perjantai 30. marraskuuta 2012

Kuten huomaa on blogini elänyt hiljaiseloa. Hyvin hiljaista eloa, sillä edes lukupäiväkirja ei ole päivittynyt. Syynä siihen on ollut se, etten ole ehtinyt oikeastaan lukea.

Opiskelut ovat teettäneet töitä niin paljon, että välillä on hirvittänyt. Välillä olen ollut todella stressaantunut, mutta onneksi niissä tilanteissa tajunnut, että kyse on vain koulusta, ei sen vakavammasta. Tein periaatepäätöksen siitä, ettei aina tarvitse pingottaa. Että tietyistä kursseista minulle riittää se, että pääsen läpi.  Joskus on vain pakko opetella hellittämään.

Siihen samaan on myös joulu välillä stressannut kun valtava koulutöiden määrä tuntuu vievän kaiken ajan. Missä välissä sitä ehtisi vielä laittaa jouluakin. Kunnes yritän taas muistuttaa itselleni, että kyse on vain joulusta, ei sen vakavammasta.

Tänään tein periaatepäätöksen sään nähdessäni. Jätin kasvatustieteiden kokoontumisen väliin, sillä en halunnut lähteä tuohon säähän ajamaan, siihen valtavaan ruuhkaan, mikä takuuvarmasti oli odottamassa. Jos talvi on taas yllättänyt autoilijat ja kolareita tapahtuu, niin olen ainakin itse poissa sieltä peltien kolinasta. Nyt käytänkin sitten päivän hyödykseni ja teen kouluhommia ahkerasti ja siivoan. Kuopuskin sai tänään kotipäivän, joten siivouskaverikin löytyy...

Lukupäiväkirjaan

Silja Mäki ja Pirjo Arvola (toim.): Satu kantaa lasta

Kimmokkeen tämän kirjan lukemiseen sain koulusta, kun opettaja toi näytille kirjallisuusterapiaa koskevaa kirjallisuutta. Kirjastosta löysin samaisesta hyllystä myös tämän satuterapiaa käsittelevän teoksen.

Teoksessa perehdytään satuterapiaan sekä ennalta ehkäiesvänä että hoidollisena toimintana ja se on ollut ensimmäinen Suomessa ilmestynyt lasten ja nuorten kirjallisuusterapiaa käsittelevä käytännönläheinen opas.

En tee teoksesta mitään syväluotaavaa analyysia. Totean vain, että se sai innostumaan kirjallisuus- ja satuterapiasta vielä enemmän. Teos on kattava katsaus satuterapian eri muotoihin ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Lukupäiväkirjaan...

Nina Honkanen; Joka kymmenes vuosi
Kirja kertoo Ainon ja Pekan tarinan. He takaavat 1980-luvun lopulla Ainon vanhempien asuntolainan ja päätyvät lopulta sen makssajiksi. Parikymppiset opiskelijat joutuvat tilanteeseen, johon heillä ei ole koulutusta tai työkaluja. Mutta he eivät aio lannistua.
Tuttu asetelma. Niin monta lehdestä luettua haastattelua lainojen takaamisista ja niiden mukanaan tuomista painajaisista. Ei ehkä mikään erikoisin aihe romaanille, mutta takuuvarmasti aihe, joka on koskettanut monia suomalaisia.
Yhden suvun onnettomuus kasvaa yleiseen oikeuden ja kohtuuden etsimiseen. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin kuvaus pienen ihmisen taistelusta kapitalistisessa todellisuudessa, jossa ihmisyys on menettämässä arvonsa.
Kirjaa ei ehkä nosteta kirjallisuutemme kaanoniin, mutta sillä on oma paikkansa kirjallisuutemme joukossa. Se antaa äänen monelle unohdetulle takaajalle, joka kärsii ongelmiensa keskellä ehkä vielä tänäkin päivänä. Ja jotta teksti ei menisi aivan paatokselliseksi paasaamiseksi todettakoon vielä, että Honkasen teksti on sujuvaa ja tarina vei mukanaan. Loppu sai hymyilemään, kaikesta huolimatta.
Nyt vähitellen ymmärrän miksi esimerkiksi kirjailijoilla usein on työhuone kodin ulkopuolella.
Nyt minullakin on sellainen...tavallaan.
No ei. Meillä on kotona meneillään putkiremontti (onneksi käyttövesiputket vain, jotka menevät pinnassa...), joten en ajatellutkaan jäädä työskentelemään sen metelin sekaan.
Ajattelin mennä kirjastoon, mutta isäni sanoi, että sen kun menen hänen luokseen kun on itse kuitenkin päivät töissä. Ja täällä minä nyt sitten olen.
Väitän, etten kotonakaan tee mitään turhia, mutta kummasti täällä olen ollut paljon tehokkaampi. Olen tehnyt systemaattisesti kouluhommia ja muita projekteja eteenpäin ja aikaa tuntuu riittävän.

Aikaisemmin kirjailijoiden haastatteluita lukiessani ihmettelin miksi kummassa nyt pitää vuokrata työhuone kun koti on päivät tyhjillään mahdollisen muun perheenkin ollessa muualla.
Mutta en ihmettele enää.
Ehkä se on se, että täällä en mieti, mitä kotona pitäisi tehdä. En mieti pyykin pesua tai tiskejä. Tai sitä ja tätä. Vaan keskityn olennaiseen. Itse tekemiseen.
Onko se sitten itsehillinnän puutetta kun en kotona pysty sulkemaan muuta maailmaa ympäriltäni, vaan siellä se kaikki muu on koko ajan läsnä.

Ehkä kyse on mielikuvista.
Nyt kuvittelen istuvani työhuoneellani. Keitän hieman kahvia ja työskentelen tehokkaasti. Kun kello on tarpeeksi paljon lähden hakemaan kuopuksen päiväkodista ja menemme yhdessä kotiin, missä pojat jo odottavatkin. Tulen vähän niin kuin töistä kotiin.
Miksi en sitten voisi kuvitella kotona olevani työhuoneellani, istuessani työhuoneessa, joka siellä ihan oikeasti on. Siellä en istu olohuoneen tai makkarin nurkassa, vaan minulla on huone, mihin olen levittäytynyt materiaaleineni.

Mutta juuri nyt minulla ei ole vastausta ah niin syvälliseen kysymykseeni.
Työhuoneeni vaikenee tältä erää ja jatkan tehokasta naputteluani. Näppäimistö laulakoon!

tiistai 6. marraskuuta 2012

Sataa lunta. Ja minä istun tässä koneen ääressä kuuntelemassa kasvatustieteiden verkkoluentoja. Pakko kahlata niitä läpi, jotta ehdin alle kahden viikon kuluessa käymään kaiken sen tuntimäärän läpi.
Hieman stressitasoa laski se, että päätin, etten todellakaan suostu stressaamaan. Oikeasti. Kyse on kuitenkin kasvatustieteissäkin vain tutkimuksen tekemisestä ja sen ymmärtämisestä. Edelleen toitotan itselleni, että kunhan pääsen läpi, se riittää.

Sataa lunta. Ja vaikka en ole talvi-ihmisiä,  niin kaiken tuon harmauden ja synkkyyden jälkeen olen kiitollinen lumesta. Se saa maiseman taas niin kauniiksi. Ja valoisammaksi.
Vaikka kynttilät olen kaivanut esiin jo viikko sitten, ostanut kaupasta lisää ja polttanut niitä heti kun iltapäivä on alkanut hämärtyä. Ja sytyttänyt kynttilöitä heti aamulla herätessäni.
Tänään aamulla pojat halusivat sammuttaa kaikki valot ja syödä aamupalansa kynttilänvalossa. Rauhallinen hetki ennen päivän puuhia.

Turhaan stressasin toisestakaan kurssista. Saati siitä enkunkielisestä materiaalista. Illalla lasten mentyä nukkumaan aloin sitä lukemaan, alleviivasin mielestäni tärkeitä asioita ja jossain vaiheessa luovutin. Päätin etten tajua oikeastaan mitään. Ja sitten suihkun jälkeen pohdin asiaa ja huomasin tajunneeni sittenkin jotain. Artikkeli oli sittenkin herättänyt ajatuksia ja kipaisin sitten työhuoneeseen ja raapustin pikapikaa paperille mieleen nousseet ajatukset. Ukkokulta nauroi sitten sängyssä, että se siitä ettetkö olisi ymmärtänyt.

Olen ihminen, joka stressaa helposti. Joten on vain pakko päättää, etten voi stressata näin koko aikaa. On vain pakko luottaa siihen, että asiat hoituvat omalla painollaan. Useimmiten se oma stressaaminen ei ainakaan auta asiassa, päinvastoin.
Ja onhan sitä elämässä selvitty suuremmistakin asioista, nämä opiskelujutut ovat ehkä melko pieniä siihen verrattuna.

Sataa lunta. Tänään olo on mukavan seesteinen. (ainakin vielä...)

maanantai 5. marraskuuta 2012

Voihan ahdistus.

Uusi jakso ja uudet kurssit ja ahdistaa jo valmiiksi.
Tai siis, kai se on se, että tulee niin paljon taas uutta ja kaltaiseni perfektionisti ahdistuu kun ei heti saa kaikkea haltuun.
Vaikka kasvatustieteiden opettaja sanoi, että älkää panikoiko. Näyttää pahalta, mutta ei ole sitä. (Hmmm...21000 merkin pituisen teemapäiväkirjan palautus kuukauden päästä. Hieman ahdistaa...) No, oikeasti opettaja on tehnyt tästä meille mahdollisimman helpon ja yksinkertaisen, joten eiköhän se tästä. Kunhan saisin kahlattua nuo tuntien luentotallenteet ja kaikki muutkin materiaalit tässä vähitellen. Haukotus vain.

Ja toinen alkanut kurssi on kirjoittamisen historia ja tutkimus. Paljon lukemista ja kirjoittamista. Ja enkuksi lukemista vielä lisäksi. Se ahdistaa. Kun ei oikein olisi aikaa. Eikä kiinnostusta. Ja kun enkku takkuaa. Paljon.

Ja sitten alkaisi vielä proosakurssikin. Joka muuten on kuulemma tosi työläs. Paljon tehtävää. Paljon kirjoitettavaa.
Mutta hei, se ei ahdista!
Kirjoittaminen on kivaa ja tuolla kurssilla voin työstää samalla käsikirjoitustani eteenpäin. Jee jee jee.

Mutta joopajoo. Jos jouluun mennessä olen vielä järjissäni, niin se on ihan kiva. Onneksi joululahjat on melkein ostettuna. Yksi stressin aihe vähemmän. Mutta jossain vaiheessa pitäisi siivotakin, viettää aikaa lasten kanssa, ai niin, opettaakin ja mitä vielä.
Mutta itsepähän valitsin opiskelun. Ja onhan tämä kiinnostavaa. Ja kunhan pääsen tästä ahdistusolosta eroon alkaa hommakin sujumaan.
Toivottavasti.

Lukupäiväkirjaan

Riikka Ala-Harja: Tom Tom Tom
Kokko, 25-vuotias nuori nainen, joutuu yllättäen sen tosiasian eteen, että Afrikkaan neljäksitoista vuodeksi muuttanut isä palaakin takaisin. Hän ei kuitenkaan ole se suuri sankari, kapteeni Pitkätossu, jollaiseksi Kokko hänet nuorempana kuvitteli, vaan avuton ja sairas mies. Nyt, aikuisena, tytär joutuu vastoin tahtoaan tutustumaan isäänsä uudelleen. Puhekyvyttömän isän hoivaaminen herättää hänessä sekä ärtymystä että hellyyttä.
Jos ihan rehellisiä ollaan, niin takakansi ei antanut mitään valtavaa sysäystä siitä, että kirja pitäisi lukea. Aihe ihan ok, mutta ei niin erikoinen. Ja henkilökohtaisesti minua ärsytti se, että päähenkilöstä puhutaan sukunimellä, vaikka tulee se etunimikin tietoon. Mutta silti.

Suurin syy kirjan lukemiselle oli ehkä Ala-Harjan uutuusromaanin Maihinnousun aiheuttama kohu, josta voi lukea lisää esimerkiksi täältä. Halusin siis tutustua kirjailijaan paremmin, mutta kuitenkin ensin aikaisemman tuotannon valossa. Ja mikäs siihen sopikaan paremmin kuin kehuttu esikoiskirja Tom Tom Tom.

Kuten usein kohdallani tuntuu käyvän, niin myös tämän kohdalla, kirja ei alussa temmannut mukaansa. Jonkin aikaa mietin, jaksanko edes lukea kirjaa loppuun saakka. Mutta jossain vaiheessa huomasin, että odotin seuraavaa hetkeä, jolloin pääsen kirjaa lukemaan. Se vei kuitenkin mukanaan.

Tarinaa enemmän pidin Ala-Harjan tyylistä kirjoittaa kuin itse tarinasta. Kieli oli upeaa ja sen tajunnanvirtamaisuus vei mukanaan. Upeat ajatuskulut ovat kirjan voimavara ja tämä oli yksi suurimmista plussista kirjan kohdalla. Eikä se tarinakaan ihan huonoimmasta päästä ollut. Kannattaa lukea.

Ja ehkä itsekin luen vähitellen Ala-Harjan muutakin tuotantoa, Tom Tom Tom ainakin nosti odotukseni korkealle.