keskiviikko 27. elokuuta 2014

Gabrielle Zevin; Tuulisen saaren kirjakauppias

Tämä on kirja, jonka löysin sattumalta kirjaston palautettujen hyllystä. Aiheena kirjat ja kirjakauppias, tottakai luettavaksi kotiin.
A.J. Fikry on melkein nelikymmenvuotias, eikä elämässä ole käynyt niin kuin piti. Hänen vaimonsa on kuollut kolarissa, yhdessä perustetulla kirjakaupalla menee huonommin kuin koskaan, ja hänen aarteensa, harvinainen Edgar Allan Poen ensimmäisen teoksen hyväkuntoinen laitos, on varastettu. Kirjatkaan eivät enää tuota iloa. Mutta sitten kaupan takahuoneesta löytyy outo, elävä paketti. Odottamaton tapaus muuttaa Fikryn elämän, antaa hänelle mahdollisuuden aloittaa kaikki alusta.
Olen rehellinen. Alkuun vei muutaman kymmenen sivun verran päästä mukaan tarinaan, mietin muutamaan otteeseen lopettaisinko kesken. Mutta en lopettanut. Mietin pitkään häiritseekö minua kirjailijan selkeästi laaja tietämys kirjoista ja kirjailijoista, mutta ei se lopulta edes häirinnyt. Sitä ei tuotu esille sellaisella tavalla, että lukijana olisin kokenut itseni mitenkään sivistymättömäksi.

Kuva Fikryn kirjakaupasta on jotenkin hyvin idyllinen. Sellainen, että melkein haluaisin perustaa itsekin kirjakaupan (mutta vain melkein). Fikry elämäänsä tympääntyneenä kauppiaana on henkilönä ensalkuun melko tylsä ja mitäänsanomaton, mutta loppua kohden hän kasvaa hahmona yllättävän vahvasti. Ehkä juuri kirjan muut keskeiset henkilöt tukevat tätä kasvua, mene ja tiedä. Tietenkin tuo takakannessa mainittu odottamaton tapaus, "elävä paketti", muuttaa kaiken, ja hyvä niin. Ilman sitä kirja ei olisi ollut kovinkaan mielenkiintoinen.
Muutoksen myötä ihmiset palaavat Fikryn elämään. Ystävät, sukulaiset ja liiketuttavat; kyläläiset, lukijat ja kirjailijat. Kirjojen ja tarinoiden maailma avautuu taas Fikrylle, ja hän alkaa kirjoittaa tyttörelleen kirjettä, jossa hahmottelee elämän tarkoitusta.
Ihmisen tarve muutokseen, selviytyminen, nouseminen jaloilleen, rakkaus, vahvuuden löytäminen....ehkä kliseisiä aiheita käsitellä, mutta mielestäni Zevin onnistui tehtävässään hyvin. Ja niin, palatakseni vielä kirjoihin ja niiden maailmaan, toivat ne mukavaa vastapainoa A.J. Fikryn ja hänen lähipiirinsä elämään. Ja onhan mukana myös pohdintaa sarjassa e-kirjat versus perinteiset kirjat. Argumentteja löytyy niin puolesta kuin vastaan.
Tuulisen saaren kirjakauppias on unohtumaton kertomus muutoksista ja uusista mahdollisuuksista, siitä, miksi luetaan ja miksi rakastetaan.
Mielestäni kirjan tarina pysyi melko hyvin kasassa, mutta loppua kohden se alkoi muuttua hieman sekavaksi ja fokalisoijia nostettiin esiin ehkä hieman liikaa, tarinan kannalta olisi voinut keskittyä vain muutamaan. Tämä oma subjektiivinen näkemykseni. Ja loppuratkaisu, sen onnistumisesta en ole aivan varma. Ollakseni rehellinen, ehkä hieman odotettavissa kaiken jälkeen. Olisin toivonut jotain muuta, jotain enemmän.

