torstai 27. helmikuuta 2014

Joel Haahtela; Tähtikirkas, lumivalkea

En tiedä oikeastaan, mitä kirjoittaisin kirjasta, oloni on jokseenkin hieman ristiriitainen.
Yritän kuitenkin.
Tragedian kotimaassaan kokenut nuori ylioppilas kirjoittaa päiväkirjaa Pariisissa vuonna 1889. Nuorukainen etenee kirjeenvaihtajaksi uutistoimistoon ja vie lukijan lumoavalle matkalle kiehuvaan Berliiniin, sen juovuttaviin öihin, ja myöhemmin kauas kolonisoituun Kaukoitään.
Lähtökohta oli mielenkiintoinen, se täytyy myöntää. Ja jotain kertoo tietenkin jo se, että minä tämän kirjan kirjastosta lainasin.
Mutta, tämän kirjan ja lukukokemuksen kohdalla on niin iso mutta.

Yleensä olen pitänyt kiinni sadan sivun säännöstä. Eli jos sadan sivunkaan jälkeen kirja ei ole kokuttanut minua mukaansa, se saa jäädä.
No, ei koukuttanut, mutta halusin silti lukea kirjan loppuun.
Ehkä toivoin tilanteen muuttuvan, että saisin edes jostain kiinni.

Viiteen osaan jakaantuva romaani jäi minulle hieman etäiseksi. Kuten jo mainitsin, en oikein saanut missään vaiheessa juonesta kiinni, en oikeastaan 268 sivunkaan jälkeen ollut saanut paljoakaan irti kirjan päähenkilöstä, tuosta minämuotoisesta puhujasta, joka täytti muistikirjojaan, joita nämä eri osat kuvastivat.

Sanottakoon, että kirjan ensimmäinen osa, Pariisi, oli mielenkiintoisin. Se sisälsi niin paljon enemmän kuin muut, noiden yhdeksänkymmenen sivun aikana minäkin pääsin seikkailemaan 1800-luvun lopun Pariisin kaduille, elin ja hengitin kaupunkia itsekin.

Mutta sitten.
Berliini tuntui olevan jatkuvaa taiteella brassailua, musiikin ja maalaustaiteen yksityiskohdilla "mässäilyä" ja ehkä tämä kolahtaa vain omaan alemmuudentunteeseeni, että minä en ole perillä noin hienoista seikoista, mutta Berliini vain oli minulle sitä. En saanut kiinni, en vain saanut.
Kolmannen osan pelasti paljoltikin laivamatka ja päähenkilön ajatukset. Se valotti ehkä hieman enemmän väliin jääneitä vuosia, päähenkilön sisäistä kasvua, iän mukanaan tuomaa näkökykyä. Tätä ei Pariisin ja Berliinin välillä ollut havaittavissa.
Neljännen osan, Bernburgin, sekavuudelle ja hajanaisuudelle oli syynsä, se myönnettäköön. Mutta sainko siitä täysin kiinni, siitä en ole aivan varma. Taas liian paljon väliin jääneitä vuosia, liian paljon tyhjää, jonka tietenkin lukija itse voi kuvitella, mutta onko se koko homman idea?
Vuonna 2012 Helsingissä miehen jälkeläinen saa päiväkirjat haltuunsa ja huomaa, että meistä jokaisesta jää maailmaan jälki. Mutta on niitä, jotka maksavat kovemman hinnan, surevat muidenkin puolesta.
Tiedostin kyllä lukevani päähenkilön muistiinpanoja, sitä että osa muistikirjoista on kadonnut, että vain nämä kyseiset ajankohdat ovat jääneet jäljelle. Ja kyllähän kirja mielenkiintoinen oli ja Haahtela on tehnyt valtavaa pohjatyötä romaaniinsa, tai ainakin hän sai minut uskomaan tuon maailmanajan todeksi, että näin olisi todella voinut olla.
Mutta se ei pelasta sitä, että ainakaan minulle kirja ei toiminut.
Suurimman osan ajasta mietin kirjan funktiota. Mikä tämän aihe on, miksi tämä kirja yleensäkään on kirjoitettu?
Minua ei häirinnyt se, etten tiennyt päähenkilön nimeä, itse asiassa sen kertominen kirjan viimeisessä osassa sai homman lässähtämään vieläkin enemmän. Enkä minä pitänyt siitä, että romaanin lopussa asioita alettiin avaamaan. Jos ne oli tarkoitus avata, olisin lukenut niitä mieluummin hieman aikaisemmin enkä vasta lopussa tiivistelmän tapaan.

Minä yritin kyllä pitää kirjasta, halusin löytää siitä enemmän hyviä puolia, mutta se ei oikein onnistunut.
Ja suurimpana kysymyksenä minulle jäi se, että kuka ihan oikeasti kirjoittaaa kauan sitten kuolleelle nuoruudenrakastetulleen? Jos on yhdeksäntoistavuotiaana ollut palavasti rakastunut, mutta joutunut luopumaan kaikesta, niin kulkeeko tuo tunne mukana hautaan asti? Jotenkin tämä tökki pahasti, vaikka tiedänhän minä, että näinkin voisi olla, että ihmisen mieli voi mennä rikki, että tällaisesta ei toivu koskaan. Mutta kantoiko se tämän romaanin juonta loppuun asti, siitä en mene takuuseen.

 Mutta sinänsä positiivista; kirja ainakin herätti ajatuksia...

perjantai 14. helmikuuta 2014

Sanna Karlström: {taivaan mittakaava}

{taivaan mittakaava} oli hyvin voimakas runokokoelma, joka vaati hetken aikaa sulattelemista. Ja minä sulattelin sitä melkein viikon. Ja tämä arvio kokoelmasta on hyvin subjektiivinen ja avaan siinä aika pitkälti koko lukukokemukseni. Eli jos et halua pilata omaa vielä tulossa olevaa lukukokemustasi, sinun ei ehkä kannata lukea tätä pidemmälle.
Yhä kapenevat hartiat sinä loittonet / Sydämeni on tulitikkulaatikon kokoinen.
Löysin tarinan tytöstä, nuoresta naisesta ehkä, joka on menettänyt rakastettunsa, on tullut jätetyksi ja se on suurena kipuna kaikkialla hänessä ja hän haluaisi vain että tuo lähtenyt puoliso tietäisi miltä se kaikki tuntui, kuinka kipeää se kaikki teki. Alussa tyttö myös kyselee Jumalalta tai kohtalolta tai suurelta tuntemattomalta, miten sen nyt haluaakaan ilmaista, miksi näin tapahtui, miksi juuri hän, vaatii vastauksia siltä, joka siirtelee niitä elämän shakkilaudan pelinappuloita.
En tullut tähän jäädäkseni, / en ota kenkiä jalasta, / tulin puhumaan vuosien ylitse / ja shakkimestari kääntää pelilautaa: /valkoinen aloittaa. 
Nainen ottaa selviytymiskeinokseen yrittää hallita elämäänsä, suunnitella ja piirtää kaikki tarkasti, piirtää uusi kaupunki, uusi elämä, rakentaa uutta. Hänessä on kaksi puolta, se epävarma ja hukassa oleva nainen, mutta myös se pilkuntarkka arkkitehti, joka haluaa hallita elämää, suunnitella sen viimeistä piirtoa myöten. Ja kuitenkin myös arkkitehti alkaa haurastua, kuori halkeilee ja nainen joutuu ottamaan tuon arkkitehdin syliinsä, epäonnistumisen jälkeen lohduttamaan tuota vahvuutta itsessään, jota ei sitten ollutkaan.
Katso, mitä sinä olet tehnyt / piirsit kynnellä rintaani tien tarkasti kuin patologi / ja minä nauroin kunnes kaikkialla rasahteli, / nyt kaupunki on täsmällisesti arkistoitu / ja mahtuu sinun käsivarsiesi väliin.
Kontrolli pettää, arkkitehti hiipuu pois ja jäljelle jää vain tuo nainen, epävarmana ja surusta kipeänä. Ja hän haluaisi lohduttaa itseään, saada lohdutusta itse. Arkkitehdin katoaminen saa kaiken nousemaan esiin, hallinta ja kontrolli pettää ja muistot nousevat pintaan. Ja mieleen nousee äiti, joka ei rakastanut, joka ei osannut olla turvallinen, joka pelotti ja sai pelkäämään. Ja äidin rakkaudettomuus on kipuna hänen sisimmässään, mutta silti kerta toisensa jälkeen nainen palaa äidin luokse, palaa vaikka oli vannonut ettei enää koskaan. Ja äidin luona hän taantuu pieneksi tytöksi, puhuu kimeällä äänellä, myöntyy kaikkeen. Ja lopulta nainen seisoo kotitalonsa edessä eikä hänellä ole sinne avainta, hänen elämänsä valuu siellä muistojen talossa hukkaan, eikä hän voi sille mitään. Hän on itsensä ja minuutensa ulkopuolella.
Viisisataa kilometriä ei riitä mihinkään, / vaikka kiskot katkaistaisiin monesta kohtaa. / Ei se riitä etäisyydeksi: ikinä en tule sinne enää.   / Kai se on rakkautta, jos istuu matkalippu kourassa / Helsingin rautatieasemalla ja ajattelee omalla murteella.    /Haen junasta paikan, josta parhaiten näkee, / miten äiti hakee omaansa ikkunasta.
Ja sitten tyttö särkyy. Hän rukoilee ihmettä tapahtuvaksi, rukoilee että tapahtuisi edes jotain. Hän haluaa vain muutoksen, haluaa saada jotain. Eikä hän pysty enää ajattelemaan järkevästi, vaan ajatukset muuttuvat epämääräiseksi sotkuksi, hän sotkeutuu itsekin. Ja tulee lopullinen romahdus, hän tarvitsee apua ja hän erkanee itsestään, tarkkailee itseään ulkopuolelta ja halveksii, ajattelee että jääköön siihen, unohdetaan. Ja silti elää pieni toivo läheisyydestä, että joku rakastaisi. Ja tyttö viedään suljetulle osastolle tai psykiatriselle osastolle, miten sen nyt haluaakaan ajatella. Hän makaa tärkätyissä lakanoissa ja on turtunut itseensä, kaikkeen. Ja nainen saa avaimen, poika heittää sen hänelle parvekkeelta ja sitten tulee pilvetön ajanjakso elämässä, ennen syksyä ja kaiken lopullisuutta.
Olet rukoillut, / sormet soutaen toistensa hankaimissa / olet rukoillut airosi poikki. / Mitä vielä pyytäisit.
Sillä vaikka kuinka olisin toivonut, en löytänyt viimeisestä osasta toivoa, vaan se kertoo tytön elämän päättymisestä. Hän muistelee vielä entistä rakastettuaan, heidän matkojaan ei kaupungeissa, turistina olemista, patsaita ja karttoja. Ja lopulta hänen elämänsä muuttuu kuin pienoismalliksi, hän katsoo sitä kaukaa ja kaikki on niin pientä. Ja hän katsoo kuinka lapset katsovat pienoismallia lasin läpi, ovat niin innoissaan elämästä ja kaikesta. Ja lopulta tulee tuuli, joka vie kaiken  mukanaan, vain kaulaliina jää heilumaan tuuleen. Ja lopulta valokuvista rajataan ihmiset pois, elämä päättyy, ihminen katoaa, vain maisema jää jäljelle.
Lintu, taivas heti, / lintuisa / Voisitko liioitella pilvettömyyttä / ennen kuin pilvet kuin syksyinen tietyömaa tapahtuu.  
Kaunis, mutta surullinen tarina ja minä haltioiduin Karlströmin kielestä, hänen runojensa jokaisesta sanasta ja säkeestä. Ja siitä kuinka hän kirjoitti runojensa kautta tarinan tytöstä, joka särkyy ja runoissa on parasta se, että ne eivät kerro kaikkea, että rivien väliin jää niin paljon ja nuo tyhjät kohdat, tuo hiljaisuus kertoo joskus enemmän.

Pidin myös siitä, että runot eivät olleet liian vaikeita, ei sellaisia, joiden kohdalla olisin kokenut etten yksinkertaisesti ymmärrä. Mutta pidin siitä, etteivät ne myöskään olleen helppoja lukea, vaan minun piti lukea niitä yhä uudelleen ja uudelleen, sukeltaa säkeiden väliin, hakea merkityksiä, löytää tarinalle alku ja leijua sen mukana päätepisteeseen asti.

-------------
Ja jos haluat analyyttisemmän kritiikin kokoelmasta, sellaisen löydät täältä.

perjantai 7. helmikuuta 2014

Kirsti Ellilä; Kaivatut

Nimenä Kirsti Ellilä oli jo tuttu, ehkäpä kirjaston hyllyjä kolutessani olen siihen törmännyt tai ehkä lehtien sivuilta, kirjailijahaastattelusta tai jostain.
No, kuitenkin. Nytpä käsissäni olikin yksi hänen romaaneistaan, Kaivatut, jonka lainasin kirjastosta. Päätin tutustua Ellillän tuotantoon tämän romaanin kautta.
Saara, Henrik ja kotimaastaan paennut Gilbert ovat kokeneet elämässään suuria menetyksiä. Saaran tytär on kuollut ja Gilbertin perhe on kateissa. Henrikin tytär päättää hylätä "normaalin elämän" ja seurata kutsumustaan luostariin.
Siinäpä yksinkertaisuudessaan lähtökohta, josta matkaan lähdin. Odotin melko kevyttä luettavaa, mutta hömppää en sen uskonut olevan. Halusin jotain sellaista, joka olisi luettuna nopeasti, joka pitäisi vain lukea kun ei voisi lopettaakaan ja jonka parissa voisi vain levähtää, hengähtää hetken aikaa.
Miten siis kävi?
Kolmikon kohtalot kietoutuvat yhteen suomalaisessa kaupungissa, johon virtaa väkeä maailman kaikilta laidoilta. Pakolaiset, onnenonkijat ja elämän haavoittamat etsivät siellä paikkaansa.
Vaikka Saara, Henrik ja Gilbert nostetaan takakannen tekstissä tasavertaiseen asemaan niin Saara kuitenkin oli se, joka oli tarinan keskiössä enemmän kuin muut, oli se säie, joka sitoi lopulta muutkin henkilöt tarinaan mukaan. Eikä se ollut huono asia, vaikkakin huomaan ärsyyntyväni monen kirjan kohdalla siitä, että romaanin sisältö on jotain aivan muuta kuin mitä takakannen teksti on kertonut.

Mutta itse asiaan.
Kolmikon elämät sitoutuvat toisiinsa kuitenkin ja ehkä jopa yllättävin säikein. Pidin siitä ettei kaikkia asioita kerrottu auki, vaan paljon jäi salaisuudeksi, sellaiseksi, jota lukijana jäi miettimään. Pidin myös siitä, että lukijana minulla oli mahdollisuus tehdä omia päätelmiäni, pohtia, että olisiko Gilbert se, jonka kuvittelen hänen olevan ja ehkä ennen kaikkea Henrikin osuutta koko tarinaan mietin pitkään. Ja lopulta hänen paikkansa oli täysin selvä, miksi olinkaan sitä missään vaiheessa epäillyt.

Se mitä kritisoin (Tulihan se sieltä! ;) ) oli muutamassa kohdassa liiallinen "paasaaminen". Seksibaarikohtaus olisi voinut jäädä pois, se tuntui liikaa kirjailijan omalta kannanotolta, tarpeettomalta romaanin juonen kannalta, kokonaisuus olisi toiminut aivan täysin myös ilman sitä.
Mietin paljon myös Trisitian roolia kirjassa. Sille oli tietenkin paikkansa, sitä en kiellä, mutta mielestäni hän sai Saaran elämässä ehkä liian suuren roolin. Tiedän, mitä tällä asetelmalla on ehkä ajettu takaa, mutta jotkut kohdista tuntuivat hieman absurdeilta ja Trisitian näkyvyyden olisi voinut jättää myös hieman pienemmäksikin.
Onko mahdollista elää ilman luottamusta maailmaa kannattavien salaisuuksien voimaan?
Mutta sainko sen, mitä kirjalta odotin?
Kyllä ja enemmänkin, sillä rehellisyyden nimissä odotin kaikesta huolimatta lukevani kevyehköä hömppää, mutta tästä kirjasta oli kyllä hömppä kaukana.
Romaani oli helppolukuinen, mutta se ei tarkoita sitä että kirja olisi ollut jotenkin yksinkertainen. Sillä Kaivatut on paljon monikerroksisempi kuin odotin.
Mutta romaanin parissa rentoutui, sen ääressä sain hengähtää ja luin sen vuorokaudessa, sillä oli vain pakko jatkaa. Lukea eteenpäin, saada tietää miten tarinassa käy...

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Zinaida Lindén; Monta maata sitten

Venäläistaustainen, suomalaisen kanssa asuva nainen ja kirjoittaa vielä ruotsiksi, siinä melkoinen ja uskomattoman kiinnostava yhtälö. Kirjastosta matkaani tarttui siis Zinaida Lindénin Monta maata sitten ja kirja olikin mielenkiintoista luettavaa.
Neuvostokansalaisen ensimmäiset sanat ovat Lenin, isänmaa ja Moskova. Galinan ensimmäiset sanat ovat äiti, isä ja Leningrad. Galina kasvaa työlle ja rakkausavioliitolle omistautuneiden vanhempiensa varjossa. Ainoana lapsena hän rakentaa omapäisesti nuoren tytön identiteettiään.
En tiedä miksi kuvittelin puolet kirjasta lukevani Lindénin omaelämäkerrallista romaania. Aloin siis sujuvasti lukea Lindénin omaelämäkertaa ja jossain vaiheessa aloin miettiä että hän kirjoittaa kyllä hieman liian avoimesti kaikista asioistaan, että aika rohkeaa.
Lukasinpa sitten takakannen uudestaan ja googlettelin hieman tietoa kirjailijasta ja kylläpä muuttui lukukokemus tajutessani lukevani täysin kaunokirjallista romaania :D
Osasyynsä tälle väärinkäsitykselle oli ehkä se, että kirjan päähenkilö Galina muistutti niin paljon kirjailijaa itseään, asutut maat, nykyinen asuinpaikka kaupunkia myöten.
Rakkaus Giovanni Battista Piranesin taidegrafiikkaan johtaa hänet opiskelemaan taidehistoriaa perestroikan kuuhulluuden aikaan. Hän tapaa keväisen Nevajoen rannalla diplomaatti Igor Nikolajevitsin - tulevan aviomiehensä ja odysseiansa kartanlukijan. Tie vie Venäjältä Afrikkaan, Japaniin ja viimein Turkuun. Yhä, avioliitosta ja äitiydestä huolimatta, Galinan koti on kaikkialla, ei missään, ja sydän Pietarissa.
Kun sain kiinni ajatuksesta täysin fiktiivisestä romaanista luin sitä myös sellaisena. Kirja oli mielenkiintoinen, käsittelihän se venäläisyyttä, neuvostoaikaa sekä venäläisten kuvaa Suomesta. Havainnot kummastakin maasta olivat terävät, mutta silti ehkä lempeät. Lindénin lukeneisuus näkyy tekstissä, mutta ei liikaa. Viittauksia muualle oli, mutta ei niin että ne olisivat ärsyttäneet eikä lukeneisuus näkynyt tekstissä itsensä korostamisena ja siitä olin erittäin kiitollinen.

Mutta kaunokirjallisesti en oikeastaan tiedä, miten romaania kuvailisin. Omaelämäkerrallisena se olisi ollut huomattavasti parempi, teknisesti ajatellen siis. Kaunokirjalliseksi romaaniksi sen juoni oli melko pelkistetty eikä siitä sinänsä saanut edes kiinni. Mikä oli huippukohta, mikä tarkoitus?

Minulle romaani kertoi eniten ehkä diplomaatin rouvan elämästä, irtolaisuudesta kun koti oli kaikkialla maailmalla. Se kertoi rakkaudesta synnyinmaata, mutta ennen kaikkea syntymäkaupunkia Pietaria kohtaan. Ja romaani kertoi myös eräästä avioliitosta, kahdesta ihmisestä, rakkaudesta ja sen etsimisestä. Ja ehkä sitä löytyi kaikkien vuosien jälkeen ja vuosikymmenten suru harteilla kevenee lopulta ehkä hieman, siitä voi ja onnistuu myös vapautumaan.

Romaani loppuu mielenkiintoisesti ja yllättävästi, vaikka olisi voinut myös lässähtää täysin ratkaisusta huolimatta. Mutta ei lässähtänyt!

Vaikka kaunokirjallisesti Monta maata sitten ei kiri listallani kovinkaan korkealle niin lukukokemuksena se oli mukavan piristävä ja mielenkiintoinen kokemus. Sillä oli omat heikot kohtansa, mutta kuitenkin piti otteessaan niin että oli vain pakko lukea eteenpäin.

maanantai 3. helmikuuta 2014

Jenni Linturi; Isänmaan tähden

Jotkut sanovat, että kun tipahtaa korkealta, koko elämä vilahtaa silmien edestä. Kun 79-vuotias Antti Vallas putoaa katolta, hänen silmiensä edestä ei vilahda mitään. Maailma muuttuu vasta kun hän avaa silmänsä. Silloin nykyisyyden lävistää palvelusaika natsi-Saksan Waffen-SS-joukoissa.
En tiedä, miksi hyvin usein kirjan luettuani ensimmäinen ajatukseni on; en tiedä.
Sillä niin kävi tämänkin kirjan kohdalla.

Aihe oli kiinnostava, sellainen, josta Suomessa ollaan vaiettu pitkään ja vasta viime vuosien aikana siitä on edes alettu puhua; suomalaisten liittymisestä SS-joukkoihin.
Kirja ei (onneksi!) ollut historiallinen kertomus tuosta ajasta, ei sellainen, jonka kautta olisi saanut avartavan näkökulman tuohon aikaan ja historiallisiin tapahtumiin. Sen sijaan Isänmaan tähden on kertomus yhden miehen elämästä ja valinnoista ja näiden valintojen seuraamuksista.
Kunmpi on järkyttävämpää, kammottavat teot vai niiden elinikäinen taakka?
Yllä oleva on hyvä kysymys eikä tyhjentävää vastausta taida löytyä eikä Isänmaan tähden siihen pyri vastaamaankaan. Mutta se kertoo kuitenkin elämästä Saksassa, rintamalla sotimassa yhteistä vihollista, Neuvostoliittoa vastaan. Ja vaikka koko ajan puhuttiin siitä, että he taistelivat isänmaan tähden, niin jäin miettimään kuinka pitkään miehet uskoivat tuohon lauseeseen? Sitä ei tämäkään romaani kerro, eikä kerro ehkä kukaan tai mikään muukaan.

Romaanin ehdottomia vahvuuksia olivat Saksan-aikojen kamaluus, se minkä keskellä miehet siellä olivat, missä oloissa taistelivat. Ja miltä tuntui tappaminen, miten oikean ja väärän raja hämärtyi, kun mikään ei enää tuntunut miltään.
Ja tätäkin suurempi vahvuus oli vanha Antti, dementoitunut vanha mies, jonka todellisuus sekoittui menneisyyteen ja se oli kirjoitettu niin voimakkaasti, että lukijankin taju meinasi hämärtyä, niin sekottuivat tytär sotatoveriin, kuten vaimo myös. Dementoitunut ja muistoihin uppoava mies ei ajattele enää rationaalisesti eikä näe todellisuutta rationaalisesti ja siihen myös lukijana pääsin kurkistamaan. Ja se oli suuri plussa tälle romaanille.

Sen sijaan kritisoin hieman romaanin sillisalaattimaisuutta. Koin, etten täysin saanut kokonaisuudesta kiinni, että se oli liikaa hajallaan. En tiedä olenko ainoa, joka olisi kaivannut enemmän järjestelmällisyyttä, että olisin saanut vaikka luvun alussa tai otsikossa vinkkiä missä mennään, sillä välillä minulla meni pitkään ennen kuin tiesin missä mennään.

Ja kuten aloitin koko tekstini, kirjoitan edelleen, etten tiedä mitä ajattelisin tästä romaanista. Se ei jättänyt minua haltioituneeseen tilaan, mutta ei se ollut kyllä täysin yhdentekeväkään, sillä mietin sitä illalla lukemisen jälkeenkin. Isänmaan tähden ei ollut kevyttä luettavaa, mutta luulenpa ettei sen ole ollut tarkoituskaan olla. Ote kirjassa on jotenkin brutaalin realistinen, inhimillisyyttä on paikka paikoin hyvin vähän ja se on ehkä se, joka minua ahdisti tai puristi. Ehkä minä vain loppujen lopuksi kaipaan onnellisia loppuja ja ihmisten hyvyyttä. Nyt sitä ei meinannut löytyä...oikeastaan kenestäkään.

Romaanin hupaisin henkilö oli eittämättä Kaarlo, Antin serkku ja kateuden värittämä serkussuhde piristi kummasti muuten hieman raskasta kirjaa. Toisaalta mietin kyllä hyvin pitkään Kaarlon paikkaa koko romaanissa....

Että näin.