Katri Lipson; Kosmonautti

Katri Lipson oli minulle aivan uusi tuttavuus. Viime syksynä lainasin hänen toisen romaaninsa, jonka nimeä en itse asiassa juuri nyt saa mieleeni. Se jäi alkusivujen jälkeen lukematta, sillä ulkomaanreissumme pakotti palauttamaan kirjan takaisin kirjastoon ja aika nyt vain sattui loppumaan kesken.
Mutta Kosmonautti. Siihen tartuin kirjastossa ja päätin ottaa luettavaksi, sillä toisen kirjan takakannessa tätä esikoisromaania kehuttiin melkoisesti.

Svetlana Kovalevna on kiusattu musiikinopettaja, jonka uralla on ollut yksi valopilkku: Serjoza, ujo poika, joka oli salaa häneen syvästi rakastunut. Sen tiesi vain Sasha, jonka kanssa Serjoza makasi lumessa tuijottaen yötaivasta, heistä kun piti tulla kosmonautteja. Sama Sasha, jolle Serjozan äiti aina soitti ja haukkui, kun omasta pojasta oli huolta.

Jos minun pitäisi tiivistää tuntemukseni tästä kirjasta vain muutamaan sanaan, ne olisivat yksinkertaisesti en tiedä, mikä sinänsä on parempi kuin että olisin voinut tyhjentävästi sanoa, että joo, ihan kiva tai että ei mikään erityinen. En tiedä tarkoittaa, etten tiedä mitä Kosmonautista kirjoittaisin.

Kun ammoinen dokumentti herättää Kremlin ja koko maailman sympatiat siinä esiintynyttä avaruuteen haikailijaa kohtaan, onni näyttäisi kääntyvän. Neuvostotodellisuuden on oltava dokumentin väärtti ja dokumentille saatava ylväs jatko. Mutta missä on Serjoza?

Tapahtumien sijoittuminen Venäjälle ja Murmanskiin kiinnostivat ja olivatkin itselleni niin kotoisa aihepiiri. Ja henkilöt olivat aitoja neuvostokansalaisia, tapahtumat ja miljöötkin niin todellisen tuntuisia.
Mutta jokin minua jäi silti tökkimään. Enkä ole aivan varma mikä.
Ehkä se, että takakannessa Serjoza nostetaan kirjan keskeisimmäksi henkilöksi ja antaahan kirjan nimikin viitettä siihen. Mutta kirjaa lukiessa Serjoza kuitenkin hiipuu jonnekin taka-alalle, hän ei luettuna tule niin lähelle kuin olisi odottanut, hän ei lunasta paikkaansa kirjan päähenkilönä.
Enemmän romaanin keskiössä tuntuu olevan Sasha, Serjozan paras ystävä, sekä Svetlana, Serjozan musiikinopettaja ja ihastumisen kohde.

Mutta se mistä pidin oli romaanin elokuvamaisuus. Siinä oli jotain elokuvan käsikirjoitusta muistuttavaa, kohtauksia, kameran zoomaamista tiettyihin yksityiskohtiin, uusien kuvakulmien hakemista ja löytämistä. Tätä tuki myös ohjaajan ja Koljan piipahdus Murmanskissa ja kirjan sivuilla.

Tietyllä tavalla minua häiritsi suunnattomasti se, etten aina tiennyt missä mentiin, mitä tapahtui ja miksi. Mutta toisaalta tämä oli myös kutkuttavaa, se piti jännitystä yllä eikä kaikkea aina todellakaan tarvitse selittää auki. Mutta Serjozan kohtalo tiputetaan lukijan silmien eteen liian nopeasti, liian arkisesti, niin että hieman pettyy, tunnelma lässähtää.

Ja mietin osaanko kirjoittaa enää arvostelua, jossa en puuttuisi niin paljoa itseäni häiritseviin asioihin, vaikka toisaalta eihän tämän tarvitse romaanien jatkuvaa ylistämistäkään olla. Enkä minä lukijana ole niin kriittinen kuin näistä arvioistani saattaa ymmärtää, epäkohdista ja itseäni häiritsevistä asioista on aina helpompi kirjoittaa, niissä on sitä rosoisuutta, josta saa paremmin kiinni.

Mutta minä siis kaikesta huolimatta pidin Lipsonista sekä Kosmonautista. Pidin niin paljon, että etsin kirjastosta sen toisen, jonka nimen päätin googlettaa. Jäätelökauppias on Lipsonin toisen romaanin nimi ja sen minä aion etsiä käsiini ja lukea.

Pauliina Rauhala; Taivaslaulu

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu herätti ilmestyessään melkoista huomiota ja itsekin kirjasin sen muistikirjaani joskus lainattavien joukkoon. Varausjonot kirjastossa ovat olleet melko pitkät ja viime viikolla kirjastossa käydessäni löysinkin Taivaslaulun pikalainahyllystä. Mukaan lähti tietenkin.

Taivaslaulu kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin tarinan. Heti kun käsi löytää käden, he näkevät mielessään viiden litran riisipuurokattilan ja pirtinpöydän alta vilkkuvat seitsemänkymmentä varvasta.

 Meillä jokaisella on omat käsityksemme lestadiolaisista ja tietyt stereotypiat elävät edelleen. Kirja purkaa hyvin noita vääriäkin stereotypioita ja antaa muutenkin kattavan kuvan lestadiolaisuudesta. Mutta se ei oikeastaan ollut kirjan tärkein anti, vaan Taivaslaulu myös kritisoi omalla tavallaan liikkeen sisällä olevia tapoja toimia ja ajatella.

9 vuotta ja 4 lasta myöhemmin, Vilja katselee, kun Otso-poika tanssii valkoiset kiharat hulmuten, ja yrittää muistaa, mikä oli se hetki, kun hänen kehostaan hävisi rytmi. Seuroissa naiset katsovat ensiksi vatsaan ja sitten silmiin. Saarnassa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pesän uumenista. Sitten tulee päivä, jolloin Aleksi ja Vilja istuvat käsi kädessä äitiyspolilla, ja kaikki muuttuu lopullisesti.

Taivaslaulu kertoo nuoresta lestadiolaisparista, joka väsyy vähitellen ja kamppailevat omien ajatustensa ja liikkeen antamien toimintatapojen välillä. Miten toimia kun äiti väsyy, pitääkö jaksaa raskaus toisensa jälkeen, onko äidin pakko vain jaksaa ja jaksaa ja jaksaa.
Vaikka Taivaslaulussa kritisoitiin paljon äitiyteen ja lasten hankkimiseen liittyviä lestadiolaisliikkeen toiminta- ja ajattelutapoja, kirja ei ollut rienaava tai puhunut asioista alentuvasti. Liikkeen hyvät puolet nostettiin esille tasavertaisesti, mutta ennen kaikkea mieleeni jäi kaunis ajatus siitä, että eikö oma henkilökohtainen usko ja Raamatun sanaan päätösten perustaminen riitä. Että tärkeintä on se, mitä on yksilön ja henkilön välillä, ei yksilön ja lestadiolaisliikkeen välillä.

Kaunokirjallisesti kirja oli laadukasta luettavaa. Eri kertojaäänet vuorottelivat ja äänessä olivat niin Vilja, Aleksi, heidän tyttärensä sekä Aleksi blogitekstiensä kautta. Blogitekstiosuus on se, jota hieman kritisoin ja jonka kyseenalaistan, olisiko sitä tarvinnut ollenkaan? En jaksanut lukea näitä lukuja kovinkaan tarkasti, sillä niiden antama faktatieto sai aikaan melkoisen informaatioähkyn aika ajoin.
Mutta Viljan kertojaääni ennen kaikkea oli kaunis ja runollinen, kuin alkuemo joka tuudittaa lapsiaan uneen. Kansanrunomaisuus oli ihana ja kuvasti paljon Viljaa äitinä. Ja unien lomittuminen muuhun kerrontaan tajunnanvirtamaisesti imaisi mukaansa, se soljui eteenpäin.

Aleksin kertojaääni oli tavallisempi, mutta se oli ratkaisuna juuri oikea. Se tasapainotti Viljan kertojaääntä ja Aleksin kautta lukija pääsi sukeltamaan aikaan ennen, miten kaikki alkoi.

Luin Taivaslaulun muutamassa illassa. Sitä oli vain pakko lukea luku toisensa jälkeen enkä vain voinut lopettaa. Eikä se silti ollut kevyt, kaikkea muuta. Sen käsittelemät asiat olivat raskaita ja välillä hyvin tummien sävyjen värittämiä. Mutta rumakin voi olla kaunista ja joskus ristiriidat nostavat esiin sen mikä loppujen lopuksi on tärkeää.

Enkä voi muutakaan kuin suositella lukemaan.

Aki Ollikainen; Nälkävuosi

Olisikohan tästä kirjasta ollut puhe joskus koulussa tai sitten satuin lukemaan siitä kiitettävän arvioinnin jostain seuraamastani blogista. Niin tai näin, ei sillä niin väliä lopputuloksen kannalta.

Nälkä on se kissanpentu jonka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukutti avantoon. Se raapii pienillä kynsillään ja kynsäisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen.

 Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun puoleen väliin. On pitkä talvi, takatalvi sen jälkeen ja nälän täyttämät vuodet. Aihe, joka on jostain syystä kiinnostanut minua niin kauan kuin muistan ja se oli yksi syy miksi kirjan lainasin kirjastosta.

Pieni Mataleena tarpoo uupuneena hyytävän lumituiskun keskellä, äitinsä jalanjälkiin askeleensa huolellisesti asettaen. Eletään vuotta 1867, ympärillä auekaa vain lohdutonta kurjuutta, mielessä kangastelee kullanhohtoinen Pietari. Loputon talvi ja armoton nälkä ovat tehneet kerjuulle pakotetuista ihmisistä eläimiä toisilleen.

Tuo viimeinen virke oli se mihin takerruin aluksi kirjaa lukiessani, sillä aikaisemmat pula-ajan vuosista kertovat kirjat ovat tuoneet aihepiirin esiin kauniimmalla tavalla, kuinka ihmiset kuitenkin auttoivat toisiaan ja loppu hyvin, kaikki hyvin. Mutta Nälkävuodessa tämä oli toisin. Aluksi en pitänyt siitä, en halunnut asian olevan niin. Mutta toisaalta, asia on varmasti ollut myös niin. Nälkä ajaa ihmiset mitä karmeimpiin tekoihin ja lähimmäisenrakkaus hiipuu pois kunnes sitä ei ole enää ollenkaan.

Samaan aikaan lämpimässä huoneissaan tuskailevat parempiosaiset Renqvistin veljekset, lääkäri-Teo ja apulaiskamreeri Lars, omien elämänkysymystensä kanssa. Kun Renqvistien ja nälkäisten vaeltajien tiet yhtyvät, inhimillisyys voittaa viimein kaiken kärsimyksen keskellä.

Tarinassa on siis kaksi perhettä; kerjuulle lähtevä Marja lapsineen sekä rikkaat kaupunkilaisveljekset omine huolineen. Kirjassa tällä asetelmalla on ehkä haettu kontrastia rikkaiden ja köyhien välillä, mutta en ole aivan varma onnistuiko se täysin. Ja ainakin rikkaiden veljesten elämä jäi hyvin pitkälti peittoon. Jos heidät on nostettu kirjaan tasa-arvoisiksi fokalisojiksi, olisi heille voinut antaa myös hieman enemmän tilaa, sillä rikkaudestaan ja hyvinvoinnistaan huolimatta heidän kauttaan olisi voinut tuoda esiin nälkävuosien asioita toisesta näkökulmasta.

Esikoiskirjailija Aki Ollikainen vie lukijansa keskelle Suomen suuria nälkävuosia, ajanjaksoon jolloin kuoleman väri oli valkoinen ja se valkoinen levittäytyi kaikkialle. Ollikainen kertoo julman ja traagisen tarinansa koruttomasti mutta kauniisti, ehdottoman sydämeenkäyvästi. Mataleena perheineen jää pitkäksi aikaa elämään lukijan mieleen.

 On mielenkiintoista että Mataleena on nostettu esittelytekstin keskiöön, sillä romaanin juonen kannalta hän ei ollut kuitenkaan niin keskeinen. Oikeastaan vain äiti-Marja henkilönä saa tarpeeksi syvyyttä pysyäkseen tarinan keskipisteessä, muut kirjan henkilöistä jäivät ainakin minulle hieman etäisiksi ja toivoinkin, että kirja olisi ollut hieman pidempi, että se olisi edennyt hitaammin, että henkilöt olisivat saaneet enemmän tilaa, aikaa tulla näkyvämmiksi.

Mutta se mistä pidin, ja pidin paljon, oli Ollikaisen kerronta. Tarina oli traaginen ja oikeastaan melko julmakin, mutta jollain tavalla se oli kuitenkin myös todella kaunis. Ollikaisen kieli oli paikka paikoin hyvin intensiivistä, se imaisi mukaansa ja oli kuvia, joita ihailin, virkkeitä jotka kirjoitin ylös kauneutensa vuoksi. Esikoisteoksena herätti siis mielenkiintoni ja jään innolla odottamaan seuraavaa...

Sofi Oksanen; Kun kyyhkyset katosivat

En ole ollut missään vaiheessa Sofi Oksasen suuri ihailija tai ihailija ollenkaan. Puhdistus oli ihan ok, mutta ei enempää, Baby Jane jäi kesken ja Stalinin lehmiä en ole lukenutkaan. Kirjastossa tämä Kun kyyhkyset katosivat sattui olemaan palautettujen hyllyssä ja päädyin lainaamaan sen, ajattelin lukea tämän niin hehkutetun kirjan ja katsoa mitä mieltä itse siitä olen.

Hän ei ollut kuka tahansa. Kohta hän voisi olla kuka tahansa. Hän voisi olla ei-kukaan.

Yritin päästä ennakkoasenteestani eroon, yritin todella pitää kirjasta, mutta ollakseni rehellinen kirjan lukeminen oli pakkopullaa alusta loppuun asti. Olen pitänyt kiinni säännöstä, että jos kirja ei ole koukuttanut minua ensimmäisten neljänkymmenen sivun jälkeen voi sen jo jättää lukematta, mutta tämän päätin lukea läpi siitäkin huolimatta, että tuota toivottua koukuttumista ei vain tapahtunut.

Kun kyyhkyset katosivat on kuvaus eräästä erittäin surullisesta avioliitosta. Se on romaani ihmisten valinnoista, uskollisuudesta ja uskottomuudesta, sopeutumisesta ja sopeutumattomuudesta maassa, jonka kohtalona on joutua miehittäjien armoille.

En saanut juonesta kiinni, en sitten missään vaiheessa. Fokalisoija vaihtui liiian usein, niitä oli myös liikaa, jotta kokonaisuus olisi pysynyt kiinteämpänä. Putosin kärryiltä monta kertaa ja jossain vaiheessa sentään ajattelin sen olevan hyvä juttu, että tässä on haettu sitä ettei lukijaa päästetä liian helpolla, mutta tästäkin ajatuksesta luovuin melko nopeasti. Kun se ei vain toiminut, ei sitten millään. Ei ainakaan omalla kohdallani.

Kun kyyhkyset katosivat on suomalaisen kirjallisuuden kirkkaimman tähden pitkään odotettu romaani, Sofi Oksasen uusin.

Ollakseni aivan rehellinen en oikeastaan ymmärrä miksi Oksasta kehutaan niin paljon, on nostettu "suomalaisen kirjallisuuden kirkkaimmaksi tähdeksi". No, olen lukenut huonompiakin kirjoja, mutta yhtä lailla parempiakin. Eikä sinänsä, olihan tässäkin kirjassa omat hyvät puolensa. Se antaa oikeasti näkökulmaa Viron tilanteeseen Saksan ja Neuvostoliiton miehittämisen ajoista, sen eteen on tehty varmasti paljon taustatyötä ja välillä kyllä ihailin Oksasen runollista ilmaisua, jota löytyi aika ajoin.
Mutta en ihastunut siltikään. Enkä muuttanut käsitystäni. Luultavasti moni muu on saanut tästä kirjasta paljon enemmän irti kuin minä, mutta näin tässä kävi kohdallani tällä kertaa...