen koko tähänastisen tuotannon läpi kun nuo aikaisemmat luetut ovat olleet hyviä. Oikeastaan erittäin hyviä. Kirjaston hyllystä nappasin seuraavaksi luettavaksi Seitsemäntoistan, koska siitä olen kuullut niin paljon hyviä arvosteluja, kehuja ja sanoja, kannattaa lukea, mielenkiintoinen kirja.

90-luvun alussa oli kesätyö, Doors ja huumaava nuoruus. Mutta olivatko asiat niin kuin kirjailija Julius Ilonen ne muistaa.

Mitä tästä kirjoittaisin. Oikeastaan olin pettynyt, odotin jokseenkin hieman enemmän. Kohti ja Hetken hohtava valo olivat sellaisia, joita ahmin, joiden jälkeen olo oli haltioitunut. Ne olivat juoniensa yksinkertaisuudesta ja tarinoidensa tavallisuudesta huolimatta niin monisyisiä, pureutuivat syvemmälle kuin mitä sivuilla oli. Seitsemäntoistan kohdalla en kokenut samoin. Viimeisen sivun luettuani ajattelin vain että nyt se on luettu. Ei enempää.

Valloittavan monikerroksinen romaani unelmista ja kirjoittamisen elämänkokoisista seurauksista.

Kyllä. Kerrontaratkaisu oli mielenkiintoinen. Se haastoi lukijan. Usein mietin kuka kukin on, että entä jos se poika olisikin se tyyppi, josta puhuttiin aikaisemmin, mutta jossain vaiheessa se alkoi muuttua rasitteeksi. Tietty salaperäisyys on hyvästä, joskus jonkin tiedon kertomista on hyvä pitkittää, mutta liika on liikaa. Ehkä itse kaipaan lukiessa eniten sitä että voin uppoutua kirjaan, sen tarinaan. En kaipaa haastetta aivonystyröilleni, haluan vain rentoutua.
Onneksi kerronnassakin tuli taitekohta, salamyhkäisyydet alkoivat paljastua, palaset loksahdella paikoilleen eikä minun arvaukseni edes osuneet kohdilleen. Ja välillä esiin vedettiin niin yllättäviä kortteja ja näitä vetoja katselin ihaillen.

Kenen muistot ovat totta ja kenellä on oikeus kertoa?

Seitsemäntoistaa oli mielenkiintoista lukea sen vuoksi, että se käsitteli omalla tavallaan aika paljonkin omaelämäkerrallista kirjoittamista ja sitä, kuinka paljon voi ottaa esimerkiksi lähipiiristään materiaalia. Olisiko tarpeen etäännyttää vai kertoa niin kuin ne ovat tapahtuneet.
Omaelämäkerrallisuuteen oli mielenkiintoisia viitteitä myös siinä, että Itkonen itse on syntynyt Hämeenlinnassa, jonne osa kirjan tapahtumista sijoittuu. Ja jos haluan etsimällä etsiä lisää yhtymäkohtia, niin kirjailija Julius Ilonen on nimensä perusteella hyvin lähellä Itkosta itseään ja kaiken jälkeen sitä vain miettii kuinka paljon kirjailijaelämäkritiikissä oli Itkosen omia ajatuksia, olisiko kirja ollut hänen oma pamflettinsa kaikkea sitä utopiaa kohtaan?
Ja kuitenki väitän että nämä ovat kaikki olleet tarkasti suunniteltuja yksityiskohtia, niitä jotka kiinnittävät lukijan huomiona ja saavat lukijan miettimään, että entä jos olisikin näin...tai näin.

Jos tarina tai kerrontaratkaisut eivät saaneet minua tällä kertaa haltioitumaan, niin tietyt piirteet sen kuitenkin tekivät. Mielestäni tämä ei ole Itkosen parhaimpia kirjoja, mutta ei se ollut huono. Ei todellakaan. Siinä oli kaikesta kritiikistäni huolimatta jotain. Sitä jotain...

26. Riikka Ala-Harja; Maihinnousu

Sanotaanko näin, että olin hyvin hyvin skeptinen kirjan lainatessani. Kirjan ilmestyessään saama mediahuomio ei saanut minua kirjasta innostumaan silloin, mutta nyt kun sen satuin kirjastossa pikalainahyllystä löytämään päätin sen lainata ja lukea.

Ei siis kai tarvitse sanoa, että luin kirjaa hyvin kriittisesti enkä takuuvarmasti ollut tämän kirjan kohdalla helpoin mahdollinen lukija. Tästä lähtökohdasta käsin onkin mukava kirjoittaa, että kirja vei minut mukanaan. Se oli intensiivinen, se oli vain pakko lukea illan aikana kokonaan. En vain halunnut lopettaa kesken.

41-vuotias Julie elää elämänsä raskainta vuotta Normandian maihinnousun maisemissa. Ensin pettää mies, sitten 8-vuotias Emma-tytär sairastuu syöpään.

No, kritisoin hieman sitä, että Ala-Harja on käyttänyt sisarensa perhettä kirjan mallina, vaikka sitä ei itse myönnäkään. Kyllähän leukemia on ihan yleinen syöpä ja useampikin lapsi sairastuu siihen, mutta jos siihen on sairastunut oman sisaren lapsi, olisin jättänyt itse tuon aiheen käyttämättä ja kirjoittanut jostain muusta. Jos ja kun kirjailija etsii materiaalia ympäriltään olisi kuitenkin hienovaraisuus aika tärkeää.
No, mutta ainakin kirja on myynyt loistavasti, joten Ala-Harja kai saavutti sen mitä halusi. Toivottavasti suhde sisaren perheeseenkin korjautuisi vielä joskus...

Eihän se tietenkään kuulu tähän romaaniin jos yksinomaan siitä haluan kirjoittaa. Maihinnousu oli väkevästi kirjoitettu kuten kirjan sisäkannessa mainitaan. Ala-Harjan kirjoitustyyli imee mukaansa, vie mennessään. Ja kuinka monta kertaa päähenkilön pettäjäpuoliso sai minut raivostumaan ja olisi tehnyt mieli läimiä päähenkilöä kasvoille, jotta tämä nousisi vahvemmin vastaan.

Hyvä kirja kaiketi herättää aina tunteita ja tämä kirja herätti niitä. Ehkä yksi syy on se, että olen itse muutama vuosi sitten istunut oman lapseni sängyn vieressä tietämättä selviääkö hän edes hengissä. Ehkä Maihinnousu kosketti siksikin niin voimakkaasti. Se liipaisi osittain myös läheltä omaa elämääni.

Mutta Maihinnousu siis vakuutti. Kerrankin järkyttävät ennakkoluuloni saivat kyytiä!

25. Enni Mustonen; Jääleinikki

Vahvoista naisista kertovan trilogian toisessa osassa nuori Eliisa etsii sukujuuriensa salaisuutta 60-luvun Saksassa.

Luin alkuvuodesta trilogian ensimmäisen osan, Lapinvuokon, ja tarina vei mukanaan. Ja tietenkin kun toinen osa tuli kirjaston hyllyssä vastaan se oli lainattava.

Tässä toisessa osassa päähenkilönä on ensimmäisen osan Annikin tytär Eliisa, joka lähtee töihin Saksaan ja etsimään saksalaisia sukujuuriaan. Siinä se yksinkertaisuudessaan.
Ja kun Lapinvuokon kohdalla kritisoin sitä, että tulevia tapahtumia valotettiin aivan liikaa takakannessa ja tekstissäkin, niin tässä kirjassa sitä ongelmaa ei enää ollut. Tai ainakaan en kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Jääleinikin kohdalla asioita tuli eteen aivan yllätyksenä eikä pedattuna edeltävässä luvussa. Hienoa!

Uudessa kotimaassaan Eliisa rakastuu palavasti, mutta suhde joutuu koetukselle, kun vastassa ovat kielimuuri ja ennakkoluulot. Eliisa ei anna kuitenkaan periksi. Matka Alppien maahan muuttaa lopulta hänen koko elämänsä.

Juuri eilen mietin ettei Mustosen romaanit taida olla mitään kovinkaan korkeaa kirjallisuutta. Eivät kokeilevaa nykykirjallisuutta tai suuria kirjallisuusraateja hurmaavia kokonaisuuksia. Mutta niitä luetaan. Ja luetaan paljon. Ja Mustonen on teosluettelon mukaan ollutkin alusta lähtien hyvin tuottelias kirjailija, parhaimmillaan tai oikeastaan melkein kerran vuodessa on ilmestynyt Mustosen kirjoittama romaani.
Onko se lopulta kovinkaan paha juttu?
Kai sitä tiettyjen tahojen mielestä pitäisi kuluttaa romaanin kirjoittamiseen useampikin vuosi, tehdä jotain uutta ja kokeilevaa tai ainakin niin korkeaa kirjallisuutta ettei sitä kirjoiteta hetkessä.
Mutta Mustonen ei taidakaan kirjoittaa raadeille ja kriitikoille. Hän kirjoittaa lukijoille. Ja lukijat lukeavat Mustosen romaaneja kerta toisensa jälkeen. Ja se kertoo minusta kaiken tarpeellisen.

Takakannessa on lainaus Savon Sanomien kirjoittama pätkä Lapinvuokko -romaanista. Siinä kiitetään yllättävän ajatuksia herättävästä viihdekirjasta. Tarvitseeko minun kirjoittaa enempää? Siinä se on aika hyvin tiivistettynä!

24. Juha Itkonen; Hetken hohtava valo

Kerran kuviteltu tulevaisuus muuttuu nykyisyydeksi ja nykyisyydestä versoo uusi tulevaisuus. Miten siihen voisi olla uskomatta?

Viime vuonna Kohti -romaani sai minut ihastumaan Itkosen kirjoitustyyliin, joten kun Hetken hohtava valo löytyi kirjastosta oli minun se pakko lainata, tietenkin.

Kuten edellisenkin kohdalla kirjoitin, ei aihe tässäkään sinänsä ollut mitenkään erityisen yllätyksellinen. Tavallinen suomalainen perhe, kolme sukupolvea, perheen jäsenten erilaiset elämät, tavat katsoa ympäröivää maailmaa. Ei mitään kovin erikoista.
Mutta silti tässäkin romaanissa oli sitä jotain. 511 sivua piti sisällään kuitenkin niin paljon ja olisin voinut lukea vielä enemmänkin, sillä Itkosen kirjoitustyylissä vain on jotain hyvin erityistä. Se menee niin syvälle, se koskettaa.

Hetken hohtava valo on samanaikaisesti suuri ja intiimi sukupolvitarina. Siinä ei ole kyse vain ajasta tai aikakaudesta, ei pelkästään yhden perheen kohtalosta, vaan jostakin suuremmasta - jokaisen elämän ainutkertaisuudesta.

Vaikka Itkonen sai minut taas kerran haltioitumaan, niin on minulla romaanista pientä kritiikkiäkin, sillä ollakseni aivan rehellinen, siinä oli aivan liikaa kodinkone- ja elektroniikkatietoutta. Tiedän että aikakautta pitää tuoda esille tunnistettavien yksityiskohtien kautta, mutta liika on liikaa. Ja tiedän, että perheen isälla oli radioliike, jonka ympärillä hänen elämänsä pyöri, mutta itse en olisi sitä kaikkea nippelitietoa tarvinnut. Välillä ajattelin vain, että ainakin kirjailija on osannut käyttää wikipediaa...

Toiseksi romaani ei ollut niin kiinteä kokonaisuus kuin olisin toivonut. Siinä käydään läpi niin pitkä ajanjakso vuosikymmenestä toiseen, että minulle se jäi välillä kyllä hieman hajanaiseksi sillisalaatiksi. Että sitä olisi voinut kuitenkin tiivistää jotenkin niin, ettei tätä tunnetta olisi tullut. Hyvä sanoa näin täältä ruudun takaa kun en itse ole tuota viisisatasivuista romaania ollut kirjoittamassa.

Mutta en voi sanoa, että kirja olisi jättänyt minua kylmäksi. Tuttuun Itkosen tapaan siinä oli sitä jotain sitten kuitenkin.

23. Gary Chapman; Rakkauden tekoja

Rakkauden tekoja -teos sisältää innostavia tositarinoita ihmisistä, jotka ovat avioliiton ja perhesuhteiden ongelmien keskellä päättäneet osoittaa rakkautta käytännössä - siitä huolimatta, että rakkaus tunnetasolla on kenties jo haihtunut. Pienet hyvät teot ovat usein avanneet tien myös rakkauden tunteille ja ihmissuhteiden eheytymiselle.

Täytyy kyllä sanoa, että kirja oli innostava. Se ei ollut niin sanottua opetuskirjallisuutta, vaan siinä lähestyttiin aihetta käytännön kokemusten, tosielämän tarinoiden kautta. Neljäkymmentä tarinaa rakkaudesta tai oikeastaan sen puuttumisesta ja kuinka vähitellen rakkaus nousee esiin, jos niin vain haluaa.

Ehkä yksi kirjan tärkeimmistä asioista oli se, että rakkaus ei perustu siihen millaisia muut ihmiset ovat, vaan että rakkaus alkaa minusta itsestäni. Joskus rakkaus vaatii myös työtä, joskus hieman enemmänkin. Mutta ehkä juuri siksi, rakkaus on niin paljon enemmän kuin se, mitä luemme kirjoista tai näemme elokuvista. Rakkaus on oikeaa elämää.

Tarinat osoittavat, että rakkaus ei ole vain tunteen, vaan myös tahdon asia. Rakkaus on ennen kaikkea tekoja.

22. Roope Lipasti; Rajanaapuri

Rajanaapuri on kertomus kahdesta miehestä, naapurista joka tekee ja kertojasta joka ei tee. Kertojalla on asiat hyvin ja järjestyksessä: hän katselee valmistalonsa ikkunoista, miten naapuri ryhtyy tuumasta toimeen. Kertoja seuraa kiikareillaan naapurin kuutta lasta ja ihanaa vaimoa, jota ei tietenkään pitäisi katsella.

En tiedä mitä kirjasta kertoisin. Se oli ihan hyvä, välillä jopa hauskakin. Mutta silti.
No, jos on lukenut koskaan Kotivinkkiä ja Lipasti kolumnia, niin tämä kirja on tavallaan jo luettu ja nähty. Lipastin kolumnit toimivat, tuovat hymyn kasvoille ja saavat jopa nauramaan, mutta jos niitä kolumneja lukee 231 sivun verran se alkaa puuduttaa.

Sillä juuri siltä se tuntui. Kokoelmalta Lipastin kolumneja enkä ole varma toimiko se.
Kirjan päähenkilö, naapuri, on varmasti tarkoituksella kuin kirjailija itse, tee se itse -mies, suurperheen isä ja jonkin sortin humanistityöläinen. Silmälasit ja kaikki.

Jos on tottunut ostamaan 1248 litraa maitoa vuodessa, on varmaan vaikeaa säätää suhteellisuudentajua muissakaan asioissa.

Mutta kyllä tämä kirja tuli luettua ja se oli tarpeeksi kevyttä luettavaa kun ei väsymykseltään jaksa tehdä oikeastaan mitään. Ehkä oivallinen kesälukeminen, mutta jos olet lukenut Lipastin kolumneja Kotivinkistä en ehkä kirjaa sitten kuitenkaan suosittele. Kannattaa pitäytyä niissä kolumneissa.

21. Vanessa Diffenbaugh; Kukkien kieli

Nuori ja koditon Victoria kohtaa kukkatorilla miehen, joka hänen laillaan tuntee kukkien kielen. Mies ojentaa Victorialle mistelin: ylitän kaikki esteet. Heistä tuleekin rakastavaiset - mutta vain hetkeksi, sillä Victoria osaa kertoa tunteistaan vain kukkien kielellä. Hänen on kuljettava syvälle omaan menneisyyteensä ennen kuin hän kasvaa omaksi itsekseen.

Sanotaanko näin, että takakannen teksti ei ollut kovinkaan houkutteleva. Olisin voinut jättää kirjan hyllyyn, mutta jokin sai minut nappaamaan sen mukaani ja lainaamaan.
Ja onneksi lainasin.

Kirjan kantavana teemana oli siis kukat ja niiden kieli. Oikeastaan siis se, kuinka jokaisella kukalla on oma merkityksensä ja kukkakimppuja tulkitaan viesteinä. Vicotrialla on tämä kukkien kieli hallussaan ja se vaikuttaa hänen omaan kohtaloonsa, mutta hän huomaa myös voivansa sen avulla auttaa muita.

Vaikka rakkaus ja sen vaikeus olivatkin kirjan keskeisenä teemana kukkien lisäksi, sisältää se kuitenkin syvemmän tarinan sisäisestä kasvusta ja vastuun ottamisesta. Pelosta ja rohkeudesta. Siitä kuinka joskus pitää uskaltaa ottaa riski, vaikka se saattaisikin tuottaa tuskaa myöhemmin.

Diffenbaughin kerronta vie mukanaan. Hän onnistuu loistavasti kuljettaessaan tarinaa kahdella eri tasolla, Victorian lapsuudessa sekä nykyhetkessä. Lopulta nämä kaksi kietoutuvat yhdeksi ainoaksi tarinaksi.

Diffenbaugh on itse toiminut sijaisvanhempana ja hän on opettanut nuorille taidetta ja kirjoittamista pienituloisten perheiden asuinalueella. Ja tämä kokemus näkyy kirjassa, sillä koditon Victoria ja hänen ongelmansa ovat hyvin todentuntuisia.

Mutta parasta kaikessa on kuitenkin se, että Victoria uskaltaa lopulta elää!

20. Linda Olsson; Sonaatti Miriamille

Ääni ei aina ole hiljaisuuden vastakohta. Ääni voi myös ulottua hiljaisuuden kuilun yli, kätkeä sen alleen. Ehkä minun musiikkini tapauksessa oli juuri niin. Loin sitä peittääkseni hiljaisuuden.

Yksinkertaisesti kerrottuna kirja kertoo Adam Ankerista, säveltäjästä ja muusikosta, joka on menettänyt elämänsä tärkeitä ihmisiä enemmän kuin olisi tarvinnut. Tarina alkaa maasta poimitusta pinnistä, jonka kautta muistot ryöppyävät hänen mieleensä.
Uudessa-Seelannissa asuva Adam matkustaa menneisyyteensä askel kerrallaan. Ensin Krakovaan, sitten Ruotsiin ja sen aivan erityiselle saarelle. Ja menneisyys alkaa avautua Adamille askel askeleelta, kunnes hän löytää kaiken sen, jonka on joskus menettänyt.

Tiedän että juoniselostukseni kuulostaa hyvin typistetyltä. Se on juuri sitä, sillä en halua kirjoittaa juonta auki. Haluan että jokainen lukija saisi saman lukukokemuksen kuin minä. Oivaltamisen iloa ja uusia löytöjä. En halua kertoa yksityiskohtia, sillä ne ovat niin mielenkiintoisia, että jokaisen täytyy elää ne läpi itse.

Kuten rivien välistä voi lukea, minä pidin kirjasta.
Erityisesti pidin sen kerrontaratkaisusta. Minä-kertojasta, joka toi tarinaan aivan valtavan intensiivisyyden. Tämä ratkaisu imaisi ainakin minut lukijana mukaan ja minun oli vain pakko lukea eteenpäin.
Kertojaääni pääsee siis kirkkaasti ykköspallille, mutta ei tarina ja sen vähittäinen rakentuminen jää paljoakaan vähemmäksi.
Kirjan viimeisillä sivuille Olsson kertoo joutuneensa tekemään valtavan taustatyön erityisesti musiikkipuolen tietämyksen suhteen. Kirjaa lukiessa en olisi koskaan uskonut hänen rakentaneen kaiken sen aivan uuden tiedon pohjalta, niin uskottavasti kaikki se oli tarinaan saatu istutettua.

Mutta jottei tämä menisi pelkäksi kehumiseksi niin on minulla hieman kritisoitavaakin.
Mielestäni kirjan viimeisten osien kertojaäänen vaihtuminen ei ollut onnistunut. Se oli mielestäni liian suuri muutos ja tuli mukaan liian lopussa. Ehkä jos tämä toinen ääni olisi puhunut tasaisesti läpi koko kirjan omalla vuorollaan se olisi voinut onnistua. Nyt se tuntui vain niin...no, rikkovan sen intensiivisyyden, joka kantoi koko tarinan siihen saakka. Olisin halunnut lukea kirjan loppuun asti Adamin näkökulmasta...

Ja toinen kritiikki liittyy kirjan loppuratkaisuun. Tuntuu että lopussa tuli valtava kiire. Asiat kerrottiin liian nopeasti ja aivan viimeinen luku oli kuin irrallinen kaikesta muusta. Ehkä se oli tarkoitettukin niin, mutta minuun se ei toiminut. Muuten loistavasti kirjoitettu kirja loppui kuin seinään, aivan kuin oltaisiin hitaan kävelyn jälkeen otettu valtava loppukiri ja juostu niin kovaa kuin mahdollista. Olisin halunnut kävellä loppuun saakka...

Mutta pienoisista kritiikeistä huolimatta pidin kirjasta. Pidin todella paljon!

19. Hilja Valtonen; Ruskapäiviä

Tämä kirja on ollut hyllyssäni jo ikuisuuden, mutta sitä ei vain ole tullut luettua. Valtosen muu tuotanto on kyllä tuttua ja olen pitänyt jokaisesta kirjasta. Flunssan kourissa ollessani kaipasin hieman kevyempää luettavaa ja kirjahyllyn edessä seisoessani päädyin että tämä voisi olla sellainen ja oikeassa olin.

Elida Aprakka eli Elli-neiti on rehellinen vanhapiika, entinen opettaja. Hän viettää ehtoohetkiään kerrostalossa, jossa onneksi asuu mielenkiintoisia ihmisiä alkaen pankinjohtajan leskestä ja päätyen talonmiehen vilkkaaseen 9-vuotiaaseen tyttäreen. Elli-neidin elämässä tapahtuu heidän ansiostaan vaikka mitä, kunnes eräänä päivänä tapahtuu vielä ihmeellisempää: hänen ovelleen ilmestyy tuntematon, nuori, raskaana oleva nainen. Kuka hän on ja miksi hän on tullut selviää sellaisella vauhdilla, että 72-vuotiaan Elli-neidin ruskapäiviä alkaa lämmittää todellinen menneisyyden hehku - oikein käsinkosketeltavassa hahmossa.

Ja oli kyllä niin taattua Hilja Valtosta. Aikaisemmat kirjat ovat kertoneet nuorista naisista, jotka ovat loppujen lopuksi selvinneet mistä vain ja ovat löytäneet oman paikkansa. Tämän kirjan asetelma olikin hieman erilainen, kun päähenkilönä olikin 72-vuotias eläkeläinen. Mutta Valtosen tapaan, vahva nainen, joka on selvinnyt vaikka mistä.

Vaikka kirjassa tapahtuu oikeastaan hyvin vähän, tapahtuu siinä kuitenkin paljon. Vaikka Elli-neiti on hyvin paljon vain kotosalla se ei tarkoita sitä etteikö kirjassa tapahtuisi. Ellin menneisyys kerrotaan hienovaraisesti siellä täällä ja hänestä rakentuu aivan erilainen kuva kuin olisi kirjan alussa uskonut. Oman vivahteensa tarinaan tuo Ellin oven taakse ilmestyvä raskaana oleva nuori nainen, jonka kautta saamme kurkistaa myös toiseen tarinaan...ja miten se liittyy loppujen lopuksi jollain tavalla myös Elliin.

Kyllä kannatti lukea!

18. Jussi Jokisaari; Elämän tärkein valinta

Jussi Jokisaari haastaa lukijaa elämän tärkeimmän valinnan ääreen. Suomalaiset kertovat avoimesti, miten he ovat kokeneet Jumalan apua ja johdatusta. Helposti lähestyttävä teos avaa lukijalle kuvaa Jumalasta, joka on lähellä ihmistä arjen keskellä.

Hyvä kirja. Kattava otanta erilaisia ihmiskohtaloita, joita yhdistää yksi asia. Jumalan apu kaikkien koettelemusten keskellä.
Koen hieman haastavaksi kirjoittaa hengellisestä kirjasta lukupäiväkirjaan. Siis siinä mielessä, etten voi arvioida sitä kaunokirjallisena tekstinä koska ei ole sitä. Se ei ole opetuskirjallisuuttakaan joten en voi arvioida sitä siltäkään kantilta. Se on kokoelma otteita 12 ihmisen elämästä, siitä kuinka he ovat kohdanneet Jumalan elämässään. Sitä en voi koskaan lähteä arvioimaan, sillä omasta kokemuksestani tiedän että Jumala voi, ja paljon.

Jotain kritisoitavaakin kirjasta kyllä löytyy.
En ymmärrä miksi yhdessä tekstissä oli pitänyt käyttää peitenimiä. Mielestäni se vie hieman uskottavuutta. Ja yksi teksti jäi hyvin ympäripyöreäksi. Herra on ollut hyvä kaikissa elämäni kokemuksissa ja pitänyt huolta kun on ollut vaikeaa. Varmasti totta, mutta mitä se antaa lukijalle?
Kirja on kuitenkin tarkoitettu sellaiseksi että lukija saa siitä itselleen jotain. Jos on halunnut kertoa oman tarinansa tässä kirjassa niin miksi sitä ei voi sitten kertoa kunnolla? En tarkoita että pitäisi mässäillä yksityiskohdilla ja menneisyydessä tapahtuneilla asioilla, mutta se että antaa itsensä likoon antaa teksteille myös kosketuspintaa. Lukija saa niistä enemmän.

Sanotaanko näin että uskovaiselle tämä on hyvä kirja sen vuoksi että muistaisimme että kyllä Jumala tekee ihmeitä tänäkin päivänä. Ja sellaiselle lukijalle joka ei usko edes Jumalan olemassaoloon tämä kirja on hyvää luettavaa siksi, että nämä "kertomukset" ovat faktaa, ihmiset esiintyvät niissä omilla nimillään ja voivat vakuuttaa kaiken tapahtuneet juuri näin. Epäilevälle lukijalle voi joskus olla hyötyä lukea myös tämä näkökanta asioihin...

17. Maria Matinmikko; Valkoinen

Luin Pisaran blogista arvion Maria Matinmikon esikoiskokoelmasta Valkoinen ja sen pohjalta varasin itselleni kirjastosta. Sillä se herätti mielenkiintoni. Ja halusin tietää haltioidunko siitä itse yhtä paljon kuin blogin kirjoittaja.

Ikkuna on aalto. Hiljaisuuteni lepää tuossa viherkasvissa.

Tummat ja nahkeat lehdet, täydellinen monumentti. Aamu

häilyy yön alla ja sen rei'issä. Meri tulee läpi. Ei ole nimiä

eikä kasvoja.

En tiedä haltioiduinko. Mutta ainakin tämä runokokoelma veti minut aika pitkälti sanattomaksi. Huomaan että minun olisi pitänyt ehtiä lukea se toistamiseen. Nyt lukukokemus on vain pieni pintaraapaisu ja tiedän että toisella lukukerralla olisin saanut siitä vieläkin enemmän irti.
En tiedä haltioiduinko, mutta ihastuin.
Ihastuin varsinkin säkeellisiin runoihin. Niihin tiivistyneeseen sisältöön. Rivien väleihin kirjoitettuihin sanoihin ja ajatuksiin.

Unohtumattomat palmut ja kuoleman silmut. Kaikki on esillä.

Kitarat ja joutsenet muistuttavat toisiaan. Eteläkärki kampaa

tuulen. Vedet tummuvat ja muuttuvat talven harmaiksi. Talvea

vasten hiiltä ja sitkeää rakkautta, marraskuun tuhkaa.

Ihailin myös sitä, että Matinmikko on lähtenyt rikkomaan myös proosarunon rajoja. Vai onko edes lähtenyt? Ehkä minä olenkin se, joka on ankkuroitunut tiettyihin käsityksiin ja kaikki siitä poikkeava on jotain uutta.
Mutta kuitenkin. Väittäisin että perusajatus proosarunosta mahtuu kuitenkin yhdelle sivulle. Saatte olla eri mieltä asiasta, itsekin liikun jossain hyvin hämärillä poluilla juuri nyt.
Matinmikon runoissa, proosarunoissa siis, oli erityistä niiden suuri proosamaisuus. Se että yksi runo saattoi todella olla kolmen sivun mittainen.
Mietin välillä onko se hyvä vai huono asia, että välillä unohdin luenko proosarunoa vai proosakatkelmaa. Välillä proosarunoksi tekstin proosamaisuus, realistisuus ärsytti. Mutta kuka määrittelee mitä runon pitää olla? Millainen sen pitäisi olla? Eikö kaikki se mikä sisältyy runokokoelmaan lueta runona?

Rannan vaalea hiekka on hiljaisuutta. Siinä missä meri ja

latvat ovat alkuääniä, taustakuohua, hiekka on hiljaisuutta.

Hiekan poimut ja äärimmäisen hienojakoinen suola muodostavat

äänettömän maton, peiton. Hiljaisuus välittyy silmien kautta.

Kun näkee rannan vaalean hiekan, näkee hiljaisuuden.

Huomaan ettei Maria Matinmikon Valkoinen ollut minun mukavuusalueeltani. Se haastoi minua todella paljon, laittoi minut esittämään itselleni kysymyksiä, se kyseenalaisti monet määritelmäni ja luokittelutapani.

Ja sehän on aivan loistavaa. Olisi tylsää jos teos jäisi mitäänsanomattomaksi. Ettei se olisi herättänyt minkäänlaisia tuntemuksia. Suuntaan tai toiseen.

Matinmikko ihastutti ja ärsytti ja jälkimmäinenkin tapahtui hyvällä tavalla!

16. Leo Tolstoi; Kolme vanhusta ja muita tarinoita

Ihana kirja. Ihania kertomuksia.
Yllättäen venäläinen kirjallisuus on sydäntäni lähellä. Dostojevski on ollut ehdoton ykkönen, mutta en tiedä. Ehkä ykkössijaa ei ole, Tolstoi on siinä rinnalla ihan tasaväkisenä. Hei, Anna Karenina nyt ensalkuun esimerkkinä kuolemattomasta klassikosta.
Ja vaikka Tolstoin ja Dostojevskin teoksissa on tiettyä samankaltaisuutta niin ovat ne silti niin erilaisia. Ja sitten vaikka kuinka on luullut tuntevansa jonkun kirjailijan tuotantoa niin enpäs tuntenutkaan. Tolstoin novellit ja kertomukset ovat jääneet minulta täysin väliin, mutta onneksi siihen tuli muutos tämän kirjan kautta. Sillä ihastuin.

Ehkä olen niin vanhanaikainen, että Tolstoin sadut vievät mukanaan. Ne viehättävät koska niissä on aina jokin opetus. Ja huomasin kuinka oikeastaan jokainen saduista pohjautui myös Raamatun opetuksiin ja mielestäni nämä sadut omasivatkin todella paljon hengellistä sisältöä. Se oli suuri löytö!

Niin. Se mikä jäi päälimmäiseksi mieleen oli kauneus. Kaiken rumuuden keskellä tämä pieni kirjanen oli kaunis pysähdyspaikka. Tämän pysähdyksen jälkeen oli iloinen ja kevyt olo!

15. Heidi Köngäs; Hyväntekijä

Huomasin miehen jo eilen, vaikka emme puhuneet muuta kuin ne tavanomaiset, hän kysyi suositusta, minä ehdotin härkäruukkua, hän tilasi sen, minä tarjoilin, hän söi, maksoi laskun ja poistui. Hän meni niin kuin asiakkaat tulevat ja menevät. Mutta kun hän palasi tiesin heti miksi.

Kirjastossa tulee usein tunne siitä millaisessa aarreaitassa sitä onkaan. Ja kuinka paljon on olemassa hyviä kirjailijoita, joista minä en ole tiennyt mitään. Heidi Köngäs on yksi heistä. Hän on ohjaaja ja käsikirjoittaja kirjailijan lisäksi ja kun teatterimaailma ei ole minulle niin tuttu, jää sieltä tunnetut nimet minulta pimentoon.

Mutta itse kirjaan.

Hyväntekijä kertoo Almasta, kahta työtä tekevästä yksinhuoltajasta. Oman haasteensa arkeen ja elämään tuo ikääntyneet vanhemmat, joten miessuhteille ei ole jäänyt aikaa.

Vastoin tapojaan Alma pyytää miehen luokseen. Aamulla hän ei kysy koska mies palaa, palaako koskaan. Ja sitten ero iskee suoraan elinhermoon.

Mies on lääkäri, joka työskentelee pakolaisleirillä Afrikassa. Jättää Almaan kipeän kohdan, joka ei lähde kulumallakaan. Hyväntekiijä kertookin mielestäni kauniisti keski-ikäisen (sellaiseksi kuvittelin päähenkilön, abiturienttipojan äidin) ihmisen kaipuusta, halusta joka meinaa viedä mukanaan. Ja kun järki ja tunteet eivät puhu samaa kieltä, kun tunteet eivät hellitä vaikka järki sanoo että kannattaisi luovuttaa. Unohtaa.

Hyväntekijä ei ole pelkkä rakkauskertomus. Se ei ole kertomus vain halusta ja ikävästä, vaan se on myös kertomus luopumisesta. Alman ikääntyneet vanhemmat tuovat tarinalle toisen tason. Sivujuonteen, joka valtaa loppua kohden aina vain enemmän alaa. Se kertoo aikusen lapsen tuntemuksista ikääntyvien vanhempien seurassa. Se kertoo yksinkertaisesti siitä, miltä tuntuu kasvaa aikuiseksi, ettei ole enää se lapsi vaan roolit ovat kääntyneet päälaelleen. Se kertoo myös luopumisesta ja ikävästä, joka jää jäljelle.

Mietin pitkään että kirjan nimi Hyväntekijä kuvaa Juhania, Alman ikävän kohdetta, joka on hyväntekijänä katastrofien keskellä milloin missäkin kriisipesäkkeessä. Mutta loppua kohden ajatukseni kääntyivätkin päälaelleen. Juhani oli loppujen lopuksi hyväntekijä vain hieman. Arjen hyväntekijänä Alma vei voiton. Kuinka moni kiltti tyttö tunnistaa itsestään Almasta, naisesta, joka elää vain toisten tarpeille ja itsensä unohtaen.

Ja että kuitenkin joskus on aika päästää irti ja antaa mennä.

14. Joonas Konstig; Kaikki on sanottu

Perheen isä kuolee ennen aikojaan. Tarina näyttää lasten kautta kolme tapaa selvitä.

Joonas Konstig oli muutama viikko takaperin meillä koulussa kirjailijavieraana. Siitä se ajatus sitten lähti. Ei, on jokseenkin mielenkiintoista lukea sellaisen kirjailijan kirjoja, jonka on joskus tavannut ihkaelävänä. Kirja ja kirjailija ovat tietenkin erillään toisistaan, mutta kyllä se vain tuo jonkin jännän vivahteen koko hommaan. Olen lukenut viime jaksossa niin paljon tekijän kuolemasta, etten aio tähän paneutua sen enempää. Sanotaanko näin, että on mielenkiintoista lukea sellaisen kirjailijan kirjaa, jonka on tavannut. Kuullut puhuvan ja kertovan jotain itsestään ja kirjoittamisestaan.

Romaani on alusta asti jännitteinen, lihallinen ja ankara. Se tavoittaa nuoruuden suuruudenhulluuden, horjuvuuden ja uhman. Terävä kerronta huipentuu taidokkaassa dialogissa, jossa ihmiset peittävät enemmän kuin paljastavat.

Mitä kertoisin kirjasta. En halua paljastaa juonesta tai sen käänteistä liikaa. Pitää antaa muille sama lukemisen jännitys ja nautinto. Aihe on ihan hedelmällinen. Isän kuolema on koskettava tapahtuma, varsinkin kun isä on ollut lapsilleen läheinen, kuten tässä kirjassa.

Kuolemalla pitäsi olla kasvot joita lyödä

sanoo yksi kolmesta sisaruksesta. Kukin sisaruksista yrittää selvitä tapahtuneen yli omalla tavallaan. Jossain vaiheessa käänteet olivat mielestäni kuitenkin liian absurdeja. Kirjan lapsilla oli ollut tasapainoinen lapsuus, rakastavat vanhemmat. Toisen vanhemman kuolema on kyllä rankka kokemus, mutta on vaikea uskoa, että se aiheuttaisi ns. tasapainoisissa nuorissa aikuisissa aivan niin suuria asioita kuin kirjassa tapahtui. Kyllä, näin voisi käydä ehjästä lapsuudesta huolimatta, mutta itseäni tämä seikka häiritsi hieman.

Toinen asia, joka tökki minua suuresti oli seksin, väkivallan, runkkaamisen, ryyppäämisen, aineiden käytön ja kaiken mahdollisen sekoilun runsas määrä. Älkää käsittäkö väärin. En ole elänyt tynnyrissä, en pidä itseäni ahdasmielisenä ja tiedän että se on ihan tätä päivää. Mutta se häiritsi. Sitä oli liikaa. Vähempikin olisi riittänyt. Kirjan 452 sivusta olisin voinut tiputtaa sata sivua pois ihan kevyesti. Joskus tarina junnasi liikaa paikallaan, joskus tuntui, että kerrotulla ei ollut merkitystä. Tai että aivan kaikkea ei olisi tarvinnut kertoa, sillä kolmen päähenkilön kautta fokalisoituna tarina paisui jo muutenkin pitkäksi.

Pienestä kritiikistä huolimatta pidin kirjasta. Se vei mukanaan. Kahlasin läpi runsaat irtosuhteet ja seksin, luin ryyppäämiset ja muut. Mutta kun niiden määrä väheni kirjaa ei olisi laskenut kädestään. Ajattelin koko ajan että luen enää yhden luvun ja enää yhden luvun. Lopetus ei ollut mikään tiivis yhteenveto. Ei sellaista maailmassa rauha ja kaikilla hyvä tahto ja ongelmat pois -ratkaisua.

Takakannessa mainostettiin dialogia taidokkaaksi. Se sai minut heti varpailleni ja luin dialogia tietenkin uskomattoman kriittisesti. Mutta allekirjoitanpa tuon väitteen. Konstigin dialogi oli taidokasta, se imi mukaansa. Jos jonkun toisen kirjailijan kohdalla kehutaan itse kerrontaa, niin Konstig on yksi dialogin taitajista. Uskomatonta kuinka paljon pelkän dialogin avulla voi viedä tarinaa eteenpäin.

Mukavan vivahteen lukemiseen toi se, että Konstig oli vierailijana meidän omaelämäkirjoittamisen kurssillamme...

13. Olli Jalonen; Karatolla

Sillasta ja Valosta, valosta sillan yli. Kaunis ja ankara, peruselementeistä kohoava kertomus rakkaudesta ja taiteesta.

Takakannen liepeessä kerrotaan, että Olli Jalonen on maamme arvostetuimpia prosaisteja. Sanavalinta yllätti, sillä en olisi tiennyt Jalosesta mitään jos en olisi eräällä kirjallisuustieteen kurssilla perehtynyt hänen väitöskirjaansa, joka käsitteli assosiaation hetkeä kirjoittamisessa.
Ei sen puoleen, etteikö Jalonen silti voisi olla maamme arvostetuimpia prosaisteja. Ei arvostuksen mittari ole myyntiluvut tai näkyvyys mediassa, eiköhän se koostu jostain aivan muusta.

On tullut aika purkaa Uuden ajan pyramidit, suuruudenhullu ympäristötaiteen projekti. Samalla viilletään auki projektin johtajan Valon ja arkkitehti Sillan suhde.

Jalosen edeltävä kirja oli Yhdeksän pyramidia, joka näyttäisi kertovan samastai aiheesta, samoista henkilöistä, samoista pyramideista. Karatollaa lukiessa mietin välillä, että olisipa ollut mukava lukea hieman siitä ajasta kun pyramidit olivat vain suunnitelmaa, viivoja papereilla. Marttikin mainittiin niin ohimennen ja silti hän oli ollut pyramidikolmikon kolmas osapuoli.
Yhdeksän pyramidia -kirjaa vasten asiaa katsoessa en ole aivan varma miksi Karatolla on kirjoitettu. Edeltävän teoksen arvostelun luettuani olisin voinut sanonut lukeneeni jo senkin, sillä se kaikki tulee oikeastaan esiin myös Karatollassa. Tiedän että Karatollan pääpaino on Sillassa ja Valossa, heidän välisessä suhteessaan, ja ennen kaikkea kuitenkin Sillassa.

Pienestä epäröinnistäni ja ihmettelystäni huolimatta pidin kirjasta. Ei se ehkä mullistanut maailmaani, enkä ehkä nostaisi sitä unohtumattomaksi lukukokemukseksi, mutta jotain siinä kuitenkin oli.
Jalosen kieli on kaunista ja välillä luin virkkeitä uudestaan ja uudestaan ihaillen niitä. Jalonen tuntuu myös tietävän paljon taiteesta, tai ainakin sellaisen tunteen minä kirjasta sain. Mutta kaunokirjalliseen teokseen taidetta ja sen yksityiskohtia oli minun makuuni liikaa. En vain voinut sille mitään.

Eniten ehkä olisin kaivannut sitä, ettei kirjassa oltaisi juostu niin nopeasti eteenpäin. Että olisi pysähdytty pidemmäksi aikaa, keskitytty hetkeen. Välillä tunsin hengästyväni sen alla, että koko ajan oli kiire. En pysynyt mukana. Ja ehkä olisin toivonut tämän kirjan olevan itsenäisempi osa edeltäjästään. Ei minulla ole mitään jatko-osia vastaan, mutta tuntuu, että Karatolla referoi välillä hieman liikaa Yhdeksän pyramidia -kirjan tapahtumia.

Eniten ihmisiä yhdistää lämpö ja tuli, elävien ja kuolleitten välissä on lämpörajoja, Valo oli sanonut joella. Olin painanut sen mieleen koska harvoin Valo sellaisia tavallisten asioitten taakse meneviä asioita oli puhunut.

12. Maila Pylkkönen; Arvo, vanhaäiti puhuu runonsa

On ollut mielenkiintoista tutustua roolirunouteen ja luonnollista on, että luvussa on sitten myös Maila Pylkkönen, joka oli maamme merkittävimpiä roolirunouden kehittäjiä, lajin pioneeri Suomessa.

Edellinen lukupäiväkirjamerkintäni oli Karlströmin Harry Harlow, roolirunoja myös. Kummallekaan ei tee oikeutta tulla verratuksi toisiinsa. Vaikutuin Karlströmistä niin, että sen jälkeen luettu Pylkkönen meinasi jäädä elämykseltään vaimeammaksi. Ettei siitä olisi niin sanottavaa.
Mutta se ei kuitenkaan ole koko totuus.

Ei Pylkköstä tarvitse nostaa jalustalle sen vuoksi, mitä on genrelle tehnyt, saanut aikaan tuotantonsa kautta, mutta ihailtavaa se on. Eivätkä Pylkkösen runot ole mitäänsanomattomia, vain suorempia kuin esimerkiksi Karlströmillä. Näiden kahden runokokoelman kohdalla näkyy aika, ne kuluneet 50 vuotta, jotka teosten ilmestymisten välissä on ollut.

Pylkkösen runoissa on kosketuspintaa. Arvo on kuin vanhan naisen muistelmat, siitä mitä joskus oli ja mitä on sillä hetkellä. Se on kaunis katsaus vanhan rouvan elämään, siihen kuinka elämää hiipuu vähitellen.

Olis se saanut, olis saanut olla kuinka tahansa,
olis saanut nukkua ja kolata ja laulaa,
vaikka juoda siinä, olisin katsellut vaan,
kun ei olis täytynyt käydä näin.
Minä en opi olemaan yksin.
Minäkin olen jo vanha.

Mutta jos pallottelen vielä hetken näiden kahden juuri lukemani runokokoelman välillä on hieno huomata se mistä on lähdetty ja mihin tultu. Mikä kaari lähtöpisteestä tähän päivään!

11. Sanna Karlström; Harry Harlow'n rakkauselämät

Eipä ole tullut listattua lukupäiväkirjaan runokirjoja, mutta nyt tulee muutos siihenkin.
Ihme pilkunviilaajaminä on ollut sitä mieltä, että tänne voi listata vain kokonaan luettuja kirjoja ja usein juuri runokirjat menee taktiikalla runo sieltä, toinen täältä. Että en välttämättä lue alusta loppuun, vaan fiilisten mukaan.

No, Karsltrömin Harry Harlow'n rakkauselämät tuli luettua jo kokonaan. Syykin melko yksinkertainen. Se oli ennakkolukutehtävänä meidän roolirunokurssille ja päätin sitten tehdä tehtävän kunnolla. Ja lukea siis kirjan ajatuksella.

Ensimmäinen lukukerta meni ihmetellessä. Välillä mietin mistä tämä edes kertoo. Mikä on jutun idea?
Ja sitten oikeastaan viimeinen runo antoi avaimen lukemiselle. Aloitin siis alusta. Luin runot uudestaan tuon viimeisen runon antaman vihjeen kautta ja se auttoi. Luin itse asiassa vielä kolmennenkin kerran, ihan vain lukemisen riemusta ja ihaillakseni Karlströmin kieltä, ilmaisua, mutta ennen kaikkea koko runokokoelman läpi kulkevaa draaman kaarta. Olin haltioissani, näin kun osaisi itsekin kirjoittaa.

Enkä edes ajatellut, että Harry Harlow olisi jokin oikea henkilö historiasta. Ajattelin sen olleen vain runoilijan hengentuotos. No, tänään roolirunokurssilla sainkin tietää, että Harlow oli kuuluisa apinakoetyyppi...ja se kyllä selittääkin osan runoista. Mutta toimi tuo kokoelman ilman tietämystä oikeasta Harlowsta, tuo lisäinfo vain toi hieman lisää siihen, mitä runoilla oli annettavanaan.

Savunhaju imeytyy paperiin ja
lohduttomasta tutkimustuloksesta
päättelen ettei ihminen elä yksin leivästä.
Tuntuu kuin olisin hukassa aina.
Avaisitko ikkunan, sieltä kuuluisi iltalintujen ääniä.
Olisit niiden puvussa.

Koulussa olisin voinut puhua tästä runokokoelmasta vaikka kuinka pitkään, mutta silti nyt en saa kirjoitettua sanoja paperille.
Pidin siitä. Pidin todella. Siitä, ettei se avautunut minulle heti. Että se vaati minulta paljon, mutta antoikin sitten sitäkin enemmän.

10. Andreï Makine; Ikuisen rakkauden kosketuksia [Le Livre des brèves amours éternelles ]

Elämän ja rakkauden syvimpiä arvoja sekä toisaalta luhistuvan totaliatarismin kaikuja heijastavat kertomukset lomittuvat 1960- ja 80-lukujen hillittyyn neuvostotodellisuuteen. Andreï Makinen päähenkilöiden vastarinnan hintana on useimmiten varhainen kuolema. Paljolti kirjailijan omaa alter egoa muistuttavan kertojaminän muistoihin sentään virtaa vilvoittavia ikuisen rakkauden hetkiä, lyhyitä onnen häivähdyksiä - jossain hyvin kaukana tästä julmasti metelöivästä maailmastamme.

Ihana Andrei Makïne! Kyllä olen ollut taas haltioissani.
Onhan rakkaus teemana aika kulunut, mutta eikö rakkaus loppujen lopuksi ole kaiken perusta? Ja se mikä voi romahduttaa kaiken? Oikeastaan ihan sama, sillä tämä kirja oli kaunis ja herkkä. Ja siinä oli kuitenkin niin paljon rosoisuutta, ettei ollut missään vaiheessa imelä tai vaaleanpunaiseksi värittynyt.

Itse paljon neuvostoajoista lukeneena koin kirjan myös antoisaksi tarkkojen ajankuvausten vuoksi. Oli kuin olisi ollut pienellä aikamatkalla neuvostoajan halki.

Takakannessa kerrotaan Dmitri Ressistä, josta kertomalla myös koko kirja alkaa. Tämän jälkeen mukaan tulee kuitenkin minä-kertoja, jonka kuvittelin pitkään olevan juuri puuhena ollut Ress. Jossain vaiheessa tämä tulkinta alkoi kuitenkin murtua ja minä-kertojaksi alkoi ajatuksissani tulla kirjan alun minä-kertoja. Lopussa kyllä palattiin Ressiin, mutta hänen osuutensa koko tarinaan jäi mielestäni hieman vähäiseksi...ollakseen se, josta koko juttu lähtee liikkeelle.

Minulla ei ole aavistustakaan Makinen taustoista, muuta kuin, että hän sai 80-luvulla turvapaikan Ranskasta ja kirjoitti sieltä käsin teoksensa, mutta olisikin mielenkiintoista tietää onko kirjan minä-kertojalle tapahtuneet asiat suoraan hänen omasta elämästään. Näin sitä lukijana usein lähtee teosta tulkitsemaan. Varsinkin jos takakannessa kerrotaan minä-kertojan olevan aika pitkältki kirjailijan alter ego...

9. Ulla-Lena Lundberg; Jää

Jää on tarina saaristoseurakuntaan saapuvasta papista, hänen perheestään ja kirkkosaarta ympyröivien kylien ihmisistä - ikiaikaisista salaisuuksista, joita meri ja jää kyläläisten hartioille uskovat.

Enpä ole koskaan tainnut lukea Finlandia-palkinnon voittajateosta näin tuoreena, mutta kaverilta lainaan saatu kirja sen mahdollisti. Ja kivahan se kerrankin oli olla ajassa mukana.

Takakansi ei kertonut kirjasta paljoakaan enkä ole tähän mennessä lukenut siitä ainuttakaan arviota tai blogipostausta. Ei niin etteikö niitä olisi kirjoitettu, minä en niihin vain ole sattunut törmäämään.
Mutta tuo oma tietämättömyyteni oli vain plussaa, sain lukea kirjan ilman minkäänlaisia ennakkoluuloja.

Jo ensisivuilta Jää tuntui jotenkin tutulta. Sen kielessä oli jotain sellaista, johon olin törmännyt aikaisemminkin. Kunnes sitten jonkusen luvun luettuani satuin vilkaisemaan kirjan liepeitä, joissa on yleensä tietoa kirjailijasta ja aikaisemmista teoksistaan. Ja kappas vain, ihmekkös kun tuntuikin tutulta. Olen lukenut Lundbergilta Marsipaanisotilaan ja tykkäsin siitä. Vaikka jo silloinkin kiinnitin ensimmäisenä huomiota kieleen, kertojaan, Lundbergin tapaan kirjoittaa.

Kun kertojaan tottui, kun kieli tuli niin tutuksi, ettei se vaatinut enää kaikkea huomiota, vei tarina mukanaan. Elin vahvasti mukana Kummelin perheen arkea, Petter-papin kiireistä elämää Luodoilla, Mona-pastorskan kiireistä arkea kotona sekä perheen tyttärien kasvua kohti muutosta. Ja elävät Luodon asukkaat, joihin kertoja sai jokaiseen aivan oman näkökulmansa.

Itse asiassa kertoja on se, joka saa suurimman huomion. Ne keinot, jolla jokin kirjan henkilöistä saadaan tuntumaan niin etäiseltä tai läheiseltä. Tai tietty välimatkan pitäminen, joka tuntui aluksi kummalliselta kunnes se olikin aivan itsestäänselvää. Haltioiduin kirjan kielestä, siinä oli jotain.

En ole lukenut muita ehdokkaita (tai aikaisempiakaan voittajia), mutta väittäisinpä että palkinto meni tällä kertaa aivan oikealle kirjalle.

8. Enni Mustonen, Lapinvuokko

Olen aina pitänyt Mustosen romaaneista, niissä on aivan oma tunnelmansa. Ja yleensä tapahtumat sijoittuvat lähihistoriaamme ja usein myös juuri sota-aikaan tai sen jälkimaininkeihin, joten niiden pohjalta saa myös kuvaa historiastammekin. Ei paha siis ;)

Annikin valkolakki vaihtuu morsiushuntuun ja vähän myöhemmin jo suruharsoon. Jatkosodan alkaessa saksalaiset saapuvat Rovaniemelle, ja kielitaitoinen nuori nainen ajautuu 20. vuoristoarmeijan esikuntaan sihteerin ja tulkin tehtäviin - kohtalokkain seurauksin.

Siinä juoni yksinkertaisuudessaan ja siitä saa myös hieman esimakua tekstin tyylistä. Ja siitä mikä minua ärsytti suunnattomasti. Tarina kyllä oli hyvä ja mielenkiintoinen, tempasi täysin mukaansa. Mutta jo takakannessa valoitettiin aivan liikaa kirjan tapahtumia. En olisi halunnut tietää morsiushunnun vaihtuvan suruharsoon, olisin halunnut sen tulevan yllätyksenä. Eikä tämä ollut ainoa kohta, jossa tulevia tapahtumia pedattiin jo etukäteen. Tuntui että ne himmensivät hieman, tai ehkä vähän enemmänkin, lukunautintoa. Parasta lukiessa on se, ettei todellakaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu.

Mutta tästä pienestä, tai vähän suuremmastakin, ärsyttävyydestä huolimatta kirja oli mielestäni hyvä. Oli mielenkiintoista lukea tuosta ajasta kun saksalaiset olivat Lapissa, siitä en ainakaan itse ole kovinkaan paljon lukenut kaunokirjallisuutta. Muusta sotiin liittyvistä ehkä sitten senkin edestä.

Lapinvuokko on Pohjatuulen tarinoita -sarjan ensimmäinen kirja. Jään mielenkiinnolla odottamaan tulevia. Mustosen julkaisutahtia katsoessani oletan, ettei seuraavaa kirjaa tarvitse odottaa kovinkaan pitkään...

7. Maksim Gorki; Matkatoverini

Tämä oli ensikosketukseni Gorkin tuotantoon ja tykästyin. Se oli tuttua venäläistä klassikkoainesta ja sitä oli niin kotoisa lukea. Mitä tästä nyt kertoisin. Tarina oli hauska ja kaunis. Välillä se sai melkein repimään hiuksia päästään päähenkilön puolesta. Gorki siis onnistui koukuttamaan lukijan ja eläytymään tarinaan.

Tämä pieni kirjanen, joka piti sisällään myös toisen kertomuksen, Makar Tshudran, on osa kirjasarjaa, jossa julkaistaan uudelleen unohduksiin jääneitä lehtisuomennoksia. Ainoa mikä minua häiritsi kirjassa oli sen suomennos vuodelta 1902. Kirjasen loppusanoissa mainitaan, että tarinat julkaistaan samassa kieliasussa kuin aikoinaan. En tiedä onko tämä ollut onnistunut päätös, sillä itse olisin kaivannut parempaa suomennosta...

Mutta kirjasarja on ihan mielenkiintoinen ja kirjastosta löytyi jo lisää luettavaa samaisesta sarjasta...

6. Turkka Hautala; Kansalliskirja

Suomalainen varttuu mäkihyppytornien ja automarkettien varjossa aikuiseksi, juottaa kiinalaisen naapurin humalaan ja opettaa poikansa heittämään leipää vaikka jo viluttaakin. Vanhoilla päivillään se murahtelee kahvioissa ja menehtyy rakkaalle sohvalleen kesken prinsessa Victorian häiden.

Kai kirja oli ironinen kuvaus suomalaisuudesta. Satiiria niistä stereotyyppisistä piirteistä, joita suomalaisuuteen liitetään. Joskus ehkä hymähdin, mutta siihen se sitten jäikin. Jokseenkin tympi juuri se stereotyyppisyys. Ei se jaksa enää naurattaa, että lenkille ei voi lähteä jos naapuri on pihassa ettei vain tarvitse tervehtiä tai että mies ei puhu eikä pussaa ja kännit vedetään tietenkin ja niin edespäin.

Ai mitä mä tei tänää? Ai kui? Miks sä just mult kysyt? No mut okei. Oota. Ööjoo meil oli toinoi köksän kokeet ja sit mentii Ainojja Roosan, eiku ortsi, siin oli ens viä liikuntaa ja meil oli uimahallii...

Rehellisesti sanoen, en ymmärrä miksi tätä kirjaa on niin kehuttu. Ehkä olen huumorintajuton tollo, joka ei ymmärrä, mutta niin vain on. Ja uudestaan vielä rehellisesti sanoen, tuli tunne että kuka tahansa voisi kirjoitta tällaisen kirjan. Vain paremmin. Mutta kukaan muu ei ole vaivautunut.

Anteeksi. En keksi kirjasta kovinkaan paljon hyvää sanottavaa. Loppuun luin vain siitä syystä, että sen myötä voin kirjoittaa tänne blogiini mielipiteitäni siitä. Että silleen...

5. Helen Rose Veare; Anna minulle tämä vuori

Painajaismaisesta vankeudesta astuin passiiviseen unimaailmaan: olin unohtanut menneisyyteni. Lääkärini ehdotti, että terapiana kirjoittaisin elämästäni. Jotta siihen pystyisin, äidin olisi verestettävä muistoni. Lähdimme neljän kuukauden matkalle elämäni neljäänkymmeneen unohtuneeseen vuoteen. Hitaasti tämä kirja sai muotonsa. Hitaasti opin jälleen vaeltamaan, niin etten väsynyt kesken kaiken. Kun muistot heräsivät eloon, heräsi myös uusi halu aloittaa elämä uudelleen.

Helen Rose Veare oli lähetystyöntekijänä Kongossa kun hänet vangittiin. Hän ja monet muut lähetystyöntekijät olivat viisi kuukautta Simba-sissien vankina. Trauma tapahtuneesta oli syvä eikä hän meinannut löytää tietään takaisin elämään.

Tämä kirja on katsaus Helen Rose Vearen elämään. Mikä sai hänet lähtemään Kongoon ja antamaan elämänsä ja kaikkensa rakastamansa kansan hyväksi. Helen Rose Veare kirjoittaa myös hyvin rehellisesti omasta elämästään, kivuistaan ja kivikoisista poluistaan, joita pitkin hänen oli pitänyt kulkea siihen päivään asti. Hän ei tee itsestään pyhimystä vaan kertoo rehellisesti omista heikkouksistaan ja vioistaan. Ja kuinka Jumalan armo ja rakkaus on niitä kaikkia suurempi.

Suosittelen luettavaksi!

4. Bo Carpelan; Benjamin

Bo Carpelan on aivan ehdoton lempirunoilijani, mutta hänen proosatuotantonsa on jäänyt minulta kokonaan lukematta. Onneksi tähän tuli muutos meidän aineproosan kurssin muodossa. Saimme eteemme pitkän kirjalistan, josta valita yksi teos luettavaksi ja analysoitavaksi ja heti Carpelanin nimen bongattuani tiesin, että se on siinä.
Ja niin se olikin.

Kirja haastaa lukijansa. Se ei päästä helpolla, mutta silti sen läpi on niin helppo kulkea. Vaikka ei niinkään nopeasti. Se vaatii aikaa, se vaatii pysähtymistä.

Muisti murtautui syvälle sieluun ja viilsi haavan, joka umpeutui vain hitaasti, niin kuin äänettömyys, joka sulkeutuu vaikeimman ympärille ja antaa sille hengityksen, vakavuuden ja selkeyden.

Katkelma on luku 11. Osa luvuista olikin yllä olevan kaltaisesti aivan kuin proosarunoja (jotka ovat Carpelanin tuotannossa aivan huippuja!). Niissä oli syvyyttä ja jotain sellaista, mitä piti maistella pitkään.

Pelkään, että tästä tulee ylisanainen ylistys Carpelanille. Että nostan hänet kirjallisista neroista neroimmaksi. Sanataiteen mestariksi. Ei se ole tarkoitus. Joskus vastaan vain tulee kirjoja, joita on hyvin vaikeaa tiivistää muutamaksi sanaksi. Lauseiksi ja kuvaileviksi virkkeiksi, sillä jotkut kirjat vain ovat enemmän kuin nämä. Ja Benjamin on sellainen.

Jos minä ennen kuljin varmoja, toisten rakentamia teitä pitkin, saan nyt loikkia yli soiden ja oikeastaan minun pitäisi opetella lentämään, jotta voisin seurata omien, tosin ehkä sekapäisten ajatusteni kulkua.

Tunnustan. Haltioiduin ja olen siinä tilassa edelleen. Ei tämän selväsanaisempaa merkintää kirjasta. Se pitää jokaisen lukea itse.

3. Sinikka Nopola; Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia

Olin joulukuussa Lava-klubilla kuuntelemassa Nopolaa ja Tiina Raevaaraa ja innostuin Nopolan teksteistä. Niissä oli samanlaista sarkastista otetta kuin Nopolassa itsessään. Ai minäkö kirjailia, enhän minä osaa edes kirjoittaa. Ja niin edespäin. Ja Nopolan lukiessa otteita kirjastaan nauroimme vedet silmissä.

Mutta.
Se ei toiminutkaan itse luettuna aivan samalla tavalla. Tekstit olivat hyvin kirjoitettuja, sain sarkasmista kiinni ja hymähtelin muutaman kerran. Mutta se oli siinä. Niissä ei ollut samaa otetta kuin Nopolan itsensä luettuna. En tiedä onko kyse siitä, että kun kerran kuuli ne kirjailijan itse lukemina eivät ne saa samaa intensiivisyyttä enää itse luettuna, mene ja tiedä.

Ihan hyvä kirja. (Vaikka meitä on kielletty sanomasta kenenkään tekstejä ihan kivoiksi tai ihan hyviksi.)

2. Kai Vakkuri; Kuu tulee auringosta raskaaksi

Tähän kirjaan törmäsin sattumalta etsiessäni lähdeteoksia tieteellistä esseetäni varten. Tästä ei siihen esseeseen sitten ollutkaan apua ja se jäi pyörimään pöydälle pitkäksi aikaa. Nyt kun viimeinenkin eräpäivä on ovella päätin vielä kurkistaa kirjaan. Ei sitä millään olisi viitsinyt palauttaa lukematta. Ja niinpä luinkin sen.

Kirja on siis jonkinlainen kirjoittamisen opas. Ei siinä kerrota kirjoitustekniikoita eikä edes annettu kirjoitusharjoituksia, mutta en sellaisia kyllä kaivannutkaan. Itselleni kirja oli mukava piristys oman kirjoittamiseni keskellä. Se antoi jotenkin toivoa, pisti astumaan taas askeleen eteenpäin. Päälimmäisenä mieleeni jäi Vakkurin kannustavat sanat rohkeudesta. Rohkeutta olla oma itsensä. Pitää kiinni omastaan. Rohkeutta laittaa kaikki peliin, kokea myös tunteella.

Pidin myös Vakkurin kirjoitustyylistä. Hän ei yrittänyt puhua korkealta vaan kirjoitti hyvin maanläheisesti. Ja kiitettävistä meriiteistä huolimattaan oli kuin yksi meistä lukijoista. Siitä pidin. Ja se tietty filosofisuus oli plussaa. Siitä vielä seuraava lainaus:

Elämä on kuin Beethovenin seitsemäs sinfonia. Täynnä riemua ja odotusta, myrskyistä ja alistuvaa tuskaa, murhetta. Kuitenkin elämän jaksot ja yksittäiset hetket vaikeinakin sisältävät aina toivon.

1. Kari Honkanen; Kasvun vuodet - isyyspäiväkirja

Pastori-kirjailija Kari Honkanen kertoo isyyspäiväkirjassaan avoimesti ja koskettavasti tunnoistaan kehitysvammaisen Joosua-pojan isänä. Hän kuvaa tällä hetkellä seitsemänvuotiaan Joosuan ja koko perheen elämään mahtuneita dramaattisia hetkiä, kipuja ja itkuja mutta myös arjen iloja ja huvittavia kommelluksia. Isyyspäiväkirja on ajatuksia antava, elämänmakuinen teos.

Tämä oli koskettava kirja. Monta kertaa pyyhin kyyneleitä poskiltani, sillä Honkanen kuvaa asioita niin kauniisti, mutta kuitenkin hyvin realistisesti. Kertoo siitä, ettei elämä down-pojan kanssa ole aina niin helppoa, että elämässä on paljon myös vaikeuksia. Mutta ennen kaikkea hän kertoo siitä millaisen aarteen he ovat saaneet elämäänsä Joosuan kautta ja kuinka paljon Joosua on rikastanut heidän elämäänsä.

Häivähdyksiä

Sivut

Lukupäiväkirja 2013

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Blogiarkisto