On hauska lähteä murtamaan omia ennakkoluulojaan ja siitä annan tietenkin itselleni pisteet kotiin. Olen yrittänyt lukea tiettyjen kirjailijoiden ja runoilijoiden tekstejä ennekkoluuloistani huolimatta, tai ehkä juuri siksi.
Alustuksesta voittekin siis päätellä, että Miki Liukkonen on yksi näistä runoilijoista, joista olen muodostanut omat ennakkokäsitykseni lehtijuttujen yms. perusteella. Ei tietenkään kovinkaan kannattavaa, mutta usein se vain menee niin. Liukkonen haluaa pitää yllä tiettyä runoilijakuvaa itsestään ja kutsuu itseään parhaaksi suomalaiseksi nykyrunoilijaksi. Ja tietenkin se ottaa päähän. Että rahat menevät tupakkaan, viinaan ja naisiin, että kitara on panttilainaamossa, että jollain on oikeasti pokkaa pitää itseään parhaimpana. Pitäisi olla nöyrä ja sanoa että kunhan jotain kirjoitin, tai elättää itsensä sitten jollain muulla ja kirjoitella runoja siinä sivussa, kyllähän näitä riittää.
Mutta. Toisaalta olen kallistumassa siihen ajatukseen, että hitsivie, tyypillä on pokkaa olla sellainen kuin on. Tai mistä ihmeestä tiedän onko Liukkonen edes sellainen kuin antaa ymmärtää. Tyyppi on luonut oman julkisuuskuvansa eikä siitä ainakaan haittaakaan ole ollut.
Ja sitten ne runot.
Ei ole vain sitä julkisuuskuvaa, sillä tämän kuitenkin olisi tarkoitus olla subjektiivinen lukukokemukseni Liukkosen esikoiskokoelmasta Valkoisia runoja. Runoilija on käsitelty, siirtykäämme siis kokoelmaan.
Tietenkin lähdin liikkeelle hyvin varovaisesti. Tiesin lukevani sellaisen runoilijan runoja joka ajattelee olevansa hyvä, jos ei paras kaikista. Ja tiesin lukevani kehuttua esikoiskokoelmaa, kaikki mahdolliset asiat, jotka saavat ainakin minut puolustuskannalle.
Mutta mitä pidemmälle pääsin, sitä enemmän vastustukseni hälveni. Se ropisi vähähn kerrallaan pois ja viimeisen runon luettuani minun oli vain pakko tunnustaa, että Valkoisia runoja oli hyvä kokoelma. Että se oli enemmänkin kuin hyvä. Ei ollut vain sitä kukkoilevaa runopoikaa, ei itsetyytyväisyyttä joka olisi lemunnut säkeiden välistä. Ei, sillä luin oikeasti hyviä runoja, välillä jopa erinomaisia runoja, runoja jotka saivat minut pysähtymään, runoja joiden marginaaliin olisin halunnut kirjoittaa omia kommenttejani.
Tietenkin joukkoon mahtui sellaisiakin runoja, joista en niin pitänyt ja sellaisia, joita en ymmärtänyt. Mutta ei se haitannut.
Minun oli jo pakko laittaa Valkoisia runoja kiertoon ja palauttaa se kirjastoon muiden luettavaksi, mutta tämä on sellainen kokoelma, jonka voisin jopa ostaa omaan hyllyyni, sellainen johon haluaisin palata uudestaan, lukea vieläkin hitaammin, vieläkin syvemmin.
Mutta olen iloinen, että kerrankin ennakkoluuloni saivat kyytiä. Ja loppujen lopuksi, ihailen tyyppiä, joka haluaa elättää itsensä taiteella; musiikilla, kuvataiteella ja kirjallisuudella. Olkoonkin sitten että se kitara on välillä kanissa tai kukkarosta ei kurkista enää kuin matti, jos sekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti