Joel Haahtela; Tähtikirkas, lumivalkea

En tiedä oikeastaan, mitä kirjoittaisin kirjasta, oloni on jokseenkin hieman ristiriitainen.
Yritän kuitenkin.

Tragedian kotimaassaan kokenut nuori ylioppilas kirjoittaa päiväkirjaa Pariisissa vuonna 1889. Nuorukainen etenee kirjeenvaihtajaksi uutistoimistoon ja vie lukijan lumoavalle matkalle kiehuvaan Berliiniin, sen juovuttaviin öihin, ja myöhemmin kauas kolonisoituun Kaukoitään.

Lähtökohta oli mielenkiintoinen, se täytyy myöntää. Ja jotain kertoo tietenkin jo se, että minä tämän kirjan kirjastosta lainasin.
Mutta, tämän kirjan ja lukukokemuksen kohdalla on niin iso mutta.

Yleensä olen pitänyt kiinni sadan sivun säännöstä. Eli jos sadan sivunkaan jälkeen kirja ei ole kokuttanut minua mukaansa, se saa jäädä.
No, ei koukuttanut, mutta halusin silti lukea kirjan loppuun.
Ehkä toivoin tilanteen muuttuvan, että saisin edes jostain kiinni.

Viiteen osaan jakaantuva romaani jäi minulle hieman etäiseksi. Kuten jo mainitsin, en oikein saanut missään vaiheessa juonesta kiinni, en oikeastaan 268 sivunkaan jälkeen ollut saanut paljoakaan irti kirjan päähenkilöstä, tuosta minämuotoisesta puhujasta, joka täytti muistikirjojaan, joita nämä eri osat kuvastivat.

Sanottakoon, että kirjan ensimmäinen osa, Pariisi, oli mielenkiintoisin. Se sisälsi niin paljon enemmän kuin muut, noiden yhdeksänkymmenen sivun aikana minäkin pääsin seikkailemaan 1800-luvun lopun Pariisin kaduille, elin ja hengitin kaupunkia itsekin.

Mutta sitten.
Berliini tuntui olevan jatkuvaa taiteella brassailua, musiikin ja maalaustaiteen yksityiskohdilla "mässäilyä" ja ehkä tämä kolahtaa vain omaan alemmuudentunteeseeni, että minä en ole perillä noin hienoista seikoista, mutta Berliini vain oli minulle sitä. En saanut kiinni, en vain saanut.
Kolmannen osan pelasti paljoltikin laivamatka ja päähenkilön ajatukset. Se valotti ehkä hieman enemmän väliin jääneitä vuosia, päähenkilön sisäistä kasvua, iän mukanaan tuomaa näkökykyä. Tätä ei Pariisin ja Berliinin välillä ollut havaittavissa.
Neljännen osan, Bernburgin, sekavuudelle ja hajanaisuudelle oli syynsä, se myönnettäköön. Mutta sainko siitä täysin kiinni, siitä en ole aivan varma. Taas liian paljon väliin jääneitä vuosia, liian paljon tyhjää, jonka tietenkin lukija itse voi kuvitella, mutta onko se koko homman idea?

Vuonna 2012 Helsingissä miehen jälkeläinen saa päiväkirjat haltuunsa ja huomaa, että meistä jokaisesta jää maailmaan jälki. Mutta on niitä, jotka maksavat kovemman hinnan, surevat muidenkin puolesta.

Tiedostin kyllä lukevani päähenkilön muistiinpanoja, sitä että osa muistikirjoista on kadonnut, että vain nämä kyseiset ajankohdat ovat jääneet jäljelle. Ja kyllähän kirja mielenkiintoinen oli ja Haahtela on tehnyt valtavaa pohjatyötä romaaniinsa, tai ainakin hän sai minut uskomaan tuon maailmanajan todeksi, että näin olisi todella voinut olla.
Mutta se ei pelasta sitä, että ainakaan minulle kirja ei toiminut.
Suurimman osan ajasta mietin kirjan funktiota. Mikä tämän aihe on, miksi tämä kirja yleensäkään on kirjoitettu?
Minua ei häirinnyt se, etten tiennyt päähenkilön nimeä, itse asiassa sen kertominen kirjan viimeisessä osassa sai homman lässähtämään vieläkin enemmän. Enkä minä pitänyt siitä, että romaanin lopussa asioita alettiin avaamaan. Jos ne oli tarkoitus avata, olisin lukenut niitä mieluummin hieman aikaisemmin enkä vasta lopussa tiivistelmän tapaan.

Minä yritin kyllä pitää kirjasta, halusin löytää siitä enemmän hyviä puolia, mutta se ei oikein onnistunut.
Ja suurimpana kysymyksenä minulle jäi se, että kuka ihan oikeasti kirjoittaaa kauan sitten kuolleelle nuoruudenrakastetulleen? Jos on yhdeksäntoistavuotiaana ollut palavasti rakastunut, mutta joutunut luopumaan kaikesta, niin kulkeeko tuo tunne mukana hautaan asti? Jotenkin tämä tökki pahasti, vaikka tiedänhän minä, että näinkin voisi olla, että ihmisen mieli voi mennä rikki, että tällaisesta ei toivu koskaan. Mutta kantoiko se tämän romaanin juonta loppuun asti, siitä en mene takuuseen.

 Mutta sinänsä positiivista; kirja ainakin herätti ajatuksia...