Kirjan otin luettavaksi koska Venho oli viime syksynä koulussa vieraana kertomassa kirjoistaan ja kirjoittamisestaan. Jostain kumman syystä kriitikoiden ylistämien kirjailijoiden kohdalla olen lukijana todella skeptinen ja näin oli myös Syntysanojen kohdalla, lukeehan takakannessakin jo "Palkitun runoilijan komea romaanidebyytti".
Kirjalla oli siis vaikea tehtävä edessään. Saada minut lukijana innostumaan kirjasta.
Alku oli hankalaa. Monta kertaa meinasin jättää kirjan kesken, mutta halusin lukea sen loppuun. Ja tarina vei mukanaan. Venhon kieli on kaunista. Siitä kuultaa läpi hänen taustansa runoilijana, mutta en koe sitä haitaksi. Kirjaa oli mukava lukea ja välillä ihastelin upeaa sanankäyttöä senkin uhalla, että huomio siirtyi jopa pois tarinasta.
Voiko nainen lähestyä miestä siivet selässään? Hanna ja Mesi saavat huomata, että ihminen voi muuttua, jos oppii lausumaan oikeat sanat.
Tarina itsessään oli melko yksinkertainen, mutta piti sisällään kuitenkin yllätyksiä niin, että lukijana olin tyytyväinen lukemaani. Se pääsi kuitenkin yllättämään niin, että kirjan loputtua olin hetken aikaa ulapalla. Mitä nyt?
Mesi saa huomata, että jos tahtoo tarinasta totta, ei voi pelätä omia sanojaan.
