Liikuntapäiväkirja vko 39:

Maanantai: Aikuinen-lapsi -jumppa kuopuksen kanssa, 45min
Tiistai: Kuntojumppa, 1h
Keskiviikko:  Soololattarit, 1h
Torstai:
Perjantai: -
Lauantai: -
Sunnuntai: -

Kuntojumpassa näkyikin sitten se, että on ollut jonkusen viikon tauko siellä käymisestä. Sen jälkeen lihakset ovat olleet kyllä niin kipeät, että oksat pois. Toisaalta sen kestää, sillä olo tunnin jälkeen oli aika loistava!

Sanotaanko näin, että lattaritunti meni ihan ok. Ohjaaja ei ehkä ole sitä tyyliä, mitä kaipaan, mutta yritän olla välittämästä tuosta seikasta. Jos jotain kritiikkiä antaisin, niin tunti on liian tekninen ja askelkuviot liian monimutkaisia tällaiselle aloittelijaryhmälle. Viimeviikon tuuraajalle tuli isot pisteet siitä, että piti homman tarpeeksi yksinkertaisena...siinä jäi tilaa hauskanpidollekin ja lantion liikkeelle. Nyt oma energiani ja huomioni menee siihen, että yritän tajuta askelkuviot...
Mutta jotain edistystä kuitenkin, sillä tuntuisin omaksuvan noita uusia askeleita jo hieman nopeammin. Ja kun kuviot sujuivat jo kutakuinkin, ehdin myös kiinnittää huomiotani siihen, että myös lantio liikkuisi.
Ja helpotti huomattavasti kun takarivissä oli muutama muukin, joka takkusi askeleissaan...

Loppuviikko menikin sitten autossa istuessa, kun olin perjantaista sunnuntaihin Venäjällä ja aika meni paljonkin siirtymisestä paikasta toiseen.

Onneksi tehokas alkuviikko pelasti paljon viikossa...

Ohjelmantäyteinen päivä kääntyikin rauhalliseksi oleskeluksi kotona saadessani puhelinsoiton päiväkodilta. Kuopuksella on hieman lämpöä ja lepäilee kotosalla.
Mutta tämä on hyvä näin. Vain olla ja ennen kaikkea, että pikkuinen saa olla.

Pitäisi kai tehdä koulujuttuja, mutta juuri nyt on sellainen olo, etten jaksa. Että keittäisin mieluummin kupillisen teetä ja istuutuisin hyvän kirjan kanssa sohvan nurkkaan.
Hieman tuntuu myös siltä, että yrittää pukata flunssaa. Nyt ei sitten olisi yhtään hyvä ajankohta, sillä perjantaiaamuna olisi lähtö Venäjälle..

Ja älypää sitten sovin juuri toimintaterapeutin kanssa ajan ensi maanantaille klo 8!! Minä, joka olen saapunut kotiin edellisenä iltana puolenyön aikaan...
Fiksua!

Niin monta kupillista valkoista teetä, jotta tuloaan tekevä flunssa pysyisi poissa.
Niin monta luettua sanaa ja koneella kirjoitettua kirjainta.
Niin monta tehtyä asiaa ja silti tämä päivä on ollut rauhaa täynnä.
Olen tehnyt kouluhommia eteenpäin, olen innostunut ja olen saanut harmaita hiuksia. Silti päällimmäinen ajatus mielessä oli, että onpa elämä vain niin mielenkiintoista!
Että elämä on hyvä juuri näin.
Vaikka ottaisin mielelläni vastaan lisää kahdenkeskistä aikaa ukkokullan kanssa (tänään 7v -hääpäivä!) ja ulkoistaisin pyykkäyksen ja siivouksen muille ja unohtaisin kaikki arjen tylsät velvoitteet.
Viettäisin intensiivisemmin aikaa lasten kanssa. Lukisin enemmän. Kirjoittaisin enemmän. Istuisin juuri tässä sohvan nurkassa vilttiin kääriytyneenä ja olisin vain.
Mutta tänään sain uusia ajatuksia tieteellisen kirjoittamisen kurssin esseetä varten. Lähdekirjallisuutta myös. Se hahmottuu ja deadline on hamassa tulevaisuudessa. Kirjoitin runon. Selailin aikaisempia runojani ja löysin mahdollisesti sen punaisen langan runokokoelmalleni. Sen mitä kohti lähden tekstikokoelmaani kuljettamaan.
Ennen kaikkea nautin siitä, että lapset ovat tässä lähellä. Että kuulen heidän äänensä toisesta huoneesta. Nautin siitä, että meillä on mahdollisuus tällaiseen arkeen. Meidän näköiseen arkeen.
Eikä se ruuanlaittokaan ahdista. Ajattelin tehdä jotain hienompaa näin hääpäivän kunniaksi. Jotain sellaista, mitä en joka päivä tee.
Ja illalla korkataan alkoholiton kuohari ja ollaan hetki vain kaksin..

Liikuntapäiväkirja vko 38:

Maanantai: Aikuinen-lapsi -jumppa kuopuksen kanssa, 45min
Tiistai: -
Keskiviikko: Tanssitreenit, n. 45 min, Soololattarit, 1h
Torstai: Kehonhallintatunti, 1h
Perjantai: -
Lauantai: 
Sunnuntai: -

Tiistaina oli suunnitelmissa mennä kuntojumppaan, mutta hektisen koulupäivän jälkeen kaikki kodin hommat tuntui kasaantuvan päälle tehtävistä koulujutuista puhumattakaan, joten jätin jumpan väliin. Hieman itse asiassa harmitti, mutta minkäs teet...

Tanssia viikossa on ollut mukavasti, mutta voisi olla enemmänkin, sillä se on myös tuntunut hyvältä niin mielen kuin kehokinn kannalta. Selkä on sanonut selkeästi, että tätä lisää. Keskiviikon lattaritunnin jälkeen tuntui tuolla selkärangan puolella siltä, että se oli saanut jotain sellaista liikettä, mitä ei normaalisti ole saanut. Olo oli aika loistava siis!

Viikonlopun liikunnat nolla, mutta hyötyliikuntaa tuli kyllä. On revitty seinäpaneeleja irti, kannettu kaatopaikkatavaraa ulos sekä maalattu kattoa ja seiniä...

Lukupäiväkirjaan...

Andreï Makine; Vera [la femme qui attendait]

Olen hieman kahden vaiheilla voinko ajatella Makinen olevan yksi parhaimmista nykyvenäläisistä kirjailijoista, sillä hän kyllä on venäläissyntyinen, mutta hänen nykyinen kotimaansa on Ranska. Mutta ehkä sitten kuitenkin. Jotain niin venäläistä kirjasta lötyyy, etten osaa sitä ranskalaisenakaan ajatella..

Nuori kirjailija ja kansanperinteen tutkija matkustaa 1970-luvun puolivälissä Vienanmeren rannoille kirjoittaakseen paikallisista tavoista ja uskomuksista. Hän päätyy syrjäiseen kyläpahaseen, jonka harvat asukkaat ovat iäkkäitä sotaleskiä. Kylässä asuu nuorempikin nainen, Vera, jonka elämäntarinan mies kuulee muilta.

 Tätä ennen kirjan on kerrottu olevan ehdottoman rakkauden ylistys. En tiedä kuinka myyvää se on, sillä itse välttelen suoranaisia rakkauskertomuksia kaikin tavoin. Rivien välissä ja niilläkin rakkautta saa kyllä olla, mutta kuitenkin. Joten maininta rakkaudesta ei minua saanut kirjasta innostumaan vaan tuo syrjäinen kyläpahanen, jollaisia Venäjältä löytyy vaikka kuinka.

Veran persoona kiehtoo nuorta tutkijaa - nainen on aistillinen, salaperäinen, saavuttamaton. Mies alkaa selvittää Veran menneisyyttä, josta paljastuu monta uutta asiaa.

 Niin. Tuo rakkaustarinahan oli itselleni se sivuseikka, kaunis sellainen kylläkin. Mutta Vera, joka menetti rakastettunsa 16-vuotiaana tämän lähtiessä sotaan, on kaunis kuva ikuisesta rakkaudesta ja uhrautuvaisuudesta, jollaista on enää vaikea löytää. Onneksi tuo kuva saa tarinan edetessä myös säröjä.

Kirja on tarina naisesta, jonka elämä on ikuista odottamista. Se on lukunautinto, ehdottoman rakkauden hieno ja ajaton kuvaus. Sitä on verrattu Tolstoin kertomuksiin. Andreï Makine on hänkin jo lukijoiden ihailema ja rakastama klassikko.

Itse nautin eniten syrjäisen kylän kuvauksesta, sen elämästä ja ihmisistä. Se on jotenkin niin kotoista ja itselleni läheistä, olenhan matkannut Venäjän Karjalan syrjäkylillä jo useamman vuoden ajan. Nuo kirjan henkilöt tuntuivat niin tosilta omien kokemuksieni ja kohtaamieni ihmisten jälkeen.

Ja ehkäpä etsin käsiini lisää Makinen tuotantoa..

Kyllä olen ollut sitten tehokkuuden multihuipentuma. Tai ehken nyt aivan, mutta tehokas kylläkin.
Tänään olisi ollut kouluton päivä ja mahdollisuus olla kotona, mutta kuopuksen hoitoon vietyäni suuntasin auton kuitenkin kohti koulua, läppäri kainalossani tällä kertaa.
Kasvatustieteisiin tarvittava kirja on kiitettävästi lainassa ja itse taidan olla viidentenä varausjonossa, joten turha haikailla tuota kirjaa luettavaksi sinä aikana kun sille olisi tarvetta. Onneksi koulun kirjastossa kyseinen opus on myös käsikirjana (ja näin ollen myös ei-lainattava), joten nappasin sen mukaani ja lukittauduin alakerran hiljaiseen huoneeseen työskentelemään.
Tämän viikon nuo kasvatustieteiden tehtävät ovat kummitelleet mieleni perukoilla keskeneräisinä ja pieni stressin poikanen nosti päätään joka kerta kun uskalsin edes ajatella asiaa. Seuraavan kerran olen menossa koululle vasta ensi tiistaina, joten kun vaihtoehtoina oli käyttää ns. vapaapäivä koululla tai odottaa tehtävien tekemistä ensi tiistaihin päätin uhrata kallisarvoisen vapaapäiväni kasvatustieteille.
Ja kyllä kannatti!
Nyt on kutakuinkin valmiina ne tehtävät, joiden palautus on reilun viikon päästä! Eikä ollut niin iso homma!
Samalla päätin, että teen jatkossa samoin. Mieluummin hoidan nuo (melkein) kerralla pois, kuin annan niiden kummitella ja vaivata mieleni perukoilla kaksi viikoa..

Että jee!

Ja kohta poikien koululle ja ekaluokkalaisen vanhempainvarttiin. Pitäisikö kysyä saisiko tuo lapsiraukka lisää läksyjä? Niitä pojan mukaan tulee liian vähän...

Ihan pakko kirjoittaa.
Tänään lattaritunnilla kuulkaa lantio keinui ja askel tuntui kevyeltä. Nautin tanssimisesta! Harmittelin jopa, ettei ollut peiliä, kuvittelin siis ainakin näyttäväni hyvältä ;)

Ja meillä oli eri ohjaaja.
Selkeästi tämän ohjaajan tyyli oli enemmän minulle sopivaa. Ehkä tarpeeksi yksinkertaista, että tällainen tampiokin pysyi mukana, vaikka kyllä se tahti oli tälläkin tunnilla kova.
En tiedä. Jotenkin se vain kolahti. Ja harmittelen, että tämä on todellakin vain sijaistamassa.
Pieni asennevamma. Voinhan minä keikuttaa lantiotani toisenkin ohjaajan tunnilla ja nauttia tanssimisesta, vaikkei ohjaajan tyyli kolahtaisikaan.

Tämän päiväisen tunnin fiiliksen kyllä haluaisin pitää mukanani!!

(Enkä olisi kyllä koskaan uskonut kirjoittavani tällaisia liikuntapostauksia blogiini! Kohta saatte varmaan päivän asunkin...)

Lukupäiväkirjaan

Sergei Dovlatov; Meikäläiset

Meikäläiset seuraa Sergei Dovlatovin suvun tarinaa vallankumousajan Vladivostokista 80-luvun New Yorkiin. Teos ei ole tavanomainen sukukronikka vaan eräänlainen kirjallinen perhealbumi, sarja muotokuvia kirjailijan sukulaisista, joiden kohtaloissa heijastuu Venäjän ja Neuvostoliiton historia.

 Täytynee heti ensalkuun sanoa, että tämä oli yksi parhaimmista nykyvenäläisten kirjailijoiden kirjoista, joita olen lukenut. Takakannessa Joseph Brodsky toteaa, että Dovlatov on ainoa venäläinen prosaisti, jonka teoksia ei jätetä kesken. Tuohon kommenttiin en täysin yhdy, olen lukenut monia loistavia nykyvenäjän prosaisteja, joiden teoksista olen pitänyt todella paljon, mutta siinä Brodsky osuu naulan kantaan, että tätä teosta ainakaan ei halunnut jättää kesken.

En tiedä aukeaako kirja sellaisille, jotka eivät ole kiinnostuneita Venäjästä tai eivät ole tietoisia neuvostoajoista ja sen eriskummallisuuksista. Mutta itse sain nauraa useaan otteeseen Dovaltovin kirjoittaessa Neuvostoliitosta ja sen käytänteistä. Tässä pieni viittaus lehdistöön:

Kuten tiedetään, lehdissämme vain kirjoitusvirheet ovat totta. Neuvostoansa (=Neuvostokansa), Komunistit kannattavat puolueen katkaisua (=ratkaisua), Ylipällikön käsky (=Ylipäällikön).

Tai sitten viittaus Venäjän surullisen kuuluisaan äänestämiseen ja vaalituloksiin:

Muistimme on valikoiva - kuin vaaliuurna.

 Tai sitten loistava pätkä kirjallisuudesta ja kirjailijoista. Kuinka totta tämä onkaan ollut:

Ihmisiäkään ei enää teloitettu. Eikä edes vangittu. Tai vangittiin kyllä, mutta harvoin. Ja sitä paitsi todellisten tekojen tai vähintään varomattomien lausuntojen vuoksi. Siis syystä. Eikä kuten ennen. Tästä huolimatta kaikki oli paremmin Stalinin aikaan. Stalinin aikaan julkaistiin kirjoja, sitten ammuttiin kirjoittajat. Nyt kirjailijoita ei enää ammuta. Kirjoja ei enää julkaista.

Dovlatov oli hyvin neuvostokriittinen kirjailija ja ehkä juuri tästä syystä hän ei saanut kotimaassaan julki kuin kaksi novellia. Lännessä sen sijaan ilmestyivät aluln perin kaikki hänen teoksensa.

Uuh. Melkoinen päivä.
Lapset kouluun ja hoitoon yhdeksäksi. Itse tulin kotiin, suomensin yhden venäjänkielisen laulun ja kirjoitin näytelmää valmiimmaksi ja odotin, että kello olisi kymmenen. Soitin matkatoimistoon ja varmistin, että viisumini on valmis ennen kuin olen taas junassa. Oli valmis ja ajoin siis juna-asemalle ja hyppäsin junan kyytiin. Tehokkaana ajankäyttäjänä kaivoin junassa kasvatustieteiden paperit esiin ja tein tehtäviä eteenpäin.
Helsingin päässä hyppäsin metroon ja ajelin muutaman pysäkin eteenpäin, kävelin reippaasti matkatoimistolle ja sain passin kouraani. Metrolla Kamppiin ja lounastin Ukkokullan kanssa.
Sitten taas kohti rautatieasemaa ja junalla takaisin autolle. Päiväkodin pihassa luin kymmenen minuuttia koulupapereita kunnes kello oli tarpeeksi paljon ja pääsin suoraan Vasu-keskusteluun kuopuksen omahoitajan kanssa. Sitten kuopus mukaan ja kotiin.
Kotona työstin tekstikokoelman työsuunnitelmaa, luin kasvatustieteitä, laitoin pyykkiä ja tein ruokaa.
Hetken hengähdys ja sitten kuopuksen kanssa aikuinen-lapsi -jumppaan. Kotona lasten iltapala, tiskit, pyykkien viikkaus kaappiin kunnes tajusin, että pakko tehdä huomisen ruoka, sillä pääsen koulusta vasta neljältä.
Ja nyt ehtii hengähtää. Onneksi kaikki päivät eivät ole samanlaisia...

Liikuntapäiväkirja vko 37:

Maanantai: Tanssi/koreografiaharjoituksia, 1h
                   Aikuinen-lapsi -jumppa kuopuksen kanssa, 45min
Tiistai: -
Keskiviikko: Soololattarit, 1h
Torstai: Kehonhallintatunti, 1h
Perjantai: -
Lauantai: Kävelylenkki, 30 min
Sunnuntai: -

Tiistaina tarkoituksena oli lähteä pienelle lenkille, kävellen tai juosten, mutta uurastettiinkin ukkokullan kanssa takapihalla 1,5 h. Ehkei yhtä tehokasta kuin kunnon hikilenkki, mutta loistavaa hyötyliikuntaa!

Kehonhallintatunti oli aivan paras! Ensimmäinen puoli tuntia kunnon hikijumppaa ja pidän kyseisen ohjaajan tunneista. Askelkuviot ovat tarpeeksi yksinkertaisia enkä joudu tuskailemaan oman kömpelyyteni kanssa ;) Toinen puoli tuntia käytettiin venyttelyyn ja loppurentoutukseen. Tämän tunnin jälkeen kotiin tuli kyllä tyytyväinen naisihminen. Kummastuksekseni tunnilla oli todella vähän porukkaa, näyttää siltä, että mitä tehokkaampaa ja rankempaa jumppa on, sitä enemmän on osallistujiakin. Ja silti kehonhallintatunnin kaltaiset tunnit olisivat tärkeitä itse kullekin liikkujalle...

Sanotaan näin, että edeltävän viikon liikuntoihin olen aikasta tyytyväinen. Viikonloppuna olisi saattanut tulla lenkkeiltyä enemmältikin, mutta perjantai meni autoillessa pohjanmaalle ja sunnuntai sitten takaisin kotikonnuille. Mutta hei, ei siltikään ihan huono!

Jos jotain parannettavaa tai tavoitteita pitäisi asettaa, niin keksin kyllä jotain. Paikallisen voimisteluseuran viikko-ohjelmasta on nyt selkeästi valikoitunut kolme tuntia, joilla tykkään käydä ja jotka sopivat minulle, mutta nuo muut päivät sitten usein jäävät täysin ilman liikuntaa. Että jos vaikka puolen tunnin kävelylenkin tai muutaman kilometrin juoksulenkin jaksaisi tehdä...tekisi ihan hyvää kropalle nekin meinaan ;)

Aamu istuttu kasvatustieteiden luennolla, lounastettu oikoluettavan tekstin kanssa ja pakkaamisen lomassa kuuntelin Yle Areenalta mielenkiintoisen jakson Aristoteleen kantapää -ohjelmasta.
Nyt suuntaan ripustamaan pyykit, pakkaan auton, istuta pojat autoon, haen kuopuksen päiväkodista ja hurautan vielä suureen kaupunkiin hakemaan Ukkokullan töistä. Ja sitten vihdoin ja viimein auton nokka käännetään kohti pohjanmaata ja äiteen ruokapatoja.

Tekeekin ihan hyvää irrottautua kotiympyröistä ja opiskelujutuista ja lähteä katsastamaan siellä nähtyä karhua. Vaikkakin uhkasin lukittautua juurikin siitä syystä visusti sisätiloihin...

Silloin kun vein viisumihakemukseni minulle lupailtiin tämän viikon maanantaita, mutta suositeltiin soittamista etukäteen, siitä kun ei aina tiedä kuinka kauan kestää, että viisumi on valmis.
No, maanantai tuli ja meni enkä soittanut enkä siis myöskään ilmaantunut toimistolle yllättäen. Tänään minulla oli vapaapäivä ja käytyäni esikoisen kanssa sairaalalla ENMG -tutkimuksessa katsoin, että olisi sopiva sauma lähteä junailemaan Helsinkiin. Ajattelin, että soitan kyllä vielä ennen sinne menoa, jottei tule turhaa käyntiä. Satuin sitten olemaan juna-asemalla niin, että muutaman juoksuaskeleen avulla ehdin aikaisempaan junaan ja kello oli silloin 9.50. Matkatoimisto aukesi kymmeneltä ja lipun leimattuani otin puhelimen ja soitin. Ja kuulin, että viisumi on valmis vasta huomenna.
Että silleen. Istuin junassa eikä mitään syytä matkustaa Helsinkiin.
Matkustin silti.

Suomalaisen kirjakaupan outlet-myymälästä löytyi monia kiinnostavia kirjoja halvalla, mutta tällä kertaa päädyin ostamaan vain kaksi. Alice D. Domar, Alice Lesch Kelly; Onnellinen sellaisena kuin olet. Kuinka irtaudut täydellisyyden tavoittelusta. Hyvää luettavaa kaltaiselleni perfektionistille. Muutamia lukuja mainitakseni tässä muutama: Miksi en kykene tekemään kaikkea oikein? Mitä oikein ajattelin? Ylistä kauneuttasi, älä vikojasi. Tee rauha villakoirien kanssa. Löydä ilo ihmissuhteista. Nauti epätäydellisestä vanhemmuudesta. Lopeta päätösten vatvominen.
Vaikuttaa lupaavalta, toivottavasti myös on hyvä!
Toinen kirja on Pirjo Alajoen Naiseus vedenjakajalla. Kristillinen näkökulma feminismiin. Tämä on oikeasti tosi mielenkiintoinen aihe ja innostuin feminismistä aiheena viime keväänä lukiessani Simone de Beauviorin Toisen sukupuolen.
Samalla reissulla tilasin itselleni myös kirjallisuusterapiaa käsittelevän kirjan, joka pitäisi tulla sitten viikon sisällä. Huh..ja joskus vielä ehtisi lukeakin kaiken!
Ostelinpa vielä huivin ja pitkät sormikkaat (melkein kyynärtaipeisiin ulottuvat!), jotka ovatkin loistavat sellaisten epäluonnollisen pitkien käsien haltijalle kun kaikki hihat yleensä ovat liian lyhyitä ja talvella paleltuu kädet...hassuilta ne kyllä näyttävät ;) (Hanskat, ei kädet. Tai ehkä nekin...)
Lounastinpa vielä ukkokullan kanssa ennen kuin ostin kahvin mukaani ja suuntasin kohti kotikontuja.

Mutta olen päättänyt, ettei tämänpäiväinen ollut huono käänne. Olisin kyllä voinut olla aamupäivän kotona ja ahkeroida koulujuttuja, mutta vietinpä aikani vähän rennommin, sain hyviä kirjoja, näin ukkokullan kesken päivän, mikä oli ehkä ihan hyvä juttu aamun kinastelun jälkeen...ja mitä vielä? Sellaista sattuu. Maanantaina kun viisumini haen aion kyllä tehdä pikareissun ilman shoppailuja. Saas nähdä miten käy...

Nyt on pesue kasassa ja odotellaan raskaan työn raatajaa kotiin. Vielä pitäisi itse asiassa lueskella koulujuttuja, tehdä ruokaa, laittaa pyykkiä ja pakata. Huomenna meinaan suunnataan viikonlopuksi pohjanmaalle äiteen hoteisiin..

Minä ja lattarit.

Oli pakko vielä kirjoittaa aiheesta, sillä...no, tämä on jokseenkin surkuhupaisaa.

Löysin unelmieni (?) lajin paikallisen voimisteluseuran tarjonnasta ja innokkaana läksin ensimmäiselle tunnille viime viikolla. Olen aina ihaillut lattaritanssijoita, heidän sujuvia liikkeitään ja niin kauniisti liikkuvia lantioitaan. Ajattelin, että minulle samaa.

Ensimmäinen ongelma oli ja on edelleen se, etten meinaa hahmottaa askelkuvioita. En ole koskaan hahmottanut missään lajissa kovinkaan nopeasti ja niin silloin kuin nytkin, opin liikkeet vasta kun siirrytään seuraavaan askelsarjaan ja koko tuska alkaa alusta.
Tunti on siis täynnä tuskaa ja hikeä. Välillä tuntuu, ettei itku ole kaukana (Kuka on sanonut, ettei liikuntaa saisi ottaa niin vakavasti :D ) kun oma kroppa ei liiku, kun omistan kaksi vasenta jalkaa ja putoan kärryiltä heti ensimetreillä. Lämmittely vielä sujui, mutta ensimmäisen vartin jälkeen päätin, etten enää koskaan tule tälle tunnille. Ettei minusta tule sujuvaa lattaritanssijaa.
Kunnes yhtäkkiä huomaan, että askelkuviot sujuvat. Jalkani liikkuvat samaan tahtiin muiden jumppaajien jalkojen kanssa! Tein sen!
Ja sitten sama alusta. Uudet askelkuviot ja lisää tuskaa ja hikeä.

Onneksi salissa ei ole peilejä. En luultavimmin haluaisi nähdä itseäni. Haluan pitää yllä illuusiota siitä, että liikkeeni ovat sulavat ja lantioni liikkuu yhtä pehmeästi kuin ohjaajalla. En halua juuri nyt pudota todellisuuteen ja tietää, että luultavimmin näky on hyvin kaukana siitä.

Summa summarun.
Olen päättänyt selättää lattarit ennen kuin ne selättävät minut. Jos ensi keväänä askelkuviot eivät enää aiheuttaisi epätoivon tunteita ja jos ensi keväänä lantioni liikkuisi edes hilkun verran sulavammin...

Jos joskus aikaisemmin olisin luovuttanut jo ensimmäisen kerran jälkeen, en tee sitä nyt! Minä teen tämän ja aion myös nauttia siitä!

Aamulla heräsin harmauteen. Olisin mieluiten vaimentanut herätyskellon ja jatkanut uniani.
Mutta nousin ylös kuitenkin. Taistelin taistelevien lasten kanssa. Selitin ekaluokkalaiselle miksi kouluun pitää lähteä juuri nyt vaikka haluaisikin lähteä vähän myöhemmin (Hienosti vedin taskustani valttikortin "ei ole mun idea nuo koulupäivät, mutta se vaan menee niin", loistavaa!). Ja taistelin kuopuksen kanssa aiheesta hame vai housut. Ko tapaus olisi halunnut hameen ja äiti housut. Lopputuloksena lapsi lähti päiväkotiin housuissa, mutta kiukkuisena.

Päiväkotiin jätin kuitenkin iloisen lapsen, jonka kiukku oli laantunut ajomatkan aikana teille tietämättömille. Totesi vain, että joskus vain vähän kiukuttaa. Ja minä sanoin ymmärtäväisenä äitinä, että kyllä saakin kiukuttaa, jokaista kiukuttaa joskus. (Tässä vaiheessa taputan itseäni selkään, hyvin toimittu!)

Kouluunkin ehdin ajoissa, vaikka hieman näytti siltä, että tiukille menee. Enkä tykkää myöhästelystä. Mutta en siis myöhästynyt. Tekstiseminaari oli innostava (Kyllä, tänään on tällainen naminamipusipusi -päivä...) ja odotan vain, että pääsen käsiksi itse työhön. Pitkään proosan kanssa puurrettuani on oikeasti ihanaa päästä koostamaan runokokoelmaa ja asettaa itselleen tavoitteita sen suhteen.

Opettajalta sain loistavia vinkkejä kirjoista, jotka käsittelevät esimerkiksi kirjallisuusterapiaa ja lasten satuterapiaa sekä myös lainaan venäläistä nykykirjallisuutta, meinaan Sergei Dovlatovin Meikäläiset. Juuri bongasin kirjan jostain lehdestä ja kirjoitin ylös, että tämä pitää varata kirjastosta ja lukea. Ja tänään sain sen suoraan käteen opettajalta!

Päivän kruunasi pitkä lounas rakkaan ystävän kanssa ja juttua riitti! Oli niin ihana istua ja jutella pitkästä aikaa ihan kunnolla ja mietinkin kotiin ajaessani, että miksei olla nähty hetkeen aikaan? Ehkä pitkän hiljaisuuden jälkeen huomaa sen, kuinka tärkeä ystävä toinen on?

Haettuani kuopuksen päiväkodista oli meillä kotona talo jo täynnä miehiä, kun putkari ja remppamies olivat katsastamassa työmaataan, taloyhtiössä kun uusitaan käyttövesiputket vihdoin ja viimein. Olin luvannut olla kotona kahdelta, mutta hienosti kotona vasta puoli kolmen aikaan. Onneksi pojat päästi miesköörin sisään.

Mutta oikeasti niin piristävää kun kerrankin on sellainen olo, että vau! Elämä on kivaa, arki on kivaa ja niin edespäin. Että tämä elämä on niin hyvä juuri näin! Vaikka hieman tietenkin pieni stressin poikanen yrittää esiin, lukemista riittää koulun osalta ja kaikki muu elämä ja kirjoittaminen. Aikataulutus käyttöön siis. Turhaa miettiä ja stressata kun asiasta selviää laittamalla sen järjestykseen...

Nyt kaivankin kaikki koulupaperit esiin ja kurkistan kaaokseen. Sitten ruuan laittoon.

Eilen asetin itseni kirjojen lainauskieltoon...tänään rikoin tuota kieltoa jo surutta (kun ehdittiinkin kuopuksen kanssa kirjastoautolle myös)!
Oli vaan pakko...

Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin hidas netti ja se, ettei tämä bloggeri suostu toimimaan kunnolla. Räyh.

Muuten päivässäni asiat ovat hyvin, joten luulen näiden suurensuurten vastoinkäymisten jäävän aika lailla takavasemmalle... (Mutta silti olisi ihan hirmukiva päästä maksamaan laskuja, mutta kun tahmaava netti ei jaksa ladata sivuja...)

Lapset ovat jo tahoillaan. Pojat ovat onnellisia siitä, että äitillä on tänään pidempi koulupäivä ja pääsevät kahdestaan kirjastoautolle. Kuopuksen onnenhetki on taas päiväkodissa, sillä tänään on taas se päivä kun viittomaope tulee pitämään aamupiirin ja kertoo sadun tukiviittomin. Me loppuperhe opitaan illasta siis taas muutama tukiviittoma lisää ;)

Itse suuntaan koululle tänään vähän aikaisemmin ja tutkimaan kasvatusstieteiden kirjaa ja aloittelemaan ensimmäisen tehtävän tekoa. Paras olla ahkera ja tehokas, nyt kun on vielä aikaa..

Vielä kupillinen teetä ja sitten menoksi!

Jevgeni Griskovets; Joet

Jäälautta lipui sillan alle, ja minä juoksin toiselle puolelle ja katsoin kauan, kuinka lakkini purjehti jäälautalla. Jää rymisi, särkyi, oli paljon liikettä ja jäiden lähdön maisema vaihtui lakkaamatta, mutta näin pitkään, miten vanha lakkini purjehti alas jokea pienenpienenä pisteenä. Miten pelottavaa olikaan nähdä miten lakkini, tuo tuttu ja turvallinen, yksinkertainen esine, muuttui yhtäkkiä osaksi mahtavaa luonnonvoimaa.

 Grskovets oli minulle aivan uusi tuttavuus, mutta kirjan takakansi kertoo hänen olevan Venäjän nykykirjallisuuden suosituimipia nimiä. Mikään ei tietenkään voita mestareita kuten Dostojevski ja kumppanit, mutta on erittäin mielenkiintoista tutustua myös naapurimaan nykykirjallisuuteen.

Joet on kertomus muistoista, lapsuudesta siperialaisessa pikkukaupungissa. Kirjan päähenkilö, sen minä-puhuja muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja ennen kaikkea Siperiaa. Henkilöstä lukija ei saa tietää nimeä, ei ikää ei mitään faktoja, mutta yllättävää kyllä, se ei haitannut lukemista eikä tarinaan eläytymistä.

Taakse jääneessä kotikaupungissa joki virtaa järkähtämättömästi eteenpäin, mutta lähtijä saa mukaansa vain ajan saatossa muotoaan muuttavat muistot.

Kirjassa lukijan silmien eteen maalataan kaunis kuva Siperiasta. Maalauksellinen, mutta kuitenkin niin realistinen. Siitä on turhat ylisanat pois ja kirjassa keskitytään, niin, itse Siperiaan kirjan päähenkilön muistojen kautta.

On vaikea sanoa jotain tyhjentävää arviota kirjasta. Se teki minut iloiseksi. Se oli kaunis ja viaton. Mutta se oli kuitenkin realistinen. Se oli niin todellinen pala Venäjää, että tunnistin niitä tuttuja piirteitä sieltä, vaikken oli päässyt lähimaillekaan Siperiaa. Ehkä jonain päivänä vielä...tämä kirja ei ainakaan helpottanut asiaa ;)

Liikuntapäiväkirja vko 36:

Maanantai: Aikuinen-lapsi -jumppa kuopuksen kanssa, 45min
Tiistai: Kuntojumppa, 1h
Keskiviikko: Soololattarit,1h
Torstai: -
Perjantai: juoksulenkki, 2,9 km
Lauantai: -
Sunnuntai: -

Pitkästä aikaa voin sanoa, että olen aika tyytyväinen liikuntaviikkooni. Neljänä päivänä seitsemästä jotain liikuntaa, ei paha, ei paha!
Viikonloppu oli täysin liikkumatonta aikaa koulutuksen vuoksi. Suurin liikuntaponnistus oli kävellä luokasta ruokalaan ja takaisin ;)

Jotenkin tuntuu, että kerrankin liikunnallisemman viikon jälkeen on uutta puhtia liikkua myös alkavalla viikolla!

Lukupäiväkirjaan

Katherine Pancol; Krokotiilin keltaiset silmät

Tämä kirja kuuluu kategoriaan luin tästä hyvät arvostelut ja löysin sen sitten sattumalta kirjaston hyllystä...Tämän kategorian kirjoja on tuntunut olevan viime aikoina enemmänkin ;)

Krokotiilin keltaiset silmät sijoittuu Pariisiin, mutta kirjassa on silti myös krokotiileja. Se on tarina ihmisistä, naisista ja miehistä. Siitä mitä olemme, mitä haluaisimme olla ja millaisiksi saatamme jonain päivänä tulla. Se on tarina valheesta. Mutta se on myös tarina ystävyydestä, rakkaudesta, toiveista, pettämisestä, rahasta ja unelmista. Se on tarina täynnä naurua ja kyyneleitä. Se on aivan yksinkertaisesti tarina elämästä. 

Kirja oli hyvä. Sen jaksoi lukea seitsemästäsadasta sivustaan huolimatta. Osan henkilöistä olisi kuitenkin mielestäni voinut jättää pois. Useampi henkilöistä kuului mielestäni sivuhenkilöiksi, joiden elämän yksityiskohdat ja näkökulmat olisi voinut aivan hyvin jättää pois ja tarina olisi silti pysynyt yhtenäisenä ja kiinnostavana.

Pancolin kieltä ei ole kehuttu turhaan ja itsekin voin antaa siitä mielelläni kehuja. Eri henkilöt oli myös eroteltu loistavasti erilaisella kielellä ja kyseisille henkilöille ominaisilla piirteillä.

Sen verran kirjasta tykkäsin, että laitoin varaukseen myös kirjan jatko osan Kilpikonnien hidas valssi. Sivuja tuossakin näyttäisi olevan 750 joten kirjailija ei ainakaan ole vielä innostunut tiivistämään kerrontaansa...

Lukupäiväkirjaan

Merrill ja Virginia Womach, Mel ja Lyle White: Tulessa koeteltu

Herätessään kiitospäivän aamuna vuonna 1961 Merrill Womach oli komea, energinen mies, joka eli kiihkeästi mukana liike-elämässä ja oli suosittu konserttilaulaja. Hänen vaimonsa ja kolme lastaan rakastivat häntä. Mutta tuona iltapäivänä tapahtui onnettomuus, joka muutti täysin hänen ja hänen vaimonsa Virginian elämän suunnan ja tarkoituksen.

 Kirja kertoo Merrillin lento-onnettomuudesta ja siitä seuranneesta elämänmuutoksesta. Merrill kävi läpi neljäntoista vuoden aikana yli viisikymmentä leikkausta, joissa hänen täysin palaneet kasvonsa ja kätensä muovattiin täysin uusiksi. Kirja kertoo tapahtumat myös vaimon näkökulmasta ja hänen kärsimyksistään miehensä rinnalla.. Kirja on kuitenkin ennen kaikkea kertomus siitä miten Merrill ja Virginia löysivät yhteisissä kamppailuissaan lujan uskon Jumalaan. Usko auttoi heitä kestämään sellaista, josta vain harvat selviävät.

Kirja oli hyvä. Luin sen melkein yhdeltä istumalta eräänä päivänä viimeisinä lomapäivinäni. Sitä ei vain voinut laskea käsistään!

Olen jokseenkin innoissani alkaneista opinnoista!
Kirjoittamisen aineopinnot tulevat olemaan niiiiin antoisat, olen siitä  niin varma! Ja runokokoelma, jota alan työstämään tekstiseminaarissa. Odotan niin, että pääsen työhön käsiksi!
Ja kasvatustieteet. Päätin niin pyhästi, etten pingota sen kanssa, että kunhan nyt pääsee läpi kursseista. Mutta ei. Eilen ensimmäisessä kokoontumisessa saatiin ensimmäisen kurssin materiaaleja ja enhän minä voi sitä hutaisten suorittaa. Tehtävät olivat oikeasti niin mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä, että täysillä tässä taidetaan mennä. Hitsivie.
Tämänaamuisessa Hops- keskustelussa opettaja oli samaa mieltä kanssani opintojen suuntautumisesta ja vinkkasi vielä muutaman hyödyllisen kurssin valittavaksi. Niin se vain näyttää menevän tuonne opettamisen puolelle, ei vain voi mitään. Mutta sitähän tässä on jo tullut jonkin verran tehtyä, joten lisäkoulutus sen suhteen ei ole pahitteeksi...

Huomenna suunnataan Keski-Suomeen. Muu perhe viettää viikonlopun sisareni luona ja minä kulutan päiväni kirjoittamista opiskellen. Yllätys yllätys sinänsä. Vähän itse asiassa kauhistuttaa syyskuu kun katsoo kalenteriin. Oikeastaan jokainen viikonloppu on jotain ohjelmaa ja pitkin viikkoja myös. Mutta ehkä sen jaksaa puurtaa läpi kun tietää, että sen jälkeen hellittää.

Tänään piipahdin myös ystäväni luona aamukahvilla. Juteltiin ja suunniteltiin tulevalle Venäjän reissulle pientä näytelmää. Pieni idea on alkanut jo muhia pääkopassani, joten enköhän kohta ala jo hahmotella ideoita myös paperille. Ja etsi musiikkeja ja rekvisiittaa. Iiih...ärsyttävää olla näin innostunut kaikesta!

Pitäisi kai pakata hieman viikonloppua varten...

Siskon puolivuotias tyttö nukkuu rattaissa ulkona, sillä aikaa tein illan ruuan valmiiksi. Hieman isompien lasten kanssa tuo on päässyt unohtumaan, että asiat pitää osata aikatauluttaa ja päiväunet on se aika kun tehdään esimerkiksi ruoka.
Mutta nyt on ruoka uunissa ja tyttö nukkuu edelleen. Tämä on aika helppo lapsenvahtikeikka!
Kuopuksen vein tänään päiväkotiin vasta tunti sitten. Pidettiin leppoisa aamu, koska hakemassa olen vasta juuri klo 17 aikaan. Ekaluokkalaisen ehdin nähdä vielä ennen lähtöäni kouluun, joten pientä luksusta (?) tuonkin elämään...

Tänään menen katsomaan mahdunko kasvatustieteiden ryhmään. Haave olisi suorittaa kasvatustieteiden appro tässä kirjoittamisen aineopintojen ohessa, vaikka kirjallisuus hieman hirvittääkin. Muutama kirja englanniksi, mutta ei se vielä mitään. Pitäisipä lukea myös ruotsiksi! Siinäpä sitä haastetta kerrakseen...

Aineopiskelijoita meitä on kymmenisen luokkaa ja mukava porukka tuntuu olevan kasassa. Edellisvuodesta poiketen tunnutaan olevan aika yhtenäinen ja tiivis paketti, joten tästä vuodesta voi tulla hyvin antoisa myös sen puolesta! Vaikka se kirjoittaminenhan on pääasia. Toisen vuoden aineopiskelijat kertoivat eilen, että ensimmäinen vuosi aineopintoja teki omalle kirjoittamiselle ihmeitä. Muuttui jopa täysin. Mutta sitä olen itsekin odottanut. Ehkä tältä vuodelta saa jotain aivan uutta omaan kirjoittamiseeni.

Ja samalla ehkä itselleni!

Nyt on taas opinnot käynnistetty. Tutkittu opetustarjontaa, tutustuttu aineopintoihin ja pähkäilty omia valintoja ja huomenna jatkuu. Aamulla kuuntelemaan infoa kasvatustieteistä, jonka appron aion suorittaa tämän lukuvuoden aikana ja ja ja...

Jokseenkin sitä on kuitenkin vähän pää pyörällä vaikka kuinka on vanha opiskelija ja käytännön asiat ovat ihan tuttuja. Kohta sitä kuitenkin pitäisi olla taas opinnoissa kiinni ja ahertaa. Laiskan kesän jälkeen herätellään taas motivaatiota siihen puuhaan.

Ja pojatkin olivat pärjänneet kotosalla loistavasti, jopa ekaluokkalainen jonka yksinäistä tuntia ennen isoveljen kotiin tuloa murehdin etukäteen. Kaikki oli mennyt paremmin kuin hyvin!

Nyt iltapalalle ja kirjan kanssa hetkeksi aikaa sohvan nurkkaan. Tänä iltana en aio antaa opiskelujutuille enää ajatustakaan!

Liikuntapäiväkirja vko 35:

Maanantai: Aikuinen-lapsi -jumppa kuopuksen kanssa, 45min
Tiistai: Kuntojumppa, 1h
Keskiviikko: Kävely vanhempainiltaan ja takaisin, yht. 2 km
Torstai: -
Perjantai: -
Lauantai: -
Sunnuntai: -

Ei kehumista. Perjantaina olin Helsingissä ja siellä tuli kyllä käveltyä, mutta en mieltänyt sitä liikunnaksi, hyötyliikunta pysyköön erillään tästä.
Puolustukseksi sanottakoon, että keskiviikkona olisin ollut lattaritunneilla, mutta oli poikien vanhempainillat koululla ja torstaina olisin mennyt kehonhuoltotunnille jos ukkokulta olisi tullut ajoissa kotiin. Joskus käy näin..

Voiko joka viikko kirjoittaa yhä uudestaan, että ehkä ensi viikko on parempi. Tästä ei voi kuin nousta...