Lukupäiväkirjaan.

Claes Andersson; Luova mieli

Kuinka tulla kirjailijaksi? Onko se tekniikkaa vai mystiikkaa?

 No, minkään kirjan avulla ei ehkä kirjailijaksi tulla, mutta ihan kattava opus tämä Anderssonin Luova mieli kyllä oli. Kirjassa käsitellään esimerkiksi kirjoittamisen syitä, mielikuvitusta, kirjoittamisen vaikeuksista, eri lajityypeistä, sivullisuudesta ja kadotetuista maailmoista, yksilöllisyydestä ja kollektiivisuudesta sekä sivuttiin tottakai hieman myös Anderssonin omaa kirjoittamista ja se olikin mielestäni hyvä pointti, oli hyvänä havainnollisena esimerkkinä käsitellystä aiheesta. Ja omasta kirjoittamisesta on aina helpoin puhua tai kirjoittaa...

Luovuudesta Andersson on luennoinut ja kirjoittanut pitkään. Tämä teos on ensimmäinen laajempi kokonaisesitys luovan kirjoittamisen tapahtumasta. Kuvatessaan konkreettisesti kirjoittamisen tekniikkaa ja kirjailijan tien karikoita Andersson kertoo avoimesti myös omasta kehityksestään kirjailijaksi. Hänen hyvä huumorinsa ja syvä psykologinen tietämyksensä tekevät tästä teoksesta erilaisen oppaan - välttämättömän sille, joka haluaa löytää oman lahjakkuutensa.

Pidin siitä ettei kirja takakannen teksistä huolimatta ollut mikään "Näin tulet kirjailijaksi" -opas, vaan siinä enemmänkin kuvattiin kirjailijan työtä itseään, sen monipuolisuutta, mutta myös vaikeuksia ja karikoita. Andersson kirjoittaa luovuudesta hyvin maanläheisesti eikä ainakaan nosta itseään kovinkaan korkealle jalustalle - päinvastoin, hän laittaa itsensä täysin likoon rehellisesti ja kaunistelematta. Ja se on kunnioitettavaa.

Unissa pystymme lentämään ja liitämään kuin kotka tai avaruusalus, unissa voimme pudota ylöspäin ja rakastella veden alla, unissa voitamme luonnonlait ja kaikki ihmisten keksimät uhat ja metkut.

Luova mieli on  hyvä teos aloittelevalle kirjoittajalle, sillä se antaa työkaluja oman lajin etsimiseen, kirjoittamisen ensikarikoihin ja oman juttunsa löytämiselle. Mutta antaa se jotain myös kokeneemmallekin kirjoittajalle. Vaikka olen opiskellut kirjoittamista kaksi vuotta, niin silti sain tästä kirjasta jotain myös itsellenikin. Tietenkin oman lajityylin etsimistä tai muuta sellaista käsittelevät luvut olivat aika ajoin melko tuttua tekstiä, niin ehkä eniten sain luvuista, jotka käsittelivät sivullisuutta, yksilöllisyyttä ja kollektiivisuutta sekä kirjoittamisen kokemuksia. Muutaman kerran tuli sellainen ahaa-elämys, että näinhän se on. Juuri tätä olen itsekin kirjoittaessani pohtinut.

Mutta kannatti lukea ja jos joku kirjoittava ihminen etsii jotain inspiraatiota tai rohkaisua omaan kirjoittamiseensa, niin tämä on oiva teos siihen!

Lukupäiväkirjaan.

Eppu Nuotio; Onnellinen loppu

Olikin ensimmäinen Eppu Nuotion kirja, jonka luin. Ja täytynee tunnustaa että kirja olisi saattanut jäädä tälläkin kertaa kirjaston hyllyyn jos en olisi sattunut lukemaan jostain lehdestä hänen puolisonsa Kurt Nuotion haastattelua, jossa hän kehui vaimonsa kirjailijalahjoja. Joten otin ja lainasin palautettujen kirjojen hyllystä löytyneen teoksen.

Lapsuutta ja nuoruutta ei saa hangatuksi pois, Annukka Lehmuksessa ne ovat kuin pinttynyt tahra. Vaikutusvaltaisen isän salamyhkäiset Helsingin-matkat, masentuneen äidin katoaminen - kuoliaaksi vaiettuja muistoja insinööriperheen elämästä Varkauden komeimmassa tiilitalossa. Niin kauan kuin Annukka muistaa, häntä on kalvanut rakkauden kaipuu. Yli neljäkymmentä vuotta.

Aloitan selkeästi lukemisen aina väärästä päästä, sillä Onnellinen loppu oli sarjan kolmas ja viimeinen kirja. Sen ensimmäinen osa Peiton paikka käsittelee Annukan lapsuutta ja Neitsytmatka teini-ikää. Mutta ehkä tämä oli hyvä näin, sillä kirja toimi myös itsenäisenä romaanina. Ja olen aina hieman skeptinen sarjojen suhteen, meneekö se saman asian jankkaamiseksi, toistamiseksi sitten kuitenkin?

Perheen luurankokaappi avautuu, kun Annukka saa yllättävän soiton sairaalasta. Osastolla makaa tajuttomana vanha nainen, joka on merkinnyt lähimmäksi omaisekseen Annukka Lehmuksen.

Tarina vei lopulta melko nopeasti mukanaan, vaikkakin se jatkuva ryyppäämisestä lukeminen puuduttikin. Kyllä, se oli osa päähenkilön elämää, mutta itse en olisi sellaista jaksanut lukea. Ja toisaalta, sekin kaikki oli kirjoitettu hyvin, että sen puolesta onnistunut kuitenkin.
Mutta ryyppäsi tai ei, tarinan päähenkilö oli uskottava, vaikkakin olisin tietenkin toivonut nelikymppisen naisen käyttäytyvän fiksummin...

Jos tämä olisi elokuva, minä kostaisin isien pahat teot, Annukka ajattelee, mutta tunteekin odottamatonta alakuloa.

Nuotio piti loistavasti jännitystä yllä, sillä lukijana lähdin tekemään omia johtopäätöksiäni matkan varrella ja olin aivan varma että olisin vielä osunut oikeaankin. Ja mitä pidemmälle kirjaa luin sitä varmempi asiastani olin. Ja sitten...enpäs kerrokaan.

En ole aivan varma jäikö kaikki roikkumaan ilmaan hieman liikaa, jäikö käteen enää nippu narunpäitä, joista ei ollut enää mihinkään. Vai oliko se vain loistavaa tilannetajua, tarkoin suunniteltu juttu, että siltä sen pitikin tuntua. Mutta loppuratkaisuun olen tyytyväinen, vaikkakin näennäisen kaiken roikkumisen jälkeen sen tuntui hieman laimealta, niin odotettavalta...

Lukupäiväkirjaan.

Päivi Istala (Toim.); Kirjeitä Saima Harmajalle

Lyhyen elämänsä aikana Saima Harmaja (1913-1937) ehti viettää nuoruutta kotona Helsingissä ja ulkomailla, seurustella, opiskella yliopistossa sekä kirjoittaa ne ikimuistettavat runot ja päiväkirjat, joista jälkipolvet hänet tuntevat.

 Minä sain muistaakseni 10-vuotiaana syntymäpäivälahjaksi Saima Harmajan runokirjan ja ihastuin. Kuten moni muu sen ikäinen runoileva tyttölapsi, kuvittelin itseni, jos en ihan Saimaksi itsekseen, niin elämäni hyvin paljon hänen elämänsä kaltaiseksi. Minun huonoksi onnekseni olen ollut harvinaisen terve lapsi, joten jotain jäi puuttumaan ;) Paitsi ei sitä syvää tunneyhteyttä tuohon nuorena kuolleeseen runoilijaan, josta tuli minun idolini ja hetkeksi aikaa myös runojeni taakka.

Tähän Istalan toimittamaan kirjaseen on kerätty Saiman jäämistöstä löytyneitä kirjeitä, mielenkiintoisimpana paljastuu myös Jaakko-sulhanen, mutta eivät muutkaan kirjeenvaihtotoverit jää Jaakon varjoon. Tyyni Tuulio kirjoittaa Saimalle uskollisesti, niin myös moni muu, ja näiden kirjeiden kautta Saima Harmajasta avautuu ennen näkemätön puoli, se, jota hänen päiväkirjoistaan ei välttämättä löydä.

Kirjeet ovat myös mukava kurkistus tuon ajan Suomeen ja sen ajan ihmisiin. Miten erilaisessa maailmassa he ovat eläneet. Ja silti kaikki on loppujen lopuksi edelleen kuten ennen.

Mutta tämä on kaiketi jokaisen Saima Harmaja -ihailijan pakko lukea ;)

Lukupäiväkirjaan.

Linda Olsson; Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Vanha Astrid elää pienessä ruotsalaisessa kylässä lähes erakkona, itseensä käpertyneenä. Eräänä ankarana talvipäivänä hän huomaa nuoren naisen kantavan muuttokuormaansa naapuritaloon. Jokin Astridissa liikahtaa.

 Luin alkuvuodesta Olssonin toisen romaanin Sonaatti Miriamille. Se sai minut ihastumaan Olssoniin kertojana ja niinpä löytäessäni tämän Olssonin esikoisromaanin kirjaston hyllystä lainasin sen, tietenkin. Tietenkin olisi ollut loogisempaa lukea kirjat ilmestymisjärjestyksessä, mutta näin päin sain toisaalta hyvin kuvan siitä mihin Olsson on kirjailijana päässyt ja mistä hän on lähtenyt.

Veronika, suuren menetyksen kohdannut kirjailja, on tullut kylän hiljaisuuteen viimeistelemään uusinta romaaniaan. Veronika ei tiedä mitä odottaa, kun hänen vanha naapurinsa uskaltautuu ensimmäisen kerran kolkuttamaan hänen ovelleen.

Kirjan takakannessa kerrotaan romaanin olevan runollinen tarina poikkeuksellisesta ystävyydestä. Sitä se olikin. Juuri runollisuus, Olssonin kaunis kieli on yksi hänen vahvuuksistaan. Raaoista ja rumistakin asioista ja aihepiireistä huolimatta kirjasta jää päällimmäiseksi ajatus sen kauneudesta. Kaunis kieli tekee tästä(kin) kirjasta helpon lukea. Ei se kevyt ollut, se sukelsi hyvinkin syvälle, mutta se oli kaunis, kaunis kertakaikkiaan.

Lettujen ja metsämansikkahillon äärellä naiset löytävät hiljalleen toisistaan odottamattoman sielunkumppanin. Ihmisen, jonka kanssa jakaa kipeät salaisuudet ja kauniit muistot.

Jos kritisoin jotain, niin minua alkoi jossain vaiheessa ärsyttää se etteivät nämä kaksi erilaista ystävystä aina kohdanneet toisiaan. Tai kyllä kirjan edetessä he merkitsivät toisilleen aina vain enemmän, mutta tuntui että toisen avatessa sydämensä haavat toisen katseltavaksi, toinen vain jatkaa että tästä minulle tulikin mieleen kun minä...
Tiedän että näin luvut ja naisten tarinat on saatu limittymään toistensa lomaan, tarina ja näiden kahden naisen menneisyys tulee esiin pala kerrallaan, mutta kuinka moni normaali ihminen toimiin näin? Eikö ystävyydessä päälimmäisenä ole kuitenkin toisen kohtaaminen, myötätunto kuin omien kipujen vetäminen toisen kipujen päälle, aivan kuin aliarvioisi toisen kokemukset.

Jos tarkastelee Olssonin kahta romaania, niin yhteneväisyyksiä. Kummassakin on suuri pala ruotsalaisuutta ja Ruotsia, josta Olsson on lähtöisin, mutta myös Uutta-Seelantia, jossa Olsson perheineen nykyään asuu. Kummankin kieli on kaunista ja runollista, ne ovat kuin lauluja.
Jos minun pitäisi laittaa nämä kaksi Olssonin romaania paremmuusjärjestykseen niin kyllä tämä esikoisteos nousee ykköseksi. Se on jotenkin niin puhdas, se on tiivis kokonaisuus ja siinä on ehkä eniten kirjailijan sisäistä elämää, että hän on laittanut siihen melkein kaikkensa.
Sonaatti Miriamille oli erilainen ja sen kohdalla, varsinkin nyt kun olen lukenut myös tämän esikoisen, päälimmäisenä tunteena on, että Olsson on halunnut sisällyttää siihen niin paljon ja yrittänyt sen eteen jotenkin todella paljon. Ehkä liikaa. Ja sen vuoksi siitä puuttui se jokin, mikä tässä esikoisessa vielä on.

Kuten Sonaatti Miriamille, myös tämän kirjan loppu oli ei-niin-mieluinen. Eikä siis loppuratkaisun suhteen vaan sen suhteen miten se oli toteutettu. Taas tuli sama tunne, että pitkän kävelyn jälkeen loppu tuntui juoksemiselta ja minä olisin halunnut kävellä loppuun asti.

Mutta kirjan nimi pelastaa paljon. Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on kirjan nimenä aivan uskomattoman kaunis!

Lukupäiväkirjaan.

Daniel Kolenda; Elä ennen kuin kuolet

Oletko valmis toteuttamaan Jumalan suunnitelman elämällesi? Ikuinen, kaikkivaltias Jumala teki sinut omin käsin. Jo ennen kuin synnyit, Hänellä oli unelma elämällesi! Joskus on kuitenkin vaikea tietää, mikä tuo unelma on tai miten seurata sitä.

Ollakseni täysin rehellinen, niin olen aina hieman epäileväinen tämän kaltaisten kirjojen suhteen. Olen uskossa ja tiedän että Jumalalla on suunnitelma meidän jokaisen elämälle. Mutta oppaat idealla "Näin löydät oman tehtäväsi" tai muuta vastaavaa saavat minut aina hieman epäilevälle kannalle. Sinänsä ihan tervettä ettei ole täysillä vietävissä mukana ihan mihin vain...

Kirjassaan Daniel Kolenda auttaa sinua Raamattuun ja omiin kokemuksiinsa pohjautuen löytämään Jumalan kutsun ja seuraamaan sitä.

 Raamattuun pohjautuminen on aina hyvästä hengellisissä kirjoissa ja ostopäätökseeni vaikutti myös se, että tämän kirjan kustantaja on kustantanut myös minun kirjani ja muukin tuotanto on ollut erinomaista. Uskalsin maksaa kirjan hinnan ja ottaa sen luettavakseni.

Viepä matkasi sinut lähetyskentälle tai lääketieteelliseen, tuleepa sinusta sitten rakennustyöntekijä, kotiäiti, liikemies, opettaja, kokki tai pastori – sinä voit kokea Jumalan tahdon ihmeen elämässäsi ja elää todeksi sitä seikkailua, joka Hänellä on sinua varten.

Ja olin iloinen siitä ettei kirja ollut sellainen että olisin nyt sitten saanut suoraan vastauksen kysymyksiini tai että nyt tietäisin jotenkin todella tarkkaan tulevaisuuteni. Ei. Tärkeintä oli se, että kirja todella laittoi miettimään omaa elämäänsä ja omia unelmiaan ja toiveitaan. Kirja ehkä laittoi ennen kaikkea liikkeelle sisäisen prosessin, jota pidän paljon tärkeämpänä kuin suorien vastausten saamista.

On aika lähteä liikkeelle!

 Ja minä tiedän lukevani tämän kirjan vielä uudestaan, sillä siinä oli paljon asiaa. Ja jos tällä lukukerralla prosessoin tiettyjä asioita on seuraavan lukukerran aikana prosessin alla jokin toinen asia.
Mutta suosittelen siis lukemaan! Ihanan tervettä hengellistä opetusta, joka pohjautuu niin täysin Raamattuun!

Lukupäiväkirjaan.

Jean Kwok; Käännöksiä

Käännöksiä on pysäyttävä kertomus varhain aikuistumaan joutuvan nuoren tytön ponnisteluista vieraassa kulttuurissa. Hongkongilainen Kimberly on vain 11-vuotias, kun hän muuttaa äitinsä kanssa New Yorkiin ja kohtaa karuakin karumman todellisuuden. Äiti ja tytär joutuvat asumaan viheliäisessä murjussa ja raatamaan rahanahdeiden sukulaistensa tehtaassa. Koulussa Kimberly oppii puhumaan englantia ja ymmärtämään paikallisia tapoja, ja pian hän joutuu kantamaan vastuun myös ummikkoäidistään.

 Selviytymistarinat sykähdyttävät aina ja tämän kirjan kiinnostavuutta lisäsi tietenkin se seikka, että se pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin.
Tarina olikin melko karu, elämä todellakin on selviytymistä ja on uskomatonta kuinka köyhimmät voivat asua kaiketi edelleen laitakaupunkien slummikortteleissa purkutuomion saaneissa taloissa eikä asialle vain yksinkertaisesti voida tehdä mitään.

Omaa identiteettiään etsivä Kimberly päättää jo varhain tehdä kaikkensa järjestääkseen äidilleen ja itselleen paremmat elinolot, mutta hän ei osaa aavistaakaan, kuinka kivinen tie hänellä on kuljettavanaan.

Muuttaminen vieraaseen maahan ja vieraaseen kulttuuriin mullistaa varmasti jokaisen elämän. Ei ole helppoa aloittaa elämää ummikkona ja vaikeinta on ehkä se ettei voi nojata siihen mitä joskus aikaisemmin on ollut. Ei auta että on ollut huippuoppilas Hongkongissa vaan oma paikka luokassa pitää lunastaa kutakuinkin kielitaidottomana ja pohjalta nousten.

Selviytymistarinoissa tai kasvutarinoissa parasta tietenkin on se, että sieltä pohjalta noustaan. Köyhästä slummien tytöstä tulee selviytyjä, joka voittaa eteensä tulleet esteet. Siksihän näitä kirjoja luetaan...

Kirja vei mukanaan ja sitä oli vain pakko lukea eteenpäin sivu toisensa jälkeen. Kirjan nimen suomennoksesta en sen sijaan pitänyt. Alkuperäiskielellä kirjan nimi on Girl in translation, joka on mielestäni paljon kuvaavampi nimi kuin suomenkielinen vastine Käännöksiä...