Ehkä Tuulisen saaren kirjakauppias ei nouse parhaiden lukemieni kirjojen joukkoon, mutta ei se silti ollut huonokaan. Se oli tarpeeksi kevyttä, mutta ei liian, vaan siitä löytyi myös syvällisempi puoli, joka kantoi keveyttä huomattavasti enemmän.

tiistai 26. elokuuta 2014

L.M. Montgomery; Pieni runotyttö

Matkani tyttökirjojen maailmaan jatkuu, pyydän siis jo valmiiksi anteeksi ;)
Runotyttö-sarjan ensimmäisessä kirjassa orpo Emilia Starr saa kodin Uuden Kuun kartanossa ankaran Elisabeth-tädin kasvattina. Hän on lahjakas ja uneksiva tyttö, jonka luova mielikuvitus ja orastavat kirjoittajankyvyt auttavat häntä kestämään vaikeitakin aikoja. Lempeästä Laura-tädistä ja ymmärtäväisestä Jimmy-serkusta tulee Emilian ystäviä. Vähitellen hänen lahjakkuutensa alkaa herättää huomiota.
Kuten Lotta- ja Anna-kirjojen kohdalla Pieni runotyttö on paluuta omiin teinivuosiin, jolloin olen lukenut kirjasarjan ensimmäistä kertaa. Mutta jollain tavalla se on kuitenkin myös hieman enemmän.

En tiedä miksi minun pitäisi hävetä sitä, että tykkään lukea Pienen runotytön uudestaan kerta toisensa jälkeen. Jos Lotta-kirjat olivat vain nostalgiaa ja sattumaa, niin Pieni runotyttö ei ole lähelläkään sitä. Tämä ensimmäinen osa löytyy omasta hyllystäni, pian toivottavasti myös kaksi muutakin. Ja tiedän, että palaan Emilian seuraan vielä monta kertaa, en ehkä ensi vuonna, mutta seuraavana. Enkä minä ole ainoa aikuinen nainen, joka jostain syystä kokee esimerkiksi Pienen runotytön, mutta myös Anna-kirjat itselleen tärkeiksi. Olen juuri lukemassa Satu Koskimiehen ja Suvi Aholan toimittamaa kirjaa Uudenkuun ja Vihervaaran tytöt, jossa kaltaiseni naiset kertovat miksi kirjat ovat olleet heille niin merkityksellisiä.

Mutta niin, mitä kirjoittaisin sitten tästä sarjan ensimmäisestä osasta?
Se on sarjan kolmesta kirjasta itselleni tärkein. Se on kirja, joka oli minulle vertaistukena, mielikuvituksellisena maailmana, jonne paeta ja se toimi minulle myös kannustimena kirjoittamisen suhteen, aivan kuten niin monelle muullekin.

Minulle kirja on enemmän kuin vain sen tarina. Se kertoo Emilian elämän ja kasvun lisäksi myös mielikuvituksesta ja sen voimasta, se kertoo unelmista ja niiden tavoittelemisesta ja se kertoo että mistä tahansa voi selvitä.

Jotain L.M. Montgomeryn taidoista kirjailijana kertoo se, että hänen perintönsä elää edelleen. Yhä uudelleen sarjoista otetaan uusia painoksia, on kansainvälisiä "fanikerhoja", on Annan lapsuudenmaisemien ympärille rakentunut museo Prinssi Edwardin saarella, on aikuisia naisia (ja ehkä myös miehiä), jotka palaavat yhä uudelleen lapsuutensa ja nuoruutensa mielikuvitusmaailmaan. Ehkä kirjat eivät avaudu nykynuorille, ehkä ne eivät sisällä tarpeeksi toimintaa ja ehkä ne ovat liian vanhanaikaisia. Mutta minulle ja kaltaisilleni, Pieni runotyttö ja Anna siinä sivussa taitavat elää loppuun asti.

perjantai 8. elokuuta 2014

Niilo Rauhala; Näen mitä haluan nähdä

Runoilija Niilo Rauhala (s. 1936) on saanut useita kirjallisuuspalkintoja, mm. kirjallisuuden valtionpalkinnon vuosina 1974 ja 1988. Rauhala on toiminut myös seurakuntapappina ja sairaalateologina sekä asiantuntijana raamatunkäännöskomiteassa ja Suomen kirkon virsikirjakomiteassa.
Siinä kokoelman takakannen antamat tiedot minulle tähän asti tuntemattomasta runoilijasta. Ja se riitti, sillä en oikeastaan kaipaa tietoa runoilijoista itsestään, en ainakaan ennen runoja.
Palaan menneisiin jälkiin, kuljemme hitaasti, / pilvet tummuvat, tuuli kohisee / näet kasvojeni uurteet, pienet uomat, / sateitten hiljaiset purot. / Näen, mitä haluan nähdä: / virran kaukaisen valon.
Näen mitä haluan nähdä oli minulle ihana paluu siihen runouteen, jota luen mieluiten. Rauhalan runoissa oli jotain pehmeyttä, kauneutta ja seesteisyyttä. Niissä oli sellaista tunnelmaa, joka vei mukaansa säkeisiin ja niiden väliin.
Yli seitsemänkymppisen runoilijan ei ole tarvetta pysyä mukana runouden uusimmissa tuulissa, hänen ei tarvitse pyrkiä enää muuttamaan kaikkea. Hän on löytänyt oman runoutensa, oman tapansa kirjoittaa ja jos hän tavoittelee vielä muutosta, niin vain itsensä vuoksi, siksi ettei halua pysähtyä paikoilleen. (pinossa odottaa jo Rauhalan vanhempaa tuotantoa, mielenkiinnolla katson onko vuodet tuonut runoihin muutosta...)
Kielellä leikkijöitä on paljon, / runoilijoita entistä vähemmän.
Ehkä Rauhala hieman kritisoi tämän päivän runoilijoita, mene ja tiedä. Tästä saisikin halutessaan pitkän tutkielman aikaiseksi: mitä on runous? Kuka on runoilija? Kuka vain leikkii kielellä?
Enkä minä osaa, enkä edes halua, vastata näihin kysymyksiin. Ihastuin Rauhalan runoihin täysin, mutta pidän myös nykyrunoudesta, joskus jopa kokeellisemmastakin. Eikä minun tähän tarvitse vastata, näihin kysymyksiin etsii vastauksia useampikin runoilija ja runojen rakastaja, ja nuo kysymykset etsivät vastauksiaan loppuun saakka.
Kortit jäivät kirjoittamatta. / Syysruskan punaiset lehdet / putoilevat tutuille kiville, / etsivät nimiä.
Osassa runoista kuultaa läpi Rauhalan työ pappina ja sairaalateologina, osassa taas historia, paluu menneisiin. Näitäkin enemmän runoissa on elämän hyväksymistä, seesteisyyttä, mutta ennen kaikkea kyse on luopumisesta, kaipuusta ja ikävästä.

Näen mitä haluan nähdä oli runokokoelma, joka pysäytti minut paikoilleni. Luin runon toisensa perään, palasin taaksepäin ja luin taas. Näennäisestä yksinkertaisuudesta huolimatta runot kertoivat niin paljon enemmän, säkeiden väleissä on niin paljon sanoja ja tunnelmaa.
Eivätkä nämä runot olleet kielellä leikittelyä. Ne olivat runoja, jotka koskettivat, runoja joissa oli sitä kosketuspintaa, joka saavutti ainakin minut lukijana.

tiistai 5. elokuuta 2014

Todd Burbo ja Lynn Vincent; Taivas on totta

Hämmästyttävä tarina pojan matkasta taivaaseen ja takaisin.
Olin nähnyt tämän kirjan jo monessa paikkaa, mainoksissa ja kirjakaupoissa, mutta en nykyään osta kirjoja kovinkaan usein omaksi, joten tämän kirjan lukeminen on vain jäänyt. Ja luulen, että vasta nyt oli oikea aika tämän kirjan lukemiselle; Omista samankaltaisista kokemuksista on tarpeeksi pitkä aika.

Taivas on totta -kirja kertoo pienen Colton-pojan tarinan, hänen sairastumisestaan ja vanhempien tuntemuksista pojan sairasvuoteen vieressä. Se kertoo peloista ja kauhusta, menettämisen pelosta, mutta  myös Jumalaan luottamisesta.

Itse pyyhin monta kertaa kyyneleet poskeltani, sillä se mitä luin tuli hyvin lähelle. Olen itse käynyt vanhempana läpi saman kuin Coltonin vanhemmat. Monta kertaa olisin halunnut sanoa ääneen, että tiedän tismalleen miltä sinusta tuntui, tiedän liiankin hyvin.

Mutta tämä ei kuitenkaan ollut kirjan keskeinen sanoma. Itse asiassa Coltonin sairastuminen ja kuoleman rajalla käyminen käsiteltiin hyvin nopeasti kirjan alussa, koska, no, ne eivät olleet tämän kirjan keskeinen teema.

Se mihin kirjassa keskityttiin oli Coltonin kertomukset taivaasta, missä hän kertoi käyneensä leikkauksensa aikana. Hän kertoi vanhemmilleen hyvin yksityiskohtaisesti asioita, joita hän ei nelivuotiaana vain yksinkertaisesti pystynyt tietämään muuten kuin, käymällä taivaassa. Coltonin vanhemmat saivat monta "teologista" oppituntia pienen poikansa sanoja kuunnellessaan ja oman osansa näistä oppitunneista sai myös kirjan lukija.

Kirja on hengellinen, sitä ei käy kiistämän, mutta mielestäni se oli erinomaisesti kirjoitettu. Siitä ei jäänyt tunnetta siitä, että minun olisi pakko uskoa tätä kaikkea todeksi, ja kuten Coltonin isä Todd Burbo totesi kirjan sivuilla, ei hänen saarnansa (hän on pienen kaupungin seurakunnan pastori) perustu edelleenkään Coltonin kokemuksiin tai puheisiin vaan yksinomaan Raamattuun ja sen sisältämiin totuuksiin.
Mutta Coltonin vanhemmat halusivat lopulta kirjoittaa tämän kirjan rohkaisuksi muille. Kuten kirjan takakannessa kirjailija ja puhuja Don Piper toteaa: Jos olet valmis menemään taivaaseen, kirja innoittaa sinua. Ellet ole valmis, salli pienen lapsen johdattaa sinua.

Tämä oli kirja, jonka luki nopeasti. Sitä ei vain malttanut laskea käsistään!

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Isobel Kuhn; Areenalla

Jumalan kutsun noudattaminen voi olla suuri seikkailu.
Tämä on lähtölaskenta koko kirjalle ja tosikertomus lähetyssaarnaajasta vuosisadan alkupuolelta. Tietenkin maailma on muuttunut vuosikymmenten myötä, pienentynytkin omalla tavallaan, mutta se tästä kirjasta tekikin niin mielenkiintoisen. Se kertoi ajasta "kauan sitten".
Ei mikään estä minua pysymästä kotimaassa ja elämästä mukavasti. Mutta on mahdollista säilyttää hurskauden muodot ja kuivua sisäisesti, kunnes olemme niin kovia ja pisteliäitä, että meistä ei ole iloa Jumalalle eikä ihmisille. Milloin jumalallinen elämä virtaa meissä voimakkaammin? Eikä juuri silloin, kun uskallamme ottaa vastaan Jumalan kutsun uuteen tehtävään.
Isobel Kuhn kirjoittaa hyvin rehellisesti. Hän kirjoittaa hyvin avoimesti itsestään, myös niitä tapauksia, joissa hän ei ehkä tietyllä tapaa onnistunut (mutta joista oppi kuitenkin niin paljon). Mutta kyseessä ei kuitenkaan ole vain kertomus lähetyssaarnaajan elämästä keskellä ei mitään, vaan se on kertomus uskosta Jumalaan, uskosta siihen, että Jumala pitää huolen ja se on todisteena siitä, ettei mitään tapahdu sattumalta.
Kiinan Sisämaanlähetys  pyysi Isobel ja John Kuhnia aloittamaan lähetystyön Thaimaan miltei tuntemattomien vuoristoheimojen parissa. He lähtivät pioneereina Salweenin kanjonissa asuvan Iisu-heimon keskuuteen. Kuhnit saivat nähdä heimon hengellisen heräämisen, kokea japanilaisten valloittajien uhan ja vallankumouksen tulon kaukaisiin vuoristokyliin.
Nostan hattua näille pioneerilähetystyöntekijöille, jotka ovat uhranneet koko elämänsä lähetystyölle. Ei ole ollut helppoa matkustaa toiselle puolelle maapalloa, matkat olivat raskaita (raskaampia kuin tänä päivänä kun lentäminen on arkipäivää) ja työ hyvin haastavaa, eikä takana ollut suuria tukijoukkoja. Oli vain se työ ja ennen kaikkea Jumala.
Loukkaantumisesta eräällä vuoristoretkillä sai alkunsa syöpä, mutta Isobelin voimakas luomiskausi jatkui sairaudesta huolimatta. Hän kirjoitti tunnustuskirjansa Areenalla. Päiväkirjamerkintöihin perustuvassa kirjassaan Isobel avaa sielunsa kätköt ja käsittelee avoimesti katkeriakin kokemuksiaan.
Isobel Kuhn kirjoitti Areenalla -kirjan vain hieman ennen kuolemaansa. Hän kuoli 55-vuotiaana syöpään, mutta uskon, että sinä päivänä hän tiesi antaneensa kaikkensa, tehneensä oman osuutensa. Hän oli valmis lähtemään, pääsemään perille kotiin.

Areenalla-kirjaa ei taida pahemmin kirjastoista löytyä eikä kirjakaupoistakaan. Mutta jos sen jossain antikvariaatissa tai kirpputorilla näen, ostan sen varmasti omaksi. Tässä kirjassa meinaan oli pureskeltavaa ja haluaisin todella palata sen pariin vielä uudestaan.