Pääoma on saanut paljon palstatilaa myös lehdissä ja sieltä minä sen taisin myös bongatakin. Mistäs muualtakaan, sillä kuten sanottua, en ole Snellmanin tuotantoa seurannut enkä näin ollen myöskään odotellut uutta romaania.
Ja näistä alkusepustuksista itse asiaan.
Kun tutkin geenikarttaani ja pieniä värillisiä pisteitä joista näen mahdollisuuteni ja uhkani, ajattelen että tämä on ainoa sijoitussalkkuni, syntymässä saatu. Lentokenttien kävelymatoilla tunnen edelleen olevani kuolematon. Kiidän askeltakaan ottamatta kohti porttia, enkä tiedä mitä tuleman pitää.Kirjan etuliepeessä mainitaan, että Pääoma on Snellmanin tämänastisen tuotannon henkilökohtaisin teos ja siitä on mainittu myös lehtijutuissa, joita Snellmanista ja hänen uusimmastaan on tehty. Ja se on jo todella henkilökohtainen, sillä ainakin minä luin Ivana B:n hyvin henkilökohtaisena romaanina, vaikka sitä ei sellaiseksi ole mainostettukaan. (Tai sitten Snellman vain on hyvin taitava ja sai minut lukijana tuntemaan niin!)
Mutta niin. Henkilökohtaisuus tekee romaanista tietenkin heti erilaisen ja silti, Snellmanin kohdalla olen varuillani. En voi lukea Pääomaa omaelämäkertana tai edes Marun elämänkertana, sillä en voi olla varma, mikä on faktaa ja mikä fiktiota. Ja silti. Niin paljon siellä on faktaa ja sen minä tarkistin netin syövereistä, tarkastin Snellmanin opinnoista lähtien, matkoista ja muista.
Sinä olisit voinut olla sisareni. Minä voisin olla veljesi tai isäsi. Meillä voisi olla yhteinen lapsi. Minun sisareni olisi voinut syntyä teidän perheeseenne. Sinun tarinasi voisi olla osa minun historiaani. Sattuma. Virhe. Yllätys. Petos. Kaikki on niin pienestä kiinni. Kaksoiskierre vai kaksoissidos. Avunhuuto vai nautinnon parahdus.Pääoma kertoo siis Marun, Snellmanin sisaren, tarinan. Snellman on kertonut halunneensa kirjoittaa tämän kirjan, saada Marun näkyviksi kaikille, mutta hän on kirjoittanut sen myös itsensä vuoksi. Selvittääkseen asioita, ehkä selvittääkseen ajatuksiaan.
Maru ei ollut kuka tahansa, vaan hän oli erilainen. Snellman kuvaa hyvinkin raadollisesti nuorta itseään, ristiriitaisia tunteitaan sisartaan kohtaan. Häpeää ja rakkautta. Syyllisyyttä ja kapinaa. Ja silti kaiken takana on rakkaus, syvä ja kestävä liitos sisarten välillä.
Minä sain pienenä tartunnan. Sen nimi oli Maru.Maru on kirjan päähenkilö, mutta ei Snellman voi itseäänkään sulkea pois romaanista, sillä tietenkin hän voi tarkastella Marua vain oman elämänsä kautta, sen kautta mitä on itse nähnyt ja tuntenut. Ehkä juuri se tekeekin tästä romaanista niin henkilökohtaisen, niin koskettavan.
Sillä myönnän että tämä kirja oli koskettava, se sai minut liikuttumaan useampaan kertaan ja minun mielipiteeni Snellmanista kirjailijana muuttui. Sillä tämä on niin päinvastainen kuin Ivana B. Tämä on jotain aivan muuta.
Ja se mitä ihailen ehkä eniten, on Snellmanin taito päästää pinnan alle paljastamatta liikaa. Sillä Snellmanin omia tyttäriä ei kirjassa mainittu nimillä, ei myöskään puolisoita. Ja vanhemmat oli nimetty Pushkinin runon Ruslan ja Ludmila, mukaan. Nimet olivat vain Marulla ja Anjalla itsellään, heillä, joilla loppujen lopuksi oli merkitystä romaanin kannalta.
Eikä Pääoma ollut vain katsaus Marun elämään, vaan myös suuri kysymys siitä että miksi. Miksi juuri Maru? Miksei Anja? Miksei joku muu? Elämän sattumanvaraisuus, geeniperimä, se mitä olemme, mitä tulevat polvet tulevat olemaan. Eikä minua edes ärsyttänyt dna-osiot, sillä ne tuntuivat vain olevan omalla paikaallaan eikä niitä lukiessa tullut oloa tietokirjan lukemisesta. Ne olivat osa tarinaa.
Ja huomaan, etten ole kritisoinut mitään ja se on paljon se! Minun ennakkoluuloni saivat kyytiä ja ihailin Snellmanin kirjoitustyyliä, sitä miten hän on asiat tuonut esiin.
Ja hei, ehkä seuraavaksi lähden liikkeelle alkupisteestä. Sonja O. kävi täällä listalle siis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti