Runotyttö-sarjan ensimmäisessä kirjassa orpo Emilia Starr saa kodin Uuden Kuun kartanossa ankaran Elisabeth-tädin kasvattina. Hän on lahjakas ja uneksiva tyttö, jonka luova mielikuvitus ja orastavat kirjoittajankyvyt auttavat häntä kestämään vaikeitakin aikoja. Lempeästä Laura-tädistä ja ymmärtäväisestä Jimmy-serkusta tulee Emilian ystäviä. Vähitellen hänen lahjakkuutensa alkaa herättää huomiota.Kuten Lotta- ja Anna-kirjojen kohdalla Pieni runotyttö on paluuta omiin teinivuosiin, jolloin olen lukenut kirjasarjan ensimmäistä kertaa. Mutta jollain tavalla se on kuitenkin myös hieman enemmän.
En tiedä miksi minun pitäisi hävetä sitä, että tykkään lukea Pienen runotytön uudestaan kerta toisensa jälkeen. Jos Lotta-kirjat olivat vain nostalgiaa ja sattumaa, niin Pieni runotyttö ei ole lähelläkään sitä. Tämä ensimmäinen osa löytyy omasta hyllystäni, pian toivottavasti myös kaksi muutakin. Ja tiedän, että palaan Emilian seuraan vielä monta kertaa, en ehkä ensi vuonna, mutta seuraavana. Enkä minä ole ainoa aikuinen nainen, joka jostain syystä kokee esimerkiksi Pienen runotytön, mutta myös Anna-kirjat itselleen tärkeiksi. Olen juuri lukemassa Satu Koskimiehen ja Suvi Aholan toimittamaa kirjaa Uudenkuun ja Vihervaaran tytöt, jossa kaltaiseni naiset kertovat miksi kirjat ovat olleet heille niin merkityksellisiä.
Mutta niin, mitä kirjoittaisin sitten tästä sarjan ensimmäisestä osasta?
Se on sarjan kolmesta kirjasta itselleni tärkein. Se on kirja, joka oli minulle vertaistukena, mielikuvituksellisena maailmana, jonne paeta ja se toimi minulle myös kannustimena kirjoittamisen suhteen, aivan kuten niin monelle muullekin.
Minulle kirja on enemmän kuin vain sen tarina. Se kertoo Emilian elämän ja kasvun lisäksi myös mielikuvituksesta ja sen voimasta, se kertoo unelmista ja niiden tavoittelemisesta ja se kertoo että mistä tahansa voi selvitä.
Jotain L.M. Montgomeryn taidoista kirjailijana kertoo se, että hänen perintönsä elää edelleen. Yhä uudelleen sarjoista otetaan uusia painoksia, on kansainvälisiä "fanikerhoja", on Annan lapsuudenmaisemien ympärille rakentunut museo Prinssi Edwardin saarella, on aikuisia naisia (ja ehkä myös miehiä), jotka palaavat yhä uudelleen lapsuutensa ja nuoruutensa mielikuvitusmaailmaan. Ehkä kirjat eivät avaudu nykynuorille, ehkä ne eivät sisällä tarpeeksi toimintaa ja ehkä ne ovat liian vanhanaikaisia. Mutta minulle ja kaltaisilleni, Pieni runotyttö ja Anna siinä sivussa taitavat elää loppuun asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti