Anja Snellman; Aura.

Anja Snellmanin tuotantoon tutustuminen jatkuu, nyt luennassa oli jo sentään vuonna 2000 julkaistu romaani Aura.

Suuria ruskeita pahvilaatikoita on yhdeksän, kaikki täynnä tekstiä. Miksi Aura Aula on halunnut testamentata koko kirjallisen jäämistönsä juuri hänelle, entiselle opettajalleen, nykyiselle menestyskirjailijalle?

Yritin kirjastossa etsiä jotain hieman edeltäneistä Snellmaneista poikkeavaa, jotain joka ei ehkä aivan suoraan voisi olla kuin kirjailijan omasta elämästä. Mutta onnistuinko valinnassani?

Kirjailija palaa kahdenkymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin, muistaa pitkät keskustelut kirjallisuudesta ja taiteesta, yöpuhelut, kirjeet, pianonsoiton, runojen lukemisen. Auralle ja hänelle kirjallisuus oli ollut lumottu puutarha kaukana viihteen ja nopeiden nautintojen tehtailusta, kaukana juovuttavan julkisuuden ja rahanteon maailmasta.

Alussa huokaisin helpotuksesta. Kirjailija kyllä päähenkilönä liippaa hieman liian läheltä, kirjallisuuden opiskelu ja muu tietous myös, mutta en antanut sen häiritä. Silti se oli tarpeeksi kaukana, niin ettei se todellakaan häirinnyt.
Mutta jossain vaiheessa se kuitenkin tapahtui.
En tiedä oliko se sivulla 30, missä Aura toteaa kirjailijalle "Minun etunimeni sisältyy sinun sukunimeesi, mitä se sinun mielestäsi voisi tarkoittaa?". Aura ja Kauranen oli ensimmäinen ajatukseni, mutta vielä ajattelin yrittää. Että ehkä se oli vain sattumaa.
Ehkä se lopulta oli kirjailijan, kirjan minäpuhujan muistot omasta isästään. Pääoman luettuani se oli suoraan Snellmanin oma isä, niin uskomattoman paljon samoja asioita ja piirteitä ettei tosikaan. Tiedän että kirjailijat kirjoittavat paljon omasta elämästään, mutta joskus voi kysyä milloin on liikaa?

Vähitellen kirjailija ymmärtää, mitä lahjakas Aura Aula, ikuinen pöytälaatikkorunoilija, oli halunnut testamentillaan hänelle sanoa.

Harmi, etten minä lukijana koskaan saanut siitä selvää. En tiedä olinko jo niin kyllästynyt etten jaksanut lukea tarpeeksi tarkasti ja intensiivisesti. Onneksi, onneksi kirjassa oli vain 144 sivua, sillä en olisi itse asiassa jaksanut lukea paljoakaan pidemmälle. Ja silti, omalla asteikollani Aura oli huomattavasti Kiinalaista kesää parempi.

Vaikka tähän asti tämä on tainnut kuulostaa melkoiselta lynkkaukselta, niin jollain tavalla minä myös pidin Aurasta. Jollain tavalla. Minulle avartavimmat kohdat olivat sivuilla 130 ja 131, missä kirjailija lukee Auran kirjoittamia sanoja, kirjeitä siitä kuinka kirjailija oli saanut hänet ottamaan itsensä vakavasti kirjoittajana, saanut uskomaan itseensä ja että hänellä on oikeus sanoa asioita. Siinä puhutaan sitkeydestä ja myös ankaruudesta omia tekstejä kohtaan.

Mutta vielä minusta ei Anja Snellmanin ihailijaa saa.

Khaled Hosseini; Tuhat loistavaa aurinkoa

Juuri suljin kirjan, luin viimeiset rivit.
Enkä oikeastaan tiedä mitä kirjoittaisin, sillä olen oikeastaan sanaton.

Mariam on vain 15-vuotias, kun hänet lähetetään Kabuliin ja naitetaan itseään kolmekymmentä vuotta vanhemmalle Rashidille. Hän aloittaa uuden elämänsä toiveikkaana, mutta vuosien kuluessa burqa kätkee alleen niin nöyryytykset, mustelmat kuin hiipuvan toivon lapsesta.

Mariamin kohdalla mietin elämän epäoikeudenmukaisuutta, alistumista, toivottomuutta. Hiljaisuutta, joka kätkee alleen niin paljon. Mietin elämää, joka ei ollut hänen oma elämänsä, elämää naisena, jolla ei ollut mitään arvoa. Ja mietin olisinko minä itse alistunut samoin vai olisinko pistänyt vastaan niin pitkään kuin henki olisi pihissyt minussa. Enkä osannut vastata, en todellakaan tiedä.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin Kabulissa riehuvat taistelut murskaavat myös nuoren ja rakastuneen Lailan haaveet tulevaisuudesta. Hänestä tulee Rashidin toinen vaimo.

Lailan tarinassa oli alusta lähtien enemmän toivoa. Oli rakastavat vanhemmat, nuoruuden rakastettu Tariq ja tulevaisuus, joka olisi voinut olla edessä. Ja sitten alkavat taistelut, luodit lentävät ja summittaisesti ammuttu raketti vie tämän kaiken Lailalta.
Laila astuu taloon toiseksi vaimoksi. Nuori, kaunis, kaiken menettänyt. Millaista on kun vaimon paikan vie toinen, kun joutuu syrjään, hylätyksi, vieläkin enemmän jos mahdollista.
Ja silti kaiken keskellä on jotain enemmän. On ystävyyttä, joka syntyy kuin varkain, mutta kutoutuu niin kauniiksi kudelmaksi, että se kantaa läpi tarinan.

Afganistanilaisnaisen kohtalosta määräävät miehet, sota, talibanien hirmuhallinto. Mutta Mariamin ja Lailan välille kasvaa ystävyys, joka on kaikkia näitä vahvempi - ja joka saa heidät yhtä uudestaan taistelemaan toivon ja vapauden puolesta.

 Oli hetkiä, jolloin minun oli pakko laskea kirja pois kädestäni, olla lukematta hetken aikaa. Jännitin Lailan ja Tariqin rakkaustarinaa, toivoin ja elin kaikessa mukana. Ja monessa muussa kohdassa tämän lisäksi elin ja hengitin kirjoitettujen sanojen mukana, ahmin sivun toisensa jälkeen, en vain voinut lopettaa lukemista.
Ja vaikka yleensä kritisoin sitä, että tulevia tapahtumia kerrotaan etukäteen edes vaivihkaa, niin tämän kirjan kohdalla se ei häirinnyt minua yhtään. Loppujen lopuksi tuntui siltä, että ne pienet viittaukset tuleviin asioihin olivat oljenkorsia, joista kiinni pitäen lukijana luin eteenpäin, tiesin, että asioihin tulisi vielä muutoksia.

Tuhat loistavaa aurinkoa oli kirja, joka kosketti. Mitä pidemmälle sitä luin, sitä haltioituneempi olin. Itkin kirjan loppupuolella useampaankin otteeseen, se kaikki oli vain niin, no, koskettavaa.
Kirjan kieli oli niin kaunis, ja kaikessa karuudessaan tarina oli kaunis. Ja ehkä koskettavan tarinasta teki se tieto, että tämä olisi voinut perustua tositapahtumiin. Ja omalla tavallaan myös perustuikin. Että se on jonkun naisen arkipäivää tälläkin hetkellä.

Tuhat loistavaa aurinkoa oli kertomus ystävyydestä, toivosta ja rakkaudesta. Ja se oli kirjoitettu tavalla, joka meni luihin ja ytimiin asti. Minä vaikutuin.

Ben Malinen; Taakkana läheisriippuvuus.

Täydellisyydentavoittelija, sovittelija, määräilijä, ylisuorittaja, työriippuvainen, viihdyttäjä, Puuha-Pete, draamakuningatar, narsisti, ovimatto ja uhri. Läheisriippuvaisuus ilmenee monella tapaa. Yhteistä kaikille rooleille on, että ihminen keskittyy toisten elämään, ongelmiin ja tarpeisiin. Oma elämä jää silloin elämättä.

Ben Malisen uusin kirja (2014) käsittelee läheisriippuvuutta, joka ilmenee jo kirjan nimikkeestä. Se on aika kattava perusteos melko vähäisestä sivumäärästä (143) huolimatta. Aihetta lähestytään hyvin ruohonjuuritasolta, niin  ettei tarvitse kaivaa esiin psykologian sanastoa käsittelevää kirjaa tai muutakaa vastaavaa.

Läheisriippuvuus on jo lapsuudessa opittu suojautumis- ja puolustautumiskeino, jonka avulla ihminen pyrkii välttämään hylätyksi ja torjutuksi tulemisen. Esimerkiksi läheisen narsismi, päihde- tai muu riippuvuus, krooninen sairaus tai mielenterveysongelmat saattavat johtaa läheisriippuvaiseen käyttäytymiseen.

Kirjassa lähdetään liikkeelle aivan perusasioista. Mitä on läheisriippuvuus? Millaisia ovat läheisriippuvaisuuden yleisimmät ominaispiirteet, entäpä sitten yksilölliset piirteet? Tästä päästäänkin hyvin eteenpäin siihen, mikä on kullekin aiheuttanut läheisriippuvaisuutta eli läheisriippuvaisuuden taustatekijöihin ja lopulta kirjassa käsitellään vielä läheisriippuvuuden hallintaa ja ennen kaikkea sitä, että aina on mahdollisuus muutokseen.

Läheisriippuvaisuudesta voi kuitenkin oppia eroon. Kun läheisriippuvaisuutensa tiedostaa, siitä voi vapautua, kuten muistakin riippuvaisuuksista. Se edellyttää kokemusta omasta arvokkuudesta ja vastuuta omasta elämästä.

Taakkana läheisriippuvuus ei kuitenkaan ole mikään hokkuspokkusopas, jonka luettua olisi jotenkin muuttunut ja läheisriippuvaisuus historiaa. Ja onneksi se ei olekaan näin, sillä muutos vaatii aina aikaa ja ennen kaikkea tahtoa tehdä asioille jotain, että haluaa asioiden muuttuvan. Ajatuksia kirja kyllä herättää ja jos läheisriippuvaisuus on pienissäkin määrin omaa taakkaasi, kannattaa tämä kirja lukea. Ja mielestäni tämä toimii hyvänä materiaalina myös terapeuteilla, jotta voisi ymmärtää asiakkaitaan paremmin.
Eli suosittelen lukemaan...

Merri Vik; Kovaa touhua, Lotta!

Kesäloman viimeisiksi päiviksi Lotta saa ystävänsä Giggin seurakseen mökille Pihlajalahteen. Giggi toivoisi lepoa ja rauhaa, mutta siitä on turha uneksia, kun Lotta on lähettyvillä.

Aika loppupäässä Lotta-sarjaa mennään ja näiden jälkeen iltaisin on aina helppo nukahtaa ;)
En tiedä mitä nyt sen kummemmin kirjoittaisin, kun tällä kertaa pääasiallinen tarkoitus on vain saada kirjoja listattua tänne lukupäiväkirjan puolelle.
Mutta jos jotain, niin näin yli kolmikymppisenä Lotta-kirjoissa tapahtuu ehkä hieman liikaa ja jotkin tapahtumat vain ovat hieman absurdeja. Mutta annettakoon se anteeksi, viihdyttäviähän nämä kirjat ovat joka tapauksessa!

Merri Vik; Katso eteesi, Lotta!

Lupaan, että jäljellä ei ole enää kuin kaksi tai kolme Lotta-kirjaa, sen jälkeen lukupäiväkirjani on jotain muutakin. Mutta näitä iltalukemisia on tullut napsittua ilta toisensa jälkeen ja mikäs siinä on lukiessa kun koko kirjan voi lukea kevyesti yhdeltä istumalta...
Eivätkä kaikki Lotta-kirjat ole yhtä hyviä, mutta se ei sinänsä ole mikään ihme ottaen huomioon minkä määrän Merri Vik niitä kirjoitti, sillä Wikipedia kertoo Lotta-kirjoja julkaistun vuosien 1958-1991 yhteensä 47 nimekettä. Eli joinain vuosina jopa kaksikin kirjaa. Ja kirjoittipa Merri Vik elämänsä aikana yhteensä 140 kirjaa, joten ihan ihailtava suoritus.
Itse jaottelen Lotta-kirjat vähän sen mukaan, että osa niistä tuntuu enemmän sellaisilta välikirjoilta, kun on ollut pakko kirjoittaa jotain, mutta idea ei ihan aina ole toiminut. Ja tämä Katso eteesi, Lotta oli sellainen välikirja. Hyvä kyllä, mutta ei Lotta-kirjojen parhaimmistoa.

Ei nyt mitään kattavaa analyysiä kirjasta tälläkään kertaa, mutta aina ei ehkä tarvitsekaan ;)

Annamari Marttinen; Mistä kevät alkaa

Annamari Marttisen Mistä kevät alkaa oli löytö kirjaston hyllystä. Nimi ja kansi houkuttelivat.
Mutta se oli pitkään luvussa, sillä en meinannut vain päästä eteenpäin ensimmäisten sivujen jälkeen. Ehkä syynä on ollut oma väsymykseni ja se, etten lukenut paljon muutakaan, mutta osittain kyllä myös se että ensimmäiset luvut eivät meinanneet oikein sytyttää. Mutta jokin sai minut jatkamaan lukemista kaikesta huolimatta, ehkä aihe, en tiedä.

Kun Leilan äiti sairastuu Alzheimerin tautiin, ei mikään ole enää kuin ennen. Yhtäkkiä äiti onkin oikutteleva lapsi, joka ei kykene huolehtimaan itsestään eikä lopulta edes tunnistamaan läheisiään. Samaan aikaan Leilan tytär Kia alkaa osoittaa yhä vahvempia itsenäistymisen merkkejä; suloisesta pikkutytöstä on kuoriutumassa itsetietoinen nainen.

Kolme naista, kolme tarinaa, mutta kuitenkin yksi ja sama tarina.
Ja vaikka tarinaa kerrotaan vuorotellen jokaisen kolmen näkökulmasta tuntuu Leila siltikin olevan romaanin keskeisin henkilö, ja oikeastaan ihan ansaitustikin. On ikääntyvä ja muistinsa menettävä äiti, on aikuistuva tytär ja oma keski-ikä. Koko Leilan elämä tuntuu yhtäkkiä kiertyvän näiden elämänsä naisten ympärille, äiti vaatii aina vain enemmän, tytär aina vain vähemmän. Eikä kumpikaan tunnu hyvältä. Leila haluaa olla hyvä tytär ja hyvä äiti, hoitaa äitiä niin hyvin kuin pystyy ja järjestämään Kialle ikimuistoiset lakkiaiset.

On kevät, luonto puhkeamassa kukkaan, Kian huolella valmistellut ylioppilasjuhlat edessä, mutta kaikki tuntuu hajoavan käsiin. Leila sukkuloi työn, kodin ja äitinsä päähänpistojen väliä ja tuntee itsensä kaikkien velvollisuuksien keskellä valtavan riittämättömäksi. Nuoresta ja iloisesta Leilasta on tullut liian nopeasti keski-ikäinen ja äkäinen nainen.

Ja Leila henkilönä on hyvin todentuntuinen, sellainen johon on helppo samaistua vaikka en vielä itse keski-ikäinen olekaan. Mutta Leilan riittämättömyydentunteet, ahdistus, kaikki se vain tulee esiin jokaisesta kirjoitetusta sanasta, välillä olisin halunnut napata koko Leilan syliini ja kertoa, että kyllä se siitä.
Eikä äiti, Helena, jää paljoa taakse. Vaikkakin mitä pidemmälle äidin sairaus etenee, sitä ahdistavampaa siitä oli lukea. Toisaalta taas, kuinka hienosti Marttinen olikaan päässyt Alzheimerpotilaan nahkoihin, harhoihin ja siihen kun maailma menettää muotonsa ja järkevyyden. Kun koko elämä on enää pelkkää harhaa.
Kia oli henkilöistä heikoin. Tunnistin niitä aikuistuvan tytön piirteitä, mutta jotenkin se kaikki tuntui jokseenkin niin ylimalkaiselta, suuripiirteiseltä. En tiedä mitä olisin kaivannut enemmän. Ei ylioppilasjuhliaan viettävän tytön tarvitsekaan pohtia syntyjä syviä sivu toisensa jälkeen ja sen ikäisen elämä on ja saa olla ihastumista ja tietynlaista itsekeskeisyyttä. Eikä Kian elämä edes ollut sellaista, sillä hän ajatteli paljon äitiä ja mummoaan, muutoksia joita näki tapahtuvan. Mutta silti, jotenkin Kia jäi etäiseksi. Ja mietin, että romaani olisi toiminut ilman Kiaa fokalisoijana. Että olisi ollut vain äiti ja tytär, Helena ja Leila. Sillä se suhde, luopuminen ja tietynlainen surutyö oli kirjoitettu niin voimakkaasti, ja keski-ikäisen naisen sielunmaisema oli maalattu niin realistisin, mutta kuitenkin kauniin värein. Siinä oli tämän romaanin voima ja salaisuus.

Merri Vik; Yhtä hulinaa, Lotta!

Ja samassa sain typerän päähänpiston, jollaisen ihminen välillä saa. Päätin pilailla Giggin kustannuksella! Piiloutuisin seinäsyvennykseen, loikkaisin Giggin eteen ja mölähtäisin 'Buu!'. Tuumasta toimeen. Harppasin seuraavaan seinäsyvennykseen ja vetäydyin näkymättömiin...

Ja jatko onkin tuttua Lotta-kirjojen lukijoille. Tämä kirja vaikutti kaikista lukemistani varmasti tutuimmalta, joten sitä on kaiketi tullut luettua aikoinaan useampaankin kertaan. Ja sinänsä, ihan hauskahan tämä(kin) oli.

Ja koska nukkumaan mennessä on mukava lukea hetken aikaa, toimii omalla kohdallani Lotta-sarja paremmin kuin loistavasti. Ei niin hyvä kirja, ettei sen lukemista malttaisi lopettaa, ja tarpeeksi kevyt tarina, jotta se ei hankaloita nukahtamista... ;)

Merri Vik; Lotta, älä lannistu

Sain siskoltani loput haalimamme Lotta-kirjat, joten Lotta-lukemiset iltaisin saivat jatkoa. Tiedän, etten ole enää kirjojen kohderyhmää, mutta nämä ovat ihania nostalgiamatkoja omaan teini-ikään ja siihen aikaan kun luin Lotta-kirjat ensimmäistä kertaa.

Kun koulu alkoi syksyllä, minä, Lotta Månsson, tein päätöksen. En enää koskaan sekaantuisi mihinkään. Enkä enää pillastuisi. Saisin vihdoinkin olla vähän aikaa rauhassa...ja elämä olisi ihanaa! Anton-setä kutsui Giggin ja minut kirjakauppa-apulaisiksi, ja sitten tietenkin eversti von Senningin ja rouva Sangen kirjapaketit menivät sekaisin. Ja koulussa pörisi opettajani, rakkaan Kihara-Fridolfin, jaloissa oikea ampiainen. Ja myöhemmin jouduin myymään arpoja happamelle patruuna Larssonille. Mutta eihän tämä ollut mitään uutta. Etenkään kun minun nimeni oli Lotta!

Jokainen Lotta-kirjoja lukenut tietää, mistä on kyse. Lotta saa aina aikaan hämmennystä missä tahansa kulkeekin. Hyväntahtoisella toiminnallaan paikat ovat yleensä aina sekaisin Lotan jäljiltä, mutta lopulta kaikki aina selviää ja Lotta on omalla tavallaan myös sankari.

Ja joissain kirjoissa tämä kaikki vain toimii. Ainakin Lotta-kirjoissa ;)

S.J. Watson; Kun suljen silmäni

Tämän kirjan ostin Suomalaisesta kirjakaupasta pokkaritarjouksen osuessa silmiini Helsingin reissullani. Ja aloin lukea samointein ja tämä kirja kyllä vei mukanaan ensihetkistä lähtien.

Jos et muista menneisyyttäsi, kuinka tiedät kuka olet ja kehen voit luottaa? Tervetuloa Christinen elämään.

Siinäpä alkusysäys koko romaanille. Laittaa miettimään. Ja ensimmäisten sivujen jälkeen en ole aivan varma jutusta. Voiko tämä toimia, pieni skeptikko minussa kysyy. Ja toisaalta taas: kylmät väreet kulkevat selkääni pitkin mitä pidemmälle pääsen. Niin todentuntuista kaikki on.

Christine herää aamuisin vieraan miehen vierestä, joka sanoo olevansa hänen aviomiehensä. Hän kuulee olleensa onnettomuudessa, jonka seurauksena hänen aivonsa ovat vaurioituneet. Joka ilta kun hän nukahtaa, kuluneen päivän tapahtumat pyyhkiytyvät pois muistista.

Läpi koko kirjan ihailin sitä kuinka uskomattoman taitavasti kirjailija on saanut tästä kaikesta kiinni. Kuinka hän on onnistunut astumaan muistisairaan ihmisen saappaisiin, tarkkailemaan maailmaa sellaisen ihmisen silmin, joka ei muista menneisyydestään mitään.
Osittain kirja oli jopa karmiva, todentuntuisuudessaan jopa hieman ahdistava. Mutta silti. Silti sitä oli vain pakko lukea eteenpäin, koska keskenkään ei voinut jättää.

Christine kirjoittaa päiväkirjaa selkiyttääkseen sirpaleista elämäänsä. Hän kirjaa muistiin kaikki tapahtumat - aviomiehensä Benin kanssa vietetyt hämmentävät aamut, salaiset tapaamiset tohtori Nashin kanssa, välähdykset menneestä. Christine joutuu rakentamaan muistonsa uudestaan. Mitä lähemmäs totuutta hän pääsee, sitä uskomattomammalta se vaikuttaa.

Sanoinko jo, että tarina vei mukanaan? Se vei.
Ja kirjailija oli onnistunut tehtävässään. Pieniä vinkkejä totuudesta oli siellä täällä, tein omia johtopäätelmiäni, luulin arvanneeni oikein, mutta lopussa, no, se oli kuitenkin kaikkea muuta. Ja tästä arvoituksellisuudesta pidin erittäin paljon. Kaikkea ei tuotu tarjottimella kuin Manulle illallista, vaan mietin omassa pääkopassani useampaan otteeseen kuka, mitä ja miksi...ja tämä motivoi lukemaan loppuun asti. Olihan minun pakko saada tietää!
Tämän kirjan jälkeen ymmärrän ihmisiä, jotka lukevat dekkareita. Varsinkin jos ne on kirjoitettu yhtä hyvin kuin tämä. Kun suljen silmäni ei ollut dekkari, mutta loppua kohden tuntui saavan dekkarin piirteitä aina vain enemmän. Enkä tiedä pidinkö siitä.

Huomaan, että tästä kirjasta on ollut hieman hankalaa kirjoittaa, onhan tämä kirjakin ollut työpöydälläni odottamassa vuoroaan jo jonkusen viikon. Mutta sanotaanko näin, että lukemisen jälkeen oli hetken aikaa hieman epätodellinen olo. Että wau, että enpä olisi koskaan uskonut ja että olipas voimakas kirja. Ja että kirjailija on kyllä onnistunut ja juoni toimi, tarina toimi, rakenne toimi ja ja ja.

No, kyllä kirja vakuutti. Hieman sen osakkeita laski dekkarimaiset piirteet, mutta annan sen anteeksi kaiken muun vuoksi ;)