torstai 28. helmikuuta 2013

Lukupäiväkirjaan

Ulla-Lena Lundberg; Jää
Jää on tarina saaristoseurakuntaan saapuvasta papista, hänen perheestään ja kirkkosaarta ympyröivien kylien ihmisistä - ikiaikaisista salaisuuksista, joita meri ja jää kyläläisten hartioille uskovat.
 Enpä ole koskaan tainnut lukea Finlandia-palkinnon voittajateosta näin tuoreena, mutta kaverilta lainaan saatu kirja sen mahdollisti. Ja kivahan se kerrankin oli olla ajassa mukana.

Takakansi ei kertonut kirjasta paljoakaan enkä ole tähän mennessä lukenut siitä ainuttakaan arviota tai blogipostausta. Ei niin etteikö niitä olisi kirjoitettu, minä en niihin vain ole sattunut törmäämään.
Mutta tuo oma tietämättömyyteni oli vain plussaa, sain lukea kirjan ilman minkäänlaisia ennakkoluuloja.

Jo ensisivuilta Jää tuntui jotenkin tutulta. Sen kielessä oli jotain sellaista, johon olin törmännyt aikaisemminkin. Kunnes sitten jonkusen luvun luettuani satuin vilkaisemaan kirjan liepeitä, joissa on yleensä tietoa kirjailijasta ja aikaisemmista teoksistaan. Ja kappas vain, ihmekkös kun tuntuikin tutulta. Olen lukenut Lundbergilta Marsipaanisotilaan ja tykkäsin siitä. Vaikka jo silloinkin kiinnitin ensimmäisenä huomiota kieleen, kertojaan, Lundbergin tapaan kirjoittaa.

Kun kertojaan tottui, kun kieli tuli niin tutuksi, ettei se vaatinut enää kaikkea huomiota, vei tarina mukanaan. Elin vahvasti mukana Kummelin perheen arkea, Petter-papin kiireistä elämää Luodoilla, Mona-pastorskan kiireistä arkea kotona sekä perheen tyttärien kasvua kohti muutosta. Ja elävät Luodon asukkaat, joihin kertoja sai jokaiseen aivan oman näkökulmansa.

Itse asiassa kertoja on se, joka saa suurimman huomion. Ne keinot, jolla jokin kirjan henkilöistä saadaan tuntumaan niin etäiseltä tai läheiseltä. Tai tietty välimatkan pitäminen, joka tuntui aluksi kummalliselta kunnes se olikin aivan itsestäänselvää. Haltioiduin kirjan kielestä, siinä oli jotain.

En ole lukenut muita ehdokkaita (tai aikaisempiakaan voittajia), mutta väittäisinpä että palkinto meni tällä kertaa aivan oikealle kirjalle.

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Jos olisin

Nappasin aivan uudesta blogilöydöstäni mukaani tämän haasteen. Eli jos olisin...

Jos olisin vesi
olisin villinä kuohuva koski.


Jos olisin kukka
olisin tummanpunainen ruusu. Pudottanut jo piikkini.


Jos olisin eläin
olisin uljas hevonen. 
Nelistäisin villiä laukkaa halki niittyjen.


Jos olisin soitin,
olisin yksinäinen viulu haikein sävelin.


Jos olisin hedelmä
olisin appelsiini. Olisin värinä ja energiana talven pimeydessä.


Jos olisin talo,
olisin pieni tupa metsän keskellä. Ehkä parhaat päivänsä nähnyt, 
mutta edelleen täynnä elämää.


Jos olisin kirja,
kertoisin sinulle tarinan, jota et unohtaisi koskaan.


Jos olisin maisema,
olisin auringonlasku meren rannalla.


Jos olisin juoma,
olisin kuuma kaakao talvipakkasilla.


Jos olisin puu,
olisin koivu. Pala suomalaista maisemaa.


Jos olisin joku,
olisin juuri minä.

En haasta ketään. Napata saa itselleen ken tahtoo!
Tietokoneella yksi seikkailee lego-maailmassa ja telkkarilla toinen. Ukkokulta on viettämässä firman virkistyspäivää joten itse istun kuulokkeet korvilla olohuoneen nojatuolissa.
Jalkaparkani ainakin ovat ansainneet sen.
Virkistyspäivästä johtuen auto on tuon toisen puoliskon käytössä, joten olen joutunut turvautumaan apostolinkyytiin. On sitten tullut käveltyä. Kaksi kertaa päiväkodille ja takaisin. Olisin tietenkin voinut pitää kuopuksen kotona, mutta liikunta tekee hyvää ja sainpahan koulujuttujakin eteenpäin.

Istuin myös alas ja viilasin kirjan takakannen tekstiä.
Yllättävän vaikeaa. En halua kertoa liikaa, mutta en jättää sitä liian yleiseksi. Että se kertoo jotain, mutta ei silti kuitenkaan. Niin, että se on pakko lukea.
Kirjan nimestäkin on vielä vääntöä kustantajan kanssa, mutta kyllä se painoon mennessä on sitten vakiintunut. Vaihtoehtoja on tullut pyöriteltyä ja sekin on aika hankalaa.
Sillä kirjan nimi merkitsee paljon. Se vaikuttaa siihen jääkö kirja hyllyyn, ostaako joku sen vai unohtaako samoin tein. Tietenkin pitäisi olla jotain omaperäistä, mutta ei liian. Ei kliseistä, mutta jotain sellaista, joka jää mieleen.

Tänään on siis tullut käveltyä melkein 14 kilometriä. Ja se tuntuu jaloissa. Jos olen ihan rehellinen, niin seuraan puhelimesta (phonen appsilla...) missä tuo toinen puolisko menee. Ettei se vain olisi jo tulossa kotiin. Ettei minun vain tarvitsisi lähteä tanssitunnille. Sinnehän ei tietenkään voi jättää menemättä jos on mahdollisuus mennä. Vaikka nämä väsyneet jalat olisivat kyllä ihan tarpeeksi hyvä syy.

Mutta viime päivinä on paistanut aurinko ja olen tuntenut olevani taas elossa.
Niin kliseiseltä kuin kuulostakin.

tiistai 26. helmikuuta 2013

Lukupäiväkirjaan

Enni Mustonen, Lapinvuokko

Olen aina pitänyt Mustosen romaaneista, niissä on aivan oma tunnelmansa. Ja yleensä tapahtumat sijoittuvat lähihistoriaamme ja usein myös juuri sota-aikaan tai sen jälkimaininkeihin, joten niiden pohjalta saa myös kuvaa historiastammekin. Ei paha siis ;)
Annikin valkolakki vaihtuu morsiushuntuun ja vähän myöhemmin jo suruharsoon. Jatkosodan alkaessa saksalaiset saapuvat Rovaniemelle, ja kielitaitoinen nuori nainen ajautuu 20. vuoristoarmeijan esikuntaan sihteerin ja tulkin tehtäviin - kohtalokkain seurauksin.
Siinä juoni yksinkertaisuudessaan ja siitä saa myös hieman esimakua tekstin tyylistä. Ja siitä mikä minua ärsytti suunnattomasti. Tarina kyllä oli hyvä ja mielenkiintoinen, tempasi täysin mukaansa. Mutta jo takakannessa valoitettiin aivan liikaa kirjan tapahtumia. En olisi halunnut tietää morsiushunnun vaihtuvan suruharsoon, olisin halunnut sen tulevan yllätyksenä. Eikä tämä ollut ainoa kohta, jossa tulevia tapahtumia pedattiin jo etukäteen. Tuntui että ne himmensivät hieman, tai ehkä vähän enemmänkin, lukunautintoa. Parasta lukiessa on se, ettei todellakaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu.

Mutta tästä pienestä, tai vähän suuremmastakin, ärsyttävyydestä huolimatta kirja oli mielestäni hyvä. Oli mielenkiintoista lukea tuosta ajasta kun saksalaiset olivat Lapissa, siitä en ainakaan itse ole kovinkaan paljon lukenut kaunokirjallisuutta. Muusta sotiin liittyvistä ehkä sitten senkin edestä.

Lapinvuokko on Pohjatuulen tarinoita -sarjan ensimmäinen kirja. Jään mielenkiinnolla odottamaan tulevia. Mustosen julkaisutahtia katsoessani oletan, ettei seuraavaa kirjaa tarvitse odottaa kovinkaan pitkään...

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Kyllä olen ylpeä itsestäni. Huomenna oli proosakurssin tehtävien deadline. Tänään aloin hahmotella esseetä Bo Carpelanin Benjaminista. Pituusvaatimuksena oli viisi liuskaa. Minä ryvin epätoivossani ja annoin itselleni armoa ja päätin että kolme liuskaa riittää. Mutta sitten jossain vaiheessa sitä tekstiä alkoi syntyä. Ja viisi liuskaa tulikin valmiiksi melko kivuttomasti. Huomenna on vielä aikaa loppuviilaukselle, mutta minä tein sen. Ja olen jopa ihan tyytyväinen aikaansaannokseeni.

Huomenna alkaa arki. Ihan kiva sinänsä. Vaikka on se ollut mukavaa lomaillakin. Ukkokulta piti viikon talviloman ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Olimme äiteen luona pohjanmaalla. Siellä käytiin lasten kanssa uimassa, hiihtämässä ja luistelemassa. Kotiin tultua käytiin 3D -leffassa katsomassa Räyhä-Ralf ja oli muuten hyvä. Sitten vielä Nuuksiossa patikoimassa. Ja tänään vielä loman päättymisen kunniaksi (?) ravintolassa syömässä.
Siinä sitä on ollut ohjelmaa muutaman edellisvuoden hiihtolomankin edestä. Ei ole meillä maattu ei!

Vaikka on ollut ihanaa viettää perheenä yhteistä aikaa, olla vain, niin on se arkeen palaaminenkin ihan mukavaa. Ehkä eniten odotan hiljaisuutta. Niin rakkaita kuin nuo kolme ovatkin, niin tulee niistä aikamoinen äänen määräkin tähän taloon. Hiljaiset tunnit yksin kotona ovat ne, minkä avulla jaksan arjen. Kuulostan varmaan aika kamalalta. Ehkä joku toinen sanoisi, että lapset ovat ne, joiden avulla jaksaa, mutta, no, minä tarvitsen hiljaisuutta. Tietyn annoksen, jotta muu arki rullaisi kunnialla. Ja jaksan taas olla höpönassujeni kanssa...

Taas minä puolustelen. Kun sitä vain voisi sanoa ilman sen kummempia palopuheita, että olen parempi äiti näin. Minun elämäni, minun valintani. Kai loppupeleissä vakuuttelen vain itselleni omia päätöksiäni, ajatuksiani.

Ei selkeästi pitäisi kirjoitella blogiin enää tässä vaiheessa iltaa. Nyt vielä hetkeksi kirjan pariin sohvalle jas sitten nukkumaan.

Liikuntapäiväkirja vko 8


Maanantai: Vesijuoksu, 100 m, lasten kanssa pulikointi n. 1,5 h, kävelylenkki 2,75 km
Tiistai: Kävelylenkki n. 2,3 km, luistelu, 30 min
Keskiviikko: -
Torstai: -
Perjantai: Patikointi lasten kanssa,  5 km
Lauantai: -
Sunnuntai: -

Ei mitenkään erityisen liikunnallinen hiihtolomaviikko (lapsilla sen sijaan sitäkin liikunnallisempi), mutta joskus tekee hyvää vain olla. En ole jumpannut, en pahemmin edes lukenut, en kirjoittanut. Olen vain ollut. Lepoviikko niin liikunnan kuin syömistenkin suhteen ja tämän viikon jälkeen olenkin onnellinen siitä, että arki alkaa huomenna myös tällä saralla...


keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Lukupäiväkirjaan

Maksim Gorki; Matkatoverini

Tämä oli ensikosketukseni Gorkin tuotantoon ja tykästyin. Se oli tuttua venäläistä klassikkoainesta ja sitä oli niin kotoisa lukea. Mitä tästä nyt kertoisin. Tarina oli hauska ja kaunis. Välillä se sai melkein repimään hiuksia päästään päähenkilön puolesta. Gorki siis onnistui koukuttamaan lukijan ja eläytymään tarinaan.

Tämä pieni kirjanen, joka piti sisällään myös toisen kertomuksen, Makar Tshudran, on osa kirjasarjaa, jossa julkaistaan uudelleen unohduksiin jääneitä lehtisuomennoksia. Ainoa mikä minua häiritsi kirjassa oli sen suomennos vuodelta 1902. Kirjasen loppusanoissa mainitaan, että tarinat julkaistaan samassa kieliasussa kuin aikoinaan. En tiedä onko tämä ollut onnistunut päätös, sillä itse olisin kaivannut parempaa suomennosta...

Mutta kirjasarja on ihan mielenkiintoinen ja kirjastosta löytyi jo lisää luettavaa samaisesta sarjasta...

maanantai 18. helmikuuta 2013

Lukupäiväkirjaan

Turkka Hautala; Kansalliskirja
Suomalainen varttuu mäkihyppytornien ja automarkettien varjossa aikuiseksi, juottaa kiinalaisen naapurin humalaan ja opettaa poikansa heittämään leipää vaikka jo viluttaakin. Vanhoilla päivillään se murahtelee kahvioissa ja menehtyy rakkaalle sohvalleen kesken prinsessa Victorian häiden.
Kai kirja oli ironinen kuvaus suomalaisuudesta. Satiiria niistä stereotyyppisistä piirteistä, joita suomalaisuuteen liitetään. Joskus ehkä hymähdin, mutta siihen se sitten jäikin. Jokseenkin tympi juuri se stereotyyppisyys. Ei se jaksa enää naurattaa, että lenkille ei voi lähteä jos naapuri on pihassa ettei vain tarvitse tervehtiä tai että mies ei puhu eikä pussaa ja kännit vedetään tietenkin ja niin edespäin.
Ai mitä mä tei tänää? Ai kui? Miks sä just mult kysyt? No mut okei. Oota. Ööjoo meil oli toinoi köksän kokeet ja sit mentii Ainojja Roosan, eiku ortsi, siin oli ens viä liikuntaa ja meil oli uimahallii...
Rehellisesti sanoen, en ymmärrä miksi tätä kirjaa on niin kehuttu. Ehkä olen huumorintajuton tollo, joka ei ymmärrä, mutta niin vain on. Ja uudestaan vielä rehellisesti sanoen, tuli tunne että kuka tahansa voisi kirjoitta tällaisen kirjan. Vain paremmin. Mutta kukaan muu ei ole vaivautunut.

Anteeksi. En keksi kirjasta kovinkaan paljon hyvää sanottavaa. Loppuun luin vain siitä syystä, että sen myötä voin kirjoittaa tänne blogiini mielipiteitäni siitä. Että silleen...

Liikuntapäiväkirja vko 7


Maanantai: Aikuinen-lapsi -liikunta, 45min
Tiistai: -
Keskiviikko: Kävelylenkki (3km) 50 min, selkä/vatsajumppa, 15 min
Torstai: Kehonhallinta, 1h
Perjantai: -
Lauantai: -
Sunnuntai: Kävelylenkki (5km)

Tämä viikko vaatikin oikeastaan enemmän. On helppo "turtua" rutinoituneeseen viikko-ohjelmaan, jossa tiettyinä päivinä on tietty jumppa ja menen sinne säännöllisesti.
Tällä viikolla oli toisin.
Tiistaina oli esikoisen kaverilla synttärit pulkkamäessä, jonne tarvitsi kyydin, joten auto oli ukkokullalla ja aikataulullisesti synttärit menivät tiistain jumppani päälle. Jäi siis välistä. Keskiviikkona ukkokullalla meni pidempään töissä joten en päässyt tanssitunnille, mikä hieman harmitti. Siinä tilanteessa minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen vaihtoehto veti puoleensa. Istua sohvalla, lukea tai kirjoittaa. Toinen vaihtoehto oli se, mihin oma oloni kannusti. Lenkille lasten kanssa hop.
Ja niin me lenkkeiltiin.
Tehtiin tuttu kävelylenkki metsäpolun kautta ja piipahdettiin leikkipuistossakin. Tehoja omaan lenkkiini sain sillä että meillä oli mukana pulkka ja lapset istuivat kyydissä vuorotellen. Vedin perässäni siis intervallityyppisesti 15 kg, 30 kg ja 40 kg painoja. Ja kyllä se välillä tuntuikin!
Lapset tykkäsivät lenkistä ja niin tykkäsin minäkin! Oli mukavaa ulkoilla yhdessä lasten kanssa ja ripauksella mielikuvitusta peruslenkistäkin saa tehokkaamman...tai ainakin erilaisen.


perjantai 15. helmikuuta 2013

Lukupäiväkirjaan

Helen Rose Veare; Anna minulle tämä vuori
Painajaismaisesta vankeudesta astuin passiiviseen unimaailmaan: olin unohtanut menneisyyteni. Lääkärini ehdotti, että terapiana kirjoittaisin elämästäni. Jotta siihen pystyisin, äidin olisi verestettävä muistoni. Lähdimme neljän kuukauden matkalle elämäni neljäänkymmeneen unohtuneeseen vuoteen. Hitaasti tämä kirja sai muotonsa. Hitaasti opin jälleen vaeltamaan, niin etten väsynyt kesken kaiken. Kun muistot heräsivät eloon, heräsi myös uusi halu aloittaa elämä uudelleen.
 Helen Rose Veare oli lähetystyöntekijänä Kongossa kun hänet vangittiin. Hän ja monet muut lähetystyöntekijät olivat viisi kuukautta Simba-sissien vankina. Trauma tapahtuneesta oli syvä eikä hän meinannut löytää tietään takaisin elämään.

Tämä kirja on katsaus Helen Rose Vearen elämään. Mikä sai hänet lähtemään Kongoon ja antamaan elämänsä ja kaikkensa rakastamansa kansan hyväksi. Helen Rose Veare kirjoittaa myös hyvin rehellisesti omasta elämästään, kivuistaan ja kivikoisista poluistaan, joita pitkin hänen oli pitänyt kulkea siihen päivään asti. Hän ei tee itsestään pyhimystä vaan kertoo rehellisesti omista heikkouksistaan ja vioistaan. Ja kuinka Jumalan armo ja rakkaus on niitä kaikkia suurempi.

Suosittelen luettavaksi!

tiistai 12. helmikuuta 2013

Ruuasta asiaa...

Viimeksi taisinkin mainita siitä, että pitäisi kirjoittaa tästä vehnänvälttelyruokavaliostani. Miksi, miten ja niin edespäin.

Mistä kaikki sai alkunsa?
Oma olo oli aika vetämätön. Vatsaa turvotti, niveliä särki ja suoliston toimintakin, no, ei ihan normaali. Iltaisin turvotus oli sitä luokkaa, että näytin olevani vähintään viidennellä kuulla raskaana...enkä sitä todellakaan ole.

Päätin, ettei se ota jos ei annakaan, joten päätin vältellä vehnää. Olen kuullut niin paljon kuinka vehnän pois jättäminen on helpottanut useammankin oloa eikä se edes sisällä mitään tärkeitä hivenaineita tai muutakaan vastaavaa, joten perustelut vehnättömyydelle olivat ihan hyvät.
Eli aluksi vaalea leipä ja pastat yms. pois. Puhumattakaan pizzoista ja hamppareista.
Ja täytyy tunnustaa, että johan helpotti. Eihän se nyt mikään ihmekuuri ole, mutta olo helpottui huomattavasti. Oikeasti. Vierastan karppaus-sanaa, sillä se pitää sisällään aika pitkälti hyvin negatiivisen latauksen, mutta esimerkiksi karppaus.info -sivuilta olen löytänyt hyviä reseptejä, joita olen soveltanut omaan käyttööni.
Meidän perheen lemppariruoka eli lasagne toimi omalta osaltani loistavasti myös kesäkurpitsalla (muu perhe sai ihan sitä aitoa oikeaa lasagnea kyllä) ja olin oikeasti yllättynyt siitä, ettei eroa oikeastaan huomannut. Lasagne ei siis oikeasti tarvitsekaan niitä levyjä maistuakseen lasagnelta...

Niin ja se turvotus. Ei turvota iltaisin enää samalla tavalla. Ja olo on huomattavasti parempi. En siis edelleenkään karppaa, mutta välillä korvaan myös riisin ja perunan muilla kasviksilla. Toimii muuten loistavasti. Syön lasten kanssa edelleen muutamana aamuna viikossa kunnon aamupuuron, koulupäivinä syön ruisleipää ja näkkäriä minulla kuluu päivittäin. Ei siis mitään totaalihiilarittomuutta.

Tässä on ollut synttärisumaa viimeisten viikkojen aikana enkä ole ollut totaalikieltäytymislinjalla enkä tule olemaankaan. Olen ottanut palan täytekakkua, mutta se pieni pala todellakin on riittänyt. Eikä muuta ole edes tehnyt mieli. En koe joutuvani luopumaan mistään, kieltäytymään mistään, sillä oloni on niin paljon parempi näiden kolmen viikon jälkeen. Ja yhtenä sunnuntaina käytiin koko perhe pizzalla ja sen huomasin olossani vielä seuraavanakin päivänä. Ei mitenkään kehuttava olotila.

Turhien hiilareiden vähentämisen jälkeen huomaa, ettei elimistö tarvitse sitä sokerimäärää, mikä muuten on tarjolla. Esimerkiksi valmisjogurtit ovat ällöttävän makeita muista jutuista nyt puhumattakaan. Sunnuntai-iltana korkattiin ukkokullan kanssa yksi geisha-suklaalevy ja muutaman palan jälkeen se meni takaisin kaappiin. Kumpikin totesi kuin yhdestä suusta, että aivan kuin olisi syönyt pelkkää sokeria. Yyh. Ei edes hyvää. Tumma suklaa löydettiin varmaan vuosi sitten, joten tämä ei nyt ollut yllätys. Mutta tähän asti sitä maitosuklaatakin on voinut sentään syödä... ;)

Että sellaista.
Varmaan erittäin sekava sepustus, poukkoilee sinne ja tänne. Mutta ehkä se sisältää sen tärkimmän pointin, mitä hain. Olo on nykyään paljon parempi kuin aikaisemmin...

maanantai 11. helmikuuta 2013

Liikuntapäiväkirja vko 6


Maanantai: Aikuinen-lapsi -liikunta, 45min
Tiistai: Kuntojumppa, 1h
Keskiviikko: Soololattarit, 1h
Torstai: Kehonhallinta, 1h
Perjantai: -
Lauantai: -
Sunnuntai:-

Perussetillä mentiin viikko liikuntojen suhteen. Huomaanpa että likkunnat tuntuvat painottuvan tuonne alkuviikkoon ja loppuviikosta ei sitten "kunnon" liikuntaa olekaan. Viime aikoina vain viikonloput ovat olleet tupaten täynnä synttäreitä tai töitä ja sitä viikottaista siivousta näyttöjä varten, joten yritäpä sinne väliin jotain liikuntaa vielä.
Mutta sen huomaan, että kaipaisin kyllä jotain lenkkeilyä kyllä viikkooni. Yksi kävelylenkki viikossa olisi jo aika buenoa tämänhetkiseen nähden...siinä sitä tavoitetta tälle viikolle. Raahautua lenkille ;)

perjantai 8. helmikuuta 2013

Tuntuu että koko viikko on ollut yhtä rämpimistä enkä tarkoita ainoastaan tuota alati lisääntyvää lumimäärää. Jotenkin ollut hieman tahmaista tämä koko arki.
Tänään oli koulussa kasvatustieteitä ja hops-keskustelu opettajan kanssa. Kotiin saapuessani huokaisin itsekseni, että onneksi nyt alkaa viikonloppu. (Vaikka ei se sinänsä mitenkään lepäämistä ole. Huomenna venäjän opetusta ja iltapäivästä kaverin lapsen synttärit, jossain välissä pitäisi siivota tämä kämppä sunnuntain näyttöä varten ja sunnuntaina sitten olla poissa kotoa kun on ensin aamupäivän vielä katsonut, että paikat on kunnossa. Joo-o. Ehkä mekin vielä joskus saadaan ihan vain laiskotella...)

Suunnitelmissa on ollut kirjoittaa vehnänvälttelyruokakokeiluistani, mutta en sitä tähän kyllä jaksa alkaa naputtelemaan. Ja jostain muustakin on pitänyt kirjoittaa. Mutta en ole. Koomaillut vain.

Ja tänään opettajan kanssa keskustellessa sanoin sen ensi kertaa ääneen. Että entä jos me olemme syksyllä jossain muualla enkä tuolla koulussa. Ihan kuin se olisi tehnyt tästä kaikesta jotenkin konkreettisempaa.

tiistai 5. helmikuuta 2013

Räyh. Palautteesta asiaa...

Tiedän että palaute on kirjoittamiselleni hyödyllistä. Tiedän että se saa minussa käynnistymään sen prosessin, jonka tuleekin käynnistyä.
Mutta silti minua ärsyttää.
Proosakurssin palaute sai minut jumiin. Kirjoittamiseni lakkasi. Eikä se ole hyvä juttu.
Että pitäisi miettiä dramaturgiaa enemmän, että tarinan dramaturgia jää henkilön jalkoihin. Mutta silti enemmän henkilön tunnetta mukaan. Ja hahmotelmaa rakenteesta, dramaturgiasta ja muusta.
Mutta kun se ei ole minun tapani kirjoittaa. Nyt olen viimeiset päivät miettinyt tarinani dramaturgiaa. Ja mietin mitä sillä loppujen lopuksi tarkoitetaan. Ja mietin sitä, että koen itseni juuri nyt kahlituksi. En voi kirjoittaa kun pitäisi samalla miettiä jotain. En yleensä suunnittele kovinkaan pitkälle. Kirjoitan vain. Ja tarina kuljettaa itse itseään eteenpäin. Näin syntyi ensimmäinen romaanikässärini.
Kyllä se vaati melkoisen editointivaiheen, mutta se on valmis. Siitä tulee jotain.
Kyllä. Dramaturgia tarkoittaa sitä miten teoksen eri elementit ja materiaalit jäsentyvät ja rytmittyvät. Mutta miten ihmeessä kahdeksan kirjoitetun liuskan jälkeen voidaan sanoa, että dramaturgia jää henkilön alle? Eihän tuossa ajassa ehdi vielä tapahtua mitään. Se on vasta käynnistymässä.
Joo. Että siis ärsyttää.
Joo ja tiedän, että palaute oli ehkä ihan paikallaan. Nyt ainakin mietin tämän kakkosen dramaturgiaa. Tiedän, että se kaipaa jo alkuunkin enemmän toimintaa. Ei pelkkää ajatusta. Ei tajunnanvirtaa.
Joo. Palaute on siis ihan hyvästä. Kun se saa ärsyyntymään yleensä kai osutaan ytimeen. Että siihen minun ihan oikeasti pitäisi kiinnittää huomiota. Ja nähtävästi väistämättä kiinnitänkin.

Joskus sitä vain kaipaisi pientä hehkutusta. Että joku sanoisi kuinka kaunista tekstiä kirjoitat. Että jokin kohta oli upeaa. On sitäkin palautetta tullut. Jokunen kerta sitten kaksi kanssaopiskelijaa kertoi itkeneensä tekstiäni lukiessa (ei onneksi siksi, että se olisi ollut niin surkeaa vaan koska se kosketti..), mutta viime kerralla ei sitten  mitään. Juuri silloin kun itse koin löytäneeni tekstiini jotain. En kaipaa jalustalle nostamista. Tai että pitäisi vain kehua. Mutta joskus jokin pieni kannustava sana. Että nyt olet löytänyt oman juttusi. Että tässä on jotain sellaista, mistä kannattaa pitää kiinni.
Kai kirjoittava ihminen on sitten aina hieman riippuvainen muiden kommenteista. Tai haluaa kuulla että on onnistunut jossain. On hyvä siinä mitä tekee. Vaikka kuinka kirjoittaa omaksi ilokseen, tai koska haluaa kirjoittaa. Vaikka ei kirjoitakaan muita ihmisiä varten, ei muita miellyttääkseen ei maineen tai kunnian vuoksi. Silti sitä kaipaa. Pientä kannustavaa sanaa, että hei, kyllä sä osaat!

Enkä liputa kehumispalautteen perään. Enemmän kuin mitään muuta, kaipaan rakentavaa palautetta. Se vie tekstiä eteenpäin. Se vie minua eteenpäin. Pelkät kehut saisivat jäämään paikalleen. Tyytymään siihen mitä on. Kuvittelemaan itsestään liikaa. Olen yrittänyt ajatella, että kehujen puuttuminen kertoo siitä, että opettaja uskoo minusta olevan enempään, parempaan. Tiedän että haluan näyttää että minusta onkin.
Ehkä joku saa voimaa pelkästä kriittisestä palautteesta. Ponnistaa sillä menemään.
Mutta huomaan, että ilman pientä kannustavaa sanaa meinaan lamaantua. Olenko oikeasti niin surkea, ettei tekstistäni ole mihinkään. Miksi siis jatkaa eteenpäin?

Tiedän että se on asenteesta kiinni. Sitä tässä yritän iskostaa tajuntaani.
Sitä paitsi. Alle viikko aikaa työstää romaanin alkua palautettavaksi ja loppukommentteja varten. Pitäisi siis saada karistettua ärsyyntyminen sekä lamaantuminen harteiltaan ja suunnattava katse eteenpäin. Uskoa edes itse että tästä tekstistä on johonkin.

Luultavimmin kukaan ei jaksanut lukea tänne asti, mutta sainpas purkauduttua jonnekin. Nyt sitten jätän kakkoskässärini tältä erää rauhaan ja jatkan vaikka kasvatustieteiden lukemista. Tuleepahan ajateltua sitten aivan jotain muuta...

Edit vähän myöhemmin.
Olisihan se pitänyt arvata. Heti tämän purkauksen jälkeen aivoni alkoivat raksuttaa. Otin kynän ja muistikirjan ja kappas vain....se surullisen kuuluisa dramaturgia alkoi löytyä. Ärsyttävää...

maanantai 4. helmikuuta 2013

Liikuntapäiväkirja vko 5

Maanantai: -
Tiistai: Kuntojumppa, 1h
Keskiviikko: Soololattarit, 1h
Torstai: Kehonhallinta, 1h
Perjantai: -
Lauantai: -
Sunnuntai: -

Ei mitään superliikunnallista viikkoa, mutta jotain kumminkin. Parempi näin kuin että makaisi vain sohvalla ;)

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Lukupäiväkirjaan

Bo Carpelan; Benjamin

Bo Carpelan on aivan ehdoton lempirunoilijani, mutta hänen proosatuotantonsa on jäänyt minulta kokonaan lukematta. Onneksi tähän tuli muutos meidän aineproosan kurssin muodossa. Saimme eteemme pitkän kirjalistan, josta valita yksi teos luettavaksi ja analysoitavaksi ja heti Carpelanin nimen bongattuani tiesin, että se on siinä.
Ja niin se olikin.

Kirja haastaa lukijansa. Se ei päästä helpolla, mutta silti sen läpi on niin helppo kulkea. Vaikka ei niinkään nopeasti. Se vaatii aikaa, se vaatii pysähtymistä.
Muisti murtautui syvälle sieluun ja viilsi haavan, joka umpeutui vain hitaasti, niin kuin äänettömyys, joka sulkeutuu vaikeimman ympärille ja antaa sille hengityksen, vakavuuden ja selkeyden.
Katkelma on luku 11. Osa luvuista olikin yllä olevan kaltaisesti aivan kuin proosarunoja (jotka ovat Carpelanin tuotannossa aivan huippuja!). Niissä oli syvyyttä ja jotain sellaista, mitä piti maistella pitkään.

Pelkään, että tästä tulee ylisanainen ylistys Carpelanille. Että nostan hänet kirjallisista neroista neroimmaksi. Sanataiteen mestariksi. Ei se ole tarkoitus. Joskus vastaan vain tulee kirjoja, joita on hyvin vaikeaa tiivistää muutamaksi sanaksi. Lauseiksi ja kuvaileviksi virkkeiksi, sillä jotkut kirjat vain ovat enemmän kuin nämä. Ja Benjamin on sellainen.
Jos minä ennen kuljin varmoja, toisten rakentamia teitä pitkin, saan nyt loikkia yli soiden ja oikeastaan minun pitäisi opetella lentämään, jotta voisin seurata omien, tosin ehkä sekapäisten ajatusteni kulkua.
Tunnustan. Haltioiduin ja olen siinä tilassa edelleen. Ei tämän selväsanaisempaa merkintää kirjasta. Se pitää jokaisen lukea itse.

lauantai 2. helmikuuta 2013

Lukupäiväkirjaan

Lubna Ahmad al-Hussein; 40 raipaniskua. Tositarina nyky-Sudanista.
Heinäkuussa 2008 Lubna Ahmad al-Hussein istuu ravintolassa Sudanin pääkaupungissa Khartumissa, kun 12 siveyspoliisia ryntää sisään suorittamaan ratsiaa. Hänet ja 10 muuta naista pidätetään väkivaltaisesti säädyttömästä pukeutumisesta syytettyinä. naisilla on islamilaisten huivien ja tunikoiden lisäksi yllään sarwal, löysästi istuvat pitkät housut. Naiset tuomitaan ruoskittaviksi.
 Tämä on lähtötilanne ja koukuttava sellainen. Myönnän, että rakastan elämänkertoja ja vieraat kulttuurit kiehtovat. Mutta niin kiinnostaa myös naisen asema ympäri maailmaa, epäkohdista lukeminen on aina yhtä järkyttävää.

Suuri osa naisista alistuu kohtaloonsa, ottaa vastaan sen mitä annetaan eikä jaksa kyseenalaistaa saamaansa kohtelua. Aina kuitenkin nousee Lubnan kaltaisia naisia, jotka nousevat yleensä julkiseen vastarintaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja innottavat näin myös muita esimerkillään. Pysäyttävä kirja. Ja kunnioitan Ahmad al-Husseinin kaltaisia naisia, jotka uskaltavat olla sitä mitä ovat, eivät anna periksi.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Ruokaa...

Olen tässä pitkin viikkoa kuvaillut syömisiäni...tai siis niitä ruoka-annoksiani. Ei tässä sen fiksumpaa ideaa postaukselle ollut, joten menköön tällä.

Salaattia ja broilerinsuikaleita.
(salaatti, kurkku, tomaatti, paprika, leipäjuusto, pippuria ja suolaa)

Smoothie, joka on ukkokullan bravuurialue.
(Tässä versiossa taisi olla banaania, appelsiinia, kiiviä, gojimarjoja,
soijarouhetta ja luultavimmin vielä hampunsiemeniäkin)

Salaatti.
Aika perussettiä.

Salaatti lämpimän ruuan lisänä.
(Tässä ekstrana appelsiiniä, kurpitsansiemeniä ja auringonkukansiemeniä.)

Aamu"puuro".
(Turkkilaista jogurttia, soijarouhetta, kiiviä ja banaania)
Aina ei ehdi eikä jaksa panostaa ruuan laittoon. On kiireisempiä päiviä ja sitten niitä vähemmän kiireisiä. Ja on päiviä, jolloin jaksan paremmin kuin toisina. Joten vähemmän kiireisinä ja pirteinä päivinä sitä jaksaa panostaa ruokaankin ihan eri tavalla (onneksi näitä päiviä on nykyään paljon enemmän) ihan silmänruuankin kannalta. Joskus sitä vain kauhaisee makaronilaatikot lautaselle ja sillä mennään, mutta joskus on kiva panostaa siihen, että annos oikeasti näyttää myös hyvältä. Kauniilta.

Nyt kun katsoin kuviani niin piristää se, että nuo annokset ovat niin värikkäitä. Silmänruoka selkeästi on puolet koko jutusta!