torstai 10. lokakuuta 2013

Lukupäiväkirjaan.

Jack Cavanaugh; Rakas vihollinen

Omasta hyllystäni löytyy yksi Cavanaughin sarjoista Lauluja yössä muistaakseni nimeltään. Joten kun kirjastossa palautettujen hyllyssä oli tämä Cavanaughin Rakas vihollinen otin sen matkaani saman tien. Aavistelin että 373 sivustaan huolimatta kirja olisi nopea lukea, enkä ollut väärässä...
Sotajoulu 1944 lähestyy, ja Anne Mitchellin pitäisi olla Pariisissa viettämässä kuherruskuukautta tuoreen aviomiehensä kanssa. Sen sijaan hän joutuu saksalaissotilaan panttivangiksi Ardennien metsässä. Karl Hausmann herättää vihaa nuoressa sairaanhoitajassa, joka on todistanut työssään natsien kädenjälkiä enemmän kuin tarpeeksi. Mutta mitä kahden vihollisen välillä tapahtuu luotien rätistessä pimeinä joulunpyhinä?
Kirja imaisi mukaansa ensisivuilta lähtien. Luin ja luin ja unohdin ruuanlaiton ja kaiken muun. Ajattelin vain että luen vielä tämän luvun, ja vielä tämän.
Tarina oli siis mukaansatempaava. Se piti otteessaan melkein loppuun saakka. En tiedä mistä johtuu, mutta usein kirjojen loppupuolella tarinat laimenevat, enkä puhu vain Cavanaughista, vaan monista monista muistakin. Alussa tarina etenee hitaammin, kaikelle annetaan aikaa, mutta lopussa alkaa hillitön loppukiri, kun halutaan kertoa mahdollisimman paljon mahdollisimman vähäisellä sivumäärällä.

Mutta tuo seikka ei todellakaan tehnyt kirjasta huonoa, ei todellakaan.
Kirjan aihe on myös tärkeä. Natsisaksan julmuudet ovat kaikkien tiedossa, mutta ihmisyys sen takana saattaa unohtua. Kirja kertookin ihmisestä natsinaamion takana, siitä ettei kaikki univormuun pukeutuneet olleet hirviöitä vaan takin alla sykki lämmin sydän.

Kirja käsittelee mielestäni hyvin vihaa kahden kansan välillä. Kuinka natsisotilaan ja amerikkalaisen sairaanhoitajan tiet kohtaavat talvisessa metsässä ja millaiset ennakkoluulot heillä on puolin ja toisin, kumpikin oman propagandakoneistonsa orjia. Mutta jotain tapahtuu kun antaa toiselle mahdollisuuden. Ja kuka lopulta määrittelee kuka on vihollinen ja kuka ei?

Luin kirjan alle vuorokaudessa. Sitä ei vain malttanut laskea käsistään. Ja vaikka usein kritisoinkin jatko-osia, niin melkein olisin kaivannut tälle kirjalle sellaista. Silloin viimeisten lukujen ei olisi tarvinnut olla sellaista juoksemista.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Lukupäiväkirjaan.

Vladimir Lortsenkov; Lentävä traktori
Hyvästi köydä Moldova! Bella Italia - täältä tullaan! Traktorilla, joka muuttuu lentokoneeksi, joka muuttuu sukellusveneeksi...
Tämä kirja oli löytö kirjaston hyllystä ja odotukset olivat korkealla.
Moldovan perukoilla sijaitsevan Largan kylän asukkaiden matka kohti unelmien Italiaa on täynnä toinen toistaan herkullisempia henkilöhahmoja ja absurdeja käänteitä, jotka saavat lukijan vuoroin hirnumaan naurusta ja vuoroin pakahtumaan liikutuksesta.
Takakannen tekstin luettuani tiesin kirjassa mentävän hieman yli ja osasin odottaa, että moldovalaisia pistetään halvalla. Odotin myös hauskoja karikatyyrejä kyläläisistä, pikkutarkkoja ja humoristisia hahmoja. Odotin siis nauruntäyteistä lukukokemusta ja kirjaa, jonka 279 sivua tulisi luettua hujauksessa.
Gogolin ja muiden venäläisten mestareiden tapaan Lentävän traktorin yhteiskunnallinen satiiri on sivaltavaa, mutta päähenkilöiden sinnikkyys ja loputon kekseliäisyys hehkuvat hellyyttävää lämpöä.
Vertailu Gogoliin ja muihin venäläisiin mestareihin on kyllä hieman liioiteltua, kuka kumma näitä takakannen tekstejä oikein kirjoittaa? Yhteiskunnallista satiiria - kyllä. Päähenkilöt sinnikkäitä - kyllä. Päähenkilöiden loputon kekseliäisyys - kyllä. Mutta silti. Gogol? Ei nyt ihan.
Palkittu romaani piirtää symbolisen mutta polttavan ajankohtaisen kuvan laittomasta siirtolaisuudesta ja ihmisen ikuisesta onnen etsinnästä.
 Ymmärsin kyllä symbolisuuden, aiheen ajankohtaisuuden ja poliittisuuden. Ja kyllä minä hymyilin välillä hahmoille niiden absurdiuden vuoksi, kirjailijan tarkkanäköisyyden vuoksi. Mutta silti. Tämä kirja ei ollut niin hauska kuin odotin ja mitä takakannen tekstin mukaan ajattelin. Eikä edes nopealukuinen. Kirja oli kooltaan pieni eikä sivujakaan mahdottomasti, mutta aika monta viikkoa minä sitä kahlasin eteenpäin. Ja vain koska olin päättänyt lukea sen.

Tai ehkä minä en yksinkertaisesti vain ollut kirjan kohderyhmää.

perjantai 4. lokakuuta 2013

Lukupäiväkirjaan.

Felicia Feldt; Näkymätön tytär
Felicia on lapsi numero kolme. Kohta lapsia onkin jo yhdeksän. Ja vain yksi äiti. Maailman paras äiti? Ainakin lastenkasvatuksen asiantuntija, omasta mielestään.
 Anna Wahlgrenin Lapsikirja taitaa olle melkoinen käsite ainakin meillä pohjoismaissa ja kyllä siitä on Suomessakin puhuttu ja kirjoitettu näihin päiviin asti. Felicia on siis Wahlgrenin, tunnetun kasvatusgurun, tytär. Ja kaikkien mukaan onnentyttö kun hänellä on sellainen äiti...
Näkymätön tytär on tarina kasvamisesta perheessä, jossa lapsilauma sai toimia kuuluisan äidin elävänä todisteena kasvatustyön onnistumisesta.
Kirja on todella raskasta luettavaa. Silti sitä ei voinut jättää kesken, oli vain pakko lukea sivu toisensa jälkeen, vaikka välillä se ahdisti, se tuntui pahalta. Mutta luin silti.
Mutta Feliciasta tuli näkymätön, eikä kukaan tiennyt miksi. Nyt hän kertoo sen.
En tiedä oikeastaan mitä kirjoittaisin tästä kirjasta. Voisin kauhistella Feldtin lapsuutta, kaikkea sitä mitä hän on joutunut käymään läpi, joutunut kokemaan. Mutta aivan kuten aina kun kyseessä on faktoihin pohjautuva kirja, en koe tämän olevan oikeutettua. En voi arvioida sitä millainen kirjailijan lapsuus on ollut, miten hän on selvinnyt.

Ehkä kirja kertoo todella karulla tavalla sen kuinka kulissit peittävät taakseen todellisuuden ja että joskus se todellisuus on täysin päinvastaista kuin kukaan osaisi edes kuvitella. Ja ehkä se kertoo myös jotain ihmismielstä, siitä kuinka kyseinen äiti kielsi kaiken, ei ymmärtänyt omaa vastuutaan, oli mielestään toiminut aina täysin oikein ja se kertoo myös siitä kuinka eri tavoin sisarukset reagoivat tapahtuneeseen.

Alussa minua häiritsi se, että merkinnät olivat niin satunnaisessa järjestyksessä. Että ajallisesti hypittiin milloin mistäkin kymmenien vuosien päähän, mutta lopulta se alkoi tuntua loogiselta. Se havainnollisti mielestäni loistavasti kirjailijan mieltä, sitä sirpaleisuutta, rikkinäisyyttä, jonka lapsuus oli saanut hänessä aikaan. Ja tämä ratkaisu oli siis loppujen lopuksi erittäin onnistunut, se oli osa kirjaa. Muoto tuki sisältöä.

Ja asteittaisesta ahdistavuudestaan huolimatta suosittelen kuitenkin lukemaan tämän kirjan. Se oli pysäyttävä.