perjantai 8. elokuuta 2014

Niilo Rauhala; Näen mitä haluan nähdä

Runoilija Niilo Rauhala (s. 1936) on saanut useita kirjallisuuspalkintoja, mm. kirjallisuuden valtionpalkinnon vuosina 1974 ja 1988. Rauhala on toiminut myös seurakuntapappina ja sairaalateologina sekä asiantuntijana raamatunkäännöskomiteassa ja Suomen kirkon virsikirjakomiteassa.
Siinä kokoelman takakannen antamat tiedot minulle tähän asti tuntemattomasta runoilijasta. Ja se riitti, sillä en oikeastaan kaipaa tietoa runoilijoista itsestään, en ainakaan ennen runoja.
Palaan menneisiin jälkiin, kuljemme hitaasti, / pilvet tummuvat, tuuli kohisee / näet kasvojeni uurteet, pienet uomat, / sateitten hiljaiset purot. / Näen, mitä haluan nähdä: / virran kaukaisen valon.
Näen mitä haluan nähdä oli minulle ihana paluu siihen runouteen, jota luen mieluiten. Rauhalan runoissa oli jotain pehmeyttä, kauneutta ja seesteisyyttä. Niissä oli sellaista tunnelmaa, joka vei mukaansa säkeisiin ja niiden väliin.
Yli seitsemänkymppisen runoilijan ei ole tarvetta pysyä mukana runouden uusimmissa tuulissa, hänen ei tarvitse pyrkiä enää muuttamaan kaikkea. Hän on löytänyt oman runoutensa, oman tapansa kirjoittaa ja jos hän tavoittelee vielä muutosta, niin vain itsensä vuoksi, siksi ettei halua pysähtyä paikoilleen. (pinossa odottaa jo Rauhalan vanhempaa tuotantoa, mielenkiinnolla katson onko vuodet tuonut runoihin muutosta...)
Kielellä leikkijöitä on paljon, / runoilijoita entistä vähemmän.
Ehkä Rauhala hieman kritisoi tämän päivän runoilijoita, mene ja tiedä. Tästä saisikin halutessaan pitkän tutkielman aikaiseksi: mitä on runous? Kuka on runoilija? Kuka vain leikkii kielellä?
Enkä minä osaa, enkä edes halua, vastata näihin kysymyksiin. Ihastuin Rauhalan runoihin täysin, mutta pidän myös nykyrunoudesta, joskus jopa kokeellisemmastakin. Eikä minun tähän tarvitse vastata, näihin kysymyksiin etsii vastauksia useampikin runoilija ja runojen rakastaja, ja nuo kysymykset etsivät vastauksiaan loppuun saakka.
Kortit jäivät kirjoittamatta. / Syysruskan punaiset lehdet / putoilevat tutuille kiville, / etsivät nimiä.
Osassa runoista kuultaa läpi Rauhalan työ pappina ja sairaalateologina, osassa taas historia, paluu menneisiin. Näitäkin enemmän runoissa on elämän hyväksymistä, seesteisyyttä, mutta ennen kaikkea kyse on luopumisesta, kaipuusta ja ikävästä.

Näen mitä haluan nähdä oli runokokoelma, joka pysäytti minut paikoilleni. Luin runon toisensa perään, palasin taaksepäin ja luin taas. Näennäisestä yksinkertaisuudesta huolimatta runot kertoivat niin paljon enemmän, säkeiden väleissä on niin paljon sanoja ja tunnelmaa.
Eivätkä nämä runot olleet kielellä leikittelyä. Ne olivat runoja, jotka koskettivat, runoja joissa oli sitä kosketuspintaa, joka saavutti ainakin minut lukijana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti