Marianna Kurtto; Maisemasta läpi

Runoihin ja runoilijoihin tutustuminen jatkuu, tämä tulee näkymään hyvin voimakkaasti myös täällä lukupäiväkirjan puolella ja olen kyllä tästä suuntauksesta enemmän kuin innoissani.
Tällä kertaa vuorossa on Marianna Kurtto ja hänen uusin kokoelmansa Maisemasta läpi (2009).

Kurtto toimii kirjoittamisen lisäksi tietokirjallisuuden suomentajana ja kirjallisuuskriitikkona (tiedot poimittu kustantajan sivuilta) ja minusta on aina yhtä upeaa jos joku onnistuu tavoittamaan unelmiaan ja elättämään itsensä sillä, mitä rakastaa. Kirjoittamisella.

Kurton kohdalla oli oikeastaan helppo lähteä lukemaan kokoelmaa. Minulla kun ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia, ei ennakkoluuloja, ei lehtijuttujen perusteella muodostettua kuvaa runoilijasta. Ja tämä on oikeastaan hedelmällisin tapa lähteä runoja lukemaan, runot tulee todella luettua runoina itsenään eikä runoilijan persoonan kautta (jos ymmärrätte mitä yritän sanoa).

Ja sitten kokoelmaan.

Ja jotain muiston kaltaista, paperinukkien leikattuja päitä, iltoja alikulkutunnelissa kun puhuttiin niin kuin ei koskaan puhuta enää, enää koskaan tarakka huutaa kivusta ja onnesta joka on jakaantunut ja yhtynyt kuin rotta, tällaista musiikkia täynnä koko elämä, tällaista mittavaa diminutiivia joka ei pysähdy, ei suostu.

Jos kuvailisin Maisemasta läpi -kokoelmaa vain yhdellä sanalla, olisi se kaunis. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se kertoo hyvin paljon kokoelmasta itsestään, sen sävyistä, sen tunnelmasta. Mutta on se kuitenkin myös paljon enemmän kuin vain kaunis, paljonkin enemmän.

Ihailin Kurton kieltä, sanoilla leikittelyä, mielikuvia, joita runot toivat mukanaan. Säkeitä, jotka saivat hengästymään, intensiivisyyttä, joka vei mukanaan. Tietynlaista yksinkertaisuutta, joka oli kuitenkin jotain niin paljon enemmän.

Maisemasta läpi koostui kuudesta osasta: Laivakielen synty, Lentokenttä on avannut siipensä, Valosta taottu saari, Avaruuteen unohdettu koira, Vihreästä säästä, Iltapäivän loisteessa. Ja nämä osat kuvaavat mielestäni hyvin sisältöä, eri maisemia, niiden läpi kulkemista ehkä. Mutta mukana kulkee myös toisenlainen kaari, joka ehkäpä sisältyy jollain tavalla osien nimiin; runojen tyylin muuttuminen kokeilevampaan suuntaan ja lopuksi hienoinen palaaminen alkupisteeseen.

Kuten kirjoitin aikaisemminkin, runokokoelmista on hyvin vaikea kirjoittaa tänne lukupäiväkirjaan, sillä en jaksa tämän blogin puitteissa lähteä kirjoittamaan niin syvääluotaavia tekstejä, jollaisia kirjoittaisin "oikeina arvosteluina". Mutta haluaisin silti kirjoittaa tästä(kin) enemmän kuin vain sen että kokoelma oli kaunis tai että Kurton kieli oli kekseliästä ja luovaa. Ettei hän sortunut klisheisiin, vaan teki jotain aivan muuta. Haluaisin oikeastaan analysoida jokaisen runon erikseen, kirjoittaa yksityiskohtaisemmin kokoelman aihepiiristä, niistä ajatuksista ja tunteista, joita se minussa herätti.

Ja millaista olisi olla arvokkaampi / omaa painoaan, matkustaa suuren kaupungin torniin / kuin hidas myrsky, tulla merten takaa keskelle maalausta / ja piillä siinä.

Luin Maisemasta läpi -kokelman viimeisen runon vasta juuri. Luin ja ehkä maistelen tätä kaikkea vielä. Ja haluaisin lukea kokoelman läpi uudestaan, pysähtyä jokaisen runon äärelle pidemmäksi aikaa, maistella niitä, lukea hengittäen, hitaasti ja ilman kiirettä niin kuin runoja tulisi lukea. Ja tiedän, että syksyn runokurssilla luemme Kurton runoja ja voi kuinka tulen nauttimaan siitä kun seisahdumme yksittäisen runon äärelle ja sukellamme sen syövereihin.