keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Marianna Kurtto; Maisemasta läpi

Runoihin ja runoilijoihin tutustuminen jatkuu, tämä tulee näkymään hyvin voimakkaasti myös täällä lukupäiväkirjan puolella ja olen kyllä tästä suuntauksesta enemmän kuin innoissani.
Tällä kertaa vuorossa on Marianna Kurtto ja hänen uusin kokoelmansa Maisemasta läpi (2009).

Kurtto toimii kirjoittamisen lisäksi tietokirjallisuuden suomentajana ja kirjallisuuskriitikkona (tiedot poimittu kustantajan sivuilta) ja minusta on aina yhtä upeaa jos joku onnistuu tavoittamaan unelmiaan ja elättämään itsensä sillä, mitä rakastaa. Kirjoittamisella.

Kurton kohdalla oli oikeastaan helppo lähteä lukemaan kokoelmaa. Minulla kun ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia, ei ennakkoluuloja, ei lehtijuttujen perusteella muodostettua kuvaa runoilijasta. Ja tämä on oikeastaan hedelmällisin tapa lähteä runoja lukemaan, runot tulee todella luettua runoina itsenään eikä runoilijan persoonan kautta (jos ymmärrätte mitä yritän sanoa).

Ja sitten kokoelmaan.
Ja jotain muiston kaltaista, paperinukkien leikattuja päitä, iltoja alikulkutunnelissa kun puhuttiin niin kuin ei koskaan puhuta enää, enää koskaan tarakka huutaa kivusta ja onnesta joka on jakaantunut ja yhtynyt kuin rotta, tällaista musiikkia täynnä koko elämä, tällaista mittavaa diminutiivia joka ei pysähdy, ei suostu.
Jos kuvailisin Maisemasta läpi -kokoelmaa vain yhdellä sanalla, olisi se kaunis. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se kertoo hyvin paljon kokoelmasta itsestään, sen sävyistä, sen tunnelmasta. Mutta on se kuitenkin myös paljon enemmän kuin vain kaunis, paljonkin enemmän.

Ihailin Kurton kieltä, sanoilla leikittelyä, mielikuvia, joita runot toivat mukanaan. Säkeitä, jotka saivat hengästymään, intensiivisyyttä, joka vei mukanaan. Tietynlaista yksinkertaisuutta, joka oli kuitenkin jotain niin paljon enemmän.

Maisemasta läpi koostui kuudesta osasta: Laivakielen synty, Lentokenttä on avannut siipensä, Valosta taottu saari, Avaruuteen unohdettu koira, Vihreästä säästä, Iltapäivän loisteessa. Ja nämä osat kuvaavat mielestäni hyvin sisältöä, eri maisemia, niiden läpi kulkemista ehkä. Mutta mukana kulkee myös toisenlainen kaari, joka ehkäpä sisältyy jollain tavalla osien nimiin; runojen tyylin muuttuminen kokeilevampaan suuntaan ja lopuksi hienoinen palaaminen alkupisteeseen.

Kuten kirjoitin aikaisemminkin, runokokoelmista on hyvin vaikea kirjoittaa tänne lukupäiväkirjaan, sillä en jaksa tämän blogin puitteissa lähteä kirjoittamaan niin syvääluotaavia tekstejä, jollaisia kirjoittaisin "oikeina arvosteluina". Mutta haluaisin silti kirjoittaa tästä(kin) enemmän kuin vain sen että kokoelma oli kaunis tai että Kurton kieli oli kekseliästä ja luovaa. Ettei hän sortunut klisheisiin, vaan teki jotain aivan muuta. Haluaisin oikeastaan analysoida jokaisen runon erikseen, kirjoittaa yksityiskohtaisemmin kokoelman aihepiiristä, niistä ajatuksista ja tunteista, joita se minussa herätti.
Ja millaista olisi olla arvokkaampi / omaa painoaan, matkustaa suuren kaupungin torniin / kuin hidas myrsky, tulla merten takaa keskelle maalausta / ja piillä siinä.
Luin Maisemasta läpi -kokelman viimeisen runon vasta juuri. Luin ja ehkä maistelen tätä kaikkea vielä. Ja haluaisin lukea kokoelman läpi uudestaan, pysähtyä jokaisen runon äärelle pidemmäksi aikaa, maistella niitä, lukea hengittäen, hitaasti ja ilman kiirettä niin kuin runoja tulisi lukea. Ja tiedän, että syksyn runokurssilla luemme Kurton runoja ja voi kuinka tulen nauttimaan siitä kun seisahdumme yksittäisen runon äärelle ja sukellamme sen syövereihin.

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Miki Liukkonen; Valkoisia runoja

On hauska lähteä murtamaan omia ennakkoluulojaan ja siitä annan tietenkin itselleni pisteet kotiin. Olen yrittänyt lukea tiettyjen kirjailijoiden ja runoilijoiden tekstejä ennekkoluuloistani huolimatta, tai ehkä juuri siksi.

Alustuksesta voittekin siis päätellä, että Miki Liukkonen on yksi näistä runoilijoista, joista olen muodostanut omat ennakkokäsitykseni lehtijuttujen yms. perusteella. Ei tietenkään kovinkaan kannattavaa, mutta usein se vain menee niin. Liukkonen haluaa pitää yllä tiettyä runoilijakuvaa itsestään ja kutsuu itseään parhaaksi suomalaiseksi nykyrunoilijaksi. Ja tietenkin se ottaa päähän. Että rahat menevät tupakkaan, viinaan ja naisiin, että kitara on panttilainaamossa, että jollain on oikeasti pokkaa pitää itseään parhaimpana. Pitäisi olla nöyrä ja sanoa että kunhan jotain kirjoitin, tai elättää itsensä sitten jollain muulla ja kirjoitella runoja siinä sivussa, kyllähän näitä riittää.
Mutta. Toisaalta olen kallistumassa siihen ajatukseen, että hitsivie, tyypillä on pokkaa olla sellainen kuin on. Tai mistä ihmeestä tiedän onko Liukkonen edes sellainen kuin antaa ymmärtää. Tyyppi on luonut oman julkisuuskuvansa eikä siitä ainakaan haittaakaan ole ollut.
Ja sitten ne runot.
Ei ole vain sitä julkisuuskuvaa, sillä tämän kuitenkin olisi tarkoitus olla subjektiivinen lukukokemukseni Liukkosen esikoiskokoelmasta Valkoisia runoja. Runoilija on käsitelty, siirtykäämme siis kokoelmaan.

Tietenkin lähdin liikkeelle hyvin varovaisesti. Tiesin lukevani sellaisen runoilijan runoja joka ajattelee olevansa hyvä, jos ei paras kaikista. Ja tiesin lukevani kehuttua esikoiskokoelmaa, kaikki mahdolliset asiat, jotka saavat ainakin minut puolustuskannalle.
Mutta mitä pidemmälle pääsin, sitä enemmän vastustukseni hälveni. Se ropisi vähähn kerrallaan pois ja viimeisen runon luettuani minun oli vain pakko tunnustaa, että Valkoisia runoja oli hyvä kokoelma. Että se oli enemmänkin kuin hyvä. Ei ollut vain sitä kukkoilevaa runopoikaa, ei itsetyytyväisyyttä joka olisi lemunnut säkeiden välistä. Ei, sillä luin oikeasti hyviä runoja, välillä jopa erinomaisia runoja, runoja jotka saivat minut pysähtymään, runoja joiden marginaaliin olisin halunnut kirjoittaa omia kommenttejani.
Tietenkin joukkoon mahtui sellaisiakin runoja, joista en niin pitänyt ja sellaisia, joita en ymmärtänyt. Mutta ei se haitannut.

Minun oli jo pakko laittaa Valkoisia runoja kiertoon ja palauttaa se kirjastoon muiden luettavaksi, mutta tämä on sellainen kokoelma, jonka voisin jopa ostaa omaan hyllyyni, sellainen johon haluaisin palata uudestaan, lukea vieläkin hitaammin, vieläkin syvemmin.

Mutta olen iloinen, että kerrankin ennakkoluuloni saivat kyytiä. Ja loppujen lopuksi, ihailen tyyppiä, joka haluaa elättää itsensä taiteella; musiikilla, kuvataiteella ja kirjallisuudella. Olkoonkin sitten että se kitara on välillä kanissa tai kukkarosta ei kurkista enää kuin matti, jos sekään.

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Sirpa Kyyrönen & Tiina Lehikoinen (toim.); Muodonmuutoksia?

Sanotaanko näin, että runokokoelmaista on hyvin vaikeaa kirjoittaa "arvostelua" tai "kritiikkiä" tai muuta vastaavaa (ja lainausmerkit koska en pidä näitä blogiraapustuksiani sentään arvosteluina tai kritiikkeinä, enemmänkin taitavat olla subjektiivisia ajatuksia lukemastani).
Mutta siis. Töiden vuoksi olen aloitellut syväsukellusta runojen maailmaan aivan uudella tavalla, joten taitaa tänne lukupäiväkirjaankin jatkossa ilmaantua yhä useampia postauksia runokokoelmista.

Muodonmuutoksia? on siis vuonna 1993 perustetun runoyhdistys Nihil Interitin, vuonna 2013 ilmestynyt juhlakirja. Nihil Interithän on ollut kahdenkymmenen vuoden ajan keskeinen toimija suomalaisessa runokentässä. Tämä juhlakirja kokoaa yksiin kansiin runoutta Nihil Interitissä ja Tuli&Savu-runouslehdessä vuosien varrella vaikuttaneilta runousaktiiveilta.

Ja olihan Muodonmuutoksia? sitten juurikin aikamoinen kokoelma suomalaisen nykyrunouden uranuurtajilta, se tästä ehkä niin mielenkiintoisen juuri tekikin. Itse olen hieman hidas tässä runouden kentässä ja omat juureni ovat olleet jossain hyvin syvällä perinteisen runouden maaperässä, mutta jokin minua(kin) nyky(aikaisemmassa)runoudessa vetää puoleensa. Ja runous on kuitenkin kenttä, joka muuttuu, ja jonka on muututtava ja Muodonmuutoksia? vetää johonkin aivan uuteen. Ja monen hyvin erilaisen runoilijan runot yksissä kansissa tarjoaa jokaiselle jotakin.

Rakastan runojen analysoimista ja voisin kirjoittaa jo yhdestä runosta monen sivun analyysin, saati sitten kokonaisesta kokoelmasta. Siksi tämä kirjoittaminen tällä haavaa onkin niin hankalaa. Kun yritän pysyä pintapuolisuudessa, siinä etten sukella tähän postaukseen liian syvältä.

Tunnustan, että osa runoista oli, no, hyvinkin nykyaikaista ja hyvinkin kokeilevaa. Joitain runoja minun oli hyvinkin vaikeaa mieltää runoiksi. Mutta jokainen teksti, joka on osa runokokoelmaa on myös runo ja sellaisena luettava. Sehän tästä niin mielenkiintoista tekeekin.

On aika laimeaa todeta, että tämä juhlakirja kannattaa lukea. Lukea ainakin jos kiinnostaa tietää missä suomalaisessa (nyky)runoudessa mennään, mutta myös muutenkin.

torstai 24. heinäkuuta 2014

L.M. Montgomery; Annan nuoruusvuodet

Ja nämä iltalukemiseni jatkuvat. Ja nyt ollaan sellaisen sarjan parissa, jota en oman muistini mukaan ole lukenut paljoakaan, muutamaa kirjaa lukuunottamatta, jotka itse asiassa löytyvät omasta hyllystäni. Kyseessä ovat Anna-sarjan ensimmäinen ja viimeinen kirja, joten taitaa tulla melkoinen reissu kirjastoihin metsästäessäni loppuja kirjoja siitä välistä, sillä kun tämän aloitin, niin ajattelin lukea sitten kunnolla...

Anna-kirjat taitavat taas olla sitä minun sukupolveni ja vielä vanhempienkin aarteistoa, niitä kirjoja joita luettiin kerta toisensa jälkeen. Ja turha kaiketi sanoa, että näiden kirjojen pariin on mukava palata nostalgiamielessä näin yli kolmikymppisenäkin.

Vaikka kyseessä onkin nuortenkirja, ei kuitenkaan puhuta kovinkaan kevyestä kirjallisuudesta. Siis tarkoitan sitä, että niin Anna-kirjoissa kuin muissakin Montgomeryn kirjoissa käsitellää  hyvin raskaitakin aiheita; orpoutta, kuolemaa, yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta, mutta näiden vastapainoksi on kuitenkin myös se toinen, kaikki se kauneus ja mielikuvituksen runsaus. Ja luulen että tämä yhdistelmä teki näistä kirjoista niin suosittuja ja kainosti väitän kyllä, että osasta nuorten (ja aikuisten yhtä lailla) kirjoista puuttuu tämä sävyjen moninaisuus täysin.

Mutta en tiedä oikeastaan mitä vielä kirjoittaisin. Kuin että Annan nuoruusvuodet olivat mukavaa iltalukemista ennen nukkumaanmenoa, niin viatonta ja kaunista.
Pikkuisen ehkä häiritsi Anna henkilöhahmona, hän oli ehkä jo liikaa...jotain. Liian haltioitunut kaikesta, liian sentimentaalinen tai....äh, en oikeastaan osaa selittää sen tarkemmin.
Mutta häiritsikö se sitten lukemistani liikaa? No, ei ;)

Näin aikuisena paluu nuoruusvuosien nostalgisuuteen kannattaa. Ei aina tarvitse olla niin aikuinen ja järkevä ja vakava. Välillä tekee hyvää heittäytyä toisenlaisten tarinoiden syövereihin!

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Blaine Harden; Leiri 14, Pako Pohjois-Koreasta

Pikalainahylly kirjastossa, kiinnostavalta kuulostava kirja, tarvitseeko sitä enempää syitä lainata kirjoja? Eipä kai. No, jonkin verran kuitenkin tiedän Pohjois-Korean tilanteesta ja jos kirja käsittelee pakoa pohjoiskorealaiselta leiriltä alkaa mielenkiinto herätä sen verran voimakkaasti, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin ottaa kirja ja lukea...
Pohjois-Korean vankileirillä vuonna 1982 syntynyt Shin Dong-hyuk ei tiennyt pariin vuosikymmeneen mitään maailmasta piikkilanka-aitojen ulkopuolella. Hänelle rakkaus, ystävyys ja perhe olivat sanoja vailla merkitystä. Väkivalta, kidutus ja murhat sen sijaan olivat arkipäivää.
Sitä herää siihen, että hei, tyyppihän on samanikäinen kuin minä itse ja, no, vaikka omakaan elämäni ei nyt ihan ruusuilla tanssimista ole ollut, niin kyllä tässä silti puhutaan hieman eri asioista.
Oli uskomatonta lukea sellaisen ihmisen elämästä, joka on elänyt koko siihenastisen elämänsä vankileirillä, tietämättä mitään aitojen ulkopuolisesta maailmasta, edes Pohjois-Korean tilanteesta leirin ulkopuolella, saati sitten muusta maailmasta valtion rajojen ulkopuolella.
Mutta tätäkin enemmän ajatuksia herätti se, kuinka lapset kasvatettiin pienestä lähtien vihaan, luokka-ajatteluun, alemmuudentunteeseen, siihen että on normaalia ilmiantaa toisia ilman syytä, siihen, ettei perhe merkitse mitään, siihen ettei ole ystävällisyyttä, ei luottamusta, ei vapautta, ei rakkautta, ei oikeastaan mitään. Vain nälkää ja tappavaa arkea päivä toisensa jälkeen.
23-vuotiaana Shin pakeni - ei kuitenkaan vapuden vaan nälän vuoksi. Pakoreitti vei Pohjois-Korean maaseudun halki Kiinaan ja lopulta Yhdysvaltoihin. Shinin matka kohti ihmisyyttä oli alkanutut.
Shin pääsi pakenemaan kuin ihmeen kautta, ehkä juuri kertomaan muulle maailmalle Pohjois-Korean tilanteesta ja vankileireistä, joiden olemassaolo kielletään edelleen.
Mutta elämä leirin ulkopuolella ei ole aivan niin yksinkertaista vankileirillä kasvaneelle nuorukaiselle, joka ei paettuaan tiennyt edes missä suunnassa Kiina sijaitsi, mihin suuntaan lähteä taivaltamaan. Eikä hän tiennyt voiko kehenkään luottaa ja voiko tehdä mitä tahansa saadakseen ruokaa, pysyäkseen hengissä.
 Shin Dong-hyuk on tiettävästi ainoa, joka on onnistuneesti paennut Pohjois-Korean vankileireiltä - leireiltä, joilla tälläkin hetkellä on jopa 200 000 vankia. Monille näistä ihmisistä leiri on koti ja ainoa totuus, jonka he tuntevat.
 Sanotaanko näin, että kirja tempaisi mukaansa. Se ei ollut todellakaan mitään kevyttä kesälukemista, mutta ei sitä voinut myöskään laskea käsistään. Kirja oli hyvin rehellinen kertomus vankileireistä, siitä karusta arjesta, jota vangit elävät päivä toisensa jälkeen. Mutta kirjassa ei mässäilty näillä kauheuksilla, vaan ne kerrottiin vain kuin asiat ovat, rehellisesti.
Kirjassa tuotiin rehellisesti myös esiin ne ongelmat, joita pohjoiskorealaisilla loikkareilla on heidän yrittäessä sopeutua elämään Etelä-Koreassa tai esimerkiksi Yhdysvalloissa, jonne pohjoiskorealaisia otetaan vastaan edelleen. Länsimaalaistunut Etelä-Korea on jo suuri shokki pohjoiskorealaisille, saati sitten muut länsimaat. Ja ylipäänsä arki ja elämä muualla kun on tottunut elämään ja köyhyyteen rajan toisella puolella...

Kirja saa pisteet siis ennen kaikkea rehellisyydestä, mutta on kirjan kirjoittajalla, yhdysvaltalaisella kirjailijalla ja toimittajalla, Blaine Hardenilla ollut myös taitoa ja kykyä kirjoittaa kirja, joka tempaa mukaansa, herättää ajatuksia mässäilemättä kuitenkaan kurjuudella ja epäkohdilla.

Tämä oli kirja ja ihmiskohtalo, jota en ehkä hetkeen unohda.

Joel Haahtela; Elena

Kuten aikaisemmin on ilmennyt, en ole vielä oikein ihastunut Joel Haahtelaan. Luin alkuvuodesta Haahtelan uusimman; Tähtikirkas, lumivalkea, eikä se oikein saanut minua vielä innostumaan. Onneksi olen kuitenkin sitkeää sorttia, joten päivänä eräänä kirjasossa etsin kaunokirjallisuushyllyistä kohdan H ja Joel Haahtelan. Ja takakansitekstejä luettuani päädyin Elenaan, siinä oli jotain kiinnostavaa. Ja päätin tietenkin lukea kirjaa ilman ennakko-odotuksia...
Minä rakennan Elenan pienistä paloista, otan hänen hymynsä, askeleiden kaiun, kirjaimet paperilla, kenkien ääriviivat sateen jälkeen.
Aivan aluksi haluan kirjoittaa siitä kuinka ihastuin kerrontaan. Minäkertojaan, joka puhuu preesensmuodossa, keino, joka ei mielestäni aina toimi. Mutta nyt toimi. Ja kerronnan runollisuus, se vei mukanaan. Välillä palasin muutaman rivin taaksepäin ja luin virkkeitä uudestaan, sanoja, jotka pitivät sisällään niin paljon, maisemaa, tunteita, arkea ja elämää jotenkin niin kauniilla tavalla, että sitä kaikkea vain hengitti mukana.
Miehen ajatukset on jo kuukausia täyttänyt nainen. Tummahiuksinen, kalpeaihoinen nainen, jonka hän näki sattumalta puistossa. Sittemmin mies on seissyt joka päivä kastanjapuiden varjossa ja odottanut hiljaa.
Jotta tämä ei mene pelkäksi hehkuttamiseksi, niin sanottakoon, että kyllä jonkusen aikaa meinasin heittää kaikesta huolimatta kirjan sivuun. Kun aluksi tuntui aika absurdilta, että luen kirjaa miehestä, joka stalkkaa nuorta naista, kurkkii sanomalehden takaa, seisoo naisen talon ikkunan alla, seuraa jopa saarelle, jonne nainen lähtee kesäksi töihin. Perverssiä? Sairasta? Niin ajattelin, ollakseni täysin rehellinen. Ja tekstin kauneus sai sen kaiken tuntumaan jotenkin, no, oudolta.
Mutta onneksi, onneksi tähän kohtaan voin kirjoittaa ison MUTTA-sanan, sillä minä niin huokaisin helpotuksesta, kun tämä mutta astui kuvioihin. (Asiasta on hieman hankala kirjoittaa niin, etten paljasta liikaa asioita juonen ja muun kannalta...)
Kesäksi nainen lähtee kaupungista, mies seuraa, mutta kadottaa hänet näköpiiristään pitkäksi aikaa. syksyn tullen mies tajuaa mikä naisessa on kiinnittänyt hänen huomionsa.
Ja samoihin aikoihin myös minä lukijana tajusin monta asiaa. Miehen, Elenan, menneisyyden, historian, muistot, kaiken mahdollisen. Ja minä hymyilin helpottuneena, sillä kyse ei enää ollutkaan perverssiosta, ei mistään sellaisesta mitä pyörittelin pienen pääni sisällä. Ja minä hymyilin myös siksi, että Haahtela vei voiton kotiin, vei aivan täysin.
Ja hän tapaa Elenan, kerran.
Kirjassa ei ole kuin 126 sivua, on vain lyhyitä lukuja, mutta kaikkea ei voi mitata sivujen määrässä, sanojen paljoudessa. Joskus vähemmän on enemmän ja joskus hiljaisuus kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Minä siis olin myyty. Olin vielä pitkään kirjan viimeisen sivun luettuani. Ajattelin vain lopulta sitä, kuinka kaunis tarina olikaan, kuinka kaunista kaikki oli juuri sillä hetkellä.

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Joni Eareckson Tada; Matka jatkuu

Kirja kertoo Jonin työstä vammaisten parissa, hänestä tehdystä elokuvasta ja hänen avioliitostaan. Joni on ollut miljoonille ihmisille rohkaiseva esimerkki siitä, miten vammaisuuteen ja poikkeavuuteen voi sopeutua. Tämä kirja alkaa rehelllisestä omien vikojensa ja tappioidensa tunnustamisesta, sisältää raikasta huumoria, kirpeää itsekritiikkiä ja myös tietoa vammaisen mahdollisuuksista. Elämä ei pääty vammaisuuteen, vaan matka jatkuu entistä mielenkiintoisempana.
Joni siis halvaantui olkapäistä alaspäin 17-vuotiaana uimaonnettomuudessa. Olen lukenut Jonin elämästä muitakin kirjoja, esimerkiksi Jumala jota rakastan kertoo myös Jonin lapsuudesta, ajasta ennen onnettomuutta.
Matka jatkuu -kirjassa halvaantumisesta on jo yli kymmenen vuotta ja Joni tasapainossa asian suhteen. Mutta silti esiin nousee asioita, jotka muuttavat hetkessä kaiken. Matka jatkuu on hyvin rehellinen ja avoimesti kirjoitettu kirja. Joni tekee työtä oman Joni and friends -järjestönsä kautta ja välillä sitä tulee ajateltua ettei hän ainakaan rämmi samoissa asioissa ja ongelmissa kuin me muut. Että kaiken jälkeen Joni on jo niin pyhä...mutta Joni kertoo elämästään ja ongelmistaan hyvin avoimesti ja tämä harhaluuloni hälvenee hyvinkin nopeasti ;)

Matka jatkuu -kirjassa Joni kertoo paljon myös normaalista arjestaan ja Joni and friends -järjestön alkumetreistä. Arki tietenkin oli mielenkiintoisinta ja avasi silmiäni hieman enemmän sen suhteen millaista elämä neliraajahalvaantuneena on. Siinä rinnalla omat vaivani ja ongelmani tuntuivat välillä hieman pienemmiltä. Ja olihan se mielenkiintoista lukea Jonin ja Kenin avioliiton alkuajoista, siitä epävarmuudesta koko asian suhteen ja myös Kenin epäröinnistä siitä olisiko hän valmis avioliittoon vaikeasti vammautuneen naisen kanssa. Mutta rakkaus voitti ja he ovat tehneet työtä yhdessä vuosi vuoden jälkeen.

Kirja ei kuitenkaan ole vain puhetta vammaisuudesta ja tämän aiheen nostamisesta esiin. Sitäkin enemmän minulle kirja oli myös puhetta siitä kuinka meistä jokainen rämpii välillä pimeämmissä vesissä ja epäilee jopa Jumalan olemassaoloa ja että se on oikeastaan ihan normaalia. Mutta sitäkin enemmän kirja puhui minulle Jumalan armosta, Hänen rakkaudestaan meitä jokaista kohtaan. Ja että  meillä jokaisella on omat ongelmamme. Ei meistä jokainen (onneksi) halvaannu tai sairastu vakavasti, mutta meillä on muita ongelmia. Mutta lopulta, onko mikään sattumaa? Joskus Jumalan tiet ovat täysin erilaiset kuin olemme itse suunnitelleet, mutta Hän voi kääntää myös meidän silmissämme negatiiviset asiat ja onnettomuudet suureksi siunaukseksi. Näin on käynyt myös Jonin kohdalla, sillä ilman Jonin halvaantumista ei olisi myöskään Joni and friends -järjestöä eikä sitä arvokasta työtä, jota he tekevät.

Ja kertoohan kirja minulle myös sinnikkyydestä. Siitä ettei koskaan kannata luovuttaa. Että vaikka kädet eivät toimi voi tauluja aina maalata sivellin suussa...

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Merri Vik; Onneksi olkoon, Lotta

Viimeinen Lotta-kirja, lupaan sen ;) Nyt on Lotta saateltu naimisiin ja hyvä niin. Mukavastihan näiden Lotta-kirjojen kanssa aika meni ennen nukkumaan menoa iltaisin, mutta aika aikaansa kutakin (sanoo hän joka lukee parhaillaan Vihervaaran Anna -kirjaa iltalukemisenaan...).
Olihan se aikakin jo saada Lotta-sarja päätökseen ja sanotaanko näin, että mitä vanhemmaksi Lotta kirjoissa tuli niin sitä hassumpaa näitä kirjoja oli lukea.
Mutta nyt se on ohi... ;)