Lukupäiväkirjaan...

Kreetta Onkeli; Kutsumus

Kutsumus ei ole taivaankappale, joka lähestyy kirjailijaa valon nopeudella. Kirjailijaksi ei synnytä. Kirjailijaksi ajaudutaan. Elämä tekee sen ihmiselle. Tai ihminen tekee elämästään sellaisen, ettei voi kuin kirjoittaa.

 Idea oli mielenkiintoinen. Ja ainahan kirjoittavaa ihmistä kiinnostaa kirjoittamista käsittelevät kirjat. Ja kun tämä nyt sattui kirjastoautossa olemaan silmien edessä niin pakkohan se oli lainata.

Iskevistä lauseistaan tunnettu Kreetta Onkeli myöntää Kutsumuksessa kirjailijan ammatista kaiken: varastamisen, mielijohteet ja hatusta vetämisen.

En ole varma iskikö Onkelin kirjoitustyyli minuun. En vain oikein saanut siitä kiinni. En vain saanut. Ehkä se on se muiden ihaileman runsaiden päälauseiden (ja vain niiden) käyttö. Se häiritsi, olkoon kirjailijan tehokeino tai ei.

Haluatko kirjailijaksi? Luen ensin Kutsumus.

Olen ehkä tosikko tai jotain, mutta odotin jotain enemmän. Sinänsä kirja sisälsi takuuvarmasti kirjailijan elämään liittyviä asioita ja kuvasi välillä niitä ihan hauskastikin. Mutta sitli jäin vähän kylmäksi. En vain saanut otetta kirjasta. Voin sanoa, että ihan hyvä, mutta muuta? Enpä oikeastaan.

Talvi kyllä yllätti tulollaan.
Ukkokulta on parhaillaan vaihtamassa talvirenkaita autoon, jotta päästäisiin lähtemään matkaan. Tavarat on pakattuna ja odotan innolla viikonlopun kurssiani!

Se olisi moro, me lähdemme kohti Keski-Suomea...

Syyslomailun puuhat ovat saaneet jatkoa.

Aamupäivästä kävimme kirjastossa (Se varattu kirja olikin vasta seuraavassa jaksossa alkavaan kurssiin...) ja hakemassa hieman täydennystä jääkaappiin.

Kotona lounas, jonka jälkeen kirjoitin esseeni lähdeluettelon valmiiksi ja luin koko tekstin vielä kerran läpi. Eiköhän se ollut siinä.

Sitten ystäväni tuli lastensa kanssa meille ja ulkoilutettiin lapsia reilun tunnin verran nauttien tuosta harvinaisesta aurinagonpaisteesta. Ja parannettiin hieman maailmaa taas lasten leikkiessä tahollaan.

Ja jotta syysloman esimerkilliset puuhat jatkuisivat siirryn jälkikasvuni kanssa keittiöön. Suunnitelmissa on leipoa brownieita ja tarjoilla se kermavaahdon kera. Kyllä meidän kelpaa...

Huomenna sitten tavaroiden pakkausta ja kohti Keski-Suomea.

Vaikka olen ollut kiitettävän työllistetty kouluhommien ansiosta, en ole malttanut pitää näppejäni erossa kässäristäni. Se on levännyt muutaman kuukauden ja olen pyöritellyt sitä ajatuksissani niin usein, että oli vain pakko avata tiedosto uudestaan.
Olen siihen ihan tyytyväinen, mutta tämä toinen versio saa enemmän lihaa luiden päälle. Ja kolmatta versiota työstäessäni aion paneutua kielen hiomiseen. (Kyllä olen päättänyt, että tulee vielä kolmaskin versio.)

Kohta lähdetään kirjastoon. On ollut taas yksi kirja varauksessa ja tajusin sen olevan tuota tieteellistä esseetäni varten. Paras siis käydä hakemassa se ja katsoa hyödynkö enää tässä vaiheessa koko kirjasta yhtään mitään. Esseen palautus kun on huomenna.

Eilen leivoin lasten kanssa sämpylöitä. Tai oikeastaan tehtiin sämpyläkranssi ja kyllä on maittanut lapsillekin kun ovat olleet mukana tekemässä taikinan sekä pyörittelemässä taikinasta sämpylöitä.
Ja meillä oli mukavaa yhdessä touhutessa!

Tänään jatkuu vielä mukava syyslomailu kun ystäväni tulee kahden lapsensa kanssa meille iltapäiväksi. Lapset saavat leikkiä yhdessä ja me parantaa maailmaa. Ei huonompi homma!

Nähtävästi meillä vietetään oikein esimerkillistä syyslomaa.
Maanantaista jo kerroinkin. Eilen olin koulussa ja ukkokulta lasten kanssa kotona. Lounasta olivat saaneet, mutta välipala oli unohtunut. (Se siitä esimerkillisyydestä!) Eikä toiveistani huolimatta kotona odottanut ruoka valmiina vaan sain ryhtyä puuhiin kotiuduttuani. Mutta illalla sitten lähdettiin ulos ja tehtiin pieni kävelylenkki metsässä  ja leikittiin läheisessä leikkipuistossa. Minä ja ukkokulta myös.
Käveltiin hiljaista ja pimeää metsätietä pitkin kaikki viisi käsi kädessä leveänä letkana ja se oli huippua! Arjen helmiä tuollaiset!
Tänään kunnon äiti rahtasi jälkikasvunsa uimahalliin. Malliopillisestihan se kuuluu syysloman ohjelmaan. Tunti altaassa, hieman saunomista ja väsynyt sekä nälkäinen porukka kotiin välipalalle. Nyt kuopus meni päiväunille omasta tahdostaan, pojat lueskelevat olohuoneessa sohvalla ja minä epälomalaisena palaan sorvin ääreen. Naputtelen kritiikkiä vielä vähän ja sitten kasvatustieteiden kimppuun. Tieteellisen esseen kirjoitin aamusesta kutakuinkin valmiiksi.
Ja ei se esimerkillisyys tähän vielä lopu. Tänään leivotaan vielä yhdessä sämpylöitä. Ah, kyllä voin kiillotella sädekehääni vähitellen...

Lukupäiväkirjaan

Masha Gessen; Kasvoton mies, Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi

Sanotaanko näin, että oli melkoisen tuhti annos Venäjää, mutta ennen kaikkea Putinia. Myönnän, että jossain vaiheessa lukeminen alkoi tahmata. Ehkä olin vain niin väsynyt, opiskelut ja kaikkea, mutta loppupuolikas tuli taas ahmittua muutamassa päivässä.

Uuden ja ainutlaatuisen lähdemateriaalin varaan rakentuva kuvaus "kasvottoman" miehen säälimättömästä vallankäytöstä auttaa ymmärtämään, miksi Putinin Venäjä koetaan uhkana myös venäläisten parissa. Entä onko Putinin vallalla tulevaisuutta? Teos antaa perusteltuja aineksia kun pohditaan tätä Venäjän lähitulevaisuuden tärkeintä kysymystä.

En lähde tässä erittelemään sisältöä sen kummemmin. Kukin olkoon haluamaansa mieltä Venäjän nykyhallinnosta ja Putinista. En siis lähde esittämään tässä tilanteessa myöskään omia ajatuksiani. Mutta sanotaanko näin, että kirja vahvisti omia mielikuviani ja antoi uutta perspektiiviä moniin asioihin. Siinä se näin lyhykäisyydessään.

Ne jotka ovat kiinnostuneita Venäjän nykytilasta ja siihen vaikuttaneista historian tapahtumista, tämä kirja on hyvä tietopaketti luettavaksi. Ja tämän jälkeen on taas kiitollinen olo siitä, että on syntynyt Suomeen ;)

Ihanaa lomailua.
Tai siis oma lomailuni näkyy siinä, että aamulla saa nukkua pitkään. Ja juoda aamuteen ihan rauhassa ennen päivän puuhiin ryhtymistä.
Ja on muutenkin ollut leppoinen tunnelma, vaikka eilenkin paahdoin ihan ahkerasti koulujuttuja eteenpäin.
Mutta turha kiire oli kuitenkin poissa. Lounaan jälkeen käytiin kirjastossa ja istuskeltiin sielläkin ilman turhaa hopppua. Kotona tein hetken vielä koulujuttuja ennen ruuan laittoa. Esikoinen ja kuopus halusivat tulla apulaisiksi, joten mikäs siinä oli yhdessä tehdessä.
Esikoinen raastoi juustoraasteen ja paistoi jauhelihan. Kuopus sekoitti kanssani valkokastikkeen. Ja lasagnen lastaus vuokaan hoitui yhteistuumin. Esikoinen hoiti kattauksen serveteistä lähtien ja minä pilkoin saalaattiainekset sopivaan muotoon apulaisteni kasatessa jokaiselle oman salaattiannoksen.
Ja ruoka kuulemma maistui erityisen hyvältä!

Tänään ukkokulta on kotosalla töitä tekemässä ja minä suuntaan iltapäiväksi kouluun. Ihan mukavaa vaihtelua sekin...

Lapset viettävät syyslomaa tämän viikon, minä en.
No, onneksi tällä viikolla on hurjasti yhtenä päivänä koulua, joten en ihan ehdi taakoittumaan. Mutta juuri ajoin lapset pihalle, missä muuten paistaa ihanasti aurinko juuri nyt ja itse istun tässä koneella. En niinkään bloggaamassa ja surffailemassa, vaan aloittelemassa kasvatustieteiden tehtävien tekoa.

Viikonloppu meni ihan mukavasti oleskelun merkeissä. Tai lauantaina oli ohjelmassa venäjän opetusta ja innostaa se edelleen. On huippua suunnitella tunteja etukäteen, miettiä mitä ja miten käydään läpi ja ennen kaikkea miten saisin tuon joukkoni innostumaan kielen opiskelusta vieläkin enemmän. Kun on itse löytänyt innon venäjän kieleen, sitä haluaisi antaa eteenpäin muillekin!
Ja aika hyvin nämä alkaneet kasvatustieteiden opinnot ovat tukeneet omaa opetustyötäni ja uusia ideoita olen jo saanut ja ottanut jopa ne käyttöön itselleni..

Mutta nyt. Mars ahkeroimaan!

Olenpahan ihan tyytyväinen. Juttu mainitaan jo kannessa
ja sai tilaa jopa kahden aukeaman verran. 

Jee, syytä hymyillä!

Huoh. Kyllä on tullut aherrettua koko aamupäivä tiiviisti tässä koneen ääressä. Ja nyt on jo tauon paikka.

Puolitoista viikkoa sitten tieteellisen esseeni raakaversio käytiin läpi tunnilla ja tuntui, että sain siitä erittäin kriittistä palautetta vaikka olin itse oikeastaan ihan tyytyväinen siihen. Ei sen puolen, saatu kritiikki oli täysin perusteltua ja olen oikeastaan samaa mieltä. Kuitenkin ajatus siitä, että pitäisi lähteä työstämään esseetä niin eri suuntaan ja tehdä niin paljon muutoksia...en vain ole halunnut tarttua siitä kiinni.
Eilen kuitenkin ajattelin saamaani kritiikkiä. Päädyin siihen, että ehkä opettaja antoi niinkin kriittistä palautetta siksi, että tietää minussa olevan potentiaalia enempäänkin. (Joo, ehkä itserakkautta ajatella näin, mutta antoi ainakin potkua ryhtyä työhön) Ja niin tänä aamuna sitten tartuin härkää sarvista.
Ei se nyt käynyt niin helposti kuin olisin toivonut, mutta mitä enemmän kirjoitin, sitä enemmän tajusin, että näkökulman tarkempi määrittely oli tarpeen. Ja, että oli ihan järkevää lähteä viemään tekstiä siihen suuntaan, mikä minua itseäni erityisesti kiinnostaa.
Reilun kolmen sivun jälkeen olen kuitenkin taas umpikujassa, mutta päätin ettei se haittaa. Reilut kolme sivua on hyvä saavutus ja tekstin palauttamiselle on vielä viikko aikaa. Päätin että se saa levätä viikonlopun yli ja ehkä maanantaina saan siitä uudella tavalla kiinni ja saan sen johdateltua myös loppuun.

Viilaan vielä hieman kurssitehtävää ja lähetän sen eteenpäin. Ajattelin kurkistaa kasvatustieteiden tehtäviäkin, mutta saas nähdä jaksanko. Ainakin lauantain venäjän tuntia pitää vielä pohjustaa, vaikka suurinpiirtein kaikki onkin jo valmiina.

Kohta haen kuopuksen päiväkodista ja unohdan kaiken, mitä pitäisi vielä tehdä. Sitten ohjelmassa on vain hieman imuroimista ja sen sellaista ja valmistautumista esikoisen kaverisynttäreihin. Onneksi esikoinen keksi pitää synttärit jalkapallokorttiturnauksen muodossa, joten ehkä vältymme ylenmääräiseltä riehumiselta, mitä viisi poikaa plus oma poppoo voisi saada aikaiseksi. Silti kyllä pitää keksiä jotain varalle...

Viikonloppukurssin välitehtävän deadline alkoi painaa päälle. Perjantaina pitäisi olla jotain valmista lähetettävää opettajalle.
Ai että jäikö viimetippaan?
Tarkoitus oli kyllä tehdä ihkaoikea henkilöhaastattelu ja kirjoittaa juttu sen pohjalta, mutta kas kummaa kun se jäi. Puolustukseksi saanen sanoa, että tuo koulu kyllä on työllistänyt ihan kiitettävästi tässä kylläkin.
No, ajattelin, että voinhan käyttää jo aikaisemmin kirjoittamaani juttua. Siitä opettaja saa vihiä miten kirjoitan ja minä saan arvokasta palautetta. Mitä siitä, että juttu on jo aikaisemmin kirjoitettu ja ilmestyy piakkoin lehdessä.
Mutta arvatkaapa vain antoiko kantti periksi toimia näin?
No, eipä antanut. Tietenkään.
Kaivoin sitten kurssilla tehdyn harjoitushaastattelun materiaalin esiin ja aloin kirjoittamaan juttua. Ja sain sen kirjoitettuakin. Hieman työtä hankaloitti se, että haastattelu tehtiin koko ryhmänä eli aktiivisimmat (aggressiivisimmat?) ryhmästä esittivät kysymyksiä ja niiden mukaan mentiin eteenpäin. Itse olisin suunnannut kysymykset niin eri suuntaan kuin mihin nyt mentiin. Mutta itsepä en avannut suutani joten näillä mentiin eteenpäin.

Mutta hei, homma on hoidettu. Ehkäpä viilaan sitä vielä tässä pari päivää, mutta se on enää pala kakkua kaiken muun jälkeen. Jee. Nyt on heti kivempi mennä kurssin toiseen lähiviikonloppuun.

Ja ehkä tässä huomasin myös sen, että kaikki onnistuu kyllä kun vain tekee töitä sen eteen. Eikä lannistu heti ensimmäisen vastoinkäymisen kohdalla..

Palava elämä...

Torstaiaamuna minä ja muutama muu seisoimme Ateneumin ulkopuolella jonottamassa sisään. Suurin osa kanssajonottajistani näytti olevan eläkeläisikäistä väestöä, mutta näkyi muutama nuorempikin joukossa. Siinä mietin, että enpä olisi uskonut jonottavani, mutta siellä sitä oltiin.

Kuva täältä.

Tanssiaiskengät

Meitä oli siis monta. Harmittelin useaan otteeseen sitä, etten ollut saanut aikiseksi käydä katsomassa Helene Schjerfbeckin näyttelyä aikaisemmin, vaan se jäi sitten viimeiselle viikolle. Taulujen luokse sai jonottaa ja puheensorina nousi jokseenkin valtaviin mittoihin. Ei se sinänsä estänyt minua uppotumaan teosten ihailuun, seisoin taulun edessä ja annoin ihmisten velloa ympärilläni.

Kuva täältä.

Joutsenkaulainen tyttö

Taktisesti kiersin näyttelyä osittain myös päinvastaiseen suuntaan ja tämä mahdollisti sen, että melkein puolet teoksista sain katsoa melko rauhassa. Hieman purnasin miehelle kotona sitä, että osa kävijöistä tuntui olleen siellä vain sen vuoksi, että voivat sanoa nähneensä näyttelyn. Vieläkö olette käyneet mökillä ja meidän teini on niiiiiin rasittava -keskustelut kuuluvat mielestäni enemmän vaikka kahvilaan kuin taidenäyttelyyn. Anteeksi nyt vain. Tai ehkä itse hain näyttelystä jotain enemmän. Halusin elää ja hengittää sen läpi.

Kuva täältä.

Punainen pää II

Niinpä minä seisoin taulun edessä ja katsoin sitä. Ihmiset kulkivat ympärilläni ja tasainen puheensorina oli vain taustahälyä siellä jossain. Schjerfbeckin omakuvat olivat mielenkiintoisia ja niitä katsoessani mietin sitä taiteilijaa, joka minua kuvista katsoi. Ajattelin tuota yhtä arvostetuimmista taiteilijoistamme, joka ei koskaan ehtinyt nähdä kuinka korkealle hän vielä nousee. Näin taiteilijan, jonka hänen oma äitinsä oli saanut lannistumaan. Ja jonka hänen ainoa rakastettunsa petti kihlaamalla toisen. Näin hänen silmissään surua ja kaihoa, mutta myös päättäväisyyttä. Hän löysi oman tiensä ja oman tapansa maalata.

Ja Punainen pää oli se, jonka luokse palasin vielä ennen poislähtöäni. Sen edessä seisoin taas ja ihailin. Siinä vain on sitä jotain.

(Ateneumin sivuilta pääsee muuten tutustumaan Schjerfbeckin teoksiin.)

Eikä kai kovinkaan yllättävää, että myös Ateneumin kaupasta mukaan saattoi tarttua jotain.

Tanssiaiskengät -kassi

Muistikirja

Muistikirja

Punainen pää -postikortti

Taiteella on suuri vaikutus. Kannattaa kokeilla!

* Otsikko on viittaus erääseen Schjerfbeckistä kirjoitettuun kirjaan.

Lukupäiväkirjaan

Anja Snellman; Ivana B.

Keski-ikäisen kirjailijan maailmaan on tullut riivaaja, jota hän ei enää omin voimin kykene karkottamaan. Hän saa piinaavia kirjeitä ja viestejä Ivana B:ltä, nuorelta julkkistyrkyltä ja wannabe-kirjailijalta, joka julistaa blogissaan kolmen M:n autuutta: tärkeintä ovat media, markkinat, mielikuvat.

Ivana B:n kerrotaan olevan kirjailijan raju purkaus, monologi taiteen tekemisen ehdoista ja laulujen lunnaista. Kyse on tietenkin kaunokirjallisesta teoksesta, fiktiosta, mutta lukiessa on hyvin vaikeaa pitää Snellman poissa kirjan kirjailijan hahmosta.

Snellman maalaa mielestäni osuvasti kuvaa nykypäivän julkkistyrkystä, joka tekee itsestään brändin ja jonka suurin unelma on tulla tunnetuksi, hinnalla millä hyvänsä. Jokainen meistä luultavasti tietää kyseiset tapaukset. Vastapuolena Ivana B:lle on sitten tämä keski-ikäinen kirjailija, jonka kirjoja on kyllä myyty, mutta joka ei ole niin mediaseksikäs ei haluttu vieras tapahtumissa. Rakennetaan jako vanhan koulukunnan kirjailijoihin ja halveksuvasti viitataan näihin nykypäivän wannabe-kirjailijoihin.

Kirjalliseen työhönsä keskittynyt taiteilija joutuu turvautumaan terapiaan saadakseen mielenrauhansa takaisin, sillä nuoren tiesminkäalun suoraviivainen röyhkeys pakottaa miettimään ja muistelemaan oman pitkän uran vaiheita ja pettymyksiä. Niitä haavoja ja erikoislaatuista herkkyyttä, josta taiteessa pohjimmillaan on kysymys.

Minä-kertoja, kirjan hahmona keski-ikäinen naiskirjailija...asetelma on tehty varmasti tiedostaen sen seikan, että lukijan on hyvin vaikea pitää kirjailija itse erossa fiktiivisestä tarinasta. Monta kertaa huomasin itse ajattelevani juuri Snellmania kirjan kirjailijan hahmoon..siitä ajatuskulusta ei vain päässyt eroon.

Jäinkin miettimään onko tämä kirja Snellmanin puheenvuoro, hänen henkilökohtainen mielipiteensä nykypäivän julkkistyrkyistä? Suvi Ahola kirjoittaa HS:n kirja-arvostelussa, että jos Ivana B:tä lukee rinnan Ritva Haavikon toimittaman Miten kirjani ovat syntyneet 4 teoksen kanssa, huomaa etteivät ne ole kaukana Snellmanin omista kokemuksista.

Eikä se tietenkään tee kirjasta huonoa, onhan jokaisessa teoksessa aina jotain kirjoittajasta itsestään. Joskus vain jää miettimään, milloin on liikaa...

Photo a day 11...

Something close-up...

Eilen siis todella keräsin materiaalit kasaan, istahdin työhuoneen matolle kaakaokupin kera ja aloin kirjoittaa. Tajunnanvirtaa päästäkseni yli jostain häiritsevästä kirjoitusjumista ja jotta vain pääsisin liikkeelle. Että kirjoittaisin. Kirjoitin, luin mitä olin kirjoittanut ja siitä se ajatus sitten lähti. Voin olla tyytyväinen elisen saldoon. Kirjoitin runon.

Olen meistä aineopiskelijoista ainoa, joka työstää tekstikokoelmassaan runoja. Muut alkavat työstämään romaanin alkua. Mietin sitä itsekin pitkään, mutta toisaalta kun olen kirjoittanut keväästä lähtien pitkää proosaa ja tuo teksti on odottamassa toisen version kirjoittamista, en vain jaksanut ajatusta proosatekstistä. Ja tuota kässäriäni aion työstää pitkän proosan kurssilla kuitenkin.

Runoissa haluan kehittyä. Ja tämän projektin kautta siihen avautui mahdollisuus. Varmasti tuskaisia hetkiä ja kyyneleitä paperilla tai jotain, mutta tämä haastaa mukavasti.

Kirjasin juuri tämän jakson tehtäviä paperille ja katsoin missä olen menossa. Aikataulut ovat hahmottuneet mielessäni aika hyvin, joten olen aika hyvin kartalla tekemisteni suhteen. Ja huomaan, ettei olekaan niin paljoa stressattavaa. Että voi joskus vain olla. Tai ei vain joskus vaan vähän useamminkin. Ja kirjoittaa.

Pieni kurkistus työhuoneeseeni...

Hassua kuinka kiire meinaa viedä mukanaan. Välillä mietin, onko takana ajatus siitä, että silloin olisin enemmän olemassa? Vaikka asiahan on oikeastaan päinvastoin! Mitä enemmän kiirettä, sitä enemmän hiivun itse pois. Kun ei enää ole aikaa. Ja sitten eilinen. Istuin tunnin tai kaksi työhuoneen lattialla lukien runoja, yrittäen kirjoittaa runoja ja kynällä paperille kaiken lisäksi. Ei tullut tunnetta tehokkuudesta, ei sinne päinkään.  Mutta sen sijaan tulikin tunne pysähtymisestä ja läsnäolosta. Siitä, että olen elossa ja hengitän!

Ja on se kiirekin välillä kivaa (silloin oikeasti tuntee olevansa olemassa, tehokas ja aikaansaava...) ja hektisten aikojen jälkeen sitä hiljaiseloa osaa taas arvostaa aivan uudella tavalla...

Joku on ihan tuuliajolla.
Onhan se aika pöyristyttävää, että opettaja joutuu perumaan tunnit mahataudin vuoksi, mutta johan tässä menee ihan sekaisin. Siis kun tänään piti istua koulussa neljään asti, hakea sitten kuopus hoidosta, hoitaa kotona normaalit puuhat...eikä koulujuttuja tiistaisin. Kun ei vain yleensä ole aikaa.
No, nyt olisi aikaa.
Kuitenkin päädyin siihen, etten juuri tänään käy tieteellisen esseeni kimppuun, sillä sitä käsiteltiin tänään aamun tunneilla ja pitäisi tehdä sen verran suuria muutoksia, että kaipaan tuon tekstin suhteen hieman aikaa hautua. Tehdä ajatustyötä.
Oman tekstin analyysiäkään en viitsi jatkaa, sillä opettaja lupasi laittaa siitä tänään lisää infoa sähköpostilla. Paras olla tekemättä sitä yhtään eteenpäin, etten mene yhtään enempää metsään.
Sitten olisi ne kasvatustieteet. Jotka sinänsä kyllä on perjantaita varten kutakuinkin valmiina. Toisaalta voisin alkaa viilata tekstejä sujuvammaksi, se pitää joka tapauksessa tehdä lopulliseen, palautettavaan teemapäiväkirjaan.
Toisaalta...tuntuu, että se tärkein, oma kirjoittaminen on jäänyt todella vähälle. Niin koulun ulkopuolinenkin kuin sitten esimerkiksi tuo tekstikokoelma, jota pitäis alkaa työstää. Eli jos olen aikatauluttanut niin sanotusti viikkooni kaikki tehtävät ja tämä iltapäivä tulikin yllättäen vapaaksi, niin eikö sen voisi käyttää sitten juurikin siihen, mitä ei ole aikataulutettu? (Miksi muuten ei ole? Kysynpähän vain...)

Tiedän...tai ainakin luulen, ettei ketään kiinnosta lukea mietteitä toisen opinnoista. Tai mistäs minä oikeastaan tiedän kiinnostaako vai ei. Kaikesta epäkiinnostavuudestaan (tai kiinnostavuudestaan) huolimatta se juuri on elämääni tällä hetkellä.

Ja lopuksi. Katsoin ympärilleni ja päädyin, että täällä voisi myös imuroida. Kummasti tuo runoihin paneutuminen vie voiton...

Lukupäiväkirjaan

Katherine Pancol; kilpikonnien hidas valssi

Luin jokunen aika sitten "sarjan" ensimmäisen osan, joka kirvoitti hieman kaksijakoisia mielipiteitä. Toisaalta kirja oli ihan hyvä. Sitä oli mukava lukea, enkä halunnut jättää keskenkään. Toisena ääripäänä kirja oli venytetty aivan turhan pitkäksi ja henkilöhahmoja kirjassa oli aivan liikaa.

Samoilla linjoilla kulkee myös tämä toinen romaani, jossa Josephine on ensimmäisen menestysromaaninsa julkaissut kirjailija. Halki koko kirjan Josephine kuitenkin epäröi koko kirjoittamisensa suhteen. Seuraavan kirjan ideaa ei vain tunnu löytyvän.

Tämä kirja on elämän myrsky. Polttava suudelma juuri siltä ihmiseltä, jota ei pitäisi suudella. Käsivarret, jotka kietovat syleilyyn tai tappavat. Huolestunut, mutta niin charmantti mies. Vapiseva nainen täynnä kiihkeää toivoa.

Jos ensimmäisessä osassa keskityttiin Josephinen kasvamiseen ihmisenä, irtaantumiseen äitinsä ja sisarensa otteesta ja oman tiensä löytämiseen, niin tämä toinen osa oli ottanut mukaan rakkauden ja dekkarin piirteitä. On murhia ja niitä selvitteleviä poliiseja.

Jos olen ihan rehellinen, niin kirjaan on ahdettu aivan liikaa tavaraa. On haluttu ottaa kunnon rikosromaanin piirteitä, filosofista pohdintaa, historiaa, romantiikkaa ja niin edespäin. Tuloksena on suloinen sekasotku, joka väsyttää lukijansa vähitellen. Ja kuten ensimmäisenkin osan kohdalla kritisoin kirjan pituutta, kritisoin myös nyt. 750 sivua on vain aivan liikaa. Kirja olisi toiminut hyvin keskittyen vain muutaman keskeisimmän henkilön elämään ja käytten heitä fokalisoinnissa. Nyt äänessä olivat myös sisaren kummin kaimakin eikä sille olisi ollut mitään tarvetta.

Kirjan sisälehdellä lupailtiin, että kolmas osa ilmestyy suomennettuna keväällä 2013. Kriittisestä arviosta huolimatta taidan sen lukea. Pitäähän minun saada tietää, mitä henkilöille käy...

Photo a day

angle...

Joskus asioissa on kyse vain siitä, mistä kulmasta 

niitä tarkastelee...

Aamun pohdin kasvatustieteiden tehtävissä mitä aikuisuus on ja mitä aikuiskasvatus pitää sisällään. Nämä tehtävät meni ihan sujuvasti, perjantaina sain kyllä harmaita hiuksia edellisten tehtävien parissa. No, mutta homma hoidettu taas, joten yksi stressin aihe vähemmän hetkeksi aikaa.

Tartuin tänään myös tekstien arvioimisen kurssin tehtävään ja lähdin analysoimaan omaa tekstiäni. Ajatus oli kauhun sekainen. Miten ihmeessä kirjoitan 5000 merkkiä analyysiä omista teksteistäni. Ja kaiken lisäksi vielä objektiivista analyysiä.
Mutta se ei ollutkaan vaikeaa. Analyysin raakaversio on kirjoitettuna ja se syntyi yllättävän kivuttomasti. Nähtävästi sitä voi ja osaa halutessaan analysoidan omia tekstejään hyvinkin objektiivisesti. Kritiikkiä aina löytyy, mutta osasin löytää teksteistäni myös onnistuneita kohtia. Valitsin tehtävään tarkoituksella kolme runoani, jotka ajattelin sisällyttää tekstikokoelmaani. Ajatuksena juurikin se, että tehtävän kautta saattaisin saada uusia ulottuvuuksia runoihini. Näen paremmin mikä toimii ja mikä ei. Ja se tuntui antavan oikeastikin uusia ajatuksia. Yksi runo joutuu oikeasti melkoiseen myllyyn, jotta sillä olisi mahdollisuuksia kokoelman osaksi. Ei se silti ihan surkakaan ollut kuvitteellisen kriitikon mielestä!

Samaiseen kurssiin kuuluu tehtäväksi kirjoittaa kritiikki jostain suomalaisesta kirjasta ja nyt voinkin sitten hyvällä omallatunnolla istuutua sohvan nurkkaan lukemaan kirjaa. Onhan sen ihan vain koulutehtävän tekoa ;) Luettavaksi tänään kirjastosta tarttu Anja Snellmanin Ivana B. Saas nähdä, mitä sisäinen kriitikkoni siitä pitää.

Järkyttävää kuinka paljon opiskelut vievät aikaa ja energiaa, mutta on tämä toisaalta vaan myös hyvin antoisaakin...

photo a day

Shadow...

Photo a day

What you read...

Tätä olen lukenut...

Ja näitä olisin halunnut ehtiä lukemaan....

Photo a day

Päätin osallistua (ensimmäistä kertaa elämässäni) tämänkaltaiseen kuvahaasteeseen. Kolme päivää on jo mennyt, mutta se ei nyt ehkä estä hyppäämästä kyytiin tässä vaiheessa.

Ehkä näin saan vielä jotain eloa tähänkin blogiin